Taiteiden yö joka yö

Huomenna on Taiteiden yö. Paitsi teinien dokausjuhla, se on myös makeimpia juttuja, joita Helsingissä tapahtuu. Yhtenä yönä vuodessa kaupunki on täynnä kulttuuria ja elämää. Ei vain sisällä gallerioissa vaan myös kaduilla ja puistoissa. Fluorovalograffiteja, valokuvanäyttely sähkökaapeissa, performansseja, laulua, soittoa, teatteria. Voit vaeltaa pitkin kaupunkia ja törmätä yllätyksiin. Tai toteuttaa oman juttusi.

Miksei joka yö ole taiteiden yö? Miksei kaupungista löydy enempää pieniä ja suuri yllätyksiä? Säröjä, jotka rikkovat harmaan kivipinnan?

Ainakin osittain tämä on tietoisen politiikan tulosta. Vuonna 1998 Helsingissä käynnistyi Stop töhryille –kampanja, jonka tarkoituksena oli poistaa graffitit ja ”muut töhryt” katukuvasta. Tavoitteeseen uskottiin päästävän soveltamalla ns. nollatoleranssilinjaa. Minkäänlaisia graffiteja ei saanut sallia. Koskaan. Missään. Vartiointia oli lisättävä ja syntyneet graffitit poistettava välittömästi. Jos vielä jotain vuosia sitten poliisi saattoi antaa hienoa piissiä taiteilevan maalarin tehdä työnsä loppuun, nyt sellaisetkin pidetyt laillisesti maalatut työt, kuten metroradan varren tai Malminkartanon aseman graffitit tuli poistaa. Myös maalareiden rangaistukset kiristyivät. Jopa tarrataiteilijoiden asuntoihin tehtiin kotietsintöjä. Erityisesti ”töhrijöitä” jäljittämään ja seuraamaan palkattiin FPS-vartiointifirman vartijoita miljoonien edestä. Kymmenen vuoden kokeilu loppui vuonna 2008, toiminta lakkasi saamasta erityistukea ja se vakiinnutettiin osaksi kaupungin normaalia toimintaa. Kymmenessä vuodessa kaupungista tehtiin kliinisempi, tylsempi ja graffitit ajettiin syrjäisille paikoille, teollisuusalueiden laidoille ja joutomaille. Myös maalaustyyli muuttui hätäisemmäksi, sillä isoja ja monimutkaisia teoksia ei uskalleta jäädä maalaamaan. Graffitien lisäksi kontrollikoneisto ulottuu myös keikkajulisteisiin ja epäkaupallisiin tapahtumailmoituksiin. Muualla maailmassa graffitit ovat tunnustettu taiteen muoto, meillä graffitimaalarit ovat rikollisia ja heidän teoksensa töhryjä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kaupunkitilan kontrolli on muutenkin lisääntynyt. Kamerat ja vartijat valvovat meitä kaikkialla. Kaupunkitila on yhä tarkemmin kontrolloitua. Kamera voi valvoa missä tahansa. Oikeastaan, se kuvaako kamera todella on toissijaista, käyttäydymme kuin meitä tarkkailtaisiin.

Tämä kehitys miellyttää varmasti kaupungin harmaita herroja, jotka tahtovat kliinisen ja siistin kaupungin. Jokainen taiteiden yön satunnaisuuden ja yllätyksellisyyden kokenut tai nokkelasta maalauksesta alikulkusillan alla huvittunut kuitenkin ymmärtää, että juuri säröt tekevät kaupungista kiinnostavan ja hauskan. Mahdollisuus käyttää ja jättää jälkensä kaupunkitilaan on myös elinehto pienten tapahtumien, keikkojen, keskustelutilaisuuksien ja mielenosoitusten järjestäjille.

Asun Arabianrannassa. Alueella on satsattu erityisesti taiteeseen. Pihoilta löytyy mosaiikkitaidetta, porttikongeista linnunpönttöjä, seiniin on kirjoitettu runoja ja stensiilit koristavat pihoja. Kaiken kaikkiaan paikkaan liittyy samaa yllätyksellisyyttä ja löytämisen riemua kuin Taiteiden yöhön. Se mikä molemmissa on hassua, on että ne ovat suvaittuja ja hienoja vain koska ne on toteutettu luvan kanssa. Jos maalaan stensiilikuvan omaehtoisesti paikkaan, johon se minusta sopii, kyse onkin rikoksesta.

Suomalaista keskustelua vaivaa pelko ja ymmärtämättömyys omaehtoista toimintaa kohtaan sekä valtava legalismi. Jos joku on laitonta, se on laitonta. Pitäisi ymmärtää, että tilan antaminen omaehtoiselle tekemiselle, olipa kyse sitten rennommasta asenteesta graffiteja kohtaan tai talonvaltausten laillistamisesta, tuottaa yllätyksellistä ja kiinnostavaa kaupunkikulttuuria. Kaupunki on orgaani, jota ei voi kontrolloida. Aina löytyy vapauden tiloja ja uusia vastarinnan muotoja. Kaupunki on meidän kaikkien ja meillä on oikeus tehdä siitä näköisemme.

5 kommenttia artikkeliin ”Taiteiden yö joka yö

  1. Ongelma on siinä, että se, mikä on yhdelle elävä ja mielenkiintoinen kaupunki, on toiselle rähjäinen ja pelottava. Sellainen, joka ei houkuttele viettämään aikaa ja viihtymään, vaan jonne tullaan yksityisautolla töihin tai ostoksille ja josta ajetaan heti pois, kun asiat on saatu hoidettua.

    Stop töhryille -kampanjassa syyllistyttiin usein ylilyönteihin, mutta se myös teki Helsingistä enemmistön näkökulmasta viihtyisämmän kaupungin. Omasta puolestanikin voin sanoa, että nykyinen Helsinki voittaa mennen tullen lapsuuteni kaupungin 80-luvulla ja 90-luvun alussa.

    Aito kaupunkilaisuus lähtee toisten ihmisten huomioimisesta. Se tarkoittaa sitä, että kaikkien omaehtoiselle toiminnalle löytyy tilaa, mutta myös sitä, että kaupungin yleisilmeen annetaan olla sellainen kuin enemmistö sen haluaa olevan.

  2. […] Taiteiden yö joka yö « If I can’t dance, it’s not my revolution! – Voit vaeltaa pitkin kaupunkia ja törmätä yllätyksiin. Tai toteuttaa oman juttusi. Miksei joka yö ole taiteiden yö? Miksei kaupungista löydy enempää pieniä ja suuri yllätyksiä? Säröjä, jotka rikkovat harmaan kivipinnan? […]

  3. Itse muistelen 1990-luvun alun Helsinkiä lämmöllä. Minusta aito kaupunkilaisuus ei ole enemmistön diktatuuria vaan kykyä nähdä moninaisuus rikkautena. En purematta niele väitettä, että enemmistö haluaa nykyisenkaltaisen Helsingin. Ei myöskään ole niin, että nykyilmeen ainoa vaihtoehto on epäsiisti ja rähjäinen – Helsinki tuskin on ollutkaan sellainen viimeisten vuosikymmenten aikana.

    Kaupunki, jossa ei ole tilaa itsensä ilmaisuun, vieraannuttaa eikä houkuttele jäämään. Tämä ei tarkoita vain graffiteja vaan esimerkiksi mahollisuutta soittaa tai skeitata kaduilla – juttuja, joita on myöskin yritetty rajoittaa. Vaikka kulunut vastakkainasettelu onkin, en voi olla muistuttamatta, että samaan aikaan kuin omatoimisille taiteilijoille tarjotaan pamppua, kaupalliset mainokset valtaavat yhä lisää alaa. Monien (enemmistön?) mielestä ne ovat epämiellyttäviä.

  4. Ihmiset haluavat kaupungilta erilaisia asioita, eikä niiden kaikkien toteuttaminen samanaikaisesti ole mahdollista. Edustuksellisessa demokratiassa on omat ongelmansa, mutta kaupunginvaltuuston enemmistön kanta on silti suurissa kysymyksissä yleensä paras arvio siitä, mitä kaupunkilaisten enemmistö haluaa. Jos rahaa olisi enemmän, voitaisiin tällaisissa kysymyksissä ehkä turvautua kansanäänestyksiin.

    Helsinki on kaupunkina kovasti siistiytynyt sitten 90-luvun alun lamavuosien, mutta silti rähjäisyyttä löytyy edelleen esimerkiksi julkisesta liikenteestä. Monille julkisten kulkuneuvojen (ja joidenkin kanssamatkustajien) rähjäisyys on yksi suurimmista syistä siihen, miksi he kulkevat työmatkansa yksityisautolla. Nämä ihmiset olisivat usein valmiita maksamaan julkisesta liikenteestä huomattavasti nykyistä enemmän, jos se vastaisi heidän käsityksiään viihtyisästä kaupungista.

  5. […] Taiteiden yö joka yö « If I can’t dance, it’s not my revolution! Suomalaista keskustelua vaivaa pelko ja ymmärtämättömyys omaehtoista toimintaa kohtaan sekä valtava legalismi. Jos joku on laitonta, se on laitonta. Pitäisi ymmärtää, että tilan antaminen omaehtoiselle tekemiselle, olipa kyse sitten rennommasta asenteesta graffiteja kohtaan tai talonvaltausten laillistamisesta, tuottaa yllätyksellistä ja kiinnostavaa kaupunkikulttuuria. […]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s