Odotusaika VIII: Synnytys – kivuliasta kestämistä?

Näin viime yönä unta, jossa olin sivarissa. Asevelvollisuus suoritettiin kaksiviikkoisella kurssilla ja se koski myös naisia. Olin ajatellut hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ennen synnytystä, olihan laskettuun aikaan juuri kaksi viikkoa aikaa. Kurssiin kuului, että me pari vanhempaa osallistujaa pidimme esitelmiä kaksikymppisille asevelvollisille. Minä päätin luennoida sivareille synnytyksestä.

Koska todellisuudessa en pääse kertomaan synnytyksestä sivareille, kirjoitan muutaman ajatuksen teille, hyvät lukijat.

Vielä joitain kuukausia sitten ajattelin, että synnytys on kivulias kokemus, josta selviää hammasta purren ja riittävällä kivunlievityksellä. Näin taitaa ajatella aika moni, koska eihän synnyttämisestä juuri puhuta – paitsi synnyttäneiden naisten kesken. Ehkä kuvaavaa on, että Eve Enslerin Vaginamonologeissa ei alunperin ollut yhtään raskautta tai synnytystä käsittelevää tekstiä. Ei yhtään!? Ja kuitenkin synnytys on äärimmäinen ruumiillinen kokemus, joka koskettaa suurta osaa naisista ja joka jättää jälkensä kehoon. On sääli, jos näin oleellinen naisten kokemus pelkistyy kulttuurissamme passiiviseen kestämiseen ja sietämiseen. Erityisen valitettavaa on, jos se muodostuu synnyttäjälle itselleen traumaattiseksi kokemukseksi.

Miten synnytys sitten voi olla jotain muuta? Neuvolan perhevalmennuksessa kehotettiin olemaan suunnittelematta liian tarkasta ja luottamaan kätilöön. Synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä taas toivottiin synnyttäjien miettivän etukäteen omia odotuksiaan, kivunlievitystä, synnytysasentoa, kätilön ja kumppanin roolia ja kirjaavan toiveensa ylös. Pitääkö siis suunnitella vai ei, käyttää omaa päätään vai luottaa kätilöön?

Vastaus on tietenkin molempia, mutta kysymykset kuvastavat kuitenkin tärkeää jakoa suhtautumisessa synnytykseen. Vanhakantaisempi sairaalakulttuuriin syvälle iskostunut linja on, että ammattilaisilla on paras tieto. Potilas jää helposti toimenpiteiden passiviseksi kohteeksi; aina ei edes tarvitse kertoa toimenpiteistä tai ainakaan neuvotella niistä. Tällöin synnyttäjänkään on turha suunnitella synnytyksen kulkua.

Synnyttäjälähtöisempi ajattelu lähtee siitä, että synnytystä saa ja kannattaa suunnitella. Tuskin koskaan kaikki menee suunnitelman mukaan, mutta synnyttäjä on se, joka lopulta synnyttää ja jonka ruumiista löytyvät voimat saattaa lapsi maailmaan. Parhaimmillaan synnyttäjällä on edes joku kuva siitä, mitä haluaa ja kätilö tukee päätöksiä, esittää vaihtoehtoja ja puuttuu vain jos tilanne vaatii. Aina kaikki ei mene näin nätisti. Sairaaloiden käytännöt voivat sanella toimenpiteitä ja lisäksi jokaisella kätilöllä on omat mieltymyksensä ja toimintatapansa. Siksi omien toiveiden kirjaaminen ylös on tärkeää. Samoin on syytä varautua pitämään kiinni näkemyksistään ja vaatimaan perusteluja esitetyille toimenpiteille.

Kun puhutaan aktiivisesta synnytyksestä, tarkoitetaan, että synnyttäjä on aktiivinen toimija, oman kehonsa paras asiantuntija. Aktiivisen synnytyksen kannattajat korostavat lääkkeettömien ja mietojen kivunlievitysmenetelmien, kuten veden, erilaisten asentojen, hieronnan ja lämpöhauteiden käyttöä. Lähtökohtana on, että naisen ruumiista löytyy kaikki tarvittava synnyttämiseen. Luomusynnyttäjät korostavat, että synntyksessä käytettävät lääkkeet ovat vahvoja ja niillä on vaikutuksia vauvaan. On myös näyttöä siitä, että toimenpiteiden ja lääkkeiden käyttö johtaa uusiin toimenpiteisiin ja lääkkeisiin. Minusta tämä ei kuitenkaan ole oleellisinta. Myös lääkkeettömyys voi olla haitallista, jos esimerkiksi synnyttäjä väsyy liikaa jo avautumisvaiheessa eikä jaksa enää ponnistaa. Samoin lääkkeistä pidättäytyminen ja siitä johtuva sietämätön kipu voivat muodostua traumaattiseksi kokemukseksi. Äidin ja lapsen terveyden ohella tavoitteena tulee olla positiivinen synnytyskokemus. Ehdottomuus lääkkeiden tai asentojen suhteen tuskin palvelee tätä tavoitetta. Sen sijaan kokemus siitä, että synnyttäjä itse voi ohjailla tilannetta, toimia aktiivisesti ja vaikuttaa ovat oleellisia. Synnyttäjän voimauttaminen luottamaan itseensä ja kehoonsa on aktiivisen synnytyksen ydin ja paras anti.

Synnyttäminen on samaan aikaan kontrollin menetystä ja sen pitämistä. Jotkut naiset kokevat synnyttäessään ns. synnytysregression, tilan, jossa tietoisuus vaipuu taka-alalle ja toiminnasta tulee vaistonvaraista. Äärimmäisyydessään ja biologisuudessaan synnyttäminen on ihmisen eläimellisempiä puolia. Synnyttäessä ihminen ehkä tavoittaa jotain siitä, mitä on olla nisäkäs – tai niin ainakin haluan kuvitella. Synnytystä ei voi kontrolloida, sen tahtia määrätä tai kestoa ennustaa. Rationaalisessa modernissa maailmassa tässä on jotain vallankumouksellista. Luonto asettaa reunaehtonsa, elää meissä ja mahdollistaa elämämme.

Samaan aikaan synnyttäjä voi olla aktiivinen. Hän voi etukäteen suunnitella, miten toivoisi synnytyksen etenevän. Synnyttäessään hän voi olla vedessä, laulaa, huutaa, kuunnella musiikkia, heijata itseään tyynyjen päällä, liikkua, olla kyykyssä, kontallaan, makuullaan tai seistä, pyytää kumppanin tai tukihenkilön hieromaan, hakea hellyyttä tai eristäytyä. Hän voi naukkailla ilokaasua tai turvautua tuhdimpiin lääkkeisiin, mutta myös olla turvautumatta. Itse synnytyksessä juuri vaistojen seuraaminen voi olla aktiivisuutta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s