Palveluita!

Tiedämme kaikki, että 1990-luvun laman jälkeen perusturvan taso on jäänyt jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Tästä johtuen köyhyys on lisääntynyt ja syventynyt. Tuet eivät pahimmillaan riitä perustarpeiden tyydyttämiseen saati sellaisen täysipainoiseen elämään, jollaiseen sosiaaliturvan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi riittää. Yhä useammat myös eksyvät tukiviidakkoon ja tippuvat sen aukkoihin. Viimesijaisesta toimeentulotuesta on tullut pysyvä tukimuoto muiden tukien tai työtulojen täydentäjänä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt köyhyyden toinen tuottaja, palveluiden huonontuminen. Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkusen mukaan laman aikana ja jälkeen leikkauksista kärsivät pahiten palvelut. Suurimpia häviäjiä olivat mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakkaat. Palveluiden huonontuminen ja kallistuminen ovat jatkuneet lamasta saakka. Asiakasmaksuja on otettu käyttöön ja kasvatettu paikkaamaan pienentyviä budjetteja. Palveluihin pääsy on vaikeutunut. Tämä on jonkun toisen tutkijan mukaan kansainvälinen trendi; palveluista on helpompi leikata kuin perusturvasta.

Köyhyys ei ole vain rahan puutetta vaan kyvyttömyyttä toimia ympäröivässä yhteiskunnassa, kyvyttömyyyttä tehdä valintoja ja vaikuttaa elämän suuntaan. Palveluiden kallistuminen on tarkoittanut, että perusturvalla elävien pienenevistä rahoista yhä suurempi osa kuluu sellaisten perusasioiden kuin terveydenhuollon rahoittamiseen. Se on myös tarkoittanut, että kun rahat ovat tiukissa mietit kahdesti mennäkö lääkäriin. Palveluiden huononeminen on myös rajoittanut toiminnan mahdollisuuksia sekä sitä kautta, että raha ei riitä että sitä kautta, ettei julkinen palvelu enää näyttäydy aitona vaihtoehtona. Monen vanhuksen lapset varmasti joutuvat miettimään pitkään, hoitaako vanhempansa itse vai laittaa hänet hoitokotiin, joista saamme jatkuvasti lukea kauhutarinoita. Erityisen vähiin toiminnan mahdollisuudet on viety niiltä, joilla ne muutenkin ovat kapeimmillaan, kuten päihde- ja mielenterveyskuntoutujilta.

Valitettavasti palveluiden huonontuminen ei ole yhtä helposti osoitettavissa kuin perusturvan taso. Palveluiden merkitys nousee myös valitettavan harvoin esille keskustelussa köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Yhteyttä ei tunnu tajuavan myöskään istuva hallitus, joka leuhkii luvatuilla työmarkkinatuen ja toimeentulotuen korotuksilla, mutta leikkaa samaan aikaan kunnilta, jotka tuottavat palvelut.

Palveluista puhuu myös liian vähän punavihreä sukupolvi, joka huutaa elämiseen riittävän perustulon perään. Perustulolla ei tee mitään, ellei sen rinnalla ole riittäviä (maksuttomia) julkisia palveluita. Nuoren, terveen ja riippumattoman on helppo ajatella, että kaikki olisi ok, jos vain saisi rahaa ilman kuumotusta ja kontrollia. Jos kuitenkin keskitymme vain perustulon vaatimiseen, voi olla että siinä sivussa palvelut jatkavat huonontumistaan, koska rakas perustulomme syö kaikki sosiaalisektorin varat. Perustulo on myös tällaisessa tilanteessa kätevä keino työntää naiset takaisin koteihin hoitamaan lapset ja vanhukset.

Perustulossa on vallankumouksellista potentiaalia. Riittävän tasoisena toteutuessaan se tarkoittaisi resurssien uudelleen jakoa. Se voisi myös olla osa sellaista talousjärjestystä ja elämäntapaa, joka ei perustu jatkuvalle kasvulle. Kuitenkin se vaatii rinnalleen ajatuksen maksuttomista julkisista palveluista.

