Oletko jo äänestänyt?

Varsinkin nyt vaalipäivien ollessa käsillä tavallinen lause flaikkua tarjotessa on “Moi, ootko jo äänestänyt?”. Olipa henkilö tai ei, tämän kommenttia seuraa iloinen hymy ja vastaus. Kaiken kaikkiaan vaalityötä leimaa sellainen meininki, että äänestäminen on yhteinen ja iloinen asia. On kaikkien parhaaksi, että mahdollisimman moni äänestää. Koko vaalityön tarkoitus on saada mahdollisimman moni uurnille – tietenkin oman ryhmän numero äänestyslapussa, mutta jos ei oman niin edes jonkun. Tärkeintä on, että jokainen osallistuu ja vaikuttaa.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että monissa yhteyksissä edustuksellinen demokratia on toimivin tapa hoitaa asioita, olen myös tietoinen siitä, ettei se – varsinkaan nykyisellään – ole ongelmaton. Lisäksi jotta päätöksenteko on demokraattista, tarvitaan muitakin vaikuttamisen muotoja kuin edustuksellinen demokratia. Institutionalisoitu edustuksellinen demokratia on yleensä reaktiivista. Se reagoi kansalaisyhteiskunnasta tuleviin tarpeisiin usein varsin viiveellä. Jos katsotaan suuria yhtieksunnallisia uudistuksia viimeisen sadan vuoden ajalta, harvat niistä ovat saaneet alkunsa edustuksellisten elinten piiristä. Naiset saivat äänioikeuden, kun he vaativat sitä kaduilla ja mustien kansalaisoikeudet nousivat tärkeäksi poliittiseksi kysymykseksi vasta, kun kansalaisoikeusliike pakotti keskustelemaan niistä. Toimiva demokratia siis tarvitsee kansalaisyhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia liikkeitä, ne ovat suorastaan sen ydin.

Kuitenkin juuri äänestämisestä ja kiinnostuksesta puoluepolitiikkaan tehdään se tärkein kysymys. Äänestysprosentti on tärkeä, koska se kertoo järjestelmän legitimaatiosta ihmisten silmissä. Siksi poliitikot jaksavat puhua sen puolesta, vaikka tietenkään he eivät koskaan myönnä, että järjestelmän oikeutus olisi asettunut kyseenalaiseksi – edes eurovaaleissa, joiden äänestysprosentti oli neljänkymmenen luokkaa. Tai edustajistovaaleissa, joiden äänestysprosentti on tätäkin alhaisempi.

Jos ei usko järjestelmään, ei tarvitse äänestää. Jos kokee toisenlaiset vaikuttamisen kanavat mielekkäämmiksi, käyttäköön niitä. Minua ärsyttää vähän seistä kampuksilla toitottamassa äänestämisen ilosanomaa. Toisaalta minua myös vähän ärsyttävät ne tyypit, jotka jättävät äänestämättä, koska eivät usko edustukselliseen demokratiaan. Pitipä siitä tai ei, edustuksellisilla elimillä on aika paljon valtaa ja ainakin HYYn kontekstissa se, mitä ryhmiä edustajistoon äänestetään, määrää politiikan sisällön. Koska alhainen äänestysprosentti kuitenkin ohitetaan olankohautuksella, eikö mieluummin kannattaisi äänestää samanmielistä, joka kokee edustuksellisen vaikuttamisen mielekkäänä? Eikö hitto vie voisi olla aavistuksen vähemmän periaatteellinen? Eikö voisi äänestää vallankumouksen virallista äänitorvea eli Sitvasia?

Rakenteellinen on yksityistä

En ole viime aikoina juuri pitänyt Ylioppilaslehdestä, vaikka ei saisi valittaa, siinä määrin Sitvas on päässyt esille. Veikkoa haastateltu useampaan lehteen HYYn tiedottajan ominaisuudessa, Otosta tehtiin ällö faniartikkeli ja itse esiinnyin viimekertaisessa Nokkapokassa. Kiinnostavia juttuja lehdestä ei kuitenkaan juuri ole löytynyt.

Viimeisin ylioppilaslehti kirjoittaa Edessä epävarmuus otsikoidussa jutussa:

Helsingin yliopiston opintopsykologin Johanna Mikkosen mukaan rajaukset opintoajoissa ovat lisänneet opiskelijoiden ahdistusta. ”Tehokkuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että opiskelijoilla on yhä vähemmän aikaa pohtia omaa urapolkuaan.”
Mitä sitten tehdä, kun ahdistus painaa päälle?
Tärkeintä on tarttua härkää sarvista. Liian moni turvautuu Itkosen mukaan välttelystrategiaan, joka ajan mittaan vain lisää ahdistusta.

