Odotusaika IV: Naisia pakkohoitoon?

Aina raskaus ei ole kiva asia. Halutunkin lapsen odottamiseen liittyy ristiriitaisia tunteita ja pelkoja. Oman kehon muutos voi tuntua raskaalta ja sikiö vieraalta. Ja sitten se huoli. Luulen, että jokainen raskaana oleva nainen tuntee huolta jossain vaiheessa. Mitä ultra paljastaa, syönkö tarpeeksi terveellisesti, mitä kun ensimmäisten viikkojen aikana vedin hirveät kännit, meneekö synnytyksessä kaikki hyvin?

Toista luokkaa on sellaisen naisen huoli, jolla itsellään on vakavia ongelmia, vaikkapa päihdeongelma. Melkein jokainen raskaana oleva nainen – siinä tapauksessa, että aikoo pitää lapsen – haluaa lopettaa päihteidenkäytön, mutta keinot ovat usein vähissä (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). Alkoholismi tai muu päihderiippuvuus ei ole yksinkertainen valintakysymys vaan sairaus, josta eroon pääseminen vaatii usein ammattimaista apua ja hoitoa. Keskustelu päihteitä käyttävistä raskaana olevista naisista on kuitenkin hyvin leimaavaa. Puhutaan päihdeäideistä, jotka ovat selvästi kakkosluokan äitejä ja naisia. Ratkaisuna ongelmaan sosiaali- ja terveysministeriö esittää raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten pakkohoitoa.

Keskustelu pakkohoidosta kulkee sivuraiteilla. Sellaiset teennäiset vastakkainasettelut kuin lapsen terveys vs. naisen oikeus käyttää päihteitä tai toisaalta abstraktisti vain naisen itsemääräämisoikeutta puolustavat kannat eivät tavoita oleellista. Käytännön tasolla pitäisi kysyä, onko laki toimiva ja tehokas tapa alkoholihaittojen ehkäisyyn, aiheutuuko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? Periaatteen tasolla taas kysymys kuuluu, onko saavutettu hyöty suhteessa siihen, missä määrin yksilön perusoikeuksia rajoitetaan?

Sekä tutkijat että päihteitä käyttävien naisten kanssa työskentelevät suhtautuvat lakiin epäillen. Päihdeongelmaisten raskaana olevien naisten kanssa työskentelevät Päivi Viitanen-Marchegiano ja Anna Leppo suhtautuvat lakiin kriittisesti (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). He pelkäävät siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen myötä naisten kynnys kertoa päihdeongelmastaan nousisi ja nämä voisivat jäädä kokonaan hoidon ulkopuolelle. Jo nykyisin alkoholistiäitejä on vaikea tavoittaa. Norjassa jossa pakkohoito on käytössä valtaosa sen piirissä olevista on huumeiden käyttäjiä, vaikka alkoholi aiheuttaa suurimmat haitat ja laki on säädetty juuri alkoholihaittojen vähentämiseksi.

Klaus Mäkelä (Raskaana olevien naisten päihde-ehtoinen pakkohoito ja sen kriteerit. Yhteiskuntapolitiikka 75. 2010:4) näkee lain periaatteellisesti ongelmallisena ja vaikutuksiltaan kiistanalaisena. Ongelman mittasuhteista Mäkelä toteaa, että FAS-lapsia (sikiöaikainen alkoholisyndrooma) syntyy vuosittain noin 70, lisäksi syntyy vaikeammin arvioitava määrä lievemmistä alkoholihaitoista kärsiviä lapsia. Päihteitä runsaasti käyttävien äitien lapsista noin 1,1 prosenttia sairastaa FAS:a eli suurkuluttajillakin FAS-riski on suhteellisen pieni. Lievemmät vauriot eivät tosin ole mukana tässä luvussa.

