Puoli hurjaa vuotta

Puoli vuotta on takana – vauvan kanssa ja päivittämättä blogia. Ei sillä ettei olisi ollut sanottavaa. Sanottava on vain ollut epämääräisenä mössönä päässä eikä aikaa sen kirjoittamiseen ja prosessoimiseen ole ollut. Siinä ehkä ensimmäinen asia: ajan vähyys, sellaisen ajan että ehtii sekä ajatella että tehdä. Sitä ei vain ole ollut. Mitä kadun: sitä etten hankkiutunut eroon ihan kaikista ylimääräisistä vastuista, aika on niin tiukka resurssi, ettei mihinkään papereiden pyörittelyyn ole sitä tuhlata.

Mutta, että miltä nyt tuntuu? Sitähän tuoreilta vanhemmilta kysellään. Vaikea siihen on vastata. Miten sitä kuvailee älytöntä ääretöntä voimistuvaa rakkautta? Sitä, että saa nähdä toisen kaikki jännät maagiset taidot päivästä toiseen ja sitä, miten toisen hymy ilahduttaa kerrasta toiseen ja toisen nauraessa on pakko nauraa mukana. Että sitä vaan elää maailman hauskimman ja huikeimman tyypin kanssa. Tai sitä, että kaikki aika ihan oikeasti menee sen pienen hoitamiseen ja siihen, että pitää kotinsa jossakin vähän räjähdyspistettä siistimmässä tilassa, yrittää ruokki vauvan lisäksi vielä itsensäkin. Sitä, miten suuri voi olla väsymys, kun viikon nukkuu tunnin pätkissä, ja miten valtava helpotus, kun vauva viimein nukahtaa kello neljä aamuyöllä yöunilleen.

Sitten siinä ympärillä käydään jotain yhteiskunnallista keskustelua vanhemmuudesta ja sen jakamisesta. Kotihoidentuesta, vanhempainvapaista, kotiäitiydestä ja isien vastuusta, päiväkodista ja kotihoidosta. Ja se koko keskustelu kulkee jollain totaalisen eri tasolla, sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä sen kanssa, mitä tässä pienessä perheessä eletään ja tehdään. Se vähän ärsyttää, mutta lopulta se on aika samantekevää.

Moni asia on aika samantekevä, siinä usvassa, jossa ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen kuluivat. Muistan ensimmäisen käynnin kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Menin ostamaan imetyspaitaa. Kauppakeskuksen valot tuntuivat liian kirkkailta, ihmiset olivat meluisia. Seurailin heitä katseillani ja mietin, mihin he olivat menossa ja mitä ajattelivat. Olivatko he kokoneet sen? Keillä heistä oli lapsia? Näytinkö minä äidiltä? Vaatekaupan pukukopissa sovitin paitaa. M-koko mahtui. Otin itsestäni kuvan puhelimella. Ruumiini tuntui ja näytti vieraalta, toisaalta ei hullummalta siihen nähden, että reilu viikko sitten sieltä oli poistunut kahdeksan kiloa pientä ihmistä, lapsivettä, napanuoraa ja istukkaa. Palasin paidan kanssa turvalliseen kotiin ikävöiden pikkuistani. Muutamaa päivää myöhemmin kaipasin jo ulos. Paria viikkoa myöhemmin istuin kokouksessa vauvan kanssa. Ihan pihalla ja mielessä ihan muut kuin esityslistan asiat.

Alku oli ihmeellistä, mutta oli myös raskasta. Ensin kehoni oli upea raskaana olevan naisen keho. Sitten sieltä repeytyi ulos pieni elämä. Muutos, joka toiseen suuntaan oli kestänyt yhdeksän kuukautta, kesti toiseen suuntaan muutaman tunnin. Jäljelle jäi lököttävä vatsa ja kipu. Ruumiini, joka oli ollut keskipiste, muuttui avustajaksi. Sen tehtävä oli pitää pieni elämä hengissä. Myös kanssaihmisten ja terveydenhuollon mielenkiinto siirtyi minusta lapseen. Raskaudenaikaisista vaivoista voi vielä puhua, mutta kukaan ei halua tietää synnytyksen jälkeisistä vuodoista, säryistä, virtsanpidätysvaikeuksista ja leikkaushaavojen tai repeämien kivuista. Kaikki kuvaavat raskaana olevaa mahaa, kukaan ei ota kuvia synnytyksen jälkeisestä mahasta. Vain toiset synnyttäneet naiset tietävät, synnyttäminen ei tee naista, mutta se tekee synnyttäneen naisen. Hemmetin vahvan naisen. Naisen, joka on työntänyt ulos pienen elämän. Olin ylpeä ruumiistani. Se – minä pystyin siihen! Nyt kannan iloisella ylpeydellä raskauden aikana mahaani ilmestynyttä ruskeaa viivaa, joka ei ole ainakaan vielä haalistunut.

Sitten on maito. Outo ja ihmeellinen ihmisen maito. Alkuun imettäminen oli vaikeaa. Se oikea ote, minä ja vauva turhauduimme, nänneihin sattui. Ihmettelin ja ihmettelen yhä, miten ihmislaji on selvinnyt Afrikan savannilla aikana ennen rintakumeja, tuttipulloja ja imetysneuvojia tai mitään muitakaan apuvälineitä. Vasta lapsen saatuani oivalsin, miten keskeistä hoivataitojen kehittymisen on täytynyt olla ihmislajin evoluutiolle. Lapsi ei osaa edes syödä synnyttyään eikä äiti syöttää, se homma pitää opetella. Mutta kun sen oppii, voi sitä autuutta. Harvoin on niin lähellä toista ihmistä, on niin tarvittu. Rinta on ruokaa ja turvaa. Se on läheisyyttä ja riippuvuutta. Molemmin puolista riippuvuutta.

