Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa

Tällä viikolla juhlitaan Helsingissä Pridea. Kuin viikon kunniaksi Yhdysvalloissa korkein oikeus linjasi, että tasa-arvoinen mahdollisuus avioliittoon kuuluu kaikille kaikissa maan osavaltioissa. Huomenna Helsinki Pride huipentuu yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta juhlivaan kulkueeseen. Minulta kysyttiin Askissä, mitkä ovat tärkeimmät poliittiset viestit, joita kulkueessa tulisi viestittää. Vastasin, että translain uudistus ja leikkauspolitiikan vastustaminen. Translaista ja sen merkityksestä on kirjoitettu ansiokkaasti muualla. Tässä haluan avata ajatusta leikkauspolitiikasta vähemmistöjen kannalta kielteisenä politiikkana. Ensinnäkin leikkauspolitiikka koskee kaikkia. Nyt suunnitellut leikkaukset ovat niin mittavia, että niiden voi hyvällä syyllä sanoa hyödyttävän vain rikkaimpia. Myös tavallinen keskiluokka on kärsijänä yhteisten palveluiden, päiväkotien ja koulujen joutuessa leikkauslistalle ja työajan pidennyksen uhatessa alentaa palkkoja. Erityisen kipeästi leikkaukset kohdistuvat eläkeläisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja opiskelijoihin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on kaikissa näissä ryhmissä. Leikkauksilla on kuitenkin myös spesifimpi vähemmistöjen kannalta kielteinen vaikutus.

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan sateenkaarinuoret voivat huonommin kuin nuoret keskimäärin. Syrjintä ja marginaalinen asema asettavat vähemmistöt koko väestöä haavoittuvampaan asemaan. Siksi sateenkaarinuorten kannalta toimivat koulupsykologipalvelut ja mielenterveyspalvelut ovat elimellisen tärkeitä. Kouluihin ja kuntiin suunnatut leikkaukset uhkaavat näitä palveluita. Monipuoliset harrastusmahdollisuudet, turvalliseksi koetut tilat tai edes se yksi aikuiskontakti, joka hyväksyy, rohkaisee ja jaksaa uskoa nuoreen ovat monella nuorella se henkireikä, jonka turvin jaksaa murrosiän yli. Erityisesti näin on nuorten kohdalla, joita syrjitään ja jotka joutuvat taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta mahdollisesti sekä kotona, koulussa että ikätoveriensa keskuudessa. Näitä mahdollisuuksia ja tiloja ollaan hallituksen toimesta ajamassa alas väljentämällä kuntien velvoitteita esimerkiksi kirjastojen ja nuorisotyön suhteen. Opintotuen ja muiden sosiaalietuuksien leikkaukset lisäävät nuorten riippuvuutta vanhemmistaan ja asettavat nuoria eriarvoiseen asemaan sen mukaan, kuinka kyvykkäitä tai halukkaita heidän vanhempansa ovat lastensa taloudelliseen tukemiseen. Perheissä, jossa vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta tai sukupuolen kokemusta, jo aikuisten lasten riippuvuuden lisääminen vanhemmista, vaikeuttaa näiden nuorten tilannetta entisestään. Leikkaukset päiväkodeista ja kouluista sekä niistä seuraava ryhmäkokojen suureneminen tarkoittaa, että kasvattajilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia kohdata lapset yksilöllisesti, tukea ja tunnistaa ongelmia. Se tarkoittaa huonompia mahdollisuuksia puuttua kiusaamiseen ja syrjintään. Sateenkaarinuorten korkeampia päihteiden ongelmakäytön riski tarkoittaa, että myös ennaltaehkäisevien päihdepalveluiden toimivuus on vähemmistökysymys. Näitäkin palveluita leikkaukset uhkaavat. Lisäksi on vaikea kuvitella, että ylitäysissä päiväkodeissa, kouluissa, nuorisotaloissa tai aliresurssoidussa terveydenhuollossa riittää jaksamista työhön, jota olisi tehtävä, jotta sateenkaarinuorten tarpeet tunnistettaisiin ja huomioitaisiin nykyistä paremmin.

Nuorten kohdalla on helppo sanoa, että leikkauspolitiikka uhkaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten hyvinvointia. Aikuistenkin kohdalla esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saatavuus ja laatu ovat merkittäviä kysymyksiä vähemmistönäkökulmasta. Kaiken kaikkiaan syrjitty ja marginalisoitu yhteiskunnallinen asema on omiaan altistamaan myös muunlaiselle sivuun joutumiselle, kuten työttömyydelle, pienituloisuudelle ja mielenterveysongelmille. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan transsukupuoliset työntekijät ovat työttöminä kaksi kertaa useammin ja pienituloisia neljä kertaa useammin kuin koko väestö. Vaikka luvuista ei voi suoraan johtaakaan päätelmiä Suomeen, se viittaa siihen, että transsukupuolisten työmarkkina-asema on koko väestöä marginaalisempi. Leikkauksien työttömyysturvaan tai muunlaiset työntekijän aseman huononnukset ovat näin ollen vähemmistökysymyksiä. Olen viitannut tässä lähinnä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta moni edellä lueteltu pätee myös muihin vähemmistöihin.

Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa ja siksi toivon, että leikkausten vastustaminen nousee esille Pride-kulkueessa ja sellaisten yhdistysten kuin Seta ja Trasek toiminnassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki ajettiin läpi ihmisoikeuskysymyksenä. Myös riittävä toimeentulo ja terveys ovat ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksia, jotka koskettavat erityisellä tavalla vähemmistöjä.

Advertisement

Kun politiikasta tulee henkilökohtaista

Lapseni on tänään viimeistä päivää päiväkodissa ennen loman alkua. Koska lomalla aion hellittää sekä työnhausta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, nyt tuntuu hyvältä hetkeltä vähän peilata viime kevättä, joka on ollut muutoksen kevät minulle niin äitinä, työmarkkinahenkilönä kuin poliittisena toimijanakin. Ensinnäkin valmistuin ja siirryin työntekijäksi ja sitten työttömäksi. Toiseksi aloin nukkumaan kokonaisia öitä ja sen tuomalla energialla pystyin avautumaan taas yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös henkisesti oli aika: äitiys alkoi hellittää otettaan. Vielä kaksi vuotta sitten katselin eksyneenä ympärilleni yliopiston ruokalassa ja mietin, mitä muuta kuin maitorauhanen ja syli olen. Kuuntelin poliittista keskustelua, joka tuntui tulevan vieraalta planeetalta. Mietin, mitä on olla äiti ja mitä sen ulkopuolella on. Vielä viime syksynä olin liian väsynyt muuhun kuin graduun ja perhe-elämään. Tänä keväänä aloin jo muistaa ja tietää, kuka olen. Äiti ja paljon muuta. Ja halu niiden muiden asioiden olemiseen ja tekemiseen oli valtava. Työ yökahvilassa sattui sopivaan saumaan, siellä sain olla muuta ja puuhailla myös poliittisia juttuja yön pitkinä tunteina kävijöiden nukkuessa. Sitten olinkin työtön ja kesä oli tulossa. ”Siistiä,” ajattelin. Lähetin työhakemuksia, virittelin poliittisia projekteja, kirjoittelin lehtijuttuja ja vietin aikaa lapseni kanssa.

Sitten Suomeen muodostettiin hallitus ja se julkisti ohjelmansa. En muista, koska poliittinen päätöksenteko olisi tullut näin iholle. Jo viime vaalikaudella lapsilisää leikattiin ja se tuntui omassa kukkarossa. Mutta kyse oli kuitenkin vain kympistä. Vasemmistopuolueet harasivat hallituksessa vastaan ja vaikka finanssipoliittisesti politiikka oli nykyistäkin kiristävämpää, monet Kokoomuksen haaveilevat kurjistukset jäivät toteuttamatta. Nyt minuun ja perheeseeni kohdistuvien leikkausten lista on pitkä: lapsilisät, päiväkotien ryhmien kasvattaminen ja työntekijöiden kelpoisuusvaatimusten alentaminen, koululeikkaukset, työttömyystuen leikkaukset, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ja hoito-oikeuden rajaaminen. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. Työttömänä melkein kolmekymppisenä naisena pelkään myös itseni puolesta. Jo nyt kaltaiseni naiset työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa hälyttävän usein. Jos hallituksen aikomus sallia enintään vuoden mittaiset määräaikaisuudet ilman perustetta toteutuu, voin lopullisesti luopua toivosta saada vakityötä koskaan. Etenkään lastentekoikäisiä naisia ei uudistuksen jälkeen kannata palkata kuin vuodeksi kerrallaan. Työajan pidennystä pelkään, koska en ymmärrä, miten nykyiselläänkään lapsiperheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä, ehtivät hoitamaan kotityöt ja olemaan läsnä lapsilleen ja toisilleen saati sitten tekemään mitään omia juttuja. Pelkään, koska jos saan töitä, meidät saatetaan potkia ulos kaupungin vuokra-asunnosta ja jos en saa, pääsen varmaan liimaamaan postimerkkejä peruspäivärahalla osallistavan sosiaaliturvan nimissä. Sosiaaliturvan, jolla leikkausten jälkeen tulee entistä huonommin toimeen. Pelkään kaikkien niiden lasten puolesta, jotka joutuvat viettämään yhä pidempiä päiviä päiväkodeissa, joissa aikuisten aika ei usein nykyiselläänkään riitä kaikille. Pelkään kaikkien itseäni heikommassa asemassa olevien puolesta ja pelkään soiden ja saimaannorppien puolesta.