Oleellinen kysymys on saataisiinko pakkohoidolla alennettua tätä lukua. Mäkelä esittää joukon ongelmia pakkohoitoon liittyen. Alkuraskaus on herkintä aikaa sikiövaurioille. On kuitenkin ilmeistä, ettei naista voitaisi määrätä pakkohoitoon niin kauan, kun hänellä on oikeus aborttiin. Lakiluonnos edellyttää, että ”muita keinoja on jo kokeiltu, mutta ne on todettu riittämättömiksi tai ettei suojattavan edun turvaamiseksi ole käytettävissä muita keinoja.” Tämä muotoilu on siinä mielessä epämääräinen, että se jättää auki milloin voidaan katsoa, ettei muita keinoja ole käytettävissä. Toisaalta ottaen huomioon ajan, joka kestää raskauden havaitsemisesta siihen, että nainen pääsee vapaaehtoiseen hoitoon ja lopulta sen epäonnistuttua joutuu pakkohoitoon, on hyvin mahdollista, että sikiövauriot ovat jo tapahtuneet eikä pakkohoidolla näin ole niihin vaikutusta.

Sekä Viitanen-Marchegiano, Leppo että Mäkelä nostavat myös esiin vapaaehtoiseen hoitoon pääsyn vaikeuden. Suurimmassa osassa Suomen kunnista mahdollisuus päästä hoitoon on todella huono.

Vaikuttaa, että pakkohoidosta etsitään helppoa ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan. Sen vaikuttavuus on kyseenalainen ja Norjan esimerkin perusteella sillä ei tavoiteta niitä naisia, joiden tavoittamiseksi se säädettäisiin. Lisäksi se eittämättä puuttuu perustavanlaatuisesti naisen itsemääräämisoikeuteen, ilman, että on varmuutta siitä, onko siitä lopulta mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa laki saattaisi lisätä FAS-tapauksia, jos päihteidenkäyttäjät eivät uskalla tuoda ilmi päihteidenkäyttöään. Se myös avaa pelottavia ovia. Kuinka kaukana on ajatus siitä, että tietynlaisia naisia voidaan pakottaa aborttiin? Entä mitä tulevaisuuden kannalta tulee tarkoittamaan, että sikiölle myönnetään oikeuksia (jotka voivat ylittää odottavan äidin oikeudet)?

Helppojen ratkaisujen sijaan tarvitaan monipuolista politiikkaa lasten ja vanhempien tukemiseksi. Vapaaehtoiseen raskaudenaikaiseen päihdehoitoon on päästävä kaikkialla Suomessa. Neuvolajärjestelmän resurssien on oltava kunnossa, jotta siellä pystytään kohtaamaan asiakas ja tarjoamaan apua. Tarvitaan yleiseen alkoholin kulutuksen alentamiseen tähtääviä toimia. Ja tarvitaan toimia, joilla sukupolvien yli jatkuva osattomuuden ja ongelmien ketju saadaan katkaistua. Siis niitä ihan tavallisia peruspalveluita terveyskeskuksista nuorisotaloihin sekä erityistä tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. Ja rahaa tähän.

Sillä sehän tässä ratkaisee. 1990-luvun alun lamasta lähtien hyvinvointivaltiota on ajattu alas ja periaatteena on ollut, että tehokkuuden on lisäännyttävä ja mikään ei saa maksaa lisää. Jos tämä on politiikan lähtökohta, ei ongelmiin voida puuttua kuin kontrollilla ja pakkokeinoilla, koska ennaltaehkäisy maksaa. Lopulta tosin se, ettei ennaltaehkäistä maksaa enemmän. Mutta tätä lyhytkatseinen politiikka ei huomaa.

