Budjettiesitys unohtaa opiskelijat

Alla HYYn hallituksen blogissa alunperin julkaistu teksti.

Valtiovarainministeriö julkaisi viime viikolla esityksensä valtion talousarvioksi 2011. Kuten SYL ja SAMOK kannanotossaan toteavat, opiskelijat on unohdettu budjetissa täysin. Samaan aikaan kun sellaiset vähimmäisetuudet, kuten lapsilisät, kotihoidontuki, yksityisen hoidontuki ja pienimmät kuntoutus- ja päivärahat ollaan SATA-komitean esityksen mukaisesti sitomassa elinkustannusindeksiin, jätetään opintotuki indeksin ulkopuolelle. Tämä siitäkin huolimatta, että opetus- ja kulttuuriministeriö ja sen alainen opintotuen rakenteellisen uudistamisen johtoryhmä ovat esittäneet opintotuen sitomista indeksiin sekä ateriatuen korottamista. Myöskään heikossa taloudellisessa asemassa olevien lapsiperheellisten opiskelijoiden asemaa parantavaa huoltajakorotusta talousarviosta ei löydy.

Lisäksi viimeaikojen linjaukset verotuksesta näyttävät opiskelijoiden ja muiden pienituloisten näkökulmasta huonoilta. Työnantajien Kela-maksun poiston synnyttämän kuopan täyttämiseksi budjetti esittää energiaverojen kiristämistä. Tätä uudistusta Jyrki Katainen on nimittänyt vihreäksi verouudistukseksi. Kaukolämmitteisessä kerrostalossa lämmityskustannukset nousevat keskimäärin kuusi euroa kuukaudessa. Tämä ei ehkä tunnu paljolta, mutta kun samaan aikaan vuokrat jatkavat nousuaan, alkaa asuminen etenkin pääkaupunkiseudulla olla aivan liian kallista opiskelijalle. Energiaverojen kiristäminen on välttämätöntä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska suurimman energian käyttäjän, teollisuuden energiankulutusta ei muuten saada laskuun. Onko kaukolämpöön kohdistuva vero kuitenkaan paras ratkaisu?

Kuten talousarvioesityksessä todetaan, ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Siinä, kenelle lasku kohdennetaan, on kuitenkin kyse poliittisesta valinnasta. On tärkeää huomata, että yhdessä arvonlisäveron kiristyksen kanssa valtion budjetti vie Suomea kohti tasaveroa, sillä arvonlisäveroa maksavat kaikki saman verran riippumatta tuloista. Jos ja kun verotusta on kiristettävä, se olisi reiluinta tehdä progressiivisesti, ja energiaverojen kiristämisen yhdessä olisi huomioitava vaikutukset pienituloisiin. Huomionarvoinen on myös se seikka, että budjettiesityksen verojen kiristyksillä kompensoidaan työnantajien Kela-maksun poistoa. Kyseessä on siis myös tulonsiirto työntekijöiltä pääomanomistajille.

Opiskelijat pois työmarkkinoilta

Pari ajatusta sosiaalifoorumin opiskelua ja työntekoa käsitelleen keskustelun pohjalta:

Opiskelijat ovat työmarkkinoilla heikoilla. Opiskelijoiden toimeentulonturva on niin huono, ettei heillä ole juuri varaa valita, mitä työtä, millä hinnalla ja ehdoin he tekevät. Opiskelijat muodostavat joustavan työvoimareservin, jonka neuvotteluasemat ovat hyvin huonot. On aivan eri asia mennä lakkoon liittoon kuuluvana vakityöläisenä kuin kausiapulaisena, jonka kesätyönsaanti on kiinni siitä kuinka hyvin onnistuu työnantajaa miellyttämään. Työvoiman ”heikkona lenkkinä” opiskelijat polkevat kaikkien muidenkin työehtoja, sillä miksi palkata kallista ja vaateliasta työvoimaa, kun opiskelija tekee sen halvemmalla. Siispä opiskelijat on saatava pois työmarkkinoilta. Tämä taas tapahtuu nostamalla opintoraha sellaiselle tasolle, ettei työnteko ole välttämätöntä. Ay-liike vaatimaan opintorahan korotusta!