Juttu jatkuu esittelyllä strategioista, joilla ahdistusta voi vähentää, kuten tutkimalla muiden ihmisten urapolkuja ja kirjaamalla ylös omia tunteita. Jutun lukeminen sai aikaan kylmät väreet. Tämä on niin tyypillistä tätä päivää. Meillä on rakenteellinen ongelma, epävarmat työmarkkinat ja ihanne siitä, että jokaisen tulee tästä huolimatta pärjätä ja menestyä. Kun nämä kaksi yhdistetään, siitä seuraa ahdistusta ja stressiä. Mistä apu? Psykologilta! Sama juttu, kun ihminen ei jaksa työssään, toimeentulon epävarmuus aiheuttaa stressiä tai jatkuva menestyskilpailu johtaa masennukseen, osoite on psykologi. Näin yhteiskunnallinen, rakenteellinen ongelma yksityistetään. Kyse on siitä, ettei sinulla ole riittäviä ajanhallinnantaitoja, ettet varaudu tarpeeksi riskeihin, ettet hanki ystäviä harrastamalla. Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, ettei kaikille riitä mielekästä työtä, että taloudellinen epävarmuus kohtaa nykytyömarkkinoilla kaikkia, että kohtuuttomat tehokkuuspaineet väsyttävät ihmiset, tarjotaan helppoja niksejä, joilla oman elämän saa järjestykseen. Tarjotaan pillereita ja paria terapiatuntita. Sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin menestymisen ihanne tai se mikä ylipäätään lasketaan menestymiksesi, pönkitetään entisestään ihannetta. Sen sijaan, että vaadittaisiin perustuloa lääkkeeksi toimeentulon epävarmuuteen, tarjotaan niksejä, joilla jo fuksivuodesta alkaen voit varmistaa, että työtä löytyy.

Myös sitä edellinen Ylkkäri kunnostautui samassa. Opiskelijoiden unelmaduuneja esittelevä juttu tarjosi vinkkejä kuinka näihin duuneihin voi päästä, tyyliin ” – Opiskele kansainvälisiä aineita… Hakeudu kansainvälisiin tehtäviin järjestöissä… -Hanki kansainvälistä työkokemusta.”

Eikö vaan saisi opiskella ja katsoa mihin päätyy? Tehdä niitä asioita, jotka kulloinkin sattuvat kiinnostamaan? Tarvitseeko tavoitella unelmaduuneja ja varmistella urapolkuja? Tarvitseeko menestyä? Miksi ja ketä varten?

Vaalikone auki!

Edarivaalien vaalikone on auennut. Löydät sen osoitteesta http://www.edustajistovaalit.fi/

Voit myös tutustua minun vastauksiini. En tosin ole kyseisiin vastauksiin tai lähinnä niiden selityksiin kovin tyytyväinen. Vaaliasioiden järjestely kokonaisuudessaan yhdessä vaalipäällikkömme kanssa on vienyt niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt panostaa omaan kampanjaani niin paljon kuin olisin halunnut. Toisaalta on tuntunut vaikealta valikoida omia vaaliteemoja, kun on ollut kirjoittamassa Sitvasin vaaliohjelmaa kokonaisuutena. No, pian nähdään mihin asti tällä työllä pääsee. Muistakaa lukijat 319!

Unicafe ja profiloituminen

Ravintolatoimikunnan kokouksessa viime viikolla puhuttiin Unicafejen profiloitumisesta. Yhtymässä ollaan aloittamista profiloitumisen suunnittelutyötä. Käytännössä profiloituminen tarkoittaa erilaisia painotuksia Unicafeiden ruokaan. Esimerkiksi meillä voisi olla Kasvis-Unicafe, Pikaruoka-Unicafe tai Lähiruoka-Unicafe. Itseäni profiloituminen kiinnostaa ennen kaikkea kasvissyönnin edistämisen näkökulmasta. Vaikka kasvisruuan laadusta ja mausta on purnattu jo vuosia, aika vähän tuntuu tapahtuneen. Edelleenkin listalla on pahimmillaan kolme liharuokaa (kala, kana ja punainen liha) ja yksi kasvisruoka, jonka vielä joutuu pyytämään erikseen vegaanisena. Kasvisruoka-Unicafe antaisi mahdollisuuden tai suorastaan pakottaisi panostamaan kasvisruokaan. Profiloituminen tuntuu hyvältä kompromissilta tilanteessa, jossa kasvis- ja vegaanisen ruuan parantaminen ja painotuksen siirtäminen pois liharuuasta ei tunnu onnistuvan kaikkien Unicafejen osalta. Kasvisruoka-Unicafe, josta saisi vain kasvisruokaa (tai perhaassa tapauksessa vain vegaanista ruokaa), joka olisi oikeasti hyvää ja ravitsevaa, on myös hyvää mainosta kasvissyönnille. Nykyisellään en ihmettele, ettei sekasyöjä useinkaan tule valinneeksi kasvisruokaa.