Vauva oli kuukauden vanha, kun kuuliaisesti vauvakirjojen ohjeita noudattaen päätin ”ottaa omaa aikaa”. Menin teatteriin. Se vapauden tunne, kun kävelin kotoa metrolle. Se levottomuus, joka valtasi mielen jo metrossa. Teatterissa rintoja nipisteli, ne kertoivat, että olisi aika ruokkia vauva. Vasta kolmen neljän kuukauden jälkeen ajatus erossa olemisesta alkoi tuntua miellyttävältä, sitä ennen tarvitsin vauvaani, kuten se tarvitsi minua. Kun viiden kuukauden iässä vauva maisteli ensimmäiset lusikallisensa kiinteää, riemuitsin; kohta voisin poistua kotoa itsekseni pidemmäksi kuin pariksi tunniksi. Toisaalta olin haikea: kohta minua ei enää tarvittaisi.

Mutta niin, se yhteiskunnallinen keskustelu. Ärsyynnyin ja välillä halusin kommentoida. Halusin sanoa, että kannatan perhevapaiden jakamista ja isien vastuun lisäämistä, mutta keskustelua ei voi käydä huomioimatta eroja tai eroa – imetystä. Halusin sanoa, että en usko, että isien vanhempainvapaan käyttö lisääntyy ellei vapaata kokonaisuutena pidennetä ja vanhempien yhdessä kotona olemaa aikaa kasvateta. Halusin sanoa, etten tahdo käydä keskustelua, jonka motiivina on taloudellisen tehokkuuden ja työnteon lisääminen. Halusin sanoa, että en usko äitiyden mustiin aukkoihin, että ehkä äitiys onkin pakoa. Yritän kirjoittaa näistä teemoista vielä lisää. Tosin ensi viikolla pitäisi myöskin aloittaa täysipäiväinen opiskelu lapsen isän jäädessä kotiin. Odotan innolla ja jännityksellä.

Advertisement

Odotusaika VI: Kenelle kehoni kuuluu?

”Edessäni istuva viiksekäs lääkäri kehottaa mumisten riisumaan housut. Vaivalloisesti otan ensin kengät pois, sitten housut, lököttävät pitkät kalsarit ja alushousut. Tuntuu että kengännauhoissa kestää ikuisuus. Lääkärin vieressä seisova opiskelijapoika yrittää katsoa muualle. Takanani kätilö valmistelee tutkimusvälineitä. Kun olen saanut housut pois, käy ilmi, että jokin oleellinen väline puuttuu. Kätilö lähtee hakemaan sitä. Minä jään odottelemaan ilman housuja. On vaivaannuttavan hiljaista.”

Itse tutkimuksessa vauvassa tai minussa ei havaita mitään hälyttävää. Tutkimukseen johtanut kohdun epätavallisen suuri korkeus ei tarkoitakaan mitään. Lapsi on tavallisen kokoinen ja vettä on sopivasti. En siis joudukaan punnertamaan ulos jättiläistä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa sokerin syömisestä (sokeri kasvattaa sikiötä ja altistaa raskausdiabetekselle).

Loppuraskauden tihenevät neuvolakäynnit, tutkimukset ja yhä selvemmin näkyvä ulkoinen muutos ovat saanut minut pohtimaan raskauden suhdetta kehon omistajuuteen. Raskaana ollessa ruumiistasi tulee tarkkailun kohde aivan erilaisessa määrin kuin missään toisessa elämäntilanteessa lukuun ottamatta vakavaa sairautta. Sitä seurataan, tutkitaan ja sille tehdään toimenpiteitä. Tottahan valtiovallalla ja kapitalistisella järjestelmällä on muutoinkin intressejä ihmiskehojen suhteen ja niiden toimintaan puututaan suoremmin ja epäsuoremmin. Raskaana ruumiista tulee enemmän ja suoremmin vallan leikkikenttä.

Miten tämän tarkkailun keskellä käy tunteelle oman kehon hallinnasta? Asiantuntijuus omasta ruumiista siirtyy oman kehon ulkopuolelle. Merkitsevää ovat hemoglobiiniarvot ja sijoittuminen normaalikäyrille, ei se miltä sinusta tuntuu. Neuvolaan mennään kuulemaan, että kaikki on hyvin. Oma kokemus kehosta ja sen muutoksista on toissijaista.

Samaan aikaan muillakin tahoilla raskaana olevan ruumiista tulee yhteistä omaisuutta. Suhteessa mahdolliseen kumppaniin: vauva on myös hänen ja hän tekee sinun kehosi kautta työtä ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Nykyihanteen mukaan kumppani käy neuvolassa kanssasi. Hän tietää painosi, hemoglobiiniarvojasi ja on läsnä gynekologisissa tutkimuksissa. Suhteessa ympäröiviin ihmisiin: viimeistään nyt jokainen näkee, mitä kehossasi tapahtuu. Ventovieraidenkin on lupa kommentoida, neuvoa ja ottaa kantaa siihen, mikä toiminta ja käytös on sinulle suotavaa ja mikä ei. Ja tietenkin suhteessa kehittyvään lapseen: hän vaatii yhä suurempia resursseja ruumiiltasi ja on yhä selvemmin läsnä.

Osaltaan raskaus opettaa kuuntelemaan ja kunnioittamaan ruumista. Kun se vaatii enemmän lepoa ja enemmän huomiota, ei sitä voi sivuuttaa eikä väheksyä. Kulttuurissamme, joka nostaa järjen tunteen edelle ja henkisen ruumiillisen edelle, raskaus luo näihin jakoihin uuden perspektiivin.

Toisaalta puhe kehon huomioimisesta on osa normittavaa raskauspuhetta. Raskaana on lupa löhöillä, kiukutella ja olla jaksamatta. Mutta onko lupa juhlia, jaksaa ja puuhata? Vaikka mahan kanssa ei voi enää tanssia kovin pitkään ja hurjasti, niin juuri tanssia minä haluan. Vielä kun pystyn ja kun mun kroppa näyttää niin siistiltä.