Vaaleista tähän ja eteenpäin

Vaaleista asti minun on pitänyt kirjoittaa kiitos-postaus. Kiittää kaikkia 947 äänestäjääni sekä kaikkia niitä, jotka tekivät vaalikampanjaani ja mahdollistivat nuo äänet. Ja vielä niitä, joiden kanssa olen saanut tehdä politiikkaa, toimia ja oppia kaduilla, yliopistolla, kahviloissa ja kodeissa. Olen teille velkaa mielipiteeni ja maailmankuvani. Ehkä myös muutamille kirjoille. Sanon sen nyt: kiitos kaikille! Äänimäärä on iso ensikertalaiselle suhteellisen pienellä budjetilla toimivalle ehdokkaalle. Eikä kyse ole vain äänistä vaan siitä, että vaalikampanjan kautta tärkeät teemat nousivat ihmisten tietoisuuteen. Tästä olisi hyvä jatkaa eteenpäin. En tosin tiedä jatkanko. Vaalien jälkeen minuun iski väsymys kaikkeen politiikkaan. Sitä oli antanut ja tehnyt niin paljon. Samaan aikaan toverit kyselivät ehdolle kuntavaaleihin, eduskunta-avustajan paikat tulivat hakuun. Ylioppilaslehden vaaliseurantajutusta saattoi lukea väsyneet kommenttini. Vaikka siihen olikin valittu toimittajalle sanomistani ne negatiivisimmat, olivat fiilikset ihan aitoja. Mietin ihan tosissaan, millä tavoin haluan ja millä tavoin on mielekästä tehdä politiikkaa jatkossa. Se odotettu reitti olisi ollut hakea avustajaksi, asettua ehdolle kuntavaaleihin, saada hyvä lautakuntapaikka, sitten vielä parit vaalit ja poliittinen ura olisi ollut valmis. En hakenut avustajaksi enkä vielä tiedä lähdenkö kuntavaaleihin ehdolle.

Politiikkaa voi tehdä monella tavalla ja monessa paikassa. Kuten Vallankumouksen hedelmät kirjoittaa, viime vuosina liikkeet eivät ole olleet voimissaan osin, koska aktivistit ovat siirtyneet Vasemmistoliittoon. Mitä siellä on saatu aikaan? Hyviä ohjelmia ja hyvää paikallistason toimintaa, ehkäpä siemen kannatuksen kasvuun – joka Helsingissä jo realisoitui. Kuitenkaan valtakunnallisen keskustelun suuntaan ei ole pystytty vaikuttamaan, poliittinen valta on ollut vähäistä eikä puolueestamme oli tullut sitä kansalaisliikkeen tavoin ja yhteistyössä muiden liikkeiden kanssa toimivaa vallankumouksen etujoukkoa, jota olemme toivoneet. Ja nyt rakas puolueemme istuu hallituksessa ja näköalattomasti kuvittelee, että se on ainoa tapa vaikuttaa.

Äänestin kesäkuisessa puoluehallituksen kokouksessa hallitukseen menoa vastaan. Monien puoluetovereideni tapaan katsoin, etteivät ennen hallitukseen menoa määrittelemämme reunaehdot täyttyneet. Tämän lisäksi demarien ja kokoomuksen kompromissista syntynyt hallitus ei mielestäni merkittävästi muuta politiikan suuntaan. Okei, on ohjelmassa hyvääkin, mutta se ei riitä; Anna Kontula tiivistää blogissaan ohjelman merkittävimmät epäkohdat. Tämä ei ole kompromissi, jonka vuoksi Vasemmiston kannattaa sitoa kätensä. Tällä kuitenkin mennään, mutta pidetään mielessä että hallituksesta voi aina häipyä.

Sitä en kuitenkaan tiedä, pystynkö asettumaan ehdolle kuntavaaleihin hallitukseen menon jälkeen. Ennen vaaleja saatoin oikeasti, kirkkain silmin sanoa, että Vasemmisto on vaihtoehto nykyiselle politiikalle. Yritäpä sanoa samaa kuntavaaleissa. Toiseksi Vasemmiston hallitukseen menoa on pannut todenteolla miettimään, onko puoluepolitiikka juuri nyt mielekkäin politiikan teon tapa. Suomessa tarvitaan kipeästi vastavoimaa ja -ääntä etenkin EU-tukipolitiikan ja leikkausten suhteen. On pelottavaa, että Vasemmiston hallitukseen menon jälkeen perussuomalaiset ovat ainoa kriittinen ääni.

