Odotusaika III: Se liikkuu sittenkin!

On käsittämätöntä mihin eläinruumis kykenee. Kaikessa luonnollisuudessaan raskaus on aika käsittämätön juttu. Monta kuukautta toinen elämä kasvaa sisälläni, puristaa ruuansulatuselimistöä niin, että tuloksena on pieruja ja närästystä, rasittaa selkää ja venyttää lantiota. Siellä se on, liikkuu ja elää.

Tunsin ensimmäiset potkut metromatkalla lähellä puolta yötä noin kuukausi sitten. Se oli hassua. Ensin ajattelin, että se on elohiiri tai joku, mutta kun ne jatkuivat totesin, että kyllä, minua potkitaan. Olo oli ihastunut ja hämmentynyt, tosin ihaninta oli kumppanini kasvoille levinnyt hölmö hymy, kun sanoin, että meidän tyyppi taitaa potkia. Seuraavina viikkoina tyyppi potki samankaltaisissa tilanteissa. Nyt liikkeet ovat päivittäisiä. Aamulla kun herään ruokaa kaipaa neljän kissan lisäksi myös yksi ihmisen alku. Kaikessa luonnollisuudessaan se on aika hurjaa.

Siihen nähden kuinka keskeisenä lasten hankkiminen naisille nähdään, kuinka paljon huolta kannetaan naisten halusta saada lapsia ja kuinka monet naiset lapsia saavat, puhutaan raskaudesta aika vähän. Paitsi sitten, kun nainen on raskaana. Ennen kuin raskaudestani tuli julkista puhuin tuskin koskaan kenenkään kanssa raskaana olemisesta tai synnyttämisestä. Abortista puhuttiin, etenkin teini-iässä, kun me kukin rakensimme omaa suhdettamme siihen, siitä haluaako joku joskus lapsia vai ei ja kasvatuksesta – siitä olen puhunut paljon. Nykyisin raskaus nousee keskusteluun harvasen päivä. Peruskysymys on, että onko ollut mielihaluja (vastaus: ei, ei oikeastaan). Kysyjä on yleensä henkilö, joka ei ole itse synnyttänyt eikä välttämättä ole koko asiasta kauhean kiinnostunut. Toinen kysymys, jonka yleensä esittää nainen, jolla on jo isompia tai aikuisia lapsia ja joka on minua vanhempi, on että onko kaikki mennyt hyvin (vastaus: kyllä, ainakin tähän asti). Jotkut kysyvät tiedämmekö sukupuolen (kyllä, mutta ajateltiin, ettei kerrota sitä, ettei sitten tule liikaa vain tietyn värisiä vaatteita). Yhteistä raskauspuheelle on, että valtaosassa tapauksia naiset nostavat aiheen esille. Miehet yleensä korkeintaan onnittelevat, poikkeuksen tekevät toisinaan nuoret miehet, joilla itsellään on lapsia. Raskauspuhe – pinnallinenkin – on pääosin naisten puhetta.

Se mikä on kiinnostavaa on kuitenkin niiden naisten puhe, joilla on lapsia. Kesällä, kun sukulaisnaiset vuorotellen kertoivat omista raskauksistaan, tuntui, että jollakin tavoin raskaus liittää naisen synnyttäneiden naissukupolvien ketjuun. Raskaana tulee osaksi jotakin, mihin aiemmin ei ole kuulunut. Suhde sukuun määrittyy uudelleen ainakin symbolisesti, kun uusi sukupolvi liittyy kauttasi sukuun. Minulle mummo kiikutti kassillisen vauvanvaatteita, joista vanhimpia olen itse käyttänyt ja jotka sitten on ovat kiertäneet veljelläni ja serkuillani. Eikä tässä ole kyse siitä, että vaatteita olisi säilytetty ihan käytännöllisistä syistä. Viimeistään nyt kun ne siirtyvät minulle, ne saavat vahvan symbolisen merkityksen.

Raskaana ollessa myös liittyy raskaana olleiden naisten joukkoon. Toisen raskaus mahdollistaa muille naisille puheen omasta raskaudestaan. Eikä kyse ole vain sellaisesta, että golfharrastajat puhuvat golfista tavatessaan. Väitän, että siitä huolimatta kuinka keskeisenä äitiys edelleen nähdään, puhe raskaudesta ja synnytyksestä on marginaalissa. Ne miellätään naisten likaisten yksityiskohtien maailmaan, vähän samaan tapaan kuin kuukautiset. Yleisellä tasolla voi puhua, mutta ällöistä yksityiskohdista kukaan ei tahdo kuulla. Raskaus on myös julkinen yksityinen tapahtuma. Toisaalta se näkyy ulos ja sitä on lupa kommentoida, toisaalta siihen liittyvät tuntemukset voivat olla hyvinkin yksityisiä. Siitä ei myöskään saisi tehdä liikaa numeroa, koska se on ärsyttävää niiden mielestä, jotka eivät lapsia halua. Jotenkin tämä yhtälö tuottaa tilanteen, jossa raskauspuhe purkeutuu raskaana oleviin naisiin. Ja se, että raskaus on iso kokemus.

Raskaus on arkipäiväiselle tavalla iso kokemus. Toisaalta se on läsnä koko ajan eikä sitä siksi ajattele jatkuvasti, toisaalta sen merkityksen prosessoiminen jatkuu koko raskauden ajan. Se myös muuttaa suhdetta ruumiiseen. Ruumis muuttuu, mutta myös käsitys omasta ruumiista. Koska kaikki tapahtuu ruumiissa, se muuttuu keskeisemmäksi ja sitä tarkkailee uudella tavalla. Minulle tämä on ollut voimauttavaa. Ensimmäistä kertaa elämästäni olen kokenut, että tämä naisruumis on hemmetin siisti juttu ja että on aika hienoa olla nainen siinä kaikkein biologisimmassa mielessä. Tämä on aika isoa, sillä aikaisemmin olen suhtautunut omaan biologiaan välinpitämättömän penseästi. Vaikka kehon muutos voi olla kova paikka, se voi myös muuttaa sallivammaksi omalle keholleen, kun uuden elämän kasvattaminen siihen kuuluvine lisäkiloineen ja raskausarpineen on tärkeämpää kuin kauneusihanteiden mittoihin mahtuminen.

______
Ps. Muutin tämän raskausblogisarjan nimen ”Odotusajaksi”, kun aikaisempi tuntui niin hölmöltä ja pitkältä. Jatkossa siis tällä nimellä, sikäli mikäli vielä jaksan jotain kirjoittaa.

3 kommenttia artikkeliin ”Odotusaika III: Se liikkuu sittenkin!

  1. Mun rakas ystävä sai vauvan viime maaliskuussa ja oon oppinu ehkä enemmän kun koskaan asioista, mitä kirjat ei vaan kerro raskaudesta ja lapsien saamisesta sen kautta. Myös siitä miten valtavan paineen muut ihmiset luo uusille äideille. Tässä ote kaverin avautumisesta heti sen jälkeen ku vauva synty.
    ”Kurjinta koko äitiyslomassa sitten oikeasti oli ehkä kaksi asiaa ylitse muiden: jonkin kummallisen suurennuslasin alle lytättäväksi, haukuttavaksi ja arvosteltavaksi joutuminen ja toisaalta (vähänkö hävettää myöntää) ensimmäinen kuukausi vauvan kanssa. Tiesin periaatteessa, että jo raskaudesta lähtien kannattaa varautua siihen, että kaikilla tulee olemaan mielipide siitä, kuinka syötät/juotat/puet/nukutat/hoidat/liikutat vauvaa tai itseäsi. Nyt on selvää, ettei mulla ollut aavistustakaan siitä, kuinka murskaavan moniulotteinen tämä ilmiö on ja kuinka intiimeihin asioihin voidaan sekaantua. Kaikki toki kiroilee joskus lastenvaunuja, kun ne on aina tiellä, mutta tulisiko sulla mieleen, noin esimerkiksi, käydä arvostelemassa tuntematonta vauvansa väärin pukemisesta, tai hölskyttää tuntemattoman vaunuja ja haukkua samalla äitiä, tai kysellä sukulaiselta, että minkäsmuotoiset nännit sulla oikein on, kun ei vauva kuulemma opi syömään (häh?!). Osittain tämä ihmisten älytön käyttäytyminen selittää myös sitä, miksi ensimmäinen kuukausi pienen kanssa oli aika kamala. Samalla lailla kuin vauvakin syntyessään joutuu rajusti keskelle jotain ihan uutta maailmaa, niin riuhtaistaan siinä samalla vanhemmatkin. Erityisesti äiti. Semileppoisa odottajafiilis muuttui kertaheitolla. Olo oli aika riekaleinen ja raiskattu, oma kroppa vieras ja inhottava, vastuun tunne pelottava (”mitä jos vain tulen hulluksi ja vahingossa teen vauvalle jotain”) ja vauva täysin avuton (etenkin sen syömisen suhteen), eikä mitään superaistia, jolla tulkita vauvan tunteita, todellakaan ilmiintynyt synttärilahjaksi. Kirjat maalailee sitä, kuinka synnytyksen kivut unohtuvat sillä hetkellä, kun saa vastasyntyneen syliinsä. No ei ne unohdu. Samaan aikaan eteisen lattialle tulvii ihania ja suloisia kortteja, joissa toivotetaan onnea ja elämän parasta aikaa. Hämmennyksissä mietin, mikä ihmeen suuri huijaus tämä vanhemmuus oikein on. (Ja mulla ei edes ollut mitään masennuksia eikä tavattoman vaivalloista synnytystä.) Sitten tämä vastasyntynyt äiti näissä fiiliksissä repäistään yhtäkkiä johonkin spottivaloon, tarkkaillaan ja kommentoidaan sen jokaista liikettä ja arvostellaan tai kritisoidaan valmiiksi kaikkia tulevaisuudenkin mahdollisia ratkaisuja. Se Arki. Että kivaa äitiyttä sitten vaan, et muuten varmana saa siitä muksusta kunnollista ihmistä aikaan ja hukkaat ittesi siinä yrittäessä. ”
    Kaveri palasi jo nyt töihin ja mies jäi vauvan kanssa kotiin ja siitäkin nousee aina iso haloo. Mihin vain menee niin joku on kysymässä et ”missä vauva?” kun kaikki automaattisesti olettaa sen olevan äidin kanssa vielä pitkään. Miehenä ei myöskään oo helppo olla kotona, koska monet päiväaktiviteetit, kuten jotku vauvakerhot, on tarkoitettu vain naisille, mikä on ihan älytöntä.
    Mut joo, en tosissaan oo keksiny mitään muuta ryhmää kuin odottavat ja vastasynnyttäneet äidit, jotka joutuis samanlaisen arvostelun kohteeks. Onneks uskon, että sä et usko, että vauva menee rikki heti jos se nukkuu väärässä asennossa tai jos sillä on housut väärinpäin jalassa. Yksikin tuttu kerto miten sen täti oli tullu karjuu sille täyttä huutoa kun vauvalla oli jääny pieni punanen painauma sukan siitä reunasta jalkaan, et nyt vauvan jalka ei oo saanu tarpeeks verta…
    Mut tsemppiä ja vois nähä vaik joku päivä, nää sun kirjotukset on mahtavia lukea 🙂