Sitten on vielä synnytys. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut ajatellut koko asiaa juuri lainkaan. Nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei se ole vain kivulias tapahtuma, joka on kestettävä, vaan että se liittyy voimakkaasti kehon hallinnan teemaan. Lähtökohtaisesti tapahtuma ei ole hallittavissa; vauvan on tultava ulos ja se tulee, ihan riippumatta synnyttäjän tahdosta. Minulle tässäkin on jotain radikaalia suhteessa länsimaisen ajattelun historiaan. Vaikka ihminen kuinka niin uskottelee, kaikki ei ole alistettavissa järjelle ja kontrolloitavissa. Synnyttäessään ihminen on eläin ja se on hienoa. Hierarkian luomisen ja erottautumisen sijaan, tässä on löydettävissä yhteisyyden paikka eläimen ja ihmisen välillä.

Kaikesta hallitsemattomuudestaan huolimatta synnytyksessä on suuri ero sillä nähdäänkö synnyttäjä aktiivisena toimijana vai toimenpiteiden kohteena. Länsimaissa lääketieteen kehittyminen on johtanut paitsi lapsi- ja äitikuolleisuuden radikaaliin vähenemiseen, myös synnytyksen siirtymiseen vähemmän naisen itsensä kontrolliin. Pahimmillaan nainen nähdään toimenpiteiden kohteena. Synnyttäjä ottaa kipulääkkeitä, kun tarjotaan, ponnistaa kun käsketään siinä asennossa, jonka kätilö näkee parhaaksi ja jatkuva sydänäänten ym tarkkailu takaa, ettei mikään mene pieleen. Onneksi nykyisin todellisuus ei ole aivan tätä. Synnyttäjiä kehotetaan suurempaan aktiivisuuteen, toimenpiteitä ei suoriteta ilman tarvetta, lääketieteellinen tarkkailu ei ole jatkuvaa ja eri vaihtoehdoista kerrotaan. Kuitenkin meidänkin synnytysaiheisen perhevalmennuksemme viesti tuntui olevan, ettei kannata liiaksi suunnitella, kannattaa luottaa kätilöön ja että epiduraalinhan ottaa melkein jokainen. Kun kysyin, saako synnyttää omissa vaatteissa, vastaus oli ”Joo…mutta miksi joku haluaisi?”. Ero on suuri, jos vertaa aktiivisen synnytyksen ajatukseen, jossa synnyttäjä itse nähdään oman kehonsa suurimpana asiantuntijana ja korostetaan synnyttäjälle turvallisen tilan rakentamisen tärkeyttä.

Odotusaika V: Kyllä se pelottaa

Tiedättekö, kyllä se vituttaa ja pelottaa.

Se vituttaa, kun ihmiset tuijottavat. Ja se, että pitää ostaa uusia housuja ja rintsikoita, vaikka ei oikeasti olisi varaa. Ja se, että on vaikea pysyä hereillä ilta kymmenen jälkeen ja ettei aamulla saa nukuttua. Että itkettää ilman syytä. Ja se, että raudasta menee maha sekaisin ja apteekissa tyrkytetään kaiken maailman pillereitä, vaikka yrittäisin sanoa, että nämä kolme erilaista riittää. Ja se, että neuvolaan pitää täyttää hölmöjä voimavaralomakkeita. Ja se, ettei ihmiset halua puhua muusta kuin vauvoista ja raskauksista ja se, ettei ihmiset ole huomaavinaan koko asiaa. Se, että selkään sattuu. Ja se, että ihmiset huolestuu, kun nostan kauppakassin ja se, ettei voi yhtään auttaa, kun pitää kantaa sohva. Se, että pitää syödä terveellisesti.

Ja pelottaa, koska akateeminen koulutuskaan ei takaa työpaikkaa ja koska lapsiperheellisten opiskelijoiden köyhyysriski on moninkertainen verrattuna muihin opisjelijoihin. Koska asuinalueet eriytyvät ja koulujen ja päiväkotien ryhmäkoot ovat isoja. Koska perheillekään tukea ei tunnu yhteiskunnan taholta tippuvan, ennen kuin kaikki on jo tosi pahasti pielessä. Koska todennäköisesti korkeakoulutus maksaa ja jos tyyppi haluaa yliopistoon, meillä pitäisi olla varaa kustantaa se. Ja koska jos metaani vapautuu ilmakehään, peli on pelattu.

Lisäksi tietenkin sitä miettii niitä tavallisia: kestääkö parisuhde, mitä tapahtuu omalle sosiaaliselle elämälle, muuttuuko sitä ihan tylsäksi tyypiksi. Välillä myös iskee paniikki tämän kaiken peruuttamattomuuden suhteen. Viikon kaksikymmentä kohdalla (joka on yleensä abortin viimeinen takaraja; silloinkin tosin tarvitaan jo lääketieteellinen tai painava syy) ajattelin, että nyt tämä sitten on lopullista. Siitäkin huolimatta, että lapsi on toivottu enkä missään vaiheessa ole edes harkinnut aborttia. Siinä kohtaa myös keskenmenon riski, joka alkuraskaudesta on suhteellisen suuri (10-15% havaituista raskauksista keskeytyy ensimmäisen kolmanneksen aikana), on laskenut merkittävästi. Nyt siis ollaan tilanteessa, että tyyppi tulee ulos – halusin tai en. Ja olen siitä vastuussa ainakin seuraavat 20 vuottta – halusin tai en. Se on tiedättekö aika pelottavaa.

Ensisynnyttäjien keski-ikä oli vuonna 2011 28,4 vuotta. Minä noin 27,5 vuoden iälläni en jää kauaksi tästä, mutta koen silti olevani nuori synnyttäjä. Eilen lastentarvikekaupassa tajusin miksi. Muut vaunujen ja turvaistuinten ostajat olivat yli 30-vuotiaita ja näyttivät siltä, ettei sellainen tonnin satsaus vaunuihin ja turvaistuimeen tee tiukkaakaan.