Toinen työehtoja polkeva tekijä on työn muotojen moninaistuminen ja ay-liikkeen kyvyttömyys vastata kehitykseen. Työnantaja teettää työn niin, että se tulee mahdollisimman halvaksi. Jos vuokratyövoiman käytöllä on mahdollista säästää, käytetään vuokratyövoimaa; jos työnantajamaksut voidaan ulkoistaa freelancerina toimivan työntekijän maksettavaksi, niin tapahtuu. Vuokratyön moralisoinnin ja pitkien vakisuhteiden kaipailun sijaan ay-liikkeen pitäisi pyrkiä siihen, että työ maksaa saman verran riippumatta siitä, missä muodossa työnantaja sen ostaa.

Ehkäpä myös opiskelijaliikkeen ja erityisesti ylioppilaskuntien olisi syytä havahtua työelämäkysymyksiin uudella tavalla. Ylioppilaskuntien suhde opiskeluaikaiseen työntekoon on samankaltainen kuin ay-liikkeen suhde vuokratyöhön: opintotuen pitäisi mahdollistaa opiskelu ilman työntekoa, joten opiskeluaikaisesta työnteosta ei puhuta. Ehkä ajatellaan myös, että nämä asiat kuuluvat liitoille. Liittoja taas kiinnostavat lähinnä jäsenmaksua maksavat vakituista työtä tekevät jäsenet.

Ylioppilaskuntien kannattaisi yrittää yhteistyötä liittojen kanssa, koska selvästi yhteisiä intressejä on olemassa. Ennen kaikkea niiden alojen liittojen, joilla opiskelijat ovat töissä. Akavaa eivät perinteisesti opiskeluaikaiset paskaduunit ole juuri kiinnostaneet. Eihän opiskelijoiden aiheuttama työehtojen polkeminen myöskään niin suuressa määrin koske akavalaisia liittoja.

Lukukausimaksu on lukukausimaksu

Ensin koulutusvientistrategia raottaa ovea koulutuksen maksullisuudelle, sitten Tanskasen ryhmä ehdottaa toisen tutkinnon maksullisuutta ja kolmanneksi Lehikoisen opintojen nopeuttamisryhmältä (vai mikä sen nimi oli?) vuotaa tieto suorasta tuhannen euron suuruisista lukukausimaksuista. Tiedot saavat ylioppilaskunnat ja opiskelijat liikkeelle, kannanottoja ja facebook-ryhmiä syntyy, suunnitteilla on ainakin kaksi mielenosoitusta. Puolueiden sanoutuminen irti maksuista ei jengiä vakuuta. Ja hyvä niin.

Jos maksuttomuudesta ei keskustella nyt, siitä keskustellaan eduskuntavaalien jälkeen hallitusohjelmaa laadittaessa eikä meillä silloin ole enää mitään kontrollia siihen, mitä tapahtuu.

En usko, että monikaan puolue kannattaa – ainakaan yksimielisesti – suoria lukukausimaksuja suomalaisille opiskelijoille. Pidän erilaisia lukukausimaksujen ”light-versioita” suurempana uhkana. Tällaisia ovat esimerkiksi toisen tutkinnon maksullisuus, maksullisuus tietyn opiskeluajan jälkeen tai opintoseteleihin perustuva malli. Näitäkin suurempi riski on, että EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut vakinaistetaan.

Kaiken maailman lukukausimaksuja vastaan löytyy paljon hyviä argumentteja. Niitä olemme HYYssäkin kasailleet. En kuitenkaan usko, että tätä tappelua voitetaan lopulta parhailla argumenteille. Se millä tappelu voidaan voittaa on se, että saadaan aikaan tilanne, jossa lukukausimaksu tarkoittaa lukukausimaksua riippumatta siitä, peritäänkö se takautuvasti valmistumisen jälkeen, koskeeko se vain toista tutkinto tai vain ulkomaisia opiskelijoita. Tällaisessa tilanteessa minkäänlaisten maksujen ehdottominen on vaikeaa. Lisäksi maksuttomuuden taakse täytyy saada muutkin kuin opiskelijat, lapsiperheellisistä voisi aloittaa. Kuka lanseeraisi kampanjan ”Onko sinulla varaa maksaa lastesi lukukausimaksut?”.

Keskustelu ei synny itsestään

Olin tänään luennolla. Luennoitsija on jatkuvasti korostanut, että hänet saa keskeyttää ja kysyä ja tänäänkin hän luennon lopuksi vielä kysyi, onko kysyttävää tai jotain ajatuksia. Luokka istui hetken hiljaa ja alkoi sitten pikku hiljaa pakkailla tavaroitaan. Olin väsynyt ja minulla oli kiire syömään, mutta silti yritin kuumeisesti miettiä kysyttävää. Tunsin itseni tyhmäksi ja epäonnistuneeksi, koska opettajan myönteisestä asenteesta huolimatta en tehnyt itse mitään synnyttääkseni keskustelua, vaikka olen monessa yhteydessä peräänkuuluttanut keskustelevaa opetusta.