Kaiken kaikkiaan Suomen hallitus pilasi huolettoman työttömän kesäni. Työnhakukin alkoi ahdistaa eri tavalla. Tiesin, ettei oman alan töitä löydä hetkessä. Tiesin, että hakemuksia pitää lähettää paljon ja jo haastatteluun pääseminen on saavutus. Silti hakeminen, odottaminen, ilman vastausta jääminen, ystävällinen kirje, jossa kerrotaan toisen tulleen valituksi ja haastattelun jälkeinen ”kiitos, mutta ei kiitos” -puhelu tuntuvat raskailta. Saadakseen muotoiltua motivoituneen hakemuksen jokaiseen potentiaaliseen työpaikkaan täytyy sitoutua jollain tasolla. Sitä enemmän sitoutuu, mitä pitemmälle pääsee ja sitä isompi pudotus, vaikka kuinka olisi hokenut itselleen, ettei pidä innostua. Lisäksi Suomen hallitus lisää ahdistustani tekemällä kasvun tukahduttavaa talouspolitiikkaa ja leikkaamalla tuet järjestösektorilta, potentiaalisimmalta työllistäjältäni. Jatkossa yhä useampi paikka tullaan täyttämään jakamalla työt uudelleen talon sisällä ja niistä jäljelle jäävistä paikoista kilpailee yhä useampi hakija.

Se pelottaa, vaikka en ajattelekaan palkkatyön olevan ihmisarvon mitta tai ainoa siihen mieltä tuova asia. Minulla ei ole mitään vaikeuksia saada aikaani kulumaan työttömänä. Palkkatyö tuo rahaa ja vapauttaa työttömiin kohdistuvasta kontrollista, se yhteiskunnan silmissä ainoita oikeutettuja olemisen tapoja. Ja rahaa tarvitsee, etenkin lasten kanssa. Itse voi kärvistellä, mutta lapselleni tahdon tarjota lapsuuden, jota ei varjosta liiallinen taloudellinen huoli. Palkkatyökeskeisessä yhteiskunnassa jokainen palkkatyöstä tai koulutuksesta poissa vietetty kuukausi ja vuosi huonontaa työmarkkina-asemaa. Sitä valintaa, että jäisin työmarkkinoiden ulkopuolelle en uskalla tehdä, vaikka niiden käytettävissä oleminen seuraavat neljäkymmentä vuotta ahdistaa yhtäläisesti. Jos näin täytyy olla, haluaisin edes tehdä kiinnostavaa työtä, johon tutkintoni antaa mahdollisuuden. Okei, muitakin mahdollisuuksia on ja uskon kyllä saavani jotain töitä jostain. Todennäköisesti voin halutessani jatkaa yökahvilan ohjaajan hommia taas syksyllä, mutta ammatillisesti se ei johda mihinkään. Muihin sen alan duuneihin tarvitsen lähihoitajan, sosionomin tai sosiaalityöntekijän paperit. Niiden hankkiminen on tietysti ihan mahdollista ja sosiaalialalle kouluttautuminen onkin jonkinlainen itseni rauhoitteluun tarkoitettu suunnitelma B. Paitsi, kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja pyrkii varaamaan opiskelupaikat ensimmäistä tutkintoaan suorittaville. Ruuvi kiristyy joka puolelta.

Mutta jo riittää ankeilu. Työttömyys on ollut myös siistiä, on ollut aikaa ideoiden kehittelylle ja toteuttamiselle. Ja kuten tavallista, suunnitelmia multa ei puutu, se saako niistä rahaa on toinen juttu. Kevään aikana olen myös voimaantunut poliittisessa toiminnassa. Yhdessä toverien kanssa ahdistus on kääntynyt toimintatahdoksi. Huomenna alkaa kesäloma. Silloin en aio murehtia töiden saamisesta. Tää aika on mulle, mun lapselle, kumppanille, läheisille ja ystäville. Toivon muillekin rakkauden kesää!

Kyllä päiväkodeille ja Latte-äideille

Meidän lapsemme tapa kehittää omaa tahtoaan on kapinoida nukkumaan mennessä. ”Tänään ei nukuta,” ”Kerro vielä yksi satu.” Sitten vuorotellen hypitään ja maataan sängyssä, juoksennellaan pitkin kämppää ja hypitään päällä – viime iltoina sellaiset puolitoista tuntia. Toisaalta, kun kyse on lapsesta, jonka kanssa ensimmäiset kaksi vuotta nukkuminen ylipäätään oli vaikeaa, kaikenlaista on oppinut kestämään. Päiväkodissa tämä samainen lapsi nukkuu kuin enkeli. Ylipäätään päiväunten nukkuminen ilman tissiä onnistui vasta päiväkodissa ja pitkän poissaolon päiväkodista huomaa siitä, että kaikenlaiset rutiinit sujuvat huonommin. Nyt kun olemme viettäneet viikon sairastaen kotona, minulta on kysytty viimeisen viiden päivän ajan ”mihin me tänään mennään.” Lapsi selvästi tylsistyy kotonaan, vaikka olemme ulkoilleetkin viimepäivinä, ettemme tulisi täällä ihan hulluiksi. Pitkän kotijakson jälkeen (nelipäiväisen päiväkotiviikon vuoksi näitä tulee) lapsi yleensä lähtee innokkaana päiväkotiin. Siellä ovat kaverit, tärkeät aikuiset ja omat jutut.

Viimeisen puolen viikon ajan nukahtaminen on tosiaan ollut meillä todella vaikeaa. Ehkä se taas siitä, kun pääsee päiväkotiin. Jännitin päiväkodin alkua, kuten varmaan jokainen vanhempi. Tuntui vaikealta antaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoitoon moneksi tunniksi päivässä. Enää ihmiset eivät ole vieraita eikä minua jännitä. Tiedän, että lapseni saa rakastavaa ja yksilöllistä hoitoa turvallisessa yhteisössä. Päiväkoti on myös tärkeä kumppani joskus vaikealta tuntuvassa kasvatushommassa. Enkä nyt tuon kaksivuotiaan kohdalla edes tarkoita kasvatuksella kuin suurin piirtein sitä, että päivät sujuvat ilman suurempia tappeluita ja parkuja, pettymyksiin löytyy lohtu ja oma tahto saa kehittyä turvallisesti. Päiväkodin rutiinit, viisaat aikuiset ja toisten lasten esimerkki auttavat valtavasti tässä hommassa.

Lasten kasvattaminen tiiviin ydinperheen sisällä on luonnotonta. Valtaosan ihmiskunnan historiaa lapset ovat kasvaneet yhteisöissä. Se lienee kaikille helpompaa. Aina on syli, johon lapsen istuttaa, kun tarvitsee omat kädet vapaaksi, omia turhautumisiaan ei tarvitse käsitellä yksin ja lapsenkaan tahto, pettymykset, huomion ja rakkauden kaipuu eivät suuntaudu vain yhteen tai kahteen aikuiseen. Kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa perheet on eristetty omiin asuntoihinsa ja vastuu lasten kasvattamisesta on ennen kaikkea vanhemmilla. Siitäkin huolimatta, että lapset ja heidän kasvattamisensa on yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Julkinen päivähoito on syntynyt tarpeesta saada naisten työvoima tehokkaammin palkkatyömarkkinoiden käyttöön. Ja kuntien ja valtion taloudessa se valitettavan usein näyttäytyy vain kulueränä. Ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä syynä lapsen päivähoidolle istuu syvässä. Jopa niin syvässä, että vanhemmat saattavat vähän häpeillä, kun käyvät kaupassa ennen kuin hakevat lapsen päiväkodista. Myös Sipilän hallitukselle vain palkkatyö oikeuttaa päivähoidon: subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan aiotaan lakkauttaa ja hoito-oikeutta rajata niiltä perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona hoitamassa toista lasta tai työttömyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa lisää byrokratiaa, leimaavaa tarveharkintaa ja lasten pompottelua ryhmästä toiseen sekä perheiden arjen vaikeutumista. Vähintään yhtä järkyttävä on päätös kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja. Erityisesti yhdistettynä yleistyvään puolipäivähoitoon (jossa olevat lapset ovat henkilöstömitoituksen näkökulmasta puolikkaita) tämä tarkoittaa katastrofaalisen suuria ryhmiä. Tiedämme varmaan kaikki, että jo nykyisellään monissa kunnissa päiväkodit pullistelevat ja henkilöstömitoitukset paukkuvat ”väliaikaisesti”. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, rakkautta, yksilöllistä hoitoa ja turvallisen yhteisön, eivätkä nämä voi toteutua parin aikuisen ohjaamassa jättiryhmässä.

Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Tutkimukset kertovat, että erityisesti tästä hyötyvät vaikeammista lähtökohdista (lue: huonommin keskiluokkaiseen normiin sopivista) ponnistavat lapset. Välillä minulle on kuitenkin epäselvää, mitä halutaan, kun halutaan ”laadukasta varhaiskasvatusta”. Halutaanko paremmin yhteiskuntaan ja tulevaan koululaitokseen sopeutuvia lapsia? Näyttäytyykö kotihoito jotenkin huonompana kuin ammattilaisten tarjoama ja mistä näkökulmasta? Oli miten oli, yksinään varhaiskasvatuksen vaatimus ei riitä. Eikä myöskään vaatimus päivähoidosta naisten työssäkäynnin mahdollistajina. Yhteiskunnan tarjoama päivähoito tulee nähdä tapana, jolla tasaamme lasten kasvatuksesta aiheutuvaa vastuuta ja taakkaa siinä kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja ydinperheinstituution tuottamassa historiallisesti erikoisessa tilanteessa, jossa lasten kasvatusvastuu on ennen kaikkea pienillä eristetyillä perheyksiköillä. Yhteiskuntaa ei ole kovin pitkään olemassa ilman lapsia. Yhteiskunta muokkaa ja hyödyntää lapsia monin tavoin päiväkodeissa ja kouluissa saadakseen heistä mahdollisimman hyvää käyttöainesta. Yhteiskunta kannustaa naisia lisääntymään ja kontrolloi sitä, millaisia mahdollisuuksia perheillä on hoitojärjestelyiden suhteen. Yhteiskunta pakottaa meidät kaikki palkkatyöhön. Tässä tilanteessa on vähintäänkin reilua vaatia, että se tarjoaa vastineeksi päiväkoteja, joissa lapset saavat rakkautta ja aikaa. Ihan riippumatta siitä, ovatko lasten vanhemmat sillä välin palkkatyössä vai kirjoittavatko blogitekstejä lattea juoden.

PS. Vain kaksi kättä –mielenosoitus vaatii stoppia ryhmäkokojen kasvattamiselle keskiviikkona 10.6. klo 18 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Ei leikata lapsilta! #eilaikata #vainkaksikatta

Politiikan suunta muuttuu kaduilla

Lapsilisät ja opintotuki irrotetaan indeksistä, päiväkotien ryhmäkokoja kasvatetaan, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luovutaan, päiväkotimaksuja nostetaan, työttömyystuista, vanhempainrahasta ja korkeakoulutuksesta leikataan, kehitysyhteistyötä ja ympäristönsuojelua ajetaan alas. Hyvätuloisten verotusta ei kiristetä ja perintövero laskee. En ole edes jaksanut lukea kaikkea, positiivisia yllätyksiä hallitusohjelma ei juurikaan sisällä. Ei ole vaikea nähdä, että hallitus on päättänyt maksattaa laman laskun ennen kaikkea pienituloisilla ja tavallisella keskiluokalla. Kovimman iskun kokee koulutus, josta sekä Sipilä että Stubb lupasivat olla leikkaamatta. Kieroin temppu on ay-liikkeen kiristäminen lisäleikkauksien uhalla elinkeinoelämän sanelemaan työntekijöiden asemaa kurjistavaan yhteiskuntasopimukseen. Leikkaukset kohdistuvat rankimmin pienituloisiin, mutta yhdessä yhteiskuntasopimukseen kaavailtujen työajan pidennysten kanssa, on selvää, että maksajana on suuressa määrin myös tavallinen keskiluokka. Sen sijaan suurituloiset kantavat kortensa kekoon maksamalla vähemmän perintöveroa.

Jos 1990-luvun laman jälkeen uusliberaaliin talousajatteluun ja oikeistolaiseen ideologiaan pohjaavaa kulukuripolitiikkaa on toteutettu vähin äänin ja hivuttamalla, nyt ideologia ja sen hyötyjät ja häviäjät ovat selvästi näkyvillä. Tässä lieneekin se ainoa hyvä asia, jota uudesta hallituksesta voi sanoa. Ja tähän on laitettava toivo. Sillä toivoa on. Tarvitaan ruohonjuuritason liikehdintää yhdistettynä vahvaan parlamentaariseen oppositioon ja taistelevaan ay-liikkeeseen. Kaikissa voimantunnoissaankin uusi hallitus pelkää seuraavia vaaleja ja joutuu taltuttamaan erimielisyyksiä keskenään ja kunkin puolueen sisällä. Tähän rakoon on iskettävä.

Vaikka leikkausten vastustaminen on reaktiivista politiikkaa, se voi kuitenkin synnyttää jotain uutta. Sen kautta voi ottaa keskustelua haltuun ja tuottaa uusia vastakkainasetteluja. Jokainen menestyvä poliittinen liike tarvitsee vihollisen ja vastakkainasetteluja, joiden varaan rakentaa. Leikkausten vastaisen liikehdinnän tulee ottaa haltuun puhe eliitistä. Ja osoittaa kuinka talouseliitti ja oikeistolainen poliittinen eliitti mediaeliitin tukemana tekevät enemmistön etujen vastaista politiikkaa. Eliitin vastustamista ei voi jättää vain harhaisille perussuomalaisille, joille prekaarit tietotyöläiset muodostavat kansasta vieraantuneen eliitin.

Mielenosoituksia ja lakkoja tullaan varmasti lähivuosina näkemään. Se, mitä tarvitaan, on yhteistyö ja kamppailujen kytkeminen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ympäristöjärjestöt osoittivat toimintakykynsä keräämällä muutamassa päivässä satojen tuhansien nimien adressin ympäristöministeriön puolesta. Liikkeet, joita voisi löyhästi nimittää leikkauspolitiikan vastaisiksi, ovat erillään ja keskittyneet yksittäiskysymyksiin. Opiskelijaliikkeestä feministisiin liikkeisiin kaikkien tulisi miettiä, mitä saavutetaan jos jokainen keskittyy puolustamaan vain omia resurssejaan tilanteessa, jossa politiikan suuri linja on, että kaikilta leikataan. Tasa-arvoista yhteiskuntaa tavoitteleville liikkeille tulisi olla selvää, että vaikka omia resursseja saataisiin puolustettua, kokonaisuutena yhteiskunta muuttuu eriarvoisemmaksi ja jakaantuneemmaksi, ellei politiikan suuntaa muuteta.

Erityisesti haluan peräänkuuluttaa opiskelijaliikettä pohtimaan vaikuttamisstrategiaansa. Itse olen toiminut sekä ruohonjuuritason opiskelijaliikkeessä että ylioppilaskunnassa. Siitä huolimatta, että yliopistolla on ollut enemmän ruohonjuuritason liikehdintää kuin monessa muussa paikassa ja että ylioppilaskunnilla on kohtuulliset resurssit edunvalvontaan, tappiot ovat seuranneet toisiaan. Opiskelijaliike on korkeintaan onnistunut viivyttämään huononnuksia. Viimeksi ennen vaaleja ylioppilaskunnat keräsivät koulutuslupauksia vaaliehdokkailta ja hallitusneuvottelujen aikana reippaat aktiivit ovat seisseet päivittäin Smolnassa. Silti juuri koulutukseen kohdistetaan suurimmat säästöt, etenkin opintotukeen, joka on ollut yksi liikkeen vaikuttamisen kärjistä. Olisiko aika vaihtaa strategiaa? Pitäisikö ottaa kärjekkäämmät keinot käyttöön? Pitäisikö hankkia liittolaisia? Olisiko aika tunnustaa, että niin kauan kuin uusliberaali oikeistopolitiikka on hegemonisessa asemassa, opiskelijoiden asema tulee huononemaan? En tiedä vastauksia, mutta toivon että näitä kysymyksiä pohditaan ennen kuin enää yhtään hyväntuulista vaikuttamiskampaan polkaistaan käyntiin.

Yhdessä vahvan parlamentaarisen opposition ja ay-liikkeen kanssa liikkeemme voi muuttaa politiikan suunnan tai vähintään torjua joitakin huononnuksia. Eurooppalaisittain vastarinta nousee ja myös talouspolitiikan suunnan haastavat puolueet menestyvät. Suomessa valtaosa taloustieteilijöistä pitää leikkauspolitiikkaa taantumassa huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona. Yhteiskuntatieteilijät ovat vuosia varoitelleet eriarvoistavan politiikan seurauksista. Nämä tutkijat pitää ottaa mukaan liikkeisiin ja hyödyntää heidän asiantuntemustaan. Pitää ottaa oppia Espanjan, Kreikan ja Britannian liikehdinnästä ja miettiä mikä toimii täällä. Pitää katsoa mihin tilanne kehittyy. Taantuman syventyessä, työttömyyden kasvaessa ja nuorten syrjäytyessä, tilanne voi kehittyä hyvinkin räjähdysherkäksi. Silloin meidän pitää pystyä osoittamaan vakuuttavammat vastakkainasettelut kuin äärioikeisto tarjoaa.