Huolimatta taloudellisesta epävarmuudesta ja tutkinnon keskeneräisyydestä, huolimatta siitä, ettei ole omistusasuntoa eikä olla naimisissa. Että ollaan varmaan seurusteltukin liian vähän aikaa. Ettei pystytä tarjoamaan sitä ”parasta”. Kaikesta tästä huolimatta teen sen mieluummin just näin kuin sillä odotetulla tavalla. Elämästä ei koskaan tiedä, ihan samalla tavalla ne huolella suunnitellut ja rakennetut perheet ja elämät epäonnistuvat. Mä uskon siihen, että asioita kannattaa tehdä silloin kun haluaa, niin kuin haluaa.

Mulla on aika kova luottamus siihen, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää. On mulla unelmia ja tavoitteitakin sekä oman elämän että lapsen kasvatuksen suhteen. Mutta mä uskon, että lopulta riittää, että pystyy tarjoamaan rakkautta, turvallisuutta ja perusmeininkiä. Ja ainakaan kellekään muulle ei tarvitse todistella mitään.

Sellaisen pienen toiveen voisin tosin esittää, että yhteiskunta voisi turvata sellaiset rakenteet, joissa voisi olla rakkautta ja peruselämää ja että voisi luottaa siihen, että silloinkin kun kaikki ei mene putkeen, joku tukiverkko tukee. Ja teille lukijoille: sen lisäksi, että kamppailette näiden rakenteiden puolesta, huomioikaa. Kutsukaa mua bileisiinne ja älkääkä hermostuko jos vauva huutaa kokouksessa. Aina ei voi valita, ottaako vauvan mukaan. Etenkin yksinhuoltajille lastenhoitojärjestelyt voivat olla vaikeita. Sitä paitsi ei voi olla niin että lapsen kanssa ollaan vain lasten paikoissa. Siitä huolimatta että monet ei-lapselliset kokevat oikeutettua ärtymystä lapsiperheiden erityisasemasta politiikassa ja palveluissa, on myös niin että kaupunkien sosiaalinen elämä on ennen kaikkea ei-lapsellisten elämää. Pienen lapsen kanssa liikkuvalle monet tilat ja aktiviteetit ovat joko hankalia tai mahdottomia ja arkipäivän ärtymys lapsellisia kohtaan on tavallista.

Odotusaika IV: Naisia pakkohoitoon?

Aina raskaus ei ole kiva asia. Halutunkin lapsen odottamiseen liittyy ristiriitaisia tunteita ja pelkoja. Oman kehon muutos voi tuntua raskaalta ja sikiö vieraalta. Ja sitten se huoli. Luulen, että jokainen raskaana oleva nainen tuntee huolta jossain vaiheessa. Mitä ultra paljastaa, syönkö tarpeeksi terveellisesti, mitä kun ensimmäisten viikkojen aikana vedin hirveät kännit, meneekö synnytyksessä kaikki hyvin?

Toista luokkaa on sellaisen naisen huoli, jolla itsellään on vakavia ongelmia, vaikkapa päihdeongelma. Melkein jokainen raskaana oleva nainen – siinä tapauksessa, että aikoo pitää lapsen – haluaa lopettaa päihteidenkäytön, mutta keinot ovat usein vähissä (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). Alkoholismi tai muu päihderiippuvuus ei ole yksinkertainen valintakysymys vaan sairaus, josta eroon pääseminen vaatii usein ammattimaista apua ja hoitoa. Keskustelu päihteitä käyttävistä raskaana olevista naisista on kuitenkin hyvin leimaavaa. Puhutaan päihdeäideistä, jotka ovat selvästi kakkosluokan äitejä ja naisia. Ratkaisuna ongelmaan sosiaali- ja terveysministeriö esittää raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten pakkohoitoa.

Keskustelu pakkohoidosta kulkee sivuraiteilla. Sellaiset teennäiset vastakkainasettelut kuin lapsen terveys vs. naisen oikeus käyttää päihteitä tai toisaalta abstraktisti vain naisen itsemääräämisoikeutta puolustavat kannat eivät tavoita oleellista. Käytännön tasolla pitäisi kysyä, onko laki toimiva ja tehokas tapa alkoholihaittojen ehkäisyyn, aiheutuuko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? Periaatteen tasolla taas kysymys kuuluu, onko saavutettu hyöty suhteessa siihen, missä määrin yksilön perusoikeuksia rajoitetaan?

Sekä tutkijat että päihteitä käyttävien naisten kanssa työskentelevät suhtautuvat lakiin epäillen. Päihdeongelmaisten raskaana olevien naisten kanssa työskentelevät Päivi Viitanen-Marchegiano ja Anna Leppo suhtautuvat lakiin kriittisesti (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). He pelkäävät siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen myötä naisten kynnys kertoa päihdeongelmastaan nousisi ja nämä voisivat jäädä kokonaan hoidon ulkopuolelle. Jo nykyisin alkoholistiäitejä on vaikea tavoittaa. Norjassa jossa pakkohoito on käytössä valtaosa sen piirissä olevista on huumeiden käyttäjiä, vaikka alkoholi aiheuttaa suurimmat haitat ja laki on säädetty juuri alkoholihaittojen vähentämiseksi.

Klaus Mäkelä (Raskaana olevien naisten päihde-ehtoinen pakkohoito ja sen kriteerit. Yhteiskuntapolitiikka 75. 2010:4) näkee lain periaatteellisesti ongelmallisena ja vaikutuksiltaan kiistanalaisena. Ongelman mittasuhteista Mäkelä toteaa, että FAS-lapsia (sikiöaikainen alkoholisyndrooma) syntyy vuosittain noin 70, lisäksi syntyy vaikeammin arvioitava määrä lievemmistä alkoholihaitoista kärsiviä lapsia. Päihteitä runsaasti käyttävien äitien lapsista noin 1,1 prosenttia sairastaa FAS:a eli suurkuluttajillakin FAS-riski on suhteellisen pieni. Lievemmät vauriot eivät tosin ole mukana tässä luvussa.