Luulen, että muutkin tunnistavat kuvaillun kokemuksen ja tilanteen, jossa kehotuksista huolimatta keskustelua ei synny. Ehkäpä tästä pitäisikin vetää aivan toisen suuntaisia johtopäätöksiä. Eihän voi olla niin, että kaikki yliopisto-opiskelijat ovat niin tyhmiä ja epäkiinnostuneita, etteivät saa sanaa suustaan.

Vielä lukiossa olin aina äänessä tunneilla, joidenkin mielestä varmaan ärsyttävyyteen asti. Vastasin pyydettäessä ja pyytämättä. Yliopistossa esitän aika harvoin kysymyksiä ja välillä jätän kysymättä, koska asia tuntuu epäolennaiselta tai liian tyhmältä kysyttäväksi. Useimmiten kuitenkaan en vain yksinkertaisesti keksi kysyttävää. Vaikka voisi luulla, ihmiset eivät keskustele, kysy ja kritisoi itsestään. Eivät varsinkaan yliopistolla, jossa asian todellisesta laidasta riiippumatta tulee sellainen olo, että pitäisi olla lukenut vaikka mitä ja hallita asiat hirmuisen hyvin. Eivät yliopistolla, jossa osa opettajista suoraan tuo esiin sen, että ollakseen opetuksen arvoisia opiskelijoiden pitäisi lukea tutkimuskirjallisuutta vapaa-ajallaankin. Ja vaikka suurin osa opettajista ei näin tekisikään, sivistyneisyyden vaatimus istuu syvällä yliopiston rakenteissa, tuntuu, ettei ole pätevä sanomaan mitään, ellei ole lukenut vielä paria kymmentä kirjaa lisää. Ainoa pätevä tieto on löydettävissä tutkimuksesta, ei tunnu sopivalta lähestyä käsiteltyjä asioita esimerkiksi omien kokemusten kautta. Tilannetta ei helpota se, jos vastassa on kymmeniä vuosia alaa tutkinut professori.

On myös poikkeuksia, itselläni erityisesti jotkut sukupuolentutkimuksen kurssit ja pienet seminaarityyppiset kurssit omalla laitoksellani. Näille kursseille on kuitenkin ollut yhteistä se, että keskustelua ei ole vain toivottu, vaan sen syntymiseen on tietoisesti vaikutettu. On ollut tekstejä tai aineisto-otteita, joiden pohjalta on keskusteltu. Opiskelijoita on jaettu ryhmiin ja pyydetty keskustelemaan tietystä aiheesta. On kirjoitettu fiktiivisiä tekstejä, tehty ryhmätöitä tai esitelmiä.

Summa summarum, etenkin yliopiston kaltaisessa paikassa, keskustelu ei synny itsestään, se täytyy synnyttää. Kenenkään ei pidä tuntea itseään tyhmäksi, koska ei keksi tarpeeksi fiksua kysymystä, että kehtaisi sen esittää. On opettajan tehtävä synnyttää keskustelu ja siinä vaaditaan lempeän asenteen lisäksi pedagogisia taitoja. Keskustelu on hyvä tapa oppia, usein parempi kuin kirjoittaminen, etenkin silloin, kun teksteistään ei ole mahdollista saada palautetta. Usein oivallukset syntyvät vuorovaikutuksessa, niin kävi tämänkin tekstin kohdalla.

Oletko jo äänestänyt?

