Pari viikkoa sitten luin Pontus Purokurun jutun Hyvinvointivaltio alas ja ärsyynnyin. Vioistaan huolimatta hyvinvointivaltio tarjoaa tai on ainakin tarjonnut valtavat määrät hyvää: kohtuuhintaiset päiväkodit, ilmaisen kouluruuan, vanhempainvapaat, työttömyysturvan, terveyspalvelut, leikkipuistot ja vanhainkodit. Se on hoitanut alkoholisteja ja mielenterveysongelmaisia. Se ei ole sitä mitä ennen ja 1980-luvun kukoistuksen päivinäänkin se oli vain luokkakompromissi. Mutta kuitenkin, onhan se puolustamisen arvoinen, eikö? Eikö hyvinvointivaltion tuhon vaatiminen pelaa juuri oikeistolaisen leikkauspolitiikan pussiin, ajattelin.
Vasemmistolaiset rakastavat hyvinvointivaltiota tai sen ideaa. Ajatusta universaaleista julkisesti tuotetuista palveluista, joita kaikki käyttävät ja joiden säilyttäminen on näin kaikkien intressi. Vaalilauseessaan Vasemmistoliitto halusi jälleenrakentaa hyvinvointivaltion. Mutta eikö hyvinvointivaltio ole myös kontrollia ja vallankäyttöä, kuten eräs asunnoton minulle huomautti? Teppo Eskelisen mukaan, huonossa asemassa olevien käsitys valtiosta on vahvan kielteinen. Eivätkä muiden mielikuvat ole välttämättä positiivisempia. Reino Nordin kommentoi Yle Kioskissa, että Vasemmiston kompastuskivi on vaatimus julkisista yhdenmukaisista palveluista ja epäluulo moninaisia yksityisten tahojen tuottamia palveluita kohtaan (kokonaisuutena kritiikki oli osin kohtuutonta ja virheellistä, mutta tavoitti silti palan olennaista). Vähintäänkin valtio on abstrakti asia ja hyvivointivaltio (tai oikeistolainen versio hyvinvointiyhteiskunta) tarkoittaa julkisessa keskustelussa niin monia asioita, ettei siitä ole politiikan tavoitteeksi. Kaikki puolueet puolustavat hyvinvointivaltiota. Sen käsittäminen, mitä kukin tällä tarkoittaa, vaatiikin jo melkoista perehtymistä. Vasemmiston tulisikin puhua vähemmän hyvinvointivaltiosta ja enemmän siitä, millä tavoin hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturva tulee järjestää.
Puhutaan siitä, että tahdomme maksuttomat ja yhdenvertaiset palvelut, joilla ei tavoitella voittoa. Voitontavoittelun kieltäminen on tärkeä vaatimus ja tavoittaa todellisen ristiriidan: pääoman edun ja ihmisten hyvinvoinnin välisen. Kilpailu hyvinvointibisneksessä on kovaa ja suuryrtykset laskevat, kuinka suuria markkinapotentiaaleja peruspalveluiden tuotannosta löytyy. On selvää, että suuryrityksen intresseissä ei ole ihmisten hyvinvointi vaan voitto. Ja on kyseenalaista subventoida yksityistä hyvinvointibisnestä julkisilla varoilla. Lisäksi yksityistämiskehitys kulkee käsikädessä kehityksen kanssa, jossa kustannuksia siirretään asiakkaille ja luodaan palveluita, joista on maksettava vähän ekstraa. Esimerkiksi palveluseteli perustuu tähän. Voitontavoittelun kieltämiseen tähtäävä linja asettaa rajat, sille millä asioilla on sallittua tehdä voittoa. Toisaalta se ei luo vastakkainasettelua julkisen ja kolmannen sektorin tai pienyrittäjän harjoittaman palvelutuotannon välille. Sen sijaan, että vasemmisto pelkää yksityisten toimijoiden harjoittamaa palvelutuotantoa, tulisi miettiä, miten sitä voisi