Sitten on vielä henkilökohtaisia syitä. Vaalit ovat vieras ja outo tapa tehdä politiikkaa. Vaaleissa ehdolla ovat yksilöt, vaikka politiikka on tai sen pitäisi olla kollektiivista toimintaa. Mielipiteeni ja näkemykseni eivät synny tyhjiössä vaan vuorovaikutuksessa ja toiminnassa muiden kanssa. Poliittisia tavoitteita ei myöskään ole edes mahdollista ajaa ja saada läpi yksin, aina tarvitaan joukko niiden taakse. Vaaleissa kuitenkin esitetään teatteria, jossa ehdokkaasta brändätään houkutteleva paketti, esitellään hänen mielipiteitään, tavoitteitaan, mieltymyksiään, ulkonäköään. Tämä teatteri on imartelevaa ja se nielaiseen helposti mukaansa. Se on myös äärimmäisen raskasta. Kaksi kuukautta ennen vaaleja, kaikki on vain sitä, kaikkea ajatellaan vaalien ja äänien näkökulmasta – vaikka ei edes haluaisi. Päättipä toimia ääniä maksimoiden tai ei, jokaisessa tilanteessa tämä näkökulma on mielessä. Eikä sille voi mitään – that’s the game. Vaaliminän ja minän erottaminen on myös hankalaa. Positiiviset tulokset vaalisuosion mittareissa tuntuvat liian hyviltä ja pelko epäsuosiosta on iso. Entä jos saankin vain sata ääntä? Kyllähän mielenosoituksen järjestäjiäkin pelottaa pieni osallistujamäärä, mutta silloin vastuu on yhteinen, vaaleissa siellä on aina sinä ja sinun mielipiteesi. Se on raskasta eikä tee hyvää ihmiselle. Se samaan aikaan nostaa kusta päähän ja ahdistaa. Tämän lisäksi ehdokkaan tulisi olla kaikkitietävä ja tietenkin mieluiten keski-ikäinen mies. Äänestäjät ovat välillä ihan kauheita. Tenttaavat tästä ja tuosta, ja jos myönnät ettet tiedä, ihmettelevät miten voit olla ehdolla – ja vielä tuollainen pikkutyttö. Äänestäjät ovat myös ihania – ihanin äänestäjäni lahjoitti minulle väitöskirjansa ja toiseksi ihanimman kanssa kävin sähköpostikeskustelua seksin myymisestä.

Seuraavaksi aion perustaa kahvilan ja yrittää täysipäiväisesti. Tänä syksynä olen olematta opiskelija ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005. Kahvila Vety sijaitsee Sörnäisten rantatiellä Nuorisoasiainkeskuksen toimintakeskus Hapen tiloissa. Siellä myydään itsetehtyjä leivonnaisia, reilua kaakaota, myös vegaanisia juttuja ja luonasaikaan edullista kasviskeittolounasta. Kahvila toimii tiiviissä yhteistyössä Hapen kanssa ja sinne ovat kaikki tervetulleita järjestämään keskustelutilaisuuksia, klubeja ja tapahtumia sekä tietenkin juomaan kahvia, maistamaan herkkuja tai vaan hengailemaan. Kahvila aukeaa syyskuun ensimmäinen päivä.

Valtiotieteiden kandidaatin ei kuuluisia perustaa kahvilaa, tämän saatoin päätellä työkkärin tädin ilmeestä, kun keskustelimme starttirahasta. Toisaalta elämä on. Ihmisten pitää vaeltaa ja tehdä siistejä juttuja. Gradun palaan vielä yliopistoon tekemään ennemmin tai myöhemmin. Jos ne vielä päästävät minut sisään. Olen ongelma yliopiston läpivirtauksessa ja juuri niitä tapauksia, jotka estävät maisterituotannon tulostavoitteiden toteutumisen. Tämä ajatus tuottaa minulle aika paljon tyydytystä.