Varsinkin nyt vaalipäivien ollessa käsillä tavallinen lause flaikkua tarjotessa on ”Moi, ootko jo äänestänyt?”. Olipa henkilö tai ei, tämän kommenttia seuraa iloinen hymy ja vastaus. Kaiken kaikkiaan vaalityötä leimaa sellainen meininki, että äänestäminen on yhteinen ja iloinen asia. On kaikkien parhaaksi, että mahdollisimman moni äänestää. Koko vaalityön tarkoitus on saada mahdollisimman moni uurnille – tietenkin oman ryhmän numero äänestyslapussa, mutta jos ei oman niin edes jonkun. Tärkeintä on, että jokainen osallistuu ja vaikuttaa.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että monissa yhteyksissä edustuksellinen demokratia on toimivin tapa hoitaa asioita, olen myös tietoinen siitä, ettei se – varsinkaan nykyisellään – ole ongelmaton. Lisäksi jotta päätöksenteko on demokraattista, tarvitaan muitakin vaikuttamisen muotoja kuin edustuksellinen demokratia. Institutionalisoitu edustuksellinen demokratia on yleensä reaktiivista. Se reagoi kansalaisyhteiskunnasta tuleviin tarpeisiin usein varsin viiveellä. Jos katsotaan suuria yhtieksunnallisia uudistuksia viimeisen sadan vuoden ajalta, harvat niistä ovat saaneet alkunsa edustuksellisten elinten piiristä. Naiset saivat äänioikeuden, kun he vaativat sitä kaduilla ja mustien kansalaisoikeudet nousivat tärkeäksi poliittiseksi kysymykseksi vasta, kun kansalaisoikeusliike pakotti keskustelemaan niistä. Toimiva demokratia siis tarvitsee kansalaisyhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia liikkeitä, ne ovat suorastaan sen ydin.

Kuitenkin juuri äänestämisestä ja kiinnostuksesta puoluepolitiikkaan tehdään se tärkein kysymys. Äänestysprosentti on tärkeä, koska se kertoo järjestelmän legitimaatiosta ihmisten silmissä. Siksi poliitikot jaksavat puhua sen puolesta, vaikka tietenkään he eivät koskaan myönnä, että järjestelmän oikeutus olisi asettunut kyseenalaiseksi – edes eurovaaleissa, joiden äänestysprosentti oli neljänkymmenen luokkaa. Tai edustajistovaaleissa, joiden äänestysprosentti on tätäkin alhaisempi.

Jos ei usko järjestelmään, ei tarvitse äänestää. Jos kokee toisenlaiset vaikuttamisen kanavat mielekkäämmiksi, käyttäköön niitä. Minua ärsyttää vähän seistä kampuksilla toitottamassa äänestämisen ilosanomaa. Toisaalta minua myös vähän ärsyttävät ne tyypit, jotka jättävät äänestämättä, koska eivät usko edustukselliseen demokratiaan. Pitipä siitä tai ei, edustuksellisilla elimillä on aika paljon valtaa ja ainakin HYYn kontekstissa se, mitä ryhmiä edustajistoon äänestetään, määrää politiikan sisällön. Koska alhainen äänestysprosentti kuitenkin ohitetaan olankohautuksella, eikö mieluummin kannattaisi äänestää samanmielistä, joka kokee edustuksellisen vaikuttamisen mielekkäänä? Eikö hitto vie voisi olla aavistuksen vähemmän periaatteellinen? Eikö voisi äänestää vallankumouksen virallista äänitorvea eli Sitvasia?

Rakenteellinen on yksityistä

En ole viime aikoina juuri pitänyt Ylioppilaslehdestä, vaikka ei saisi valittaa, siinä määrin Sitvas on päässyt esille. Veikkoa haastateltu useampaan lehteen HYYn tiedottajan ominaisuudessa, Otosta tehtiin ällö faniartikkeli ja itse esiinnyin viimekertaisessa Nokkapokassa. Kiinnostavia juttuja lehdestä ei kuitenkaan juuri ole löytynyt.

Viimeisin ylioppilaslehti kirjoittaa Edessä epävarmuus otsikoidussa jutussa:

Helsingin yliopiston opintopsykologin Johanna Mikkosen mukaan rajaukset opintoajoissa ovat lisänneet opiskelijoiden ahdistusta. ”Tehokkuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että opiskelijoilla on yhä vähemmän aikaa pohtia omaa urapolkuaan.”
Mitä sitten tehdä, kun ahdistus painaa päälle?
Tärkeintä on tarttua härkää sarvista. Liian moni turvautuu Itkosen mukaan välttelystrategiaan, joka ajan mittaan vain lisää ahdistusta.

