Sukupuoli sosiaalisena konstruktiona

Luulen viimeinkin käsittäneeni, mitä postmodernit feministiset ajattelijat tarkoittavat sanoessaan, että sukupuoli – myös biologinen – on sosiaalinen konstruktio.

Pointti lähtee ajatuksesta, että todellisuus tuppaa järjestymään dikotomisesta, ja että sanoilla on merkitys suhteessa siihen mitä ne eivät ole. Nainen ja mies ovat dikotomisessa suhteessa toisiinsa ja sana nainen saa merkityksensä miehen negaationa. Nainen on sitä mitä mies ei ole. Feministit kuitenkin kieltävät jaon biologisen pohjan ja argumentoivat, että kysymys sukupuolesta on ensisijaisesti diskurssiivinen ei materiaalinen tai sosiaalinen. Aikaisemmin, minulle on aina jäänyt epäselväksi, mitä tämä oikestaan tarkoittaa, koska onhan naisillä keskimäärin vagina ja miehillä penis, eikä siitä pääse mihinkään. Mutta eivät postmodernistit yritäkään kieltää erojen olemassaoloa vaan kyse on siitä, että ”yhteiskunta luo miehen ja naisen kategoriat tekemällä meidät tietoisiksi ja liittämällä suuren merkityksen tiettyihin anatomisiin piirteisiimme” (”..society creates the categories of ’man’ and ’woman’ by making us aware of, and attaching great importance to particular features of our anatomy..”). Toisin sanoen vaginan ja peniksen ei tarvitsisi olla merkittäviä eroja. Tältä kannalta jaottelu biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen muuttuu merkityksettömäksi. Feminiinisiksi tai maskuliinisiksi merkityksellistetyt ominaisuudet voivat olla sosiaalisia tai biologisia, mutta sillä ei ole väliä, koska yhtä kaikki se, että merkityksellistämme ne sukupuolen mukaan on sosiaalinen konstruktio.

Näin ollen sosiaalinen konstruktionismi ei ota kantaa siihen, onko miesten ja naisten välillä jotain myötäsyntyisiä eroja, se ei yksinkertaisesti ole kiinnostava kysymys. Saman voisi varmaan laajentaa koskemaan seksuaalisuutta. Muistan jonkun joskus kommentoineen, että väite, jonka mukaan heteroseksuaalisuudessa ei olisi mitään luonnollista on naurettava. Ja onhan se jos asian ymmärtää niin, että ellei ihmisiä olisi sosiaalistettu toimimaan heteroseksuaalisesti, naiset ja miehet eivät tuntisi seksuaalista vetoa toisiinsa. Moinen väite lienee melkoista ihmisen korottamista muun luonnon ja biologiansa yläpuolelle. Mutta, uskoisin, että tuossa väitteessä on kyse samasta kuin sukupuolen kohdalla: se että pidämme ihmisen seksuaalisia mieltymyksiä tärkeänä erona, on sosiaalinen konstruktio. Vaikka heteroseksuaalinen seksi olisikin jonkinlainen biologinen tavallisuus, siitä ei voida johtaa heteroseksuaalisuuden (joitain satoja vuosia vanhan käsitteen) luonnollisuutta.

Toisen oivalluksen tarjoili sama kirja. Ei ole pakko valita puoltaan. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi erilaisten feminismien välillä. Allekirjoitan konstruktionistisen maailmanymmärryksen, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että pelkkä kielen ja diskurssien tasolla pysytteleminen ei riitä. Jos ongelmiin halutaan puuttua ja muutosta saada aikaan, on kyettävä sanomaan jotain myös materiaalisesta maailmasta. Samoin materiaalista maailmaa ei voida jättää ottamatta huomioon, sillä se luo aika konkreettisesti puitteita toiminnallemme. Lisäksi suhteellisten, paikallisten ja erityisten teorioiden lisäksi on kyettävä yleistämään, vaikka silloin tarkkuus kärsisikin, muutoin on vaarana, että vallankäyttö ja sorto pelkistyvät paikallisiksi ilmiöiksi eikä niiden yleisempää luonnetta huomata. Mutta siis, kuulemma nykyisenä trendinä on postmodernien ja varhaisempien teorioiden ja käsitteiden yhdisteleminen. Teos myös osoitti, että jako liberaalifeminismin, radikaalifeminismin, sosialistisen feminismin ja postmodernin feminismin (ja muiden) välillä ei todellakaan ole kovin selvärajainen. Mutta jos pitäisi valita olisin postmoderni tai radikaalifeministi. Netissä pitäisi olla testi tätä varten, varmaan onkin.

Nämä oivallukset minulle tarjosi Valerie Brysonin ”Feminist Political Theory” -teos. Monipuolinen ja selkeä johdanto aiheeseen, etenkin jos varhaisempi feministinen ajattelu (ennen 1960-l) kiinnostaa.

Advertisement