On hyvä että romanit ovat täällä

Sisäministeriön työryhmä esittää kerjäämisen kieltämistä lailla. Sosiaali- ja terveysministeriö ja oikeusministeriö vastustavat esitystä, asiantuntijat tyrmäävät esityksen järjettömänä, toimimattomana ja huonosti valmisteltuna. Asiantuntijoiden arvostelun mukaan laki on perustuslain kannalta ongelmallinen, syrjivä ja ajaisi kerjäläiset rikollisuuden pariin. Vaikka työryhmä muuta vakuuttaakin, laki on suunnattu tiettyä ryhmää – romanisiirtolaisia – vastaan. Tästä kertoo se, että kiellettyä olisi nimenomaan toistuva kerjääminen toimeentulon lähteenä. Ei myöskään tarvitse olla lainoppinut huomatakseen kaikkein absurdeimmat kohdat; työryhmä esittää, että kerjäämiseksi laskettaisiin ”näennäiset” musiikkiesitykset. Facebook-yleisö onkin jo reagoinut tähän riemastuttavaan käsitteeseen, itsekin liityin aamulla NäMu – näennäisen musiikin ystävät -ryhmään.

Kerjääminen on äärimmäinen keino toimeentulon hankkimiseksi ihmisille, joilla ei ole juuri vaihtoehtoja. Puhe ongelmiin puuttumisesta lähtömaissa ei oikeuta kerjäämisen kieltoa. Lähtömaissa tehtävä työ (jota ei juuri tehdä) ei myöskään poista kaupungin vastuuta asukkaistaan. Jokaisella ihmisellä on oikeus terveydenhuoltoon ja asuinpaikkaan ja jokaisen lapsen tulee päästä kouluun riippumatta, mistä on tänne tullut. Näihin ongelmiin on puututtava tässä ja nyt.

Romanisiirtolaisia ei kuitenkaan tule nähdä vain autettavina uhreina. Romanit kamppailevat toimeentulonsa ja paremman elämän puolesta ja siksi he ovat täällä. On heidän oma päätöksensä lähteä kotimaistaan ja vaikkei heidän elämänsä täällä kovin ruusuista olekaan, heidän asiansa ovat täällä paremmin kuin siellä, mistä he ovat tulleet. Siksi on hyvä, että romanisiirtolaiset ovat täällä. Euroopan unionin vapaa liikkuvuus on parantanut romanien asemaa; aikaisemmin heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysyä kotimaansa köyhyydessä. Samalla se on tehnyt romanien kamppailun ja Euroopan sisäiset elintasoerot näkyväksi.

Yhteiskunnalliset uudistukset eivät synny parlamenteissa edustajien hyvän tahdon seurauksena. Uudistuksia edeltävät aina konkreettiset kamppailut. Lähtemällä liikkeelle romanit ovat tehneet oman kamppailunsa näkyväksi ja vain sitä kautta heidän asemansa voi parantua. Romanien köyhyys ja syrjintä eivät ole uusia asioita, mutta ne ovat nousseet keskusteluun vasta, kun niiden seuraukset ovat levittäytyneet ympäri Eurooppaa. Meidän pitäisi ottaa oppia romaneista ja tuoda omat toimeentuloamme ja vapauttamme koskevat kamppailut kaduille ja tukea toistemme kamppailuja.

Työ, jota Vapaan liikkuvuuden ja sosiaalikeskus Sataman porukat sekä muut tyypit ovat tehneet romanien hyväksi, on valtavan tärkeää. HYYkin kantoi oman pienen kortensa kekooon keväällä ottamalla kantaa kerjäämisen kieltämistä vastaan.

Puhe ay-liikeen toimintapäivässä 29.10.