Oleellinen kysymys on saataisiinko pakkohoidolla alennettua tätä lukua. Mäkelä esittää joukon ongelmia pakkohoitoon liittyen. Alkuraskaus on herkintä aikaa sikiövaurioille. On kuitenkin ilmeistä, ettei naista voitaisi määrätä pakkohoitoon niin kauan, kun hänellä on oikeus aborttiin. Lakiluonnos edellyttää, että ”muita keinoja on jo kokeiltu, mutta ne on todettu riittämättömiksi tai ettei suojattavan edun turvaamiseksi ole käytettävissä muita keinoja.” Tämä muotoilu on siinä mielessä epämääräinen, että se jättää auki milloin voidaan katsoa, ettei muita keinoja ole käytettävissä. Toisaalta ottaen huomioon ajan, joka kestää raskauden havaitsemisesta siihen, että nainen pääsee vapaaehtoiseen hoitoon ja lopulta sen epäonnistuttua joutuu pakkohoitoon, on hyvin mahdollista, että sikiövauriot ovat jo tapahtuneet eikä pakkohoidolla näin ole niihin vaikutusta.

Sekä Viitanen-Marchegiano, Leppo että Mäkelä nostavat myös esiin vapaaehtoiseen hoitoon pääsyn vaikeuden. Suurimmassa osassa Suomen kunnista mahdollisuus päästä hoitoon on todella huono.

Vaikuttaa, että pakkohoidosta etsitään helppoa ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan. Sen vaikuttavuus on kyseenalainen ja Norjan esimerkin perusteella sillä ei tavoiteta niitä naisia, joiden tavoittamiseksi se säädettäisiin. Lisäksi se eittämättä puuttuu perustavanlaatuisesti naisen itsemääräämisoikeuteen, ilman, että on varmuutta siitä, onko siitä lopulta mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa laki saattaisi lisätä FAS-tapauksia, jos päihteidenkäyttäjät eivät uskalla tuoda ilmi päihteidenkäyttöään. Se myös avaa pelottavia ovia. Kuinka kaukana on ajatus siitä, että tietynlaisia naisia voidaan pakottaa aborttiin? Entä mitä tulevaisuuden kannalta tulee tarkoittamaan, että sikiölle myönnetään oikeuksia (jotka voivat ylittää odottavan äidin oikeudet)?

Helppojen ratkaisujen sijaan tarvitaan monipuolista politiikkaa lasten ja vanhempien tukemiseksi. Vapaaehtoiseen raskaudenaikaiseen päihdehoitoon on päästävä kaikkialla Suomessa. Neuvolajärjestelmän resurssien on oltava kunnossa, jotta siellä pystytään kohtaamaan asiakas ja tarjoamaan apua. Tarvitaan yleiseen alkoholin kulutuksen alentamiseen tähtääviä toimia. Ja tarvitaan toimia, joilla sukupolvien yli jatkuva osattomuuden ja ongelmien ketju saadaan katkaistua. Siis niitä ihan tavallisia peruspalveluita terveyskeskuksista nuorisotaloihin sekä erityistä tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. Ja rahaa tähän.

Sillä sehän tässä ratkaisee. 1990-luvun alun lamasta lähtien hyvinvointivaltiota on ajattu alas ja periaatteena on ollut, että tehokkuuden on lisäännyttävä ja mikään ei saa maksaa lisää. Jos tämä on politiikan lähtökohta, ei ongelmiin voida puuttua kuin kontrollilla ja pakkokeinoilla, koska ennaltaehkäisy maksaa. Lopulta tosin se, ettei ennaltaehkäistä maksaa enemmän. Mutta tätä lyhytkatseinen politiikka ei huomaa.

Odotusaika III: Se liikkuu sittenkin!

On käsittämätöntä mihin eläinruumis kykenee. Kaikessa luonnollisuudessaan raskaus on aika käsittämätön juttu. Monta kuukautta toinen elämä kasvaa sisälläni, puristaa ruuansulatuselimistöä niin, että tuloksena on pieruja ja närästystä, rasittaa selkää ja venyttää lantiota. Siellä se on, liikkuu ja elää.

Tunsin ensimmäiset potkut metromatkalla lähellä puolta yötä noin kuukausi sitten. Se oli hassua. Ensin ajattelin, että se on elohiiri tai joku, mutta kun ne jatkuivat totesin, että kyllä, minua potkitaan. Olo oli ihastunut ja hämmentynyt, tosin ihaninta oli kumppanini kasvoille levinnyt hölmö hymy, kun sanoin, että meidän tyyppi taitaa potkia. Seuraavina viikkoina tyyppi potki samankaltaisissa tilanteissa. Nyt liikkeet ovat päivittäisiä. Aamulla kun herään ruokaa kaipaa neljän kissan lisäksi myös yksi ihmisen alku. Kaikessa luonnollisuudessaan se on aika hurjaa.

Siihen nähden kuinka keskeisenä lasten hankkiminen naisille nähdään, kuinka paljon huolta kannetaan naisten halusta saada lapsia ja kuinka monet naiset lapsia saavat, puhutaan raskaudesta aika vähän. Paitsi sitten, kun nainen on raskaana. Ennen kuin raskaudestani tuli julkista puhuin tuskin koskaan kenenkään kanssa raskaana olemisesta tai synnyttämisestä. Abortista puhuttiin, etenkin teini-iässä, kun me kukin rakensimme omaa suhdettamme siihen, siitä haluaako joku joskus lapsia vai ei ja kasvatuksesta – siitä olen puhunut paljon. Nykyisin raskaus nousee keskusteluun harvasen päivä. Peruskysymys on, että onko ollut mielihaluja (vastaus: ei, ei oikeastaan). Kysyjä on yleensä henkilö, joka ei ole itse synnyttänyt eikä välttämättä ole koko asiasta kauhean kiinnostunut. Toinen kysymys, jonka yleensä esittää nainen, jolla on jo isompia tai aikuisia lapsia ja joka on minua vanhempi, on että onko kaikki mennyt hyvin (vastaus: kyllä, ainakin tähän asti). Jotkut kysyvät tiedämmekö sukupuolen (kyllä, mutta ajateltiin, ettei kerrota sitä, ettei sitten tule liikaa vain tietyn värisiä vaatteita). Yhteistä raskauspuheelle on, että valtaosassa tapauksia naiset nostavat aiheen esille. Miehet yleensä korkeintaan onnittelevat, poikkeuksen tekevät toisinaan nuoret miehet, joilla itsellään on lapsia. Raskauspuhe – pinnallinenkin – on pääosin naisten puhetta.