Juttu jatkuu esittelyllä strategioista, joilla ahdistusta voi vähentää, kuten tutkimalla muiden ihmisten urapolkuja ja kirjaamalla ylös omia tunteita. Jutun lukeminen sai aikaan kylmät väreet. Tämä on niin tyypillistä tätä päivää. Meillä on rakenteellinen ongelma, epävarmat työmarkkinat ja ihanne siitä, että jokaisen tulee tästä huolimatta pärjätä ja menestyä. Kun nämä kaksi yhdistetään, siitä seuraa ahdistusta ja stressiä. Mistä apu? Psykologilta! Sama juttu, kun ihminen ei jaksa työssään, toimeentulon epävarmuus aiheuttaa stressiä tai jatkuva menestyskilpailu johtaa masennukseen, osoite on psykologi. Näin yhteiskunnallinen, rakenteellinen ongelma yksityistetään. Kyse on siitä, ettei sinulla ole riittäviä ajanhallinnantaitoja, ettet varaudu tarpeeksi riskeihin, ettet hanki ystäviä harrastamalla. Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, ettei kaikille riitä mielekästä työtä, että taloudellinen epävarmuus kohtaa nykytyömarkkinoilla kaikkia, että kohtuuttomat tehokkuuspaineet väsyttävät ihmiset, tarjotaan helppoja niksejä, joilla oman elämän saa järjestykseen. Tarjotaan pillereita ja paria terapiatuntita. Sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin menestymisen ihanne tai se mikä ylipäätään lasketaan menestymiksesi, pönkitetään entisestään ihannetta. Sen sijaan, että vaadittaisiin perustuloa lääkkeeksi toimeentulon epävarmuuteen, tarjotaan niksejä, joilla jo fuksivuodesta alkaen voit varmistaa, että työtä löytyy.

Myös sitä edellinen Ylkkäri kunnostautui samassa. Opiskelijoiden unelmaduuneja esittelevä juttu tarjosi vinkkejä kuinka näihin duuneihin voi päästä, tyyliin ” – Opiskele kansainvälisiä aineita… Hakeudu kansainvälisiin tehtäviin järjestöissä… -Hanki kansainvälistä työkokemusta.”

Eikö vaan saisi opiskella ja katsoa mihin päätyy? Tehdä niitä asioita, jotka kulloinkin sattuvat kiinnostamaan? Tarvitseeko tavoitella unelmaduuneja ja varmistella urapolkuja? Tarvitseeko menestyä? Miksi ja ketä varten?

Vaalikone auki!

Edarivaalien vaalikone on auennut. Löydät sen osoitteesta http://www.edustajistovaalit.fi/

Voit myös tutustua minun vastauksiini. En tosin ole kyseisiin vastauksiin tai lähinnä niiden selityksiin kovin tyytyväinen. Vaaliasioiden järjestely kokonaisuudessaan yhdessä vaalipäällikkömme kanssa on vienyt niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt panostaa omaan kampanjaani niin paljon kuin olisin halunnut. Toisaalta on tuntunut vaikealta valikoida omia vaaliteemoja, kun on ollut kirjoittamassa Sitvasin vaaliohjelmaa kokonaisuutena. No, pian nähdään mihin asti tällä työllä pääsee. Muistakaa lukijat 319!

Unicafe ja profiloituminen

Ravintolatoimikunnan kokouksessa viime viikolla puhuttiin Unicafejen profiloitumisesta. Yhtymässä ollaan aloittamista profiloitumisen suunnittelutyötä. Käytännössä profiloituminen tarkoittaa erilaisia painotuksia Unicafeiden ruokaan. Esimerkiksi meillä voisi olla Kasvis-Unicafe, Pikaruoka-Unicafe tai Lähiruoka-Unicafe. Itseäni profiloituminen kiinnostaa ennen kaikkea kasvissyönnin edistämisen näkökulmasta. Vaikka kasvisruuan laadusta ja mausta on purnattu jo vuosia, aika vähän tuntuu tapahtuneen. Edelleenkin listalla on pahimmillaan kolme liharuokaa (kala, kana ja punainen liha) ja yksi kasvisruoka, jonka vielä joutuu pyytämään erikseen vegaanisena. Kasvisruoka-Unicafe antaisi mahdollisuuden tai suorastaan pakottaisi panostamaan kasvisruokaan. Profiloituminen tuntuu hyvältä kompromissilta tilanteessa, jossa kasvis- ja vegaanisen ruuan parantaminen ja painotuksen siirtäminen pois liharuuasta ei tunnu onnistuvan kaikkien Unicafejen osalta. Kasvisruoka-Unicafe, josta saisi vain kasvisruokaa (tai perhaassa tapauksessa vain vegaanista ruokaa), joka olisi oikeasti hyvää ja ravitsevaa, on myös hyvää mainosta kasvissyönnille. Nykyisellään en ihmettele, ettei sekasyöjä useinkaan tule valinneeksi kasvisruokaa.