Vaaleista tähän ja eteenpäin

Vaaleista asti minun on pitänyt kirjoittaa kiitos-postaus. Kiittää kaikkia 947 äänestäjääni sekä kaikkia niitä, jotka tekivät vaalikampanjaani ja mahdollistivat nuo äänet. Ja vielä niitä, joiden kanssa olen saanut tehdä politiikkaa, toimia ja oppia kaduilla, yliopistolla, kahviloissa ja kodeissa. Olen teille velkaa mielipiteeni ja maailmankuvani. Ehkä myös muutamille kirjoille. Sanon sen nyt: kiitos kaikille! Äänimäärä on iso ensikertalaiselle suhteellisen pienellä budjetilla toimivalle ehdokkaalle. Eikä kyse ole vain äänistä vaan siitä, että vaalikampanjan kautta tärkeät teemat nousivat ihmisten tietoisuuteen. Tästä olisi hyvä jatkaa eteenpäin. En tosin tiedä jatkanko. Vaalien jälkeen minuun iski väsymys kaikkeen politiikkaan. Sitä oli antanut ja tehnyt niin paljon. Samaan aikaan toverit kyselivät ehdolle kuntavaaleihin, eduskunta-avustajan paikat tulivat hakuun. Ylioppilaslehden vaaliseurantajutusta saattoi lukea väsyneet kommenttini. Vaikka siihen olikin valittu toimittajalle sanomistani ne negatiivisimmat, olivat fiilikset ihan aitoja. Mietin ihan tosissaan, millä tavoin haluan ja millä tavoin on mielekästä tehdä politiikkaa jatkossa. Se odotettu reitti olisi ollut hakea avustajaksi, asettua ehdolle kuntavaaleihin, saada hyvä lautakuntapaikka, sitten vielä parit vaalit ja poliittinen ura olisi ollut valmis. En hakenut avustajaksi enkä vielä tiedä lähdenkö kuntavaaleihin ehdolle.

Politiikkaa voi tehdä monella tavalla ja monessa paikassa. Kuten Vallankumouksen hedelmät kirjoittaa, viime vuosina liikkeet eivät ole olleet voimissaan osin, koska aktivistit ovat siirtyneet Vasemmistoliittoon. Mitä siellä on saatu aikaan? Hyviä ohjelmia ja hyvää paikallistason toimintaa, ehkäpä siemen kannatuksen kasvuun – joka Helsingissä jo realisoitui. Kuitenkaan valtakunnallisen keskustelun suuntaan ei ole pystytty vaikuttamaan, poliittinen valta on ollut vähäistä eikä puolueestamme oli tullut sitä kansalaisliikkeen tavoin ja yhteistyössä muiden liikkeiden kanssa toimivaa vallankumouksen etujoukkoa, jota olemme toivoneet. Ja nyt rakas puolueemme istuu hallituksessa ja näköalattomasti kuvittelee, että se on ainoa tapa vaikuttaa.

Äänestin kesäkuisessa puoluehallituksen kokouksessa hallitukseen menoa vastaan. Monien puoluetovereideni tapaan katsoin, etteivät ennen hallitukseen menoa määrittelemämme reunaehdot täyttyneet. Tämän lisäksi demarien ja kokoomuksen kompromissista syntynyt hallitus ei mielestäni merkittävästi muuta politiikan suuntaan. Okei, on ohjelmassa hyvääkin, mutta se ei riitä; Anna Kontula tiivistää blogissaan ohjelman merkittävimmät epäkohdat. Tämä ei ole kompromissi, jonka vuoksi Vasemmiston kannattaa sitoa kätensä. Tällä kuitenkin mennään, mutta pidetään mielessä että hallituksesta voi aina häipyä.

Sitä en kuitenkaan tiedä, pystynkö asettumaan ehdolle kuntavaaleihin hallitukseen menon jälkeen. Ennen vaaleja saatoin oikeasti, kirkkain silmin sanoa, että Vasemmisto on vaihtoehto nykyiselle politiikalle. Yritäpä sanoa samaa kuntavaaleissa. Toiseksi Vasemmiston hallitukseen menoa on pannut todenteolla miettimään, onko puoluepolitiikka juuri nyt mielekkäin politiikan teon tapa. Suomessa tarvitaan kipeästi vastavoimaa ja -ääntä etenkin EU-tukipolitiikan ja leikkausten suhteen. On pelottavaa, että Vasemmiston hallitukseen menon jälkeen perussuomalaiset ovat ainoa kriittinen ääni.