Profiloitumiseen liittyy myös kysymys ruuan hinnasta. Profiloituminen voi nimittäin tarkoittaa sitä, että otetaan listalle kalliimpia annoksia, joilla luodaan ravintoloille erilaisia profiileja. Samaan aikaan halu satsata ravintolalle vähemmän tuottavaan perussafkaan laskee. On siis pidettävä huolta, että profiloitumisesta huolimatta opiskelijahintaisen ruuan kehittäminen on ensisijalla. Ei profiloituminen tarkoita välttämättä kalliimpia raaka-aineita vaan parempia reseptejä ja kokonaisnäkemystä. Tärkeä profiloitumiseen liittyvä kysymys on myös se, millaisia vähimmäisedellytyksiä Unicafeille asetetaan.

Viimeinen kysymys koskee profiloitumisen toteutusta. Kuka suunnittelee mitä ilmasto-Unicafe tarkoittaa ja miltä se näyttää? Kokouksessa puhuttiin että, että palloa näissä asioissa voisi heittää valiokunnille. Ympäristövaliokunta voisi mietti, mitä ilmasto-Unicafe tarkoittaa ja Kehitysyhteistyövaliokunta pohtia olisiko eri ruokakulttuurin makuja ja ruoka-aineita tarjoava Unicafe toteuttamisen arvoinen. En tiedä, miten Yhtymässä tällaisiin ajatuksiin suhtaudutaan, mutta sen lisäksi, että olisi huippusiistiä päästä suunnittelemaan ravintolaa, uskon, että tällä tavoin syntyy elävämpiä ja kiinnostavampia ravintoloita kuin silloin jos toteutus jätetään Yhtymän talousihmisten vastuulle. Kysymys toteutuksesta liittyy myös laajempaan kysymykseen siitä, mitä valtaa opiskelijoilla on omistamansa yhtiön asioihin? Hyvää ei lupaa se, että proiloitumista suunnittelevaan työryhmään on tulossa vain yksi opiskelijaedustaja.

If I can’t dance…

…it’s not my revolution

Blogini nimi, jonka päädyin myös ottamaan vaalisloganikseni. Lause on tietenkin lainaus – tosin virheellinen – 1900-luvun alussa eläneeltä anarkistilta ja feministiltä Emma Goldmanilta. Tarinan mukaan Goldman olisi lausahtanut näin anarkistitoverilleen, joka eräissä tansseissa tuli moittimaan Goldmania liian hillittömästä käytöksestä. Elämänkerrassaan Goldman kuvailee, ettei voinut hyväksyä ajatusta, että anarkismi, joka edusti hänelle konventioista ja ennakkoluuluista vapautumista, voisi edellyttää elämän ja ilon kieltämistä.

Minun mukanani lause on kulkenut pitkään; joskus lukioikäisenä kirjoittelin sitä katuliiduilla maahan. Vaikken anarkisti olekaan, lause kuvastaa hyvin haluani irti muodollisuuksista, jäykkyydestä ja rajoittavista konventioista. En kestä jäykistelyä ja muodolliset tilanteet herättävät minussa halun tehdä jotain sopimatonta. Aina, kun kuuluu toimia tai ajatella jollakin tavalla, tarvitaan ravistelua. Sopimattomia lausahduksia, väärenlaista pukeutumista, irvailua. Kun vuosijuhlissa esitetään miehiä ja naisia ja aikuisia, tarvitaan ristiinpukeutujia ja lapsekkaita elkeitä. Kun edustajiston kokouksessa jauhetaan tärkeinä sisällötöntä soopaa, tarvitaan Reimoja pistämään homma läskiksi. Tarvitaan häiritsemistä, väärintekemistä, hämmentämistä ja kyseenalaistamista. Queer-liike puhuu tästä, mutta siitä voi puhua muunkin kuin seksuaalisuuden ja sukupuolen yhteydessä. Hämmentäminen ja totuttujen tapojen rikkominen on tapa tehdä politiikkaa ja kyseenalaistaa totuuksia.