Profiloitumiseen liittyy myös kysymys ruuan hinnasta. Profiloituminen voi nimittäin tarkoittaa sitä, että otetaan listalle kalliimpia annoksia, joilla luodaan ravintoloille erilaisia profiileja. Samaan aikaan halu satsata ravintolalle vähemmän tuottavaan perussafkaan laskee. On siis pidettävä huolta, että profiloitumisesta huolimatta opiskelijahintaisen ruuan kehittäminen on ensisijalla. Ei profiloituminen tarkoita välttämättä kalliimpia raaka-aineita vaan parempia reseptejä ja kokonaisnäkemystä. Tärkeä profiloitumiseen liittyvä kysymys on myös se, millaisia vähimmäisedellytyksiä Unicafeille asetetaan.

Viimeinen kysymys koskee profiloitumisen toteutusta. Kuka suunnittelee mitä ilmasto-Unicafe tarkoittaa ja miltä se näyttää? Kokouksessa puhuttiin että, että palloa näissä asioissa voisi heittää valiokunnille. Ympäristövaliokunta voisi mietti, mitä ilmasto-Unicafe tarkoittaa ja Kehitysyhteistyövaliokunta pohtia olisiko eri ruokakulttuurin makuja ja ruoka-aineita tarjoava Unicafe toteuttamisen arvoinen. En tiedä, miten Yhtymässä tällaisiin ajatuksiin suhtaudutaan, mutta sen lisäksi, että olisi huippusiistiä päästä suunnittelemaan ravintolaa, uskon, että tällä tavoin syntyy elävämpiä ja kiinnostavampia ravintoloita kuin silloin jos toteutus jätetään Yhtymän talousihmisten vastuulle. Kysymys toteutuksesta liittyy myös laajempaan kysymykseen siitä, mitä valtaa opiskelijoilla on omistamansa yhtiön asioihin? Hyvää ei lupaa se, että proiloitumista suunnittelevaan työryhmään on tulossa vain yksi opiskelijaedustaja.

If I can’t dance…

…it’s not my revolution

Blogini nimi, jonka päädyin myös ottamaan vaalisloganikseni. Lause on tietenkin lainaus – tosin virheellinen – 1900-luvun alussa eläneeltä anarkistilta ja feministiltä Emma Goldmanilta. Tarinan mukaan Goldman olisi lausahtanut näin anarkistitoverilleen, joka eräissä tansseissa tuli moittimaan Goldmania liian hillittömästä käytöksestä. Elämänkerrassaan Goldman kuvailee, ettei voinut hyväksyä ajatusta, että anarkismi, joka edusti hänelle konventioista ja ennakkoluuluista vapautumista, voisi edellyttää elämän ja ilon kieltämistä.

Minun mukanani lause on kulkenut pitkään; joskus lukioikäisenä kirjoittelin sitä katuliiduilla maahan. Vaikken anarkisti olekaan, lause kuvastaa hyvin haluani irti muodollisuuksista, jäykkyydestä ja rajoittavista konventioista. En kestä jäykistelyä ja muodolliset tilanteet herättävät minussa halun tehdä jotain sopimatonta. Aina, kun kuuluu toimia tai ajatella jollakin tavalla, tarvitaan ravistelua. Sopimattomia lausahduksia, väärenlaista pukeutumista, irvailua. Kun vuosijuhlissa esitetään miehiä ja naisia ja aikuisia, tarvitaan ristiinpukeutujia ja lapsekkaita elkeitä. Kun edustajiston kokouksessa jauhetaan tärkeinä sisällötöntä soopaa, tarvitaan Reimoja pistämään homma läskiksi. Tarvitaan häiritsemistä, väärintekemistä, hämmentämistä ja kyseenalaistamista. Queer-liike puhuu tästä, mutta siitä voi puhua muunkin kuin seksuaalisuuden ja sukupuolen yhteydessä. Hämmentäminen ja totuttujen tapojen rikkominen on tapa tehdä politiikkaa ja kyseenalaistaa totuuksia.

Tämä pätee myös HYY-politiikkaan. Nuoret ihmiset leikkivät eduskuntaa naama vakavana. Puhutaan puhumisen vuoksi ja jäykistellään, että teatteri menisi kaikkiin täydestä. Goldmanin lause on siis paikallaan myös, mitä tulee ylioppilaskuntapolitiikkaan. Lisää tanssi ja politiikkaa, unohdetaan turha puhe ja etiketti!