Synnyttäminen on feministinen kysymys

Perjantaina juhlittiin yksiä vanhempia ja niiden vauvaa. Puhuttiin ihan vähän synnyttämisestä, mutta silti jäin miettimään juuri sitä. Ensinnäkin aiheen politisoiminen on vaikeaa, kun useimmat tietävät asiasta niin vähän. Ei meille ainakaan koulussa koskaan opetettu mitään synnyttämisestä, vaikka kyse on ihmiselämälle hyvin keskeisestä toiminnosta, jossa vielä ruumis toimii hämmystyttävän tarkoituksenmukaisesti. Neuvolassakin kerrottiin aika vähän.

Myöskään sukupuolentutkimuksen opinnoissa ei sanottu halaistua sanaa synnyttämisestä. Vaikka suurta osaa naisia koskettavana asiana, jolla on hyvinkin väkivaltainen historia, sen luulisi olevan feminismille keskeinen aihe. Väkivaltaisella historialla viittaan etenkin sairaaloitumisvaiheeseen, jossa synnyttäjä nähtiin potilaana, jonka kuului maata aloillaan ja jolle rutiininomaisesti suoritettiin sellaisia toimenpiteitä kuin välilihan leikkaukset, peräruiskeet, vulvan ajelu ja desifiointi. Edelleenkään synnyttäjän itsemääräämisoikeuden toteutuminen ei ole mitenkään itsestään selvää ja edelleen synnyttäjä nähdään usein toimenpiteiden kohteena ja potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Luulisi, että synnytystoimintaan kohdistuvat leikkaukset, joiden esimerkiksi Kätilöliitto on pelännyt johtavan lisääntyviin synnytysten käynnistyksiin ja jopa ajastuksiin (jotka tuottavat rajuja synnytyksiä ja uusia interventioita), tuottaisivat jotain reaktioita feministisissä ja naisjärjestöissä. Mutta ei.

Myöskään feministinen teoria, ainakaan se butlerilainen sukupuolen performatiivisuutta korostava suuntaus, joka oli kuuminta hottia opiskeluaikanani, ei tarjoa yhtään mitään liittyen synnyttämiseen tai raskauteen. Nykyisin puhutaan kai enemmän ruumiillisuudesta, en tiedä mitä se tarkoittaa ja tarjoaako parempia välineitä.

Ennen kaikkea synnyttäminen on suomalaisille feministeille vaikea aihe, koska kyse on eroista. Tasa-arvohan on sitä, että kaikki voivat olla ja tehdä mitä haluavat, että sukupuoli ei määritä, etenkään se mikä on jalkojen välissä. Mutta sitten on ne muutamat jutut, joissa fysiologiset erot juurikin määrittävät. Synnyttäminen on biologisessa mielessä naisspesifi aihe eikä tasa-arvo vaatimukseksi riitä samanlaisuus. Mikä on tasa-arvoinen synnytys? Mitä on tasa-arvo raskauden ja imetyksen suhteen? Syrjimättömyys on itsestään selvä lähtökohta, mutta se ei riitä. Synnytys vie syvälle feministiseen keskusteluun asiantuntijuudesta, kokemuksesta, lääketieteen ja (nais)potilaan suhteesta sekä ennen kaikkea itsemääräämisoikeudesta. Feministeillä ja synnyttäjillä on sata mielipidettä siitä, mikä on hyvä synnytys. Yhteinen lähtökohta voisi löytyä itsemääräämisoikeudesta. Periaatteen tasolla synnyttäjän itsemääräämisoikeus on vahva. Käytännön tasolla tiedon puute, sairaalarutiinit ja asiantuntijavalta sekä lisääntyvässä määrin resurssien puute estävät sen toteutumisen.

Kuten kätilö Eliisa Karttunen on sanonut, ”Synnytys on hetki, jolloin nainen voidaan murskata pieniksi palasiksi tai rikkinäinen ihminen voidaan tehdä eheämmäksi”. Synnytyksen tulisi olla feminismin ydinkysymyksiä ja suomalaisen naisliikkeen tulisi nousta barrikadeille synnytyksiin kohdistuvien leikkausten vuoksi. Hiljaista on. Älkää siis ihmetelkö, jos en aina jaksa olla niin innoissani palkkatasa-arvosta. Onhan se kiva tulla toimeen, mutta se ei riitä, ellen voi luottaa, että jokaista siskoani kohdellaan kunnioittaen yhdellä elämän tärkeimmistä hetkistä: synnyttäessä.

Hyvää kunnioita -synnytystä viikkoa! Työtä on vielä edessä.

Eroon hyvinvointivaltiosta

Pari viikkoa sitten luin Pontus Purokurun jutun Hyvinvointivaltio alas ja ärsyynnyin. Vioistaan huolimatta hyvinvointivaltio tarjoaa tai on ainakin tarjonnut valtavat määrät hyvää: kohtuuhintaiset päiväkodit, ilmaisen kouluruuan, vanhempainvapaat, työttömyysturvan, terveyspalvelut, leikkipuistot ja vanhainkodit. Se on hoitanut alkoholisteja ja mielenterveysongelmaisia. Se ei ole sitä mitä ennen ja 1980-luvun kukoistuksen päivinäänkin se oli vain luokkakompromissi. Mutta kuitenkin, onhan se puolustamisen arvoinen, eikö? Eikö hyvinvointivaltion tuhon vaatiminen pelaa juuri oikeistolaisen leikkauspolitiikan pussiin, ajattelin.

Vasemmistolaiset rakastavat hyvinvointivaltiota tai sen ideaa. Ajatusta universaaleista julkisesti tuotetuista palveluista, joita kaikki käyttävät ja joiden säilyttäminen on näin kaikkien intressi. Vaalilauseessaan Vasemmistoliitto halusi jälleenrakentaa hyvinvointivaltion. Mutta eikö hyvinvointivaltio ole myös kontrollia ja vallankäyttöä, kuten eräs asunnoton minulle huomautti? Teppo Eskelisen mukaan, huonossa asemassa olevien käsitys valtiosta on vahvan kielteinen. Eivätkä muiden mielikuvat ole välttämättä positiivisempia. Reino Nordin kommentoi Yle Kioskissa, että Vasemmiston kompastuskivi on vaatimus julkisista yhdenmukaisista palveluista ja epäluulo moninaisia yksityisten tahojen tuottamia palveluita kohtaan (kokonaisuutena kritiikki oli osin kohtuutonta ja virheellistä, mutta tavoitti silti palan olennaista). Vähintäänkin valtio on abstrakti asia ja hyvivointivaltio (tai oikeistolainen versio hyvinvointiyhteiskunta) tarkoittaa julkisessa keskustelussa niin monia asioita, ettei siitä ole politiikan tavoitteeksi. Kaikki puolueet puolustavat hyvinvointivaltiota. Sen käsittäminen, mitä kukin tällä tarkoittaa, vaatiikin jo melkoista perehtymistä. Vasemmiston tulisikin puhua vähemmän hyvinvointivaltiosta ja enemmän siitä, millä tavoin hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturva tulee järjestää.

Puhutaan siitä, että tahdomme maksuttomat ja yhdenvertaiset palvelut, joilla ei tavoitella voittoa. Voitontavoittelun kieltäminen on tärkeä vaatimus ja tavoittaa todellisen ristiriidan: pääoman edun ja ihmisten hyvinvoinnin välisen. Kilpailu hyvinvointibisneksessä on kovaa ja suuryrtykset laskevat, kuinka suuria markkinapotentiaaleja peruspalveluiden tuotannosta löytyy. On selvää, että suuryrityksen intresseissä ei ole ihmisten hyvinvointi vaan voitto. Ja on kyseenalaista subventoida yksityistä hyvinvointibisnestä julkisilla varoilla. Lisäksi yksityistämiskehitys kulkee käsikädessä kehityksen kanssa, jossa kustannuksia siirretään asiakkaille ja luodaan palveluita, joista on maksettava vähän ekstraa. Esimerkiksi palveluseteli perustuu tähän. Voitontavoittelun kieltämiseen tähtäävä linja asettaa rajat, sille millä asioilla on sallittua tehdä voittoa. Toisaalta se ei luo vastakkainasettelua julkisen ja kolmannen sektorin tai pienyrittäjän harjoittaman palvelutuotannon välille. Sen sijaan, että vasemmisto pelkää yksityisten toimijoiden harjoittamaa palvelutuotantoa, tulisi miettiä, miten sitä voisi tukea. Ihmisten itsemääräämisoikeuden ja toimijuuden vahvistamisen näkökulmasta vasemmiston pitäisi tervehtiä ilolla projekteja, joissa ihmiset pyrkivät tuottamaan palveluita itselleen tai läheisilleen omista lähtökohdistaan. Tai kun yhdistys tuottaa jäsenistönsä tarpeidenmukaista palvelua, jollaisen tarpeesta julkisella sektorilla ei olla edes tietoisia. Tietenkin tämän on kuljettava käsikädessä sen kanssa, että kunnan tuottamille palveluille taataan riittävät resurssit. Lisäksi käyttäjien on päästävä vaikuttamaan myös julkisten palveluiden sisältöön. Tällaisen toiminnan voi nähdä osana ”yhteistämistä”, yksityistämisen vastakohtaa. Käsittääkseni yhteistämisen tarkoituksena on rakentaa markkinoiden ulkopuolista elämää, joka voisi jopa mahdollistaa kasvupakosta luopumisen ja ekologisesti kestävän elämäntavan.  Mutta tästä ymmärrän melko vähän. Kuitenkin kamppailua peruspalveluiden yksityistämisestä kapitalistisille markkinoille käydään tässä ja nyt.