Sitten on vielä henkilökohtaisia syitä. Vaalit ovat vieras ja outo tapa tehdä politiikkaa. Vaaleissa ehdolla ovat yksilöt, vaikka politiikka on tai sen pitäisi olla kollektiivista toimintaa. Mielipiteeni ja näkemykseni eivät synny tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa ja toiminnassa muiden kanssa. Poliittisia tavoitteita ei myöskään ole edes mahdollista ajaa ja saada läpi yksin, aina tarvitaan joukko niiden taakse. Vaaleissa kuitenkin esitetään teatteria, jossa ehdokkaasta brändätään houkutteleva paketti, esitellään hänen mielipiteitään, tavoitteitaan, mieltymyksiään, ulkonäköään. Tämä teatteri on imartelevaa ja se nielaiseen helposti mukaansa. Se on myös äärimmäisen raskasta. Kaksi kuukautta ennen vaaleja, kaikki on vain sitä, kaikkea ajatellaan vaalien ja äänien näkökulmasta – vaikka ei edes haluaisi. Päättipä toimia ääniä maksimoiden tai ei, jokaisessa tilanteessa tämä näkökulma on mielessä. Eikä sille voi mitään – that’s the game. Vaaliminän ja minän erottaminen on myös hankalaa. Positiiviset tulokset vaalisuosion mittareissa tuntuvat liian hyviltä ja pelko epäsuosiosta on iso. Entä jos saankin vain sata ääntä? Kyllähän mielenosoituksen järjestäjiäkin pelottaa pieni osallistujamäärä, mutta silloin vastuu on yhteinen, vaaleissa siellä on aina sinä ja sinun mielipiteesi. Se on raskasta eikä tee hyvää ihmiselle. Se samaan aikaan nostaa kusta päähän ja ahdistaa. Tämän lisäksi ehdokkaan tulisi olla kaikkitietävä ja tietenkin mieluiten keski-ikäinen mies. Äänestäjät ovat välillä ihan kauheita. Tenttaavat tästä ja tuosta, ja jos myönnät ettet tiedä, ihmettelevät miten voit olla ehdolla – ja vielä tuollainen pikkutyttö. Äänestäjät ovat myös ihania – ihanin äänestäjäni lahjoitti minulle väitöskirjansa ja toiseksi ihanimman kanssa kävin sähköpostikeskustelua seksin myymisestä.

Seuraavaksi aion perustaa kahvilan ja yrittää täysipäiväisesti. Tänä syksynä olen olematta opiskelija ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005. Kahvila Vety sijaitsee Sörnäisten rantatiellä Nuorisoasiainkeskuksen toimintakeskus Hapen tiloissa. Siellä myydään itsetehtyjä leivonnaisia, reilua kaakaota, myös vegaanisia juttuja ja luonasaikaan edullista kasviskeittolounasta. Kahvila toimii tiiviissä yhteistyössä Hapen kanssa ja sinne ovat kaikki tervetulleita järjestämään keskustelutilaisuuksia, klubeja ja tapahtumia sekä tietenkin juomaan kahvia, maistamaan herkkuja tai vaan hengailemaan. Kahvila aukeaa syyskuun ensimmäinen päivä.

Valtiotieteiden kandidaatin ei kuuluisia perustaa kahvilaa, tämän saatoin päätellä työkkärin tädin ilmeestä, kun keskustelimme starttirahasta. Toisaalta elämä on. Ihmisten pitää vaeltaa ja tehdä siistejä juttuja. Gradun palaan vielä yliopistoon tekemään ennemmin tai myöhemmin. Jos ne vielä päästävät minut sisään. Olen ongelma yliopiston läpivirtauksessa ja juuri niitä tapauksia, jotka estävät maisterituotannon tulostavoitteiden toteutumisen. Tämä ajatus tuottaa minulle aika paljon tyydytystä.

KatriImmonen.fi

Kaikki uudet tekstit vaaleihin asti sittenkin osoitteessa www.katriimmonen.fi

Kiitos mielenkiinnosta! Katellaan vaalien jälkeen uudelleen, millä sivuilla blogaus jatkuu.

Poikki univelan kahleet!

Julkaistu Studentbladetin helmikuun numerossa

Nukuttaa, ei jaksaisi kirjoittaa. Ei jaksaisi opiskella. Yö meni esseetä kirjoittaessa, aamulla oli riennettävä töihin. Muutamat tunnit siinä välissä stressasit tekemättömiä töitä. Ehkä kuppi kahvia auttaa tai energiajuoma. Ei kellään olisi mitään vahvempaa?