Tänään Hakaniementorilla järjestetyssä euroopanlaajuisen ammattiyhdistysliikkeen toimintapäivän tapahtumassa pitämäni puhe.
______________

Tänään Euroopassa lakkoillaan – Suomessa pidetään puheita.

Me olemme täällä kertomassa, että nykyinen politiikka ei vetele.

Leikkaukset, lakko-oikeus, kohtuuhintainen asuminen, työ. Nämä kysymykset ovat ajankohtaisia juuri nyt ja vastarintaa tarvitaan nyt. Kuitenkin Suomessa nämä asiat ovat olleet ajankohtaisia edellisestä lamasta alkaen. Uusliberalistinen politiikka, joka palvelee kapitalistista voitontavoittelua, mutta jota perustellaan välttämättömyydellä, on globaali ilmiö. Tämä politiikka on ajanut hyvinvointivaltion ahtaalle. Perusturva on jäänyt jälkeen, köyhyys lisääntynyt, työntekijöiden neuvotteluasema heikentynyt. Lisäksi tämä politiikka on aiheuttanut nykyisen talouskriisin.

Oikeiston hyökkäys on niin voimakas, ettei puheiden pitäminen riitä. Tarvitaan radikaali, kamppaileva ja solidaarinen ammattiyhdistysliike, joka kykenee katsomaan välittömiä intressejään pidemmälle.

Tämäkään ei kuitenkaan riitä. Vastarintaan tarvitaan liittoumia ammattiyhdistysliikkeen, kansalaisjärjestöjen ja –liikkeiden ja puolueiden kesken. Vastarinnan tulee myös olla globaalia ja uutta luovaa.

Yhteistyölle on mahdollisuuksia.
– On yhteinen etu, että palvelut toimivat eikä leikkauksia enää siedetä
– On yhteinen etu, että perusturva riittää elämiseen eikä pakota työhön millä tahansa ehdoilla
– On yhteinen etu, että kaikilla on asunto
– On yhteinen etu, että kaikille maksetaan samasta työstä samaa palkkaa
– On yhteinen etu, että jätämme tuleville sukupolville planeetan, jolla voi elää

Täällä on kuultu puheenvuoroja laajalta joukolta eri tahoja. Samaan aikaan ympäri Suomea ja Eurooppaa osoitetaan mieltä ja lakkoillaan. Toivotan kaikille Vasemmisto-opiskelijoiden puolesta hyvää toimintapäivää ja tulevia yhteisiä kamppailuja!

Vasemmisto-opiskelijat ry, Katri Immonen

Budjettiesitys unohtaa opiskelijat

Alla HYYn hallituksen blogissa alunperin julkaistu teksti.

Valtiovarainministeriö julkaisi viime viikolla esityksensä valtion talousarvioksi 2011. Kuten SYL ja SAMOK kannanotossaan toteavat, opiskelijat on unohdettu budjetissa täysin. Samaan aikaan kun sellaiset vähimmäisetuudet, kuten lapsilisät, kotihoidontuki, yksityisen hoidontuki ja pienimmät kuntoutus- ja päivärahat ollaan SATA-komitean esityksen mukaisesti sitomassa elinkustannusindeksiin, jätetään opintotuki indeksin ulkopuolelle. Tämä siitäkin huolimatta, että opetus- ja kulttuuriministeriö ja sen alainen opintotuen rakenteellisen uudistamisen johtoryhmä ovat esittäneet opintotuen sitomista indeksiin sekä ateriatuen korottamista. Myöskään heikossa taloudellisessa asemassa olevien lapsiperheellisten opiskelijoiden asemaa parantavaa huoltajakorotusta talousarviosta ei löydy.