Hyvinvointivaltio on muutakin kuin palveluita. Paljon kontrollia ja vallankäyttöä liittyy sosiaalietuuksiin, erityisesti toimeentulotukeen, johon yhä useampi pienituloinen joutuu turvautumaan perusturvan jälkeenjääneisyyden, asumisen korkean hinnan tai riittämättömän palkan vuoksi. Maksuttomien, yhdenvertaisten ja voittoatuottamattomien palveluiden lisäksi tulee vaatia toimeentulonturvaa, joka huomioi prekaarin elämän epävarmuuden, vähentää kontrollia ja lisää ihmisten vapautta ja toiminnan mahdollisuuksia. Riittävän suuri perustulo olisi hyvä alku.

Sen lisäksi, että valtio käyttää suunnatonta määrittelyvaltaa elämäämme, tarkkailee, kontrolloi ja pakottaa, valtioon on rakennettu myös sisään ulossulkeminen. Valtio koostuu kansalaisista ja rajoista, joilla toisia rajataan ulos. Fyysisten rajojen sisäpuolella rajaukset jatkuvat hyvinvointivaltion rakenteissa. Oletko sisällä vai ulkona määräytyy muun muassa sen mukaan, kauanko olet maassa oleskellut, mistä tulet, millaisella luvalla maassa oleskelet ja mikä on työsuhteesi kesto ja tyyppi. Lisäksi palkkasi suuruus määrää, onko sinulla oikeus tuoda perheesi mukanasi. Puhe yhdenvertaisista palveluista antaa mahdollisuudet avata oikeuksia turvaan ja palveluihin myös nykyisellään ulkopuoliseksi määriteltyjen suuntaan. Lisäksi yhdenvertaisuus pitää sisällään paitsi sen, että samojen palveluiden oltava saatavilla tulotasosta tai työmarkkina-asemasta riippumatta, myös sen, että palveluiden on kohdeltava yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi kaikkia riippumatta sellaisista omainaisuuksista kuin sukupuoli tai sen ilmaisu, seksuaalinen suuntautuminen, etnisyys tai toimintakyky. Yhdenvertaisuus sisältää myös sen, että erilaisten ryhmien erilaiset tarpeet on huomioitava ja tarjottava palveluita, jotka mahdollistavat kaikille täysivaltaisen osallisuuden.

PS.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ollut sanoa, miksi Vasemmistoliitto hävisi vaalit. Vaikka uskonkin, että ympäripyöreä hyvinvointivaltiopuhe ei ainakaan edistänyt voittoa, syitä on monia ja niitä on jo analysoitu ansiokkaasti muualla.

Äidit töihin! – Kotihoidontuesta ja työstä

Eilen kaatui hallituksen ns. perhepaketti, joka sisälsi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen ja kotihoidontuen jakamisen molemmille vanhemmille. Tähän sopii olla tyytyväinen. Uudistuksia perusteltiin säästöillä (päivähoito-oikeus) ja tasa-arvolla (kotihoidontuki). Päivähoito-oikeudesta koituvat säästöt olisivat olleet niin pieniä, että on helppo nähdä uudistus ideologisena pyrkimyksenä pois universaaleita palveluita tarjoavasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja kohti yhä suurempaa tarveharkintaisuutta. Päälle liimatut perusteet päivähoidon ”väärinkäytöstä” taas ovat puppua. Kotihoidontuen jakamisella taas ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, koska todennäköisesti vain harvat miehet hyödyntäisivät ei-ansiosidonnaista etuutta. Kun sen vaikutuksesta sanotaan syntyvän työpaikkoja, ollaan jäljillä jakamisen todellisista syistä. Juhana Vartiainen ilmaisi pyrkimykset ainakin kiitettävän suoraan:

Minulla on toivomus tulevalle hallituksella. Toivon, ettei perhepolitiikkaa tehdä työvoimapoliittisista lähtökohdista.

Minulla on myös toinen toivomus: toivon, ettei tasa-arvon nimissä tehdä ideologista politiikkaa, joka ohittaa perheiden arjen ja vaikeuttaa sitä kohtuuttomasti. Tämän toivomuksen kohdistan erityisesti Vihreille nuorille ja opiskelijoille (Vino), jotka ottivat kantaa kotihoidontuen lakkauttamisen puolesta. Tosin samansuuntaisia kantoja on muillakin feministisiksi julistautuvilla tahoilla. Vinon mukaansa kotihoidontuki voidaan lakkauttaa, jos vanhempainvapaissa siirrytään 6+6+6 –malliin, jossa toinen vanhempi voi käyttää korkeintaan kaksi kuuden kuukauden mittaista jaksoa. Siis nykyisestä mallista, jossa lasta voi hoitaa kotona yhteiskunnan tukemana (joskin naurettavan pienellä rahalla) 3-vuotiaaksi, siirryttäisiin malliin, jossa yhteiskunta tukee kotihoitoa vajaa 1,5-vuotiaaksi tai vain 11-kuukauden ikään, mikäli toinen vanhempi syystä tai toisesta ei käytä korvamerkittyä kuuden kuukauden vanhempainvapaataan. Näin siis olettaen, että vapaa alkaisi nykyiseen tapaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa.

Kannatan 6+6+6-mallia, mutta esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä tai piittaamattomuutta perheiden arkea kohtaan. Se osoittaa myös, ettei yksikään kannanottoa hyväksynyt ole hoitanut vähän huonommin nukkuvaa lasta. Se on silkkaa ideologista liberaalifeminismiä, joka ei ymmärrä luokkaeroja ja jolle naisten palkkatyösuhteiden ulkopuolella harjoittama hoiva on ennen kaikkea ongelma.

Aloitan arjesta. Lyhimmillään lasta siis voisi hoitaa kotona alle vuoden. Totta kai kaikki toivovat, että molemmat vanhemmat käyttävät omat jaksonsa, mutta aina on perheitä, joissa tämä ei ole mahdollista. Vuoden ikäinen lapsi saattaa vielä herätä useamman kerran yössä, usein nimenomaan tissille. Meidän lapsemme heräsi päiväkodin alkaessa puolitoistavuotiaana keskimäärin kerran yössä, enkä suoraan sanoen tiedä olisiko minusta ollut kokopäiväiseen palkkatyöhön (opiskelu antoi enemmän joustoa). Tietenkin voimme laittaa kaikki alle 1-vuotiaina unikouluun itkemään ja oppimaan nukkumaan, mutta ihanko tosiaan tahdomme kasvattaa lapsiamme kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan vaatimusten mukaan? En tahdo sanoa, mikä on oikea ikä päivähoidon aloittamiselle, se riippuu lapsesta ja hoitomuodosta. Kolmen vuoden maagiseen rajaan en usko, mutta väitän, että osalle lapsista vuoden ikä on liian aikaisin. Se voi johtua lapsen luonteesta tai vaikkapa siitä, että nukkuminen on niin epäsäännöllistä, että puolena päivistä hoitoon on raahattava umpiväsynyt lapsi, joka ei kuitenkaan isossa ryhmässä pääse nukkumaan ennen kuin on päiväuniaika.

Vaikka lapsi nukkuisi ja olisi reipas, päiväkoti ja kahdenkaan aikuisen palkkatyö, ei ole pienen lapsen (ja mahdollisesti muiden isompien lasten kanssa) kevyttä. Yksi keino helpottaa arkea on hoitaa pienintä lasta vähän pidempään kotona. Jos perheiden jaksamisesta ollaan huolissaan, tuskin on järkevää yhä kiristää perheiden arkea. Vaikka kotona olokin voi olla raskasta, silloin on kuitenkin paremmin aikaa pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Lisäksi yksivuotiaan päivät venyvät helposti pitkiksi, kun Suomessa tunnetusti tehdään vain vähän osa-aikatyötä. Vaikka yksivuotias päivähoidossa viihtyisikin, isossa – tai pienemmässäkin – ryhmässä toimiminen on raskasta lapselle, joka vasta harjoittelee vuorovaikutusta ja jossa aikuisen syli on jaettava monen lapsen kanssa.

