Politiikan suunta muuttuu kaduilla

Lapsilisät ja opintotuki irrotetaan indeksistä, päiväkotien ryhmäkokoja kasvatetaan, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luovutaan, päiväkotimaksuja nostetaan, työttömyystuista, vanhempainrahasta ja korkeakoulutuksesta leikataan, kehitysyhteistyötä ja ympäristönsuojelua ajetaan alas. Hyvätuloisten verotusta ei kiristetä ja perintövero laskee. En ole edes jaksanut lukea kaikkea, positiivisia yllätyksiä hallitusohjelma ei juurikaan sisällä. Ei ole vaikea nähdä, että hallitus on päättänyt maksattaa laman laskun ennen kaikkea pienituloisilla ja tavallisella keskiluokalla. Kovimman iskun kokee koulutus, josta sekä Sipilä että Stubb lupasivat olla leikkaamatta. Kieroin temppu on ay-liikkeen kiristäminen lisäleikkauksien uhalla elinkeinoelämän sanelemaan työntekijöiden asemaa kurjistavaan yhteiskuntasopimukseen. Leikkaukset kohdistuvat rankimmin pienituloisiin, mutta yhdessä yhteiskuntasopimukseen kaavailtujen työajan pidennysten kanssa, on selvää, että maksajana on suuressa määrin myös tavallinen keskiluokka. Sen sijaan suurituloiset kantavat kortensa kekoon maksamalla vähemmän perintöveroa.

Jos 1990-luvun laman jälkeen uusliberaaliin talousajatteluun ja oikeistolaiseen ideologiaan pohjaavaa kulukuripolitiikkaa on toteutettu vähin äänin ja hivuttamalla, nyt ideologia ja sen hyötyjät ja häviäjät ovat selvästi näkyvillä. Tässä lieneekin se ainoa hyvä asia, jota uudesta hallituksesta voi sanoa. Ja tähän on laitettava toivo. Sillä toivoa on. Tarvitaan ruohonjuuritason liikehdintää yhdistettynä vahvaan parlamentaariseen oppositioon ja taistelevaan ay-liikkeeseen. Kaikissa voimantunnoissaankin uusi hallitus pelkää seuraavia vaaleja ja joutuu taltuttamaan erimielisyyksiä keskenään ja kunkin puolueen sisällä. Tähän rakoon on iskettävä.

Vaikka leikkausten vastustaminen on reaktiivista politiikkaa, se voi kuitenkin synnyttää jotain uutta. Sen kautta voi ottaa keskustelua haltuun ja tuottaa uusia vastakkainasetteluja. Jokainen menestyvä poliittinen liike tarvitsee vihollisen ja vastakkainasetteluja, joiden varaan rakentaa. Leikkausten vastaisen liikehdinnän tulee ottaa haltuun puhe eliitistä. Ja osoittaa kuinka talouseliitti ja oikeistolainen poliittinen eliitti mediaeliitin tukemana tekevät enemmistön etujen vastaista politiikkaa. Eliitin vastustamista ei voi jättää vain harhaisille perussuomalaisille, joille prekaarit tietotyöläiset muodostavat kansasta vieraantuneen eliitin.

Mielenosoituksia ja lakkoja tullaan varmasti lähivuosina näkemään. Se, mitä tarvitaan, on yhteistyö ja kamppailujen kytkeminen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ympäristöjärjestöt osoittivat toimintakykynsä keräämällä muutamassa päivässä satojen tuhansien nimien adressin ympäristöministeriön puolesta. Liikkeet, joita voisi löyhästi nimittää leikkauspolitiikan vastaisiksi, ovat erillään ja keskittyneet yksittäiskysymyksiin. Opiskelijaliikkeestä feministisiin liikkeisiin kaikkien tulisi miettiä, mitä saavutetaan jos jokainen keskittyy puolustamaan vain omia resurssejaan tilanteessa, jossa politiikan suuri linja on, että kaikilta leikataan. Tasa-arvoista yhteiskuntaa tavoitteleville liikkeille tulisi olla selvää, että vaikka omia resursseja saataisiin puolustettua, kokonaisuutena yhteiskunta muuttuu eriarvoisemmaksi ja jakaantuneemmaksi, ellei politiikan suuntaa muuteta.

Erityisesti haluan peräänkuuluttaa opiskelijaliikettä pohtimaan vaikuttamisstrategiaansa. Itse olen toiminut sekä ruohonjuuritason opiskelijaliikkeessä että ylioppilaskunnassa. Siitä huolimatta, että yliopistolla on ollut enemmän ruohonjuuritason liikehdintää kuin monessa muussa paikassa ja että ylioppilaskunnilla on kohtuulliset resurssit edunvalvontaan, tappiot ovat seuranneet toisiaan. Opiskelijaliike on korkeintaan onnistunut viivyttämään huononnuksia. Viimeksi ennen vaaleja ylioppilaskunnat keräsivät koulutuslupauksia vaaliehdokkailta ja hallitusneuvottelujen aikana reippaat aktiivit ovat seisseet päivittäin Smolnassa. Silti juuri koulutukseen kohdistetaan suurimmat säästöt, etenkin opintotukeen, joka on ollut yksi liikkeen vaikuttamisen kärjistä. Olisiko aika vaihtaa strategiaa? Pitäisikö ottaa kärjekkäämmät keinot käyttöön? Pitäisikö hankkia liittolaisia? Olisiko aika tunnustaa, että niin kauan kuin uusliberaali oikeistopolitiikka on hegemonisessa asemassa, opiskelijoiden asema tulee huononemaan? En tiedä vastauksia, mutta toivon että näitä kysymyksiä pohditaan ennen kuin enää yhtään hyväntuulista vaikuttamiskampaan polkaistaan käyntiin.

Yhdessä vahvan parlamentaarisen opposition ja ay-liikkeen kanssa liikkeemme voi muuttaa politiikan suunnan tai vähintään torjua joitakin huononnuksia. Eurooppalaisittain vastarinta nousee ja myös talouspolitiikan suunnan haastavat puolueet menestyvät. Suomessa valtaosa taloustieteilijöistä pitää leikkauspolitiikkaa taantumassa huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona. Yhteiskuntatieteilijät ovat vuosia varoitelleet eriarvoistavan politiikan seurauksista. Nämä tutkijat pitää ottaa mukaan liikkeisiin ja hyödyntää heidän asiantuntemustaan. Pitää ottaa oppia Espanjan, Kreikan ja Britannian liikehdinnästä ja miettiä mikä toimii täällä. Pitää katsoa mihin tilanne kehittyy. Taantuman syventyessä, työttömyyden kasvaessa ja nuorten syrjäytyessä, tilanne voi kehittyä hyvinkin räjähdysherkäksi. Silloin meidän pitää pystyä osoittamaan vakuuttavammat vastakkainasettelut kuin äärioikeisto tarjoaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s