Se mikä on kiinnostavaa on kuitenkin niiden naisten puhe, joilla on lapsia. Kesällä, kun sukulaisnaiset vuorotellen kertoivat omista raskauksistaan, tuntui, että jollakin tavoin raskaus liittää naisen synnyttäneiden naissukupolvien ketjuun. Raskaana tulee osaksi jotakin, mihin aiemmin ei ole kuulunut. Suhde sukuun määrittyy uudelleen ainakin symbolisesti, kun uusi sukupolvi liittyy kauttasi sukuun. Minulle mummo kiikutti kassillisen vauvanvaatteita, joista vanhimpia olen itse käyttänyt ja jotka sitten on ovat kiertäneet veljelläni ja serkuillani. Eikä tässä ole kyse siitä, että vaatteita olisi säilytetty ihan käytännöllisistä syistä. Viimeistään nyt kun ne siirtyvät minulle, ne saavat vahvan symbolisen merkityksen.

Raskaana ollessa myös liittyy raskaana olleiden naisten joukkoon. Toisen raskaus mahdollistaa muille naisille puheen omasta raskaudestaan. Eikä kyse ole vain sellaisesta, että golfharrastajat puhuvat golfista tavatessaan. Väitän, että siitä huolimatta kuinka keskeisenä äitiys edelleen nähdään, puhe raskaudesta ja synnytyksestä on marginaalissa. Ne miellätään naisten likaisten yksityiskohtien maailmaan, vähän samaan tapaan kuin kuukautiset. Yleisellä tasolla voi puhua, mutta ällöistä yksityiskohdista kukaan ei tahdo kuulla. Raskaus on myös julkinen yksityinen tapahtuma. Toisaalta se näkyy ulos ja sitä on lupa kommentoida, toisaalta siihen liittyvät tuntemukset voivat olla hyvinkin yksityisiä. Siitä ei myöskään saisi tehdä liikaa numeroa, koska se on ärsyttävää niiden mielestä, jotka eivät lapsia halua. Jotenkin tämä yhtälö tuottaa tilanteen, jossa raskauspuhe purkeutuu raskaana oleviin naisiin. Ja se, että raskaus on iso kokemus.

Raskaus on arkipäiväiselle tavalla iso kokemus. Toisaalta se on läsnä koko ajan eikä sitä siksi ajattele jatkuvasti, toisaalta sen merkityksen prosessoiminen jatkuu koko raskauden ajan. Se myös muuttaa suhdetta ruumiiseen. Ruumis muuttuu, mutta myös käsitys omasta ruumiista. Koska kaikki tapahtuu ruumiissa, se muuttuu keskeisemmäksi ja sitä tarkkailee uudella tavalla. Minulle tämä on ollut voimauttavaa. Ensimmäistä kertaa elämästäni olen kokenut, että tämä naisruumis on hemmetin siisti juttu ja että on aika hienoa olla nainen siinä kaikkein biologisimmassa mielessä. Tämä on aika isoa, sillä aikaisemmin olen suhtautunut omaan biologiaan välinpitämättömän penseästi. Vaikka kehon muutos voi olla kova paikka, se voi myös muuttaa sallivammaksi omalle keholleen, kun uuden elämän kasvattaminen siihen kuuluvine lisäkiloineen ja raskausarpineen on tärkeämpää kuin kauneusihanteiden mittoihin mahtuminen.

______
Ps. Muutin tämän raskausblogisarjan nimen ”Odotusajaksi”, kun aikaisempi tuntui niin hölmöltä ja pitkältä. Jatkossa siis tällä nimellä, sikäli mikäli vielä jaksan jotain kirjoittaa.

Odotusaika II: Mystinen raskaus ja se oikea raskaus

Tutustuin hiljattain videopelipiireissä runsasta keskustelu herättäneen Anita Sarkeesianin videoblogauksiin. Sarkeesian ruotii populaarikulttuurin naisstereotyyppejä ja seksismiä napakoissa ja kipakoissa blogauksissaan. Tieteis- ja fantasiatelevisioviihteeseen keskittyvässä blogauksessaan Sarkeesian nostaa esille mystiseksi raskaudeksi nimeämänsä toistuvan juonikuvion. Sarkeesian toteaa juonikuvion olevan taas yksi seksistinen narratiivi, joka käyttää hyväkseen naisten naisena olemista ja Laura Shapiro käyttää mystisestä raskaudesta termiä ”reproductive terrorism”.

Sarkeesianin mukaan tieteisviihteessä naisten luonnollinen biologinen ominaisuus, kyky kantaa ja synnyttää lapsia, näyttäytyy mystisen raskauden muodossa inhottavana, pelottavana ja painajaismaisena tapahtumana, joka ei ole laisinkaan naisen itsensä kontrollissa. Esimerkiksi X-Filesin Scully tehdään raskaaksi avaruusolentojen toimesta ja Battlestar Galactican Starbuck cylonien. Juonikuvio toistuu myös monissa muissa tieteissarjoissa kuten Torchwoodissa, Xenassa ja Star Trekissa. Yhteistä näille raskauksille on, että ne rikkovat naisten ruumiillista koskemattomuutta ja tapahtuvat naisten tahdosta riippumatta yliluonnollisten tai teknologisten toimien seukrauksena. Ne myöskään harvemmin muodostavat pitkäkestoisia juonia vaan niitä käsitellään muutamassa jaksossa ja sitten unohdetaan. Juonikuvion käyttö osoittaakin täydellistä ymmärtämättömyyttä tai kiinnostuksen puutetta laajemmin ruumiillisen itsemääräämisoikeuden teemaan. Tai kuvitelkaa kuinka traumaattista olisi tulla raskaaksi alienien toimesta, sitten mahdollisesti synnyttää jokin vieras olento ja sitten vielä menettää se. Ei tällaista voi kuitata parissa jaksossa. On myös kummallista, miten mystinen raskaus on viihdettä ja päähenkilöitä voidaan kepeästi esittää sen uhreina. Harvemmin esimerkiksi samat hahmot joutuvat raiskauksen tai muun äärimmäisen loukkaavan väkivallan uhreiksi. Siispä en voi kuin yhtyä Sarkeesianin sanoihin, Hollywood, häpeä!