Se siitä arjesta. Rakenteellisemmalla tasolla esitys on ongelmallinen monessa mielessä. Sen tarkoituksena on lisätä työntekoa. Paitsi nyt kun niitä töitä ei ole juuri tarjolla. Tilanteessa, jossa työttömyys on jo korkeaa, sen voidaan nähdä pelaavan Vartiaisen ja kumppaneiden pussiin. Työvoiman tarjontaa lisäämällä kotihoidontuen leikkauksen, ansiosidonnaisen lyhentämisen ja ns. osallistavan sosiaaliturvan kautta, halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Ei siksi, että Suomessa olisi työvoimapula – päinvastoin työttömyys on kasvussa – vaan koska näin Vartiaisen tapaan ajatellaan voitavan alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja, kun työntarjonnan lisääminen, sosiaaliturvan heikentäminen ja työvoimapoliittisen kontrollin kiristäminen huonontavat työntekijöiden neuvotteluasemaa. Kotihoidontuen ja pienten lasten äitien tapauksessa kyse on naisvaltaisten, usein matalapalkkaisten alojen palkkakehityksestä ja työehdoista. Ihanko tosissaanko tämä on feminististä politiikkaa? Se, synnyttääkö politiikka lainkaan työpaikkoja, on lisäksi hyvin kyseenalaista. Feministeiksi itseään kutsuvien tulisi suhtautua varauksella tasa-arvon nimissä tehtävään työvoimapolitiikkaan. Esimerkiksi Ruotsissa työlinjapolitiikan, jonka keskiössä on työn tarjonnon lisääminen edellä kuvailluin keinoin, lyö kättä feministien kanssa ja hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu kotinhoidontuen lakkauttaminen. Myös Ruotsissa kotihoidontukea pidetään ansana naisille, vaikka sen käyttö on Ruotsissa hyvin vähäistä – vain 2,5% lapsista hoidetaan kotihoidontuella. Osittain lukua selittänee se, että Ruotsissa pienten lasten äideistä osa-aikatöitä tekee 40%.

Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta lisää naisiin kohdistuvaa kontrollia kaventamalla niitä valinnanmahdollisuuksia, joita perheillä ja – hoitovastaan ollessa edelleen ennen kaikkea naisille – äideillä on lastenhoidon järjestämisen suhteen. Kysymys kotihoidontuesta on myös luokkakysymys. Ensinnäkin siinä mielessä, että sen matala taso synnyttää köyhyyttä niissä perheissä, joissa molempien puolisoiden tulot ovat pienet. Sitä myös käytetään enemmän pienituloisemmissa perheissä ja näin ollen pitkän tukijakson jälkeinen pitkittynyt työttömyys on myös yhteydessä luokkaan. Sen lopettaminen on luokkakysymys, sillä sen synnyttämä kontrolli kohdistuu ennen kaikkea pieni- ja keskituloisiin perheisiin. Pienituloisessa perheessä matalakin kotihoidontuki on välttämätön elämisen kannalta ja sen poistaminen pakottaa molemmat vanhemmat – puhumattakaan yksinhuoltajista – töihin. Sen sijaan hyvätuloisissa perheissä muutaman satasen kotihoidontuki on merkityksettömämpi ja elämä on järjestettävissä niin, että toinen vanhempi hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Lisäksi työvoimatoimiston kontrolli kohdistuu aivan erilailla kouluttamattomiin, etenkin nuoriin, työntekijöihin kuin korkeakoulutettuihin.

Viimeisenä kotihoidontuen lopettaminen pyrkii sopeuttamaan yhä suuremman osan väestöä yhä suuremman osan elämäänsä palkkatyöhön. Etenkin kun työelämä muuttuu vain kiireisemmäksi, epävarmemmaksi ja työehdot huononevat, tarvitaan mahdollisuuksia paeta sitä. Tähänhän perustulokin – jota Vinokin kannattaa – tähtää, mahdollisuuteen valita palkka- tai muunlainen työ tai jopa täysi joutilaisuus. Sen sijaan vanhemmat eivät saisi tehdä kotona työtä, joka on yhteiskunnan jatkumisen kannalta täysin välttämätöntä, koska se ei sovi tasa-arvoideologiaan. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on yhteiskunnan perusta, se on ihmiselämän perusta. Laajemmin erilaiset hoivan muodot ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Siihen verrattuna palkkatyö on varsin keinotekoinen rakennelma. Onkin absurdia, että yhteiskunnassamme juuri hoiva näyttäytyy ongelmana. Se on tasa-arvo-ongelma, kun sitä tehdään palkatta kotona ja se on menoerä, kun sen hoitaa julkinen valta. Hoiva on myös sukupuolikysymys. Edelleen suurimman osan hoivatyöstä sekä kotona että palkattuna tekevät naiset. Kun hoiva nähdään ongelma, nähdään myös naisten tavat elää ja toimia ongelmina. Ratkaisuksi tarjotaan naisten elämän muuttamisen enemmän miesten elämän kaltaiseksi. Kun miehet on sopeutettu hyvin palkkatyöhön, täytyy naisiltakin tukkia ne pienetkin aukot, joiden kautta edes hetkellinen pako on ollut mahdollinen. Tässä yhtälössä isille kiintiöity puolen vuoden hoitovapaa ei paljon lämmitä.

Ymmärrän tasa-arvopoliittisen huolen eikä tieto korkeakoulujettujen naisten pätkätöiden yleisyydestä paljon naurata kohta kolmekymppistä, vastavalmistunutta, töitä hakevaa yhden lapsen äitiä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että tähän ongelmaan puututaan vaikeuttamalla perheiden arkea ja kaventamalla valinnanmahdollisuuksia etenkin, kun niin paljon muutakin on tehtävissä. Ensinnäkin 6+6+6-malli joustavasti toteutettuna. Toiseksi vanhemmuuden kustannusten tasaus työnantajien kesken. Kolmenneksi turhien pätkätöiden tekeminen kannattamattomaksi työnantajalle esimerkiksi pätkätyölisän kautta. Neljänneksi kotihoidontuen nostaminen tasolle, jolla tulee toimeen. Lähdetäänkö näistä, sen sijaan että revitään tasa-arvoa lasten, äitien ja isien selkänahoista? Ja ennen kaikkea, muistetaan, että feministisen politiikan edellytys on, että niitä ihmisiä, jota kulloinenkin asia kaikkein suorimmin koskettaa on kuunneltava tarkkaan. Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta ohittaa tylysti vanhempien kokemukset ja tarpeet.

Tarina jota minulle ei kerrottu

Teatteriesityksessä Punainen uni – eli tarinoita joita ei kerrota:

Äiti pukee vauvaa. Paita, ensin pää, sitten kädet. Vauva sätkyttelee jalkojaan. Kärsivällisesti äiti pukee housut. Jos äiti hiukan eteentyy, vauva tarraa kiinni. Jalkoihin, selkään, käsiin, mistä vain saa otteen. Kävellä lapsi ei vielä osaa, mutta tarttua se osaa, tiukasti. Ja äiti kantaa lasta, vaikka se on jo painava.

Minä itkin, kun katsoin kohtausta. Se tavoitti jotain äärettömän oleellista vanhemman ja vauvan suhteesta. Vanhempi rakastaa vauvaa, koska hoitaa sitä. Ei vauvan ominaisuuksien tähden, ei ulkonäön tai taitojen, vaikka nekin tulevat rakkaiksi. Vauvaa ei hoideta rakkaudesta. Vaan rakkaus syntyy hoitamisesta. Ja suurinta hoivaa on läheisyys. Vauva janoaa sitä, ilman sitä se ei selviä. Vauva ei puhu. Sen liikkeet ovat nykiviä. Se osaa huutaa ja hymyillä, oppi viime viikolla. Ja tietenkin imeä. Se, mitä meidän välillämme on perustuu kosketukseen ja läheisyyteen. Se on ihanaa ja huumaavaa. Ketään toista ei voi rakastaa niin kuin vauvaa eikä kukaan muu rakasta sinua niin. Olla toiselle koko maailma, aika tajutonta.

Lopulta vauva ei enää tarraudu, se irrottautuu äidistä ja hivuttautuu etäämmäs. Äiti tarttuu lasta jalasta, vetää takaisin.