tukea. Ihmisten itsemääräämisoikeuden ja toimijuuden vahvistamisen näkökulmasta vasemmiston pitäisi tervehtiä ilolla projekteja, joissa ihmiset pyrkivät tuottamaan palveluita itselleen tai läheisilleen omista lähtökohdistaan. Tai kun yhdistys tuottaa jäsenistönsä tarpeidenmukaista palvelua, jollaisen tarpeesta julkisella sektorilla ei olla edes tietoisia. Tietenkin tämän on kuljettava käsikädessä sen kanssa, että kunnan tuottamille palveluille taataan riittävät resurssit. Lisäksi käyttäjien on päästävä vaikuttamaan myös julkisten palveluiden sisältöön. Tällaisen toiminnan voi nähdä osana ”yhteistämistä”, yksityistämisen vastakohtaa. Käsittääkseni yhteistämisen tarkoituksena on rakentaa markkinoiden ulkopuolista elämää, joka voisi jopa mahdollistaa kasvupakosta luopumisen ja ekologisesti kestävän elämäntavan. Mutta tästä ymmärrän melko vähän. Kuitenkin kamppailua peruspalveluiden yksityistämisestä kapitalistisille markkinoille käydään tässä ja nyt.
Hyvinvointivaltio on muutakin kuin palveluita. Paljon kontrollia ja vallankäyttöä liittyy sosiaalietuuksiin, erityisesti toimeentulotukeen, johon yhä useampi pienituloinen joutuu turvautumaan perusturvan jälkeenjääneisyyden, asumisen korkean hinnan tai riittämättömän palkan vuoksi. Maksuttomien, yhdenvertaisten ja voittoatuottamattomien palveluiden lisäksi tulee vaatia toimeentulonturvaa, joka huomioi prekaarin elämän epävarmuuden, vähentää kontrollia ja lisää ihmisten vapautta ja toiminnan mahdollisuuksia. Riittävän suuri perustulo olisi hyvä alku.
Sen lisäksi, että valtio käyttää suunnatonta määrittelyvaltaa elämäämme, tarkkailee, kontrolloi ja pakottaa, valtioon on rakennettu myös sisään ulossulkeminen. Valtio koostuu kansalaisista ja rajoista, joilla toisia rajataan ulos. Fyysisten rajojen sisäpuolella rajaukset jatkuvat hyvinvointivaltion rakenteissa. Oletko sisällä vai ulkona määräytyy muun muassa sen mukaan, kauanko olet maassa oleskellut, mistä tulet, millaisella luvalla maassa oleskelet ja mikä on työsuhteesi kesto ja tyyppi. Lisäksi palkkasi suuruus määrää, onko sinulla oikeus tuoda perheesi mukanasi. Puhe yhdenvertaisista palveluista antaa mahdollisuudet avata oikeuksia turvaan ja palveluihin myös nykyisellään ulkopuoliseksi määriteltyjen suuntaan. Lisäksi yhdenvertaisuus pitää sisällään paitsi sen, että samojen palveluiden oltava saatavilla tulotasosta tai työmarkkina-asemasta riippumatta, myös sen, että palveluiden on kohdeltava yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi kaikkia riippumatta sellaisista omainaisuuksista kuin sukupuoli tai sen ilmaisu, seksuaalinen suuntautuminen, etnisyys tai toimintakyky. Yhdenvertaisuus sisältää myös sen, että erilaisten ryhmien erilaiset tarpeet on huomioitava ja tarjottava palveluita, jotka mahdollistavat kaikille täysivaltaisen osallisuuden.
PS.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ollut sanoa, miksi Vasemmistoliitto hävisi vaalit. Vaikka uskonkin, että ympäripyöreä hyvinvointivaltiopuhe ei ainakaan edistänyt voittoa, syitä on monia ja niitä on jo analysoitu ansiokkaasti muualla.
If I can't dance 