Tämä pätee myös HYY-politiikkaan. Nuoret ihmiset leikkivät eduskuntaa naama vakavana. Puhutaan puhumisen vuoksi ja jäykistellään, että teatteri menisi kaikkiin täydestä. Goldmanin lause on siis paikallaan myös, mitä tulee ylioppilaskuntapolitiikkaan. Lisää tanssi ja politiikkaa, unohdetaan turha puhe ja etiketti!

319 eli edustajistovaalien numerot ovat täällä!

Edustajistovaalit lähestyvät, numerot tulivat perjantaina. Sitvassaria voit äänestää numeroilla 306-365. Päivitän tänne piakkoin omia vaaliteemojani. Syksyn mittaa seuraa myös vaaliaiheista kirjoittelua.

Sitä ennen voit lukea vaikka Sitvasin blogia.

Helsinki leikkaa päihdehoidosta

Hesari uutisoi tänään, että Helsinki aikoo säästötoimenpiteenä vähentää ulkopuolisilta ostettuja päihdehoitopalveluita ja panostaa sen sijaan omaan palveluntuotantoon ja siirtää potilaita avohoitoon. Tämä on johtamassa joidenkin hoitopaikkojen lakkauttamiseen. Lisäksi nykyiset pitkäkestoiset puolesta puoleentoista vuoteen kestävät hoitojaksot on tarkoitus korvata kuukaudenmittaisilla jaksoilla sekä avohoidolla. Sekä hoitoja tuottavan kolmannen sektorin toimijan Kalliolan Setlementin toiminnanjohtajan että asiantuntijoiden mukaan avohoito ja lyhyet hoitojaksot eivät ole toimiva ratkaisu pitkään ja vakavien huumeongelmien kanssa kamppaileville. Ei tarvitse kovin paljon järkeä pystyäkseen päättelemään, että vuosia huumeita ongelmakäyttänyttä henkilöä ei paljon auta korvauslääke ja pikajakso hoitoa, kun elämä on sekaisin ja usein elämän perusrutiinit hukassa.

Tällä tavoin hyvinvointivaltio taas kapenee entisestään. Ja eniten kärsivät kaikkein huonoimmassa jamassa olevat. He eivät nimittäin nouse barrikadeille ja eikä heille joudu vaaleissa vastuuseen. Jo nykyisellään päihde- ja mielenterveyspalveluiden tilanne on huono. Palveluita on huononnettu salakavalasta 1990-luvun lamasta asti panostamalla avohoitoon ja ostamalla palveluita ulkopuolelta. Avohoitoon panostaminen on tarkoittanut laitospaikkojen leikkausta ja ostopalvelut epävakautta, joka syntyy, kun palveluiden ostosta päätetään aina pieni pätkä kerrallaan.

Tuskin nykyjärjestelmää muutenkaan voi hyvinvointivaltioksi sanoa. Opiskelijat asuvat hätämajoituksessa ja työssäkäyvienkin on vaikea selvitä korkeista vuokrista. Aukkoja löytyy joka lähtöön. Itsekin asun todennäköisesti ensi kuun alusta vanhempieni sohvalla.

Miten voi pärjätä jos ei osaa kirjoittaa?

Sitoutumattomalle vasemmistolle osoitettu kirjoituskoneella kirjoitettu kirje alkaa:

Arvoisa Heltsinkingin Ylioppilaskunnan vaikuttavin elin Sitoutumaton Vasemmisto-Yhdistys .

Allekirjoittanut on jo useamman vuosikymmenen aikana yrittänyt saada vasemiston piirissä eli Demaripuljuun älliä jotta ei koko ajan oltaisiin näiden suurituloisten pelkkijä Perseennuolijoita. Mutta kaikki on ollut turhaa. Nämä parhaat työläisten kupaajat sekä herrojen ainaiset perseennuolijat kuten tämä joka sai nyt viimeksi kun jäi pois tieltä kansankusetuskomuunista niin tälle herrojen parhaalle kähmintä muijalle annettiin vielä tällainen korrutiovirka palkinnoksi kun hällä oli jo tämä ministerimulkuntitteli. Kyl on sitten vituttana jo siitä lähtien kun annoin iäneni kerran tälläiselle saatanan herrain perseen parhaalle nuolijalle.