Nimittäin minäkään ei selviä ilman vauvaa. Vaikka sen hoitaminen on raskasta. Jatkuva läsnäolo, oleminen käytettävissä, se uuvuttaa. Irtoamaton läheisyys ahdistaa. Kuka minä olen, minä itse, kysyn itseltäni. Erillään ja ilman tuota jälkikasvua. Janoan erillisyyttä ja vapautta, olemista vain itselleni, vain omia tarpeitani varten. Kun astun yksin ulos kotiovesta, vapauden riemu vyöryy ylitseni. Naurattaa. Mutta jo bussipysäkillä tunnen jonkin olevan pielessä. Ei se ole huolta, vaan puutetta. Osa minusta on poissa. Paita kostuu rintojen kohdalta. Nisätkin viestittävät: ei sinun kuulu olla täällä, ei yksin.

Tätä en osannut odottaa, tätä tarinaa ei kukaan kertonut minulle.

Lopulta he leikkivät yhdessä. Irroittautuen ja palaten yhteen. Samaan aikaan Itsenäisinä ja toisiaan tarviten.

Pieni kaipaus puristaa rintaa. Mutta näin on hyvä.

Miksi synnytämme sairaalasssa? – Yksi näkökulma keskusteluun

Suomessa lähes kaikki synnytykset tapahtuvat sairaalassa. Sen sijaan sata vuotta sitten suurin osa naisista synnytti kotona. Trendi on länsimaita yhdistävä: 1900-luvun alkupuoliskolla sairaalasynnytykset alkoivat yleistyä ja vuosisadan puolen välin jälkeen sairaalasynnytyksestä oli tullut tavallisin tapa synnyttää. Sairaaloitumista edelsi voimakkaan (väestöpoliittisesti motivoituneen) äitiyspolitiikan aika. Korkeat lapsi- ja äitikuolleisuusluvat aiheuttivat yhteiskunnallista huolta ja poliittisia toimia vaadittiin vasemmalta oikealle erityisesti naisten keskuudessa. Sairaalasynnytys näyttäytyykin usein modernin lääketieteen voittona ja puoskarin avustama kotisynnytys sen vastakohtana.

Kuva ei kuitenkaan ole aivan näin mustavalkoinen. Korkeat kuolleisuusluvut ja niiden aleneminen ovat useiden ympäristöllisten ja terveydellisten tekijöiden summa. Ravitsemuksellisesti köyhällä ravinnolla puutteellisissa hygieniaoloissa elävillä raskasta työtä tekevillä rahvaan naisilla oli heikot edellytykset selvitä toistuvista raskauksista ja synnytyksistä. Kuolleisuuden aleneminen liittyy siis merkittävästä parantuneisiin asumisoloihin ja elintason kasvuun. Toinen merkittävä tekijä oli ammatillisen synnytysavun yleistyminen. Etenkin maatalousvaltaisessa Suomessa tämä tarkoitti pitkään koulutetun kätilön avustamien kotisynnytysten yleistymistä, sairaalasynnytykset yleistyivät lähinnä kaupungeissa. Lisäksi kehittyvä neuvolajärjestelmä näytteli omaa rooliaan.

Miksi sairaala kuitenkin vei voiton? Koska se oli lopulta turvallisempi ja parempi paikka synnyttää? Ainakaan alkuaikojen kehityskulku ei tue tätä väitettä. Tämä esimerkki on Englannista, jossa äitiyskuolleisuus nousi voimakkaasti keskusteluun 1930-luvulla. Viranomaiset ja poliitikot olivat neuvottomia ongelman edessä; kuolleisuutta lisääviä monimutkaisia sosiaalisia tekijöitä ei osattu tai haluttu tunnustaa. Asiaa oli helpointa käsitellä lääketieteellisenä ongelmana, koska silloin ei tarvinnut ottaa kantaa poliittisesti arkoihin aiheisiin, kun työväenluokan palkkojen riittävyyteen tai asumisolojen puutteellisuuteen. Lääketieteellisen ongelman ratkaisuvastuu kuului luonnollisesti lääkäreille. Lääketiede tarjosikin ratkaisuja sellaisiin kuolemantapauksiin, joilla oli selkeä lääketieteellinen syy (yleensä korkean riskin raskaudet) ja niiden hoito kehittyi obstetriikan edistysaskelten myötä. Sosiaalisten syiden suhteen lääkärit olivat yhtä neuvottomia kuin virkamiehetkin. Kun laadittiin toimenpide-ehdotuksia, niitä laadittiin lähinnä riskiraskauksien näkökulmasta. Riskisynnytykset edellyttivät instrumenttien käyttöä, leikkauksia ja muita interventioita synnytykseen ja nämä taas oli helpompi suorittaa sairaalaympäristössä. Koska kaikki synnytyksiä katsottiin riskisynnytysten näkökulmasta, alettiin sairaala nähdä parhaana paikkana kaikille synnytyksille ja fyysiset interventiot tulivat hyväksytyiksi. Sektiot, välilihan leikkaukset ja synnytyksen käynnistykset lisääntyivät ja synnyttäjät laitettiin ponnistamaan selällään. Myös kivunlievitykseen käytetyt puudutukset, joiden suosio keskiluokkaisten naisten keskuudessa yleistyi, olivat paremmin käytettävissä sairaalaympäristössä. Kehityskulkuun vaikutti myös ajalleen tyypillinen usko lääketieteellisten interventioiden tehoon. Luonnollisia synnytysmenetelmiä kehitelleet tutkimukset sivuutettiin päätöksenteossa. Sairaalasynnytyksiä puolustettiin myös hygieninäkökulmasta. Todellisuudessa 1900-luvun alkupuoliskon Englannissa sairaaloiden hygieniataso vaihteli huomattavasti ja aseptiset käytännöt olivat monin paikoin puutteellisia.

Nykyperspektiivistä käsin on kiinnostavaa, että myös naisliike yhtyi vaatimuksiin sairaalasynnytyksistä. Toisaalta, mitä muutakaan se olisi voinut? Se vain vaati sitä, minkä asiantuntijat ja virkamiehet olivat kertoneet turvallisimmaksi ja parhaaksi. Naisen itsemääräämisoikeus synnytyksessä ei ollut tuolloin poliittinen kysymys, kuolleisuus oli.

Myöhempinä vuosikymmeninä feministiset liikkeet ovat kritisoineet voimakkaasti synnytysten lääketieteellistymistä. Kritiikkiä on esitetty synnyttäjän näkemisestä passiivisena potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Tällöin synnyttäjän toiveita ei kuunnella eikä hänelle edes aina kerrota, mitä tapahtuu ja miksi. Erityisesti sellaisia rutiininomaisesti vielä 1980-luvulla käytettyjä toimenpiteitä, kuten välilihanleikkauksia, vulvan ajelua ja peräruiskeiden käyttöä on kritisoitu voimakkaasti. Lisäksi on vaadittu mahdollisuutta valita itse synnytyspaikkansa.

Nykytutkimus osoittaa, että matalan riskin synnyttäjälle ammattikätilön avustama kotisynnytys voi olla jopa sairaalasynnytystä turvallisempi. Iso-Britanniassa obstetrikkojen ja gynekologien yhdistys suosittaa kotisynnytystä yhtenä vaihtoehtona matalan riskin synnyttäjille. Suomessa kotona syntyy kuitenkin vain parikymmentä lasta vuodessa ja kotona synnyttäminen on hintansakin puolesta useimpien synnyttäjien ulottumattomissa. Samaan aikaan useita synnytyssairaaloita uhkaa lakkauttaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että synnytyspaikan valinta on ihmisoikeuskysymys. Kuinka tämä oikeus Suomessa toteutuu, jos synnytykset keskitetään yhä suurempiin yksiköihin? Suuria yksiköitä perustellaan turvallisuudella; niissä on ympärivuorokautinen hätäsektiomahdollisuus. Kuitenkin pienet yksiköt on todettu yhtä turvallisiksi kuin suuret matalan riskin synnyttäjille. Sen sijaan matkasynnytys on aina riski ja niiden määrä lisääntyy jo nyt. Miten käy, kun matkat edelleen kasvavat?

Kotisynnytyksistä puhuttaessa kuulee aina väitteen, että ”aina voi mennä jokin pieleen”. Niin voi. Sen vuoksi kotisynnytyksessä täytyy olla mahdollisuus nopeaan siirtymiseen sairaalaan. Ja varmasti on tapauksia, joissa hätäsektiomahdollisuutta olisi tarvittu välittömästi. Toisaalta kotisynnytyksissä on vähemmän lääketieteellisiä interventioita, jotka itsessään kasvattavat riskejä. Kotona kätilö on jatkuvasti paikalla, mikä lisää turvallisuutta. Synnytykset eivät hidastu samalla tavoin kuin usein sairaalaan siirryttäessä. Turvallinen ja luottavainen olo (joka toki voidaan saavuttaa sairaalassakin) edistävät synnytyksen etenemistä. Kuinka monta ihmishenkeä tämä säästää? Kuinka monelta sektiolta vältytään? Mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tilastollisesti kotisynnytyksen turvallisuudesta suhteessa sairaalasynnytykseen on näyttöä muun muassa Kanadalaisessa tutkimuksessa.