Scifi ei kuitenkaan ole ainoa viihteen muoto, jossa ei-toivottua raskautta käytetään törkeästi hyväksi helppona juonikikkana tai moralistisesti. Minua tämä ärsyttää. Tv:tä katsomalla saa helposti sellaisen kuvan, että raskaus on joku naisia joka nurkan takana vaaniva vaara – etenkin tietynlaisia naisia. Ja niin ehkä onkin, ellei perhesuunnittelu- ja ehkäisypolitiikka muuta mahdollista. Harvemmassa ovat kuitenkin tarinat, joissa lisääntymisoikeuksia ja ehkäisypolitiikkaa käsiteltäisiin vaikka etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa naisten lisääntymisoikeudet ovat uhattuina abortin vastustajien muuttuessa koko ajan äänekkäämmiksi. Yhden tapauksen muistan scifin puolelta: Battlestar Galacticassa naispuolinen naisten oikeuksia puolustava presidentti päätyy kannattamaan aborttikieltoa, koska ihmislaji on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Juoni on esillä yhdessä jaksossa, myöhemmin siihen ei palata eikä kiellon tehokkuutta syntyvyyden lisäämiseen kyseenalaisteta. Tämä jos mikä osoittaa, mihin tärkeysluokkaan sarjan käsikirjoittajat naisten lisääntymisoikeuset laskevat.

Raskaus on hieno asia, silloin kun nainen pystyy itse määräämään haluaako synnyttää, milloin ja montako lasta tahtoo synnyttää. Se on niin hieno asia, että välillä tekisi mieli huutaa kadulla, että katsokaa mihin ihmeelliseen asiaan minun ruumiini kykenee! Ollakseen niin biologista ja arkipäiväistä, se on todella ihmeellistä. Minulle se tuottaa suurta iloa tästä nimenomaisesta naisruumiista – tunne jonka olen aikaisemmin harvemmin kokenut. Kuitenkin naisten lisääntymistä kontrolloidaan niin voimakkaasti ja niin monilta naisilta viedään mahdollisuus valintoihin sen suhteen, että ehkä iloitsemisen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun voimme aidosti määrätä ruumiistamme voimme todella nauttia niistä.
__________________

Ps. Harkitsin pitkään (okei, ainakin vartin) tämän tekstin julkaisemista. Ajatus itsemääräämisoikeudesta ja kontrollista omaan elämään on hyvin modernia ja länsimaista. Se toistaa ajatusta siitä, että modernisaatio oikeuksineen, lääketieteineen ja (pohjoismaisessa versiossa) hyvinvointivaltioineen on mahdollistanut naisten itsemääräämisoikeuden ja vapautumisen. Tavallaan tämä tarina on totta. Toisaalta on väärin olettaa, että naiset nykylänsimaisissa yhteiskunnissa olisivat automaattisesti vapaampia ja vähemmän sorrettuja kuin naiset esimerkiksi joissain alkuperäiskulttuureissa, joissa ihmiset yleensä ovat enemmän ympäristön ja biologiansa armoilla. On väärin ajatella, että vasta länsimainen moderni valtio on vapauttanut naiset biologiastaan ja että tämä vapautuminen on edellytys tasa-arvolle. En myöskään tahdo romantisoida alkuperäiskulttuureja – varsinkin kun tiedän niistä aivan liian vähän tehdäkseni sitä. Haluan vain sanoa, että länsimaisessa kulttuurissa lisääntymisen kontrolli – tai päätös sen kontrolloimattomuudesta, siis mahdollisuus valita – on äärimmäisen tärkeä naisten tasa-arvon ja vapautumisen kannalta, niin yhteiskuntamme ja mentaliteettimme toimii. Kuitenkin tältä pohjalta on väärin olettaa kykenemättömyys täysin säädellä lisääntymistä automaattisesti naisia alistavana rakenteena jossain toisessa ympäristössä. Sen sijaan itsemääräämisoikeus omaan kehoon on tärkeää kaikkialla, naisilla tulee aina olla oikeus asettaa omat rajansa.

Odotusaika I: Neuvola

Mulla on maha. Olen raskaana. Saan lapsen. Minusta tulee äiti.

Tämä uusi juttu, jonka aiheuttamia tuntemuksia voisi kuvailla parhaiten sanoilla hämmentävä ja jännittävä, avaa ihan uusia ikkunoita omaan ruumiiseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Ajattelin kirjoittaa pari juttua teeman ympäriltä. Päällimmäisenä mielessä on iloa, hämmennystä, jännitystä, jännää. Ruumillisuuden teemat ovat myös lähellä. Kuitenkin niiden pukeminen sanoiksi tuntuu sen verran vaikealta, että aloitan helpommasta aiheesta: neuvolasta.

Neuvolajärjestelmän, suomalaisen hyvinvointivaltion ylpeyden aiheen, tavoitteena on ”turvata odottavan äidin, sikiön ja vastasyntyneen terveys sekä edistää ja ylläpitää perheen terveyttä ja hyvinvointia”. Neuvolajärjestelmä on tärkeä asia: vanhempien tieto ja valmiudet vaihtelevat ja terveydentilan seuranta pelastaa äitien ja lapsien henkiä. Samalla järjestelmä on melkoinen kontrollin muoto. Esimerkiksi ensimmäisellä neuvolakäynnillä vanhempien pitää täyttää päihdekysely ja tehdä selkoa tupakoinnistaan. Kaikki lapsen parhaaksi, mutta oikeasti miten vuosien takaiset huumekokeilut liittyvät yhtään mihinkään? Kuulemani mukaan jos on koskaan mitään edes kokeillut, kyselyyn ei kannata vastata ihan rehellisesti, jos tahtoo välttyä kuumotukselta ja epäilyiltä. Ja tupakointi, mitä tarkoitusta tulevan isän tupakoinnista saarnaaminen palvelee? Lapsen saaminen altistaa terveyskoneistolle, jonkalaista en ennen ole kokenut. Tulee syödä oikein, liikkua oikein, puhdistaa hampaanvälit ja syödä ksylitolia – ainiin ja muistaa jumpata niitä lantionpohjan lihaksia. Ja kaikessa vedotaan siihen, että lapsi oppii vanhemmiltaan, siksi oma elämä pitää pistää kuntoon jo ennen synnytystä.