Myöhemmin:

Tarja Pressa sanoi tuannoin hesarissa että herrain palkat ovat piässeet karkoomaan noususuhdanteen vallitessa. Voi perkele ei tiellä täysinmätäsoomessa ole vuodesta 1989 ollut TAVALLISELLA IHMISELLÄ NOUSUKAUTTA MUTTA NÄILLÄ YHTEISKUNNAN KUSETTAJILLA NÄILLEHÄN ON TAATTU HAMAAN HAUTAAN ASTI JO VITUN ÄLYTTÖMÄT ELÄKKEET JA AINAINEN LIKSAN LISÄÄMINEN.

(pisteet lisätty)

Kirje oli lähetty Helsingin yliopiston postilokeroon ja sen kuoreen oli kirjoitettu: “Helsingin Yliopisto Ylioppilaskunnassa vaikuttava Sitoutumaton vasemmisto-yhdistys . Tämä paljastaa, että kyse on jonkinmoisesta palautteesta heinäkuussa myöntämämme Mikael Lilius -solidaarisuuspalkinnon pohjalta. Muotuilu on nimittäin tismalleen sama kuin Hesarin uutisessa palkinnosta. Kirje jatkuu yhtä puhekielisenä, virheitä vilisevänä ja asiallisena loppuun asti. Koherenssi ei myöskään parane. Kirjoittaja purkaa kaiken turhautumisensa niin kansanedustuslaitokseen (“kansankusetuskommuuni”) kuin ammattiyhdistysliikkeeseenkin. Osansa saa myös niin sosiaalidemokraattinen puolue (“Demariääliöittenliitto”) kuin istuva presidenttikin (“Mähnäniemen Mampseli Pressa Tarja”). Voitte kuvitella kuinka hauskaa meillä oli kokouksessa, kun kirje luettiin ääneen. Oli myös hauska ajatus, että palkintomme on liikuttanut jotakuta niin paljon, että hän oli vaivautunut kirjoittamaan kaksi sivua tekstiä. Eikä kirjoittaja keskimäärin edes ole kovin väärässä.

Selvästikään kirjoittajalle tekstin tuottaminen ei ole jokapäiväinen harrastus. Murteellinen puhekieli, rakenne, pisteiden puute ja kirosanojen määrä kertovat, ettei kirjallinen kieli ole kirjoittajalle kovin tuttua tai ettei hän piittaa sen säännöistä. Oli kummin tahansa, herää kysymys, mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnassa, kun tällaista perustaitoa ei ole. Mitkä vaikutuskanavat eivät vaadi kirjoittamista? Miten edes selviää työnhakemisesta tai Kelan lomakkeista?

Nuoremmissa sukupolvissa tuskin on kovin monta aivan yhtä huonosti kirjoittavaa, mutta kuten yläastelaisten tai lukiolaisten huonolla äidinkielentaidolla pilailevat lehtikirjoitukset kertovat, on jengiä, jolle oikeaoppinen kirjakielinen kirjoittaminen ei ole helppoa. Siis jo tällaisessa perusasiassa, jonka suhteen ihmisten voisi kuvitella olevan suurinpiirtein samalla viivalla, me korkeasti koulutetut tai kouluttautuvat päivittäin kirjoittamisen kanssa tekemisissä olevat, olemme paremmassa asemassa. Tietyllä tapaa tilanne voi jopa olla nyt pahempi kuin aikaisemmin. Aikaisemmin ammattiyhdistysliike paikallisosastoineen on todennäköisesti tarjonnut apua. Lisäksi keskiluokkaisia taitoja on opeteltu yhdessä puolueiden ja ammattiyhdistyksen organisoimissa ryhmissä. Nykyisin työväenpuolueiden ja ay-liikkeen kadotettua kosketuksensa ruohonjuuritasoon, ihmiset ovat ongelmineen aivan erilailla yksin.

Kaverini joutui äskettäin täyttämään toimeentulotukihakemuslomakkeen. Täytettyään sen kaikella usean vuoden yliopistokoulutuksen tuomalla taidolla sellaiseen muotoon, että tukea todennäköisimmin tippuisi, hän jäi miettimään miten etuoikeutettu tässäkin suhteessa on. Ne ihmiset, jotka ovat heikoimmassa asemassa ja kaikken riippuvaisimpia yhteiskunnan tuesta, ovat usein myös ne joilla on kaikkein huonoimmat edellytykset huolehtia oikeuksistaan.