Lisäksi viimeaikojen linjaukset verotuksesta näyttävät opiskelijoiden ja muiden pienituloisten näkökulmasta huonoilta. Työnantajien Kela-maksun poiston synnyttämän kuopan täyttämiseksi budjetti esittää energiaverojen kiristämistä. Tätä uudistusta Jyrki Katainen on nimittänyt vihreäksi verouudistukseksi. Kaukolämmitteisessä kerrostalossa lämmityskustannukset nousevat keskimäärin kuusi euroa kuukaudessa. Tämä ei ehkä tunnu paljolta, mutta kun samaan aikaan vuokrat jatkavat nousuaan, alkaa asuminen etenkin pääkaupunkiseudulla olla aivan liian kallista opiskelijalle. Energiaverojen kiristäminen on välttämätöntä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, koska suurimman energian käyttäjän, teollisuuden energiankulutusta ei muuten saada laskuun. Onko kaukolämpöön kohdistuva vero kuitenkaan paras ratkaisu?

Kuten talousarvioesityksessä todetaan, ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa. Siinä, kenelle lasku kohdennetaan, on kuitenkin kyse poliittisesta valinnasta. On tärkeää huomata, että yhdessä arvonlisäveron kiristyksen kanssa valtion budjetti vie Suomea kohti tasaveroa, sillä arvonlisäveroa maksavat kaikki saman verran riippumatta tuloista. Jos ja kun verotusta on kiristettävä, se olisi reiluinta tehdä progressiivisesti, ja energiaverojen kiristämisen yhdessä olisi huomioitava vaikutukset pienituloisiin. Huomionarvoinen on myös se seikka, että budjettiesityksen verojen kiristyksillä kompensoidaan työnantajien Kela-maksun poistoa. Kyseessä on siis myös tulonsiirto työntekijöiltä pääomanomistajille.

Parempi Euroopan sosiaalifoorumi

Osallistuin 1.-4.7. Istanbulissa järjestettyyn Euroopan sosiaalifoorumiin. Ollessani lähdössä aamulla foorumiin hostellin työntekijä kysyi, mihin olin menossa niin aikaisin. Euroopan sosiaalifoorumii ei sanonut hänelle mitään. Yritin selittää, mistä on kyse. ”There are, you know, different organizations and movements, anti-globalization and feminist and leftist and so. Slogan is ’another world is possible'”. Mies näytti hämmentyneeltä. En osannut selittää paremmin, joten päädyin lisäämään, että tapahtumaan liittyi myös mielenosoitus. ”For what reason?,” mies kysyi. Kiusaantuneena vastasin ”like for another world, you know”. Tämän jälkeen päädyimme puhumaan Israel-demosta laivaiskun jälkeen ja Irakin sodan syttymisen aikaisista demoista ja bondailemaan yhteisillä, joskin eri kaupunkeihin sijoittuneilla, mielenosoituskokemuksilla. Aikaisempi keskustelu kuitenkin tiivistää yhden sosiaalifoorumeiden ongelmista: mistä helvetistä edes on kyse?

En tunne sosiaalifoorumeiden historiaa kovin hyvin, mutta tiedän, että ESF:n ja kansallisen tason foorumien esikuvana on Maailman sosiaalifoorumi, joka järjestettiin ensimmäisen kerran 2001 Porto Alegressa Brasiliassa.

Maailman sosiaalifoorumi määrittelee itseään näin:

The World Social Forum is not an organisation,not a united front platform, but ”…an open meeting place for reflective thinking, democratic debate of ideas, formulation of proposals, free exchange of experiences and inter-linking for effective action, by groups and movements of civil society that are opposed to neo- liberalism and to domination of the world by capital and any form of imperialism, and are committed to building a society centred on the human person”.

Foorumin on siis tarkoitus tuottaa avauksia ja kohtaamisia, jotka tuottaisivat toimintaa ja joilla olisi vaikutusta poliittisessa päätöksenteossa. Ilmeisesti latinalaisessa Amerikassa tämä on toiminut ja foorumeita voidaan pitää vasemmiston menestyksen ja toteutettujen yhteiskunnallisten reformien yhtenä taustatekijänä.

Euroopassