Odotusaika V: Kyllä se pelottaa

Tiedättekö, kyllä se vituttaa ja pelottaa.

Se vituttaa, kun ihmiset tuijottavat. Ja se, että pitää ostaa uusia housuja ja rintsikoita, vaikka ei oikeasti olisi varaa. Ja se, että on vaikea pysyä hereillä ilta kymmenen jälkeen ja ettei aamulla saa nukuttua. Että itkettää ilman syytä. Ja se, että raudasta menee maha sekaisin ja apteekissa tyrkytetään kaiken maailman pillereitä, vaikka yrittäisin sanoa, että nämä kolme erilaista riittää. Ja se, että neuvolaan pitää täyttää hölmöjä voimavaralomakkeita. Ja se, ettei ihmiset halua puhua muusta kuin vauvoista ja raskauksista ja se, ettei ihmiset ole huomaavinaan koko asiaa. Se, että selkään sattuu. Ja se, että ihmiset huolestuu, kun nostan kauppakassin ja se, ettei voi yhtään auttaa, kun pitää kantaa sohva. Se, että pitää syödä terveellisesti.

Ja pelottaa, koska akateeminen koulutuskaan ei takaa työpaikkaa ja koska lapsiperheellisten opiskelijoiden köyhyysriski on moninkertainen verrattuna muihin opisjelijoihin. Koska asuinalueet eriytyvät ja koulujen ja päiväkotien ryhmäkoot ovat isoja. Koska perheillekään tukea ei tunnu yhteiskunnan taholta tippuvan, ennen kuin kaikki on jo tosi pahasti pielessä. Koska todennäköisesti korkeakoulutus maksaa ja jos tyyppi haluaa yliopistoon, meillä pitäisi olla varaa kustantaa se. Ja koska jos metaani vapautuu ilmakehään, peli on pelattu.

Lisäksi tietenkin sitä miettii niitä tavallisia: kestääkö parisuhde, mitä tapahtuu omalle sosiaaliselle elämälle, muuttuuko sitä ihan tylsäksi tyypiksi. Välillä myös iskee paniikki tämän kaiken peruuttamattomuuden suhteen. Viikon kaksikymmentä kohdalla (joka on yleensä abortin viimeinen takaraja; silloinkin tosin tarvitaan jo lääketieteellinen tai painava syy) ajattelin, että nyt tämä sitten on lopullista. Siitäkin huolimatta, että lapsi on toivottu enkä missään vaiheessa ole edes harkinnut aborttia. Siinä kohtaa myös keskenmenon riski, joka alkuraskaudesta on suhteellisen suuri (10-15% havaituista raskauksista keskeytyy ensimmäisen kolmanneksen aikana), on laskenut merkittävästi. Nyt siis ollaan tilanteessa, että tyyppi tulee ulos – halusin tai en. Ja olen siitä vastuussa ainakin seuraavat 20 vuottta – halusin tai en. Se on tiedättekö aika pelottavaa.

Ensisynnyttäjien keski-ikä oli vuonna 2011 28,4 vuotta. Minä noin 27,5 vuoden iälläni en jää kauaksi tästä, mutta koen silti olevani nuori synnyttäjä. Eilen lastentarvikekaupassa tajusin miksi. Muut vaunujen ja turvaistuinten ostajat olivat yli 30-vuotiaita ja näyttivät siltä, ettei sellainen tonnin satsaus vaunuihin ja turvaistuimeen tee tiukkaakaan.

Huolimatta taloudellisesta epävarmuudesta ja tutkinnon keskeneräisyydestä, huolimatta siitä, ettei ole omistusasuntoa eikä olla naimisissa. Että ollaan varmaan seurusteltukin liian vähän aikaa. Ettei pystytä tarjoamaan sitä ”parasta”. Kaikesta tästä huolimatta teen sen mieluummin just näin kuin sillä odotetulla tavalla. Elämästä ei koskaan tiedä, ihan samalla tavalla ne huolella suunnitellut ja rakennetut perheet ja elämät epäonnistuvat. Mä uskon siihen, että asioita kannattaa tehdä silloin kun haluaa, niin kuin haluaa.

Mulla on aika kova luottamus siihen, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää. On mulla unelmia ja tavoitteitakin sekä oman elämän että lapsen kasvatuksen suhteen. Mutta mä uskon, että lopulta riittää, että pystyy tarjoamaan rakkautta, turvallisuutta ja perusmeininkiä. Ja ainakaan kellekään muulle ei tarvitse todistella mitään.

Sellaisen pienen toiveen voisin tosin esittää, että yhteiskunta voisi turvata sellaiset rakenteet, joissa voisi olla rakkautta ja peruselämää ja että voisi luottaa siihen, että silloinkin kun kaikki ei mene putkeen, joku tukiverkko tukee. Ja teille lukijoille: sen lisäksi, että kamppailette näiden rakenteiden puolesta, huomioikaa. Kutsukaa mua bileisiinne ja älkääkä hermostuko jos vauva huutaa kokouksessa. Aina ei voi valita, ottaako vauvan mukaan. Etenkin yksinhuoltajille lastenhoitojärjestelyt voivat olla vaikeita. Sitä paitsi ei voi olla niin että lapsen kanssa ollaan vain lasten paikoissa. Siitä huolimatta että monet ei-lapselliset kokevat oikeutettua ärtymystä lapsiperheiden erityisasemasta politiikassa ja palveluissa, on myös niin että kaupunkien sosiaalinen elämä on ennen kaikkea ei-lapsellisten elämää. Pienen lapsen kanssa liikkuvalle monet tilat ja aktiviteetit ovat joko hankalia tai mahdottomia ja arkipäivän ärtymys lapsellisia kohtaan on tavallista.

Advertisement