Opiskelijalle väsymys on arkipäivää. Tasapainoilu opiskelun ja työn välillä vie aikaa ja voimia. Jos tahtoo vielä pitää yllä jonkinlaista henkilökohtaista elämään, on otettava velkaa, univelkaa. Opiskelijan perusmielentila on ylivirittänyt valmiustila, jossa stressi ja ahdstus vievät vähätkin yöunet. Stressi ja uupumus otetaan itsestäänselvyyksinä, joita vain täytyy oppia sietämään. Viime vuonna julkaistun Opiskelijatutkimus 2010 mukaan viidennes opiskelijoista arvioi nukkuvansa harvoin tai tuskin koskaan riittävästi.

Tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta, nukkuminen ja muut ruumiin tarpeet ovat lisäkustannus. Vailla unta raatavat opiskelijat ja työntekijät ovat kapitalismin märkä uni. Tarpeeksi väsyneinä teemme vain työmme. Meillä ei ole aikaa tai voimia kapinaan. Mieleemme ei tule pohtia, kuka sanoo, että väsymys on normaalia. Emme ymmärrä syyttää kuin itseämme jatkuvasta väsymyksestä: meillä on ajanhallintaongelmia tai opiskelutekniikka on hukassa. Helpotusta tuovat YTHS:n masennuslääkkeet. Tyrmäystippojen sijaan aivomme ja ruumiimme tarvitsevat lepoa ja joutilaisuutta.

Meille väitetään, että kyse on väliaikaisesta elämänvaiheesta. Opiskele niin pääset töihin meille sanotaan. Todellisuudessa harvalle meistä on edessään varma työpaikka, monia odottaa pätkätöiden epävarma ja stressaava viidakko. Eikä työelämässäkään ole aikaa uneen. Ylityöt lisääntyvät ja työn ja vapaa-ajan erottaminen muuttaa vaikeaksi.

On aika katkoa univelan kahleet! Unelmoida omat unemme. Unelmamme voivat olla niinkin yksinkertaisia kuin toive riittävästä toimeentulosta, mielekkäästä työstä, riittävästä unesta tai vapaa-ajasta. Tai mahdollisuudesta vaikuttaa opintojemme sisältöön ja päättää itse minkälaista tietoa tuotamme. Pienuudessaan unelmamme ovat vallankumouksellisia. Asettamalla ihmiset, heidän halunsa ja tarpeensa etusijalle, ne kyseenalaistavat vallitsevan tuottavuuden ja tehokkuuden logiikan. Tämän logiikan mukaan tärkeintä on talouden kasvu, kilpailukyky ja voiton tuottaminen. Kaikki mikä ei palvele tätä tarkoitusta on turhaa lisäkustannusta, joka on pyrittävä nimimoimaan. Todellisuudessa tärkeimpiä ovat ihmiset ja heidän unelmansa.

Opiskelijatoiminta järjesti 12.1. Suuri nukahtaminen -tempauksen ja julkaisi Unimanifestin.

Ps. Du kan läsa artikelen på svenska från februaris Studentbladet

Mittaamaton onni

Vihreiden mielestä ensi hallitusohjelmaan on saatava kirjaus onnellisuusmittarin laadinnasta. Ilmeisesti ideana on luoda kritisoidun bruttokansantuotteen rinnalle mittari, joka ei mittaa talouden kasvua vaan onnellisuutta. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta voiko onnellisuutta mitata?

Onnellisuustutkimus on kiistelty tutkimuksen suunta. Ihminen arvioi aina onnellisuuttaan suhteessa siihen, minkä katsoo itselleen olevan mahdollista. Subjektiivista onnellisuuden kokemusta kysyttäessä laajamittaisen köyhyyden ja puutteen kanssa kamppailevien maiden asukkaat saattavat olla onnellisempia kuin vauraiden teollisuusmaiden. Silti tältä pohjalta ei voida sanoa, ettei köyhyyteen ja kurjuuteen tarvitse puuttua.

Tietenkin ainakin vasemmistolaisempien vihreiden mielistä onnellisuusmittari tarkoittaa pienempiä tuloeroa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki haluaa, että seuraava hallitus ”keskittyy talouspolitiikassaan tuloerojen tasaamiseen, säästää hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan leikkauksilta ja tähtää kaikkien ihmisten työllistymiseen”. Sinnemäki myös peräänkuuluttaa todellisen hyvinvoinnin indeksin (Genuine Progress Indicator) kaltaista mittaria.

Mutta mitä tapahtuu, jos vihreät saavat tahtonsa läpi onnellisuusmittarin laadinnasta? Millaisen onnellisuusmittarin valmistelee mahdollinen oikeistohallitus? Vaikka vihreät olisivat mukana hallituksessa, oikeistolaisessa onnellisuusmittarissa onnellisuuden mittana eivät varmasti ole pienet tuloerot tai tasa-arvo. Aivan päinvastaiset tavoitteet ovat ainakin ohjanneet nykyisen hallituksen työtä ilman, että tässä hallituksessa istuvat vihreät edes olisivat sanoneet vastaan. En syytä oikeistoa heidän näkemyksestään onnellisuudesta, onnelisuus nimittäin on aina politiikan tavoite, näkemys siitä, mikä luo onnellisuutta ja kenelle onnellisuutta on ensisijassa tuotettava vain vaihtelee.

Vihreät tahtovat onnellisuutta talouskasvun sijaan. Kuitenkin talouskasvua perustellaan juuri sen onnellisuutta tuottavalla vaikutuksella: kasvu ja vain kasvu luo edellytykset hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan ylläpidolle ja on siksi onnellisuuden kannalta välttämätöntä. Tämä logiikka on väärä, koska hyvinvointi syntyy paljon muustakin. Talouskasvuun perustuva onnellisuuskäsitys tuokin hyvin esiin sen, ettei onnellisuutta aina haluta tuottaa kaikille. Talouskasvuun perustuva malli on hyödyttänyt hyvä- ja osin keskituloisiakin. Rikkaita suosivaa politiikka on vain perusteltu välttämättömyydellä.

Kaikki tahtovat onnellisuutta ja siksi puhe onnellisuudesta on höttöä, joka ei vielä sellaisenaan sano yhtään mitään mistään. Lisäksi onnellisuus on niin subjektiivinen ja epämääräinen käsite, ettei se sovi politiikan lähtökohdaksi. On parempi puhua hyvinvoinnista. Hyvinvointitutkimuksella on pitkät perinteet ja toisin kuin onnellisuus, se sisältää selvästi elämän materiaaliset puolet, mutta ei kuitenkaan rajoitu vain niihin. Esimerkiksi Erik Allardtin vaikutusvaltainen hyvinvoinnin malli tarkastelee kolmea ulottuvuutta: omistamista, rakastamista ja olemista, englanniksi paremmin taipuvat having, loving, being.

Keskustelussa hyvinvoinnista on teorioista ja tutkimuksesta huolimatta kyse poliittisista valinnoista: mitä hyvinvointi on, kenelle sitä halutaan tuottaa ja miten sitä tuotetaan. Vasemmiston näkemyksen mukaan hyvinvointi kuuluu kaikille. Keskeinen keino sen tuottamiseen on ihmisten toiminnan ja osallistumismahdollisuuksien takaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kyse on on siis perusasioista: riittävästä toimeentulosta ja palveluista, mielekkäästä elämästä ja valinnan mahdollisuuksista.

Hyvinvointierojen tasoittamisen on oltava seuraavan hallituksen esityslistalla. Konkreettisesti tämä tarkoittaa lisää panostuksia perusturvaan ja palveluihin, niiden säilyttäminen ei vielä riitä. Vasemmiston veromallin mukaan rahoitus tähän saadaan oikeudenmukaiselle verotuksella eli kiristämällä suurituloisten verotusta, jonka keventämiseen edelliset hallitukset ovat tuhlanneet yli kahdeksan miljardia euro. Erityisesti palkka- ja pääomatulot on laitettava samalle viivalle ottamalla pääomatulot progression piiriin.

Kyse on kouluista ja kirjastoista!

Viime viikolla helsinkiläisen koulun vaalipaneelissa meiltä ehdokkailta kysyttiin, mistä ensi vaalikaudella leikkaisimme. Kokoomuksen edustajalle leikkaaminen ei tuottanut vaikeuksia toisin kuin meille muille: kun pyydettiin kolmea leikkauskohdetta tämä ehdokas osasi nimetä ainakin viisi.

Leikkauslistalle pyörivät sellaiset asiat, kuten “kuntien valtionosuudet”. Siis mitkä? Olisinko minä ysiluokalla osannut sanoa, mitä tämä tarkoittaa? Tuskin. Tällaisella kielenkäytöllä etäännytetään kuulijat siitä, mistä todella on kyse. Kuntien valtionosuuksien kohdalla kyse on kunnan palveluista. Kyse on kouluista, kirjastoista, neuvoloista ja terveyspalveluista, ja kaikista niistä muista asioista joiden varassa asuinpaikkamme ja elämämme pyörivät. Jos näistä halutaan leikata, niin sanotaan se sitten pliis suoraan.

Ja mitä itse vastasin kysymykseen? Totesin, että ennen kaikkea menovajeen täyttämiseen on käytettävä verotusta. Pääomaverotusta tulee kiristää, mutta on myös tosiasia, ettei ansiotuloverotustakaan voi jättää ennalleen. Myös hyvä- ja keskituloisten veroja on kiristettävä menovajeen täyttämiseksi. Varaa tähän on, näiden ryhmien verotusta on kuitenkin 2000-luvun aikana kevennetty tuntuvasti. Nämä veronkevennykset ovat myös nykyisen säästötarpeen taustalla. Mitä taas leikkauslistaan tulee, luettelin kolme asiaa: yritystuet, omistusasumisen korkojen verovähennyksen ja puolustusvoimat.

Fillaroiva feminsti – Katri Immonen eduskuntaan!

Eduskuntavaalisivuni on julkaistu ja ne löytyvät osoitteesta www.katriimmonen.fi. Vaalikampanjan teko keskittyy nyt noille sivuille. Blogipostaukset tulevat jatkossa molempiin blogeihin – vähän aiheen mukaan.

Tsekkaa sivut! Musta voi muuten tykätä myös facebookissa: http://www.facebook.com/katri.immonen1

Unta ja ruokaa

Tänään kello 13.30 Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa kolmatta kymmentä opiskelijaa kaivaa peitot, makuupussit ja unilelut laukuistaan ja käy makaamaan porraskäytäville. Mankasta alkaa soida rauhallinen musiikki ja moniääninen puhe. Tieteenpäivillä vierailevat ihmiset jäävät hämmästelemään, televisiokamerat kuvaavat, me nukumme.

Opiskelijalla ei ole aikaa uneen. Opiskelijatoiminnan unimanifestin sanoin:

Opiskelijan perusmielentila on jatkuva ylivirittynyt valmiustila, jossa stressi ja ahdistus vievät nekin vähät yöunet, joihin olisi aikaa. Ja ainoa, mitä yliopisto tarjoaa, ovat YTHS:n uni- ja masennuslääkkeet! Aivot ja ruumis tarvitsevat oikeaa lepoa ja joutilaisuutta tyrmäystippojen sijaan!

Tämä ei koske vain opiskelijoita. Kyse ei ole väliaikaisesta elämänvaiheesta. Myös työssäkäyvän arki on raskasta. Vaikka palkka riittäisikin elämiseen, ylityöt ja työelämän tuleminen osaksi vapaa aikaa vievät voimat. Samalla pitäisi huolehtia, kodista, lapsista, omista ystävyyssuhteistaan. Univelkaa otetaan ja aito lepo ja joutilaisuus alkavat olla ylellisyyttä.

Tänään otimme aikaa unelle. Vaadimme, aikaa ja unta. Riittävää toimeentulo, joka vapauttaisi meidät jatkuvasta tasapainoilusta työn ja opiskelun välillä. Vapautta luoda opiskelun merkitykset itse, tutkia ja oivaltaa, ilman jatkuvasti kiristyvää kontrollia. Uneksia omat unemme. Tilaa unelle myös yliopistolla.

Makaaminen yliopiston aulassa tuntui aluksi oudolta, mutta kuitenkin turvalliselta. Silmät kiinni on suojassa ja myös ympärillä liikkuvat ihmiset kohtelivat meitä varoen. Peiton alla on turvassa, sen tietää lapsikin. Myös yliopiston vahtimestari, joiden taholta olen joskus saanut kokea melko töykeää käytöstä, olivat nyt varsin rauhallisia. Yksi tuli ravistelemaan, mutta kun en reagoinut lähti pois. Nukkuvaa ihmistä ei saa häiritä eikä nukkava ole uhka. On myös vaikea tietää kuinka suhtautua julkisella paikalla nukkuvaan. Poliisikaan ei ottanut oikein todesta, kun vahtimestarien puhetta “opiskelijamielenosoituksesta”, kun vahtimestari kertoi puhelimessa, että nukumme. Poliisi ei tainnut priorisoida tätä mielenosoitusta eikä ilmaantunut paikalle tempauksen aikana.

Kaikki reaktiot eivät olleet vain positiivisia. Joku päivitteli sitä kuinka “ei vain hänen nuoruudessaan” ja eräs ohikulkija kysyi olemmeko jotain narkkareita. Makasin sellaisessa kohdassa, että ihmiset harppoivat jatkuvasti ylitseni. Erään rouvan turkki, joka osui naamalleni säikäytti aika pahasti.

Kello 14.30 herätyskellot alkoivat soida. Venyttelimme, nousimme, pakkasimme peittomme ja suuntasimme Unicafeen lounaalle. Ruokaa ja unta, niillä pääsee jo pitkälle.

Kenen lapsilisistä pitäisi puhua

Lapsilisät ovat herättäneet keskustelua Jari Sarasvuon todettua, että olisi “reilua meininkiä”, että rikkaat luopuisivat lapsilisistä. Kansan enemmistö kannattaa ajatusta ja puolueista sosiaalidemokraatit ovat valmiita leikkauksiin. Kuten Tero Toivanen kirjoittaa, demarit harjoittivat tässä halpaa ja ymmärtämätöntä populismia. Koko keskustelu lapsilisistä kuitenkin kertoo, etteivät keskustelijat ole perillä siitä, missä todelliset epäkohdat ovat. Rikkaiden lapsilisät ovat periaatteellinen, mutta kuitenkin melko triviaali kysymys. Rikkaiden lapsilisien kustannuksilla ei vähennetä köyhyyttä tai saavuteta säästöjä. Toisaalta oikeasti rikkaille lapsilisät ovat vain karkkirahaa.

Kaikille lapsilisät eivät kuitenkaan ole samantekeviä. Sosiaalietuuksien tai pienen palkan varassa elävät lapsiperheet ovat hyvinkin riippuvaisia lapsilisistä. Erityisen heikoilla ovat toimeentulotuella osittain tai kokonaan elävät. Nimittäin siinä missä keskituloisilla ja rikkailla lapsilisät lisäävät tuloja, toimeentulotukea saavilla lapsilisät eivät vaikuta tuloihin. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki palkat ja etuudut lasketaan tuloiksi, myös lapsilisät. Näin ollen sosiaalitoimen asiakas saa lapsilisän verran vähemmän toimeentulotukea. Samaan aikaan, kun rikkaat sijoittavat lisät lapsensa moporahastoon, köyhimmät eivät hyödy lapsilisästä mitenkään. Tässä on todellinen epäkohta, johon tulisi puuttua. Olisi reilua, että myös köyhimmät hyötyisivät lapsilisistä.

Ennen 1990-luvun lamaa lapsilisä oli etuoikeutettua tuloa suhteessa toimeentulotukeen, toisin sanoen lapsilisää ei huomioitu tulona toimeentulotukea laskettaessa. Laman leikkausten yhteydessä tästä luovuttiin. Näin kurjistettiin heikoimmassa asemassa olevien taloutta entisestään. Laman jälkeen lapsilisän asemaa etuoikeutettuna tulona ei palautettu ja nyt sitä tuskin edes muistetaan.

Kysymys lapsilisästä ja toimeentulotuesta on erityisen ajankohtainen tilanteessa, jossa yhä useapi (lapsiperhe) joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, joka työtulojen tai muiden tukien riittämättömyyden vuoksi. Yleisesti nykyinen tilanne kertoo sosiaalietuuksien arvon jälkeenjääneisyydesta ja pienempien palkkojen riittämättömyydestä. Nykyisessä tilanteessa kysymys toimeentulotuen saajien lapsilisästä ei ole marginaalinen vaan koskettaa merkittävää joukkoa vähävaraisia ihmisiä. Lapsia elää alle köyhyysrajan Suomessa saman verran kuin 1970-luvun alussa. Lapsilisän muuttaminen etuoikeutetuksi tuloksi olisi konkreettinen keino vähentää lapsiperheiden köyhyyttä.

Opiskelija, tunne oikeutesi!

Käsittelimme eilen Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan kokouksessa edistymisen seurannan tapauksia. Jos opiskelijan opinnot eivät etene vaadittavaa tahtia (4,8op/kk, ensi syksystä 5op/kk), joutuu opiskelija lukuvuotta seuraavana syksynä edistymisen seurantaan. Seurannasta selviää joko suorittamalla 18op syksyn aikana tai selittämällä hyväksyttävällä syyllä opintojen hidasta etenemistä. Syyksi kelpaa oma tai läheisen vakava sairaus tai kuolema tai muu vaikea elämäntilanne. Lisäksi syyn on oltava tilapäinen. Työnteko tai esimerkiksi lapsen saaminen eivät ole hyväksyttäviä syitä.