Minulle synnyttäminen on feminismin ydinkysymyksiä ja siinä, jos missä on kyse naisen itsemääräämisoikeudesta kehoonsa. Siksi on vaadittava loppua säästöjen toivossa tehtävälle keskittämispolitiikalle. Sen sijaan tarvitsemme kriittistä puhetta siitä, miten itsemääräämisoikeus nykyisellään toteutuu. Tarvitsemme sairaalan kohtuullisen matkan päähän ja oikean mahdollisuuden synnyttää kotona.

Lähteet:
Helsti, Hilkka: Kotisynnytysten aikaan: etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. SKS, Helsinki 2000.
Lewis, Jane: Child and Maternal Welfare in England, 1900-1939. Croom Helm, London 1980.
Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä: maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.
Patricia A. Janssen, PhD, Lee Saxell, MA, Lesley A. Page, PhD, Michael C. Klein, MD, Robert M. Liston, MD, Shoo K. Lee, MBBS PhD: Outcomes of planned home birth with registered midwife versus planned hospital birth with midwife or physician. CMAJ September 15, 2009 vol. 181 no. 6-7 First published August 31, 2009, doi: 10.1503/cmaj.081869. http://www.cmaj.ca/content/181/6-7/377.full
Synnytysten hoito ihmisoikeuskysymys: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/675370/Synnytysten+hoito+ihmisoikeuskysymys

Puoli hurjaa vuotta

Puoli vuotta on takana – vauvan kanssa ja päivittämättä blogia. Ei sillä ettei olisi ollut sanottavaa. Sanottava on vain ollut epämääräisenä mössönä päässä eikä aikaa sen kirjoittamiseen ja prosessoimiseen ole ollut. Siinä ehkä ensimmäinen asia: ajan vähyys, sellaisen ajan että ehtii sekä ajatella että tehdä. Sitä ei vain ole ollut. Mitä kadun: sitä etten hankkiutunut eroon ihan kaikista ylimääräisistä vastuista, aika on niin tiukka resurssi, ettei mihinkään papereiden pyörittelyyn ole sitä tuhlata.

Mutta, että miltä nyt tuntuu? Sitähän tuoreilta vanhemmilta kysellään. Vaikea siihen on vastata. Miten sitä kuvailee älytöntä ääretöntä voimistuvaa rakkautta? Sitä, että saa nähdä toisen kaikki jännät maagiset taidot päivästä toiseen ja sitä, miten toisen hymy ilahduttaa kerrasta toiseen ja toisen nauraessa on pakko nauraa mukana. Että sitä vaan elää maailman hauskimman ja huikeimman tyypin kanssa. Tai sitä, että kaikki aika ihan oikeasti menee sen pienen hoitamiseen ja siihen, että pitää kotinsa jossakin vähän räjähdyspistettä siistimmässä tilassa, yrittää ruokki vauvan lisäksi vielä itsensäkin. Sitä, miten suuri voi olla väsymys, kun viikon nukkuu tunnin pätkissä, ja miten valtava helpotus, kun vauva viimein nukahtaa kello neljä aamuyöllä yöunilleen.

Sitten siinä ympärillä käydään jotain yhteiskunnallista keskustelua vanhemmuudesta ja sen jakamisesta. Kotihoidentuesta, vanhempainvapaista, kotiäitiydestä ja isien vastuusta, päiväkodista ja kotihoidosta. Ja se koko keskustelu kulkee jollain totaalisen eri tasolla, sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä sen kanssa, mitä tässä pienessä perheessä eletään ja tehdään. Se vähän ärsyttää, mutta lopulta se on aika samantekevää.

Moni asia on aika samantekevä, siinä usvassa, jossa ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen kuluivat. Muistan ensimmäisen käynnin kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Menin ostamaan imetyspaitaa. Kauppakeskuksen valot tuntuivat liian kirkkailta, ihmiset olivat meluisia. Seurailin heitä katseillani ja mietin, mihin he olivat menossa ja mitä ajattelivat. Olivatko he kokoneet sen? Keillä heistä oli lapsia? Näytinkö minä äidiltä? Vaatekaupan pukukopissa sovitin paitaa. M-koko mahtui. Otin itsestäni kuvan puhelimella. Ruumiini tuntui ja näytti vieraalta, toisaalta ei hullummalta siihen nähden, että reilu viikko sitten sieltä oli poistunut kahdeksan kiloa pientä ihmistä, lapsivettä, napanuoraa ja istukkaa. Palasin paidan kanssa turvalliseen kotiin ikävöiden pikkuistani. Muutamaa päivää myöhemmin kaipasin jo ulos. Paria viikkoa myöhemmin istuin kokouksessa vauvan kanssa. Ihan pihalla ja mielessä ihan muut kuin esityslistan asiat.

Alku oli ihmeellistä, mutta oli myös raskasta. Ensin kehoni oli upea raskaana olevan naisen keho. Sitten sieltä repeytyi ulos pieni elämä. Muutos, joka toiseen suuntaan oli kestänyt yhdeksän kuukautta, kesti toiseen suuntaan muutaman tunnin. Jäljelle jäi lököttävä vatsa ja kipu. Ruumiini, joka oli ollut keskipiste, muuttui avustajaksi. Sen tehtävä oli pitää pieni elämä hengissä. Myös kanssaihmisten ja terveydenhuollon mielenkiinto siirtyi minusta lapseen. Raskaudenaikaisista vaivoista voi vielä puhua, mutta kukaan ei halua tietää synnytyksen jälkeisistä vuodoista, säryistä, virtsanpidätysvaikeuksista ja leikkaushaavojen tai repeämien kivuista. Kaikki kuvaavat raskaana olevaa mahaa, kukaan ei ota kuvia synnytyksen jälkeisestä mahasta. Vain toiset synnyttäneet naiset tietävät, synnyttäminen ei tee naista, mutta se tekee synnyttäneen naisen. Hemmetin vahvan naisen. Naisen, joka on työntänyt ulos pienen elämän. Olin ylpeä ruumiistani. Se – minä pystyin siihen! Nyt kannan iloisella ylpeydellä raskauden aikana mahaani ilmestynyttä ruskeaa viivaa, joka ei ole ainakaan vielä haalistunut.

Sitten on maito. Outo ja ihmeellinen ihmisen maito. Alkuun imettäminen oli vaikeaa. Se oikea ote, minä ja vauva turhauduimme, nänneihin sattui. Ihmettelin ja ihmettelen yhä, miten ihmislaji on selvinnyt Afrikan savannilla aikana ennen rintakumeja, tuttipulloja ja imetysneuvojia tai mitään muitakaan apuvälineitä. Vasta lapsen saatuani oivalsin, miten keskeistä hoivataitojen kehittymisen on täytynyt olla ihmislajin evoluutiolle. Lapsi ei osaa edes syödä synnyttyään eikä äiti syöttää, se homma pitää opetella. Mutta kun sen oppii, voi sitä autuutta. Harvoin on niin lähellä toista ihmistä, on niin tarvittu. Rinta on ruokaa ja turvaa. Se on läheisyyttä ja riippuvuutta. Molemmin puolista riippuvuutta.

Vauva oli kuukauden vanha, kun kuuliaisesti vauvakirjojen ohjeita noudattaen päätin ”ottaa omaa aikaa”. Menin teatteriin. Se vapauden tunne, kun kävelin kotoa metrolle. Se levottomuus, joka valtasi mielen jo metrossa. Teatterissa rintoja nipisteli, ne kertoivat, että olisi aika ruokkia vauva. Vasta kolmen neljän kuukauden jälkeen ajatus erossa olemisesta alkoi tuntua miellyttävältä, sitä ennen tarvitsin vauvaani, kuten se tarvitsi minua. Kun viiden kuukauden iässä vauva maisteli ensimmäiset lusikallisensa kiinteää, riemuitsin; kohta voisin poistua kotoa itsekseni pidemmäksi kuin pariksi tunniksi. Toisaalta olin haikea: kohta minua ei enää tarvittaisi.

Mutta niin, se yhteiskunnallinen keskustelu. Ärsyynnyin ja välillä halusin kommentoida. Halusin sanoa, että kannatan perhevapaiden jakamista ja isien vastuun lisäämistä, mutta keskustelua ei voi käydä huomioimatta eroja tai eroa – imetystä. Halusin sanoa, että en usko, että isien vanhempainvapaan käyttö lisääntyy ellei vapaata kokonaisuutena pidennetä ja vanhempien yhdessä kotona olemaa aikaa kasvateta. Halusin sanoa, etten tahdo käydä keskustelua, jonka motiivina on taloudellisen tehokkuuden ja työnteon lisääminen. Halusin sanoa, että en usko äitiyden mustiin aukkoihin, että ehkä äitiys onkin pakoa. Yritän kirjoittaa näistä teemoista vielä lisää. Tosin ensi viikolla pitäisi myöskin aloittaa täysipäiväinen opiskelu lapsen isän jäädessä kotiin. Odotan innolla ja jännityksellä.