Viime syksynä julkisoikeuden kurssilla opin, että opiskelijat ovat se ryhmä, jolta tulee kaikkein eniten valituksia heitä koskevista Kelan päätöksistä. Tämä ei johdu siitä, että opiskeljoista koskevissa asioissa tehtäisiin eniten virheellisiä päätöksiä, vaan siitä, että opiskelijoilla on tietoa ja resursseja puolustaa oikeuksiaan.

Vaikka välillä tuntuu, ettei meilläkään ole ihan tarpeeksi tietoa. Itse esimerkiksi opin vasta kyseisellä kurssilla, että kaiken julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja että kaikista itseä koskevista päätöksistä on oikeus valittaa. Miksei tätä kerrottu koulussa?

Ilmoittelu sähkökaapeissa tulee sallia

Eilen ärsyynnyksissäni rustaamani mielipidekirjoitus päätyi Hesariin alla olevassa muodossa.

—

Heikki Mallatin mielestä sähkökaappi-ilmoittelu on saatava kuriin (HS 4. 8.). Ilmeisesti sähkökaappien mainokset eivät sovi Mallatin esteettiseen makuun.

Sähkökaapit ilmoituksineen ovat keskeinen osa elävää kaupunkia ja demokraattisia siinä suhteessa, että kuka vain voi käydä kiinnittämässä oman ilmoituksensa; kaupallisessa mainostilassa mainostaminen on mahdollista vain rahakkaille yrityksille.

Useimmiten sähkökaapeissa mainostetaan erilaisia pienellä budjetilla ja vapaaehtoisvoimin järjestettäviä tapahtumia ja tempauksia, joiden ei ole mahdollista hankkia näkyvyyttä maksullisilla mainoksilla ja joiden onnistumisen kannalta ilmoittelu on elintärkeää.

Kuitenkin juuri tällaiset tapahtumat tekevät kaupungista elävän.

Lisäksi sähkökaappeja tarkkaan katsova löytää niistä yksittäisten ihmisten tarroja, julisteita ja maalauksia. Parhaimmillaan sähkökaapit ovat paikkoja, joissa tavalliset ihmiset voivat tuoda luovuutensa kaikkien nähtäville ja nautittavaksi.

Kaiken kaikkiaan sähkökaappi-ilmoittelu edistää elävää ja monimuotoista kaupunkia ja kaupunkikuvaa. Tämän vuoksi se tulisi sallia.

Liekeissä

Brittiläinen nuorten sarja Skins – liekeissä on parasta telkkarissa juuri nyt. Sarja kuvaa aika tavallisia nuoria ja heidän aika tavallisia ongelmiaan sydämmellä, mutta paisuttelematta. Usein jaksojen teemat ovat hyvinkin tavallisia: toivottomia rakkauksia, epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta, sisaren varjoon jäämistä ja vanhempien ongelmia. Ja juonet ovat jopa kliseisiä. Sarjan hulvattomuus perustuukin siihen, että jutut vedetään tarpeeksi yli, kuten esimerkiksi tytärtään pojilta suojeleva meditoiva äiti, joka harrastaa salaa SM-seksiä naapurin sedän kanssa tai samaisen äidin tyttärelleen järjestämien synttäreiden ekstaasisuklaaruudut. Sarja on suunnattu nuorille, mutta se ei moralisoi. Huumeista ei joudu helvettiin, joskus vähän vaikeuksiin, joskus on vaan kivaa. Ja lesbokin voi panna miespuolista kaveriaan ystävänpalveluksena. Oppilastaan suutelemaan erehtyvä miesopettaja ei ole pervo sika, vaan ainoastaan erehtyvä ihminen, joka päätyy sänkyyn samaisen oppilaan hippiäidin kanssa. Oppilaskunnan puheenjohtajan vaaleja ei voita fiksu ja rakentava ehdokas vaan kaikkea liikkuvaa paneva koulun kingi, joka ensi töikseen puheenjohtajana julistaa mellakan. Ennen kaikkea sarja ei moralisoi tai liiemmin pyri kasvattamaan ja sen arvomaailma on hyvin liberaali, paikoin jopa anarkistinen.

Siis olen ihan liekeissä tästä. Miksen voi olla taas viisitoista?