Eilisessä kokouksessa käsittelimme erilaisiin syihin vedonneiden opiskelijoiden tapauksia ja meillä oli kolme ratkaisuvaihtoehtoa: jatkaa tuen maksemista normaalisti, myöntää tuki määräaikaisena tai lakkauttaa tuki. Ratkaisujen tekeminen ei ole näissä tapauksissa helppoa, koska kokonaistukiaika on rajattu pääsääntöisesti 55 tukikuukauteen. Onko opiskelijan kannalta parempi jatkaa tuen maksua, jos hidas eteneminen on ollut ongelma jo useampana vuotena? Jos tahti ei nopeudu, tukikuukaudet menevät “hukkaan” ja opinnot täytyy saattaa loppuun kokonaan ilman tukea. Toisaalta, mitä opiskelijalle seuraa tuen katkaisemisesta? Tajuaako hän hakeutua tarkoituksemmukaisemman tuen piiriin tai onko edes oikeutettu siihen? Tukiviidakon ongelmat konkretisoituvat: ihmiset eivät osaa hakea tukia, joihin ovat oikeutettuja eikä oikeaa tukimuotoa välttämättä löydy, jos et asetu tarpeeksi selvästi mihinkään kategoriaan. Toinen ongelma, jonka opintotukilautakunnassa kohtaa, on kapea ja lokeroitunut käsitys ihmisen terveydestä. Opintojen on edettävä vaadittua tahtia vain tilapäinen hidastuminen annetaan anteeksi. Pitkäaikainen masennus, joka vaikuttaa opintojen etenemiseen koko opiskelun ajan ei ole selitys tai oppimisvaikeus, jonka vuoksi ei pysty vaadittuun tahtiin. Tällaisissa tapauksissa tukijärjestelmän logiikan mukaan opiskelijan kuuluisi hakautua toisen tukimuodon piiriin tai lopettaa opintonsa. Esimerkiksi masentuneelle opintojen eteenpäin saattaminen voi kuitenkin olla huomattavasti mielekkäämpää kuin viruminen sairaspäivärahalla, jolloin opintoja ei periaatteessa saa suorittaa. Kukaan ei tosin valvo tätä, joten käytännössä sairauspäivärahalla opiskelu on mahdollista. Voi myös olla, ettei elämäntilanne oikeuta muihin tukimuotoihin, mutta hidastaa opintoja pitkäaikaisesti.

Opintotukilautakunnan mahdollisuudet neuvoa opiskelijoita muista tukimuodoista ovat rajalliset, koska ne eivät kuulu lautakunnan toimivaltaan. Tässä lyhyesti tietoa muista tukimuodoista, jos lakkautuspäätös uhkaa:

1) Sairauspäiväraha
Jos sairastut ja sairaus kestää yli 15 päivää, voit hakea sairauspäivärahaa. Jos opintosi eivät sairauden takia etene, kannattaa sairauspäivärahaa hakea. Muista hakea myös asumistukea.
Kelan opas sairastavalle opiskelijalle

2) Toimeentulotuki
Toimeentulotuki on viimesijainen tukimuoto ja olet oikeutettu siihen, jos et ole oikeutettu mihinkään muuhun tukeen. Opiskelijoiden kohdalla toimeentulotuen myöntämisen kriteerit vaihtelevat. Opintotuen keskeydyttyä tai loputtua toimeentulotukea kannattaa hakea ja sitä täytyy myöntää, mikäli et voi hankkia toimeentuloasi mistään muualta. Toimeentulotukea haetaan omalta sosiaaliasemalta.
Helsingin sosiaaliasemat
HYYn toimeentulotuki-info

3) Yleinen asumistuki
Jos et ole oikeutettu opintotukeen (se on katkaistu tai loppu), voit hakea yleistä asumistukea.
Kelan asumistukisivut ja -laskuri

Yksi konkreettinen parannus olisi mahdollistaa osa-aikaineen opiskelu sairauspäivärahalla. Opiskelulla voi olla etenkin mielenterveyden sairauksien kohdalla kuntouttava vaikutus ja lisäksi tämä helpottaisi siirtymää takaisin täysipäiväiseen opiskeluun. Tämäkään muutos ei ratkaise kaikkia ongelmia. Tässäkin tapauksessa vastikkeeton perustulo olisi hämmästyttävän hyvä ratkaisu. Perustulon kautta omatahtinen opiskelu olisi mahdollista. Perustulo myös ylittää kokonaan kontrolliin ja väärinkäyttöön liittyvän problematiikan. Kun tuki on automaattinen, sen käyttöä ei tarvitse valvoa eikä sitä voi käyttää väärin.