Omat neuvolakokemukseni ovat pääpiirteissään neutraaleja, mutta olenkin tuleva äiti, heteroseksuaalisessa parisuhteessa, oikean ikäinen ja suhteellisen normaalinnäköinen. Jo lapsen isän kokemukset ovat negatiivisempia. Nuoret tai epänormatiivisen näköiset naiset voivat saada osakseen hyvinkin negatiivista kohtelua.

Neuvolan menetelmät myös ihmetyttävät. Jos ihan oikeasti halutaan tukea perhettä, en tiedä ovatko rastiruutuun kyselyt paras keino. Jo mainittu päihdekysely pyörii mukana myös lastenneuvolassa. Lisäksi raskauden aikana täytetään ”lasta odottavan perheen voimavaralomake” (myöhemmin ”vauvaperheen arjen voimavaralomake” ja ”pikkulapsiperheen arjen voimavaralomake”), jossa rastia ruutuun laittamalla käydään läpi perheen voimavaroja henkisistä taloudellisiin.

Neuvola on vahva normittaja, vaikka välillä tarjotut normit voivat olla hyvin ristiriitaisia. Toisaalta mukaan annettavat materiaalit korostavat sitä kuinka ”suomalaisessa kulttuurissa isä osallistuu lapsen hoitoon” ja isiä kehotetaan mukaan neuvolaan. Toisaalta neuvolassa isä saatetaan istuttaa jonnekin takavasemmalle ja suoraan äidin terveyteen liittymätönkin puhe suunnataan äidille. Joskus voi käydä niinkin, että lastenneuvolassa, jos äiti ei pääse paikalle tapaaminen perutaan, jos isä ei pääse, niin se pidetään. Muunlaisia kuin heteroseksuaalisia ydinperheitä ei juuri materiaaleissa huomioida.

Toinen normittamisen muoto on jatkuva tarkkailu suhteessa normaalikäyriin. Onko lapsi kasvanut liian hitaasti tai nopeasti, onko paino sopiva, osaako piirtää ihmisen tiettyyn ikään mennessä. Vanhempia tämä usein ahdistaa, vaikka tuskin yksikään lapsi osuus kaikille normaalikäyrille kaikilla osa-alueilla kaiken aikaa. Voi myös kysyä, onko näin tarkka normittaminen tarpeellista?

Kaiken kaikkiaan neuvolajärjestelmä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Sen hyödyt lasten ja äitien terveydelle ovat kiistämättömät ja muutenkin perusteena lapsen etu on melko vastaansanomaton. Kuitenkin vaikkei kritiikkiä veisikään sen pidemmälle, on hyvä pitää mielessä, että se on kontrollijärjestelmä. Jokainen vanhempi aistii tämän. Tästä kertovat jutut omien lasten neuvolakäynneistä, joiden jälkeen vanhemmat ovat jääneet miettimään, minkälaisen kuvan se nyt meidän perheestä sai, kun lapsi ei toiminut halutulla tavalla. En tiedä myöskään kuinka moni perhe vastaa täysin rehellisesti kaiken maailman kyselyihin. Mihin ne lomakkeet edes päätyvät? Entä jos lastensuojelu kiinnostuu? Olemme kaikki lukeneet juttuja perusteettomista huostaanotoista, jotka varmasti kummittelevat monien mielissä. Parempi vaan sanoa, että kaikki on ok. Entisestään tilanne mutkistuu jos vireillä oleva laki päihteitä käyttävien raskaana olevien naisten pakkohoidosta menee läpi.

Kaikesta ongelmallisuudestaan huolimatta neuvolajärjestelmä edistää lasten ja äitien terveyttä ja tarjoaa tietoa ja tukea. Sitä kautta lapsiperheet voivat parhaassa tapauksessa saada apua ongelmiinsa ennen kuin ne kärjistyvät, ainakin jos palvelut siitä eteenpäin ovat kunnossa. Järjestelmän kanssa tekemisiin joutuneena ei voi kuitenkaan kuin ihmetellä, miten etuoikeutetussa asemassa lapsiperheet ovat. Ensimmäisen raskauden aikana neuvolassa käydään kymmenen kertaa eli keskimäärin yli kerran kuukaudessa. Sen lisäksi vielä kaksi sikiöseulontaultraa ja neuvolan kotikäynti ja jälkitarkastus lapsen synnyttyä. Ja tämä kaikki on täysin ilmaista. Ennen kuin tulin raskaaksi kukaan ei ollut kiinnostunut terveydentilastani, nyt se on kaiken keskipisteenä. Tästä herää kysymys, eikö muitakin ihmisryhmiä voitaisi kutsua vapaaehtoiseen ja maksuttomaan lääkärintarkastukseen edes silloin tällöin. Esimerkiksi on hyvin tiedossa että suhteellisen lyhyelläkin työttömyysjaksolla on negatiivisia vaikutuksia terveydentilaan ja että yksin asuminen lisää masennuksen riskiä. Jos työttömät kutsuttaisiin edes kerran lääkäriin ja yksin asujat aletteisiin tunnistaa erityistarpeita omaavaksi ryhmäksi lapsiperheiden tapaan. Ja poistettaisiin terveyskeskusmaksut kaikilta, tästä kiittäisivät myös lapsiperheet.