  2. Huh, voin niin samastua noihin Mellin kaverin tuntemuksiin. Aloin raskauden loppuvaiheessa ja tietysti lapsen syntymän jälkeen jopa rajottamaan omaa liikkumistani vähän, kun pelkäsin, että mitähän joku nytkin paheksuu. Olis tehny mieli käydä keikoilla, mutta yhden, tietyllä äänenpainolla sanotun ”Eikös sun pitäs jo alkaa rauhottuu” -kommentin jälkeen, ei enää oikein jaksanut. Sain kommentin juurikin baarissa keikalla ollessa 5:llä kuulla. Raskaana oleva ei siis baareihin kuulu, edes selvin päin lempiyhtyeensä keikkaa kuulemaan. Siitä eteen päin tuntui, että mihin tahansa menet niin aina pitäs olla henkisesti valmistautunu mitä ihmeellisimpien kommenttien sulattamiseen. Ja sama tosiaan jatkui vielä pitkälle lapsen syntymän jälkeen.

    Vielä nytkin kun lapsi on jo 2,5 v., joka kerta kun johonkin lähtee ilman sitä, joku kysyy ”Missäs Frans?”. Nyt kommentti ei sentään ole enää paheksuva. Juuri eilen oltiin miehen kanssa kahestaan kaverin juhlissa. Ei olla käyty missään kahdestaan puoleen vuoteen, ja taas ensimmäinen kysymys oli, että missäs poika. Oon alkanu ajatella, että ehkä se on vaan lapsettomille sellanen helpohko small talk -avaus, jonka ne heittää ajattelematta, että joku kysyy sitä ihan joka kerta, joten yritän nykysin olla ärsyyntymättä.

    Heitetään toisinaan asia läskiksi, jolloin porukka on itekin alkanu tajuamaan, kuin hölmö niiden kysymys oikeastaan onkaan. Vastaus ”Ei paska, mihin hittoon se muute jäi?!” aiheuttaa poikkeuksetta vähintäänkin hihitystä, joskus jopa anteeksi pyynnön keksinnön kera, että niin, kyllä sillä varmaan joku siitä on huolen pitämässä.

  3. Omat keskeiset muitot raskaus- ja neuvola-ajasta liittyy ekakskin kroppaan – olin ollut ylpeä hoikasta vyötäröstäni ja nyt sitten en meinannut mahtua mihinkään, tuli moneen kertaan tungettua itseään liian kapeasta ovenraosta yms ihan vanhalta muistilta. Pää ei pysynyt muun kropan kyydissä.
    Toinen oli aika katkerakin havainto, miten totaalisesti lakkasin kiinnostamasta terveydenhuoltoa heti, kun vauva oli pullahtanut maailmaan (tuolissa, mitä suosittelen jyrkästi).
    Ja kolmas on kolmen lapsen äidin, ystävättäreni Inkerin hartain toive: että äiti olisi ihminen. Ensisijaisesti ihminen, ei äiti. Se sisältää juuri mm. edellisten kommenttien kokemukset törkeästä huomauttelusta äitiä ja lasta koskien.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s