1900-luvun alussa köyhien auttaminen oli kunnan köyhäinavun ja erilaisten rouvasväen hyväntekeväisyysyhdistysten varassa. Apuun liittyi vahva kontrolli: autettavien koteja tarkastettiin ja siveellisyyttä valvottiin ja samalla pyrittiin kasvattamaan työläisiä keskiluokkaisiin arvoihin ja elämäntapaan hygieniakäsityksineen ja juomatapoineen. Järjestelmään liittynyt kontrolli, nöyryytys ja kyttääminen tuntuvat järkyttäviltä. Saadakseen apua oli alistuttava eikä poikkipuolista sanaa kannattanut lausua.
Tänään oli opintotukilautakunnan kokous, jossa käsittelimme monta tukiajan pidentämistä käsitellyttä hakemusta. Hakemuksissa opiskelijat selittivät seikkaperäisesti avioeronsa, sairautensa ja perhesuhteensa. Hakemusten lukeminen tuntui välillä pahalta. Mikä oikeus minulla on tietää ihmisen mielenterveyden tilasta tai väkivaltaisesta puolisosta? Tiedothan ovat luottamuksellisia, mutta saadakseen opintukea, oma elämä on avattava vieraiden ihmisten nähtäville. Mitä seikkaperäisemmin kerrot, sitä paremmat mahdollisuudet hakemuksella on tulla hyväksytyksi. Saman tilanteen kohtaa toimeentulotuen hakija. Hänen on selitettävä tulonsa ja perhesuhteensa yksityiskohtaisesti. Erityisesti, jos kyseessä on opiskelija. Opintuki on opiskelijan ensisijainen toimeentulon muoto ja sossu myöntää rahaa kitsaasti. Paras siis kirjoitta hakemukseen äidin kuolema ja kolmen vuoden takainen burn out.
Kuinka paljon nykyjärjestelmä lopulta poikkeaa sadan vuoden takaisesta köyhäinavusta? Nyt sosiaalityöntekijä ei tule tarkastamaan kotia, mutta yhtään enempää yksityisyyttä tuen hakijalle ei suoda. Samalla tavoin viranomaiset punnitsevat, onko hakijan rahantarve oikeutettu ja vain tietyt syyt kelpaavat. Köyhäinapu voitiin evätä juomisen tai kodin epäsiisteyden perusteella, opiskelijalta voidaan evätä tukiajan pidennys, koska hänen opintonsa ovat viivästyneet väärästä syystä, esimerkiksi työnteon takia. Meidän yhteiskunnassa yksityisyys on etuoikeus, johon köyhällä ei ole varaa.
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sosiaalituet ja pienimmät palkat ovat jääneet jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Toimeentulotuen saajien määrä on kasvanut ja yhä suurempi osa sen saajista on työssäkäyviä. Köyhäinavun kontrolli ulottuu näin yhä suurempaan joukkoon ihmisiä.
If I can't dance 
Näinhän se valitettavasti on. Mitä paremmin osaat valittaa, sen paremmin saat tukea. Apua vaille jäävät paitsi ne, jotka eivät tahdo tai henkisesti pysty kuuluttamaan elämänsä surkeutta ympäriinsä, myös ne, joiden ongelmat ovat niin monimuotoisia tai harvinaisia, että ne voi sivuuttaa ”liian hankalina” tai ”en ole koskaan kuullutkaan” -argumentilla. Kaikki eivät myöskään tiedä erialisista avunsaantimahdollisuuksista ja niihin liittyvistä avun tarvitsijan hyödyksi tehdyistä lisäyksistä. Niistä ei avun tarpeessa olevalle kerrota, ellei osaa erikseen kysyä.
Niinpä. Ihmisiltä jää tukia saamatta, koska nämä eivät tiedä olevansa niihin oikeutettuja tai kehtaa niitä hakea. Etenkin pienillä paikkakunnilla sossuun menoon voi liittyä paljon häpeää. Tämä onkin yksi syy, miksi toimeentulotuen käsittely olisi ollut hyvä siirtää Kelalle.
Opin aikoinaan julkisoikeuden kurssilla, että opiskelijat ovat se ryhmä, jolta tulee eniten valituksia heitä koskevista etuuspäätöksistä. Ei siksi, että opiskelijoiden tukien kohdalla tehtäisiin eniten virheitä, vaan koska opiskelijoilla on tuensaajista keskimäärin parhaat tiedot ja taidot valitusten tekoon. Eikä tukiviidakossa seikkailu ole helppoa akateemisesti koulutetullekaan 🙂
Vaikkei perustulo olekaan ratkaisu kaikkiin ongelmiin, se kuitenkin yhdenvertaistaisi tukijärjestelmää ja vähentäisi kyykyttämistä ja kyttäämistä.
Nykysysteemi on senkin takia huono, että kun huonossa tilanteessa joutuu koko ajan surkeuksiaan kertaamaan, alkaa pian määritellä itseään ja elämäänsä ongelmiensa kautta ja on entistä vaikeampi nähdä tietä ongelmista pois.
[…] lisää vartijoita, kuittailua, vittuilua. Kuittia vastaan saa sakset takaisin. Yleensä vain köyhällä ei ole varaa yksityisyyteen, mutta täällä kaikki joutuvat esittelemään laukkunsa sisällön läpivalaisussa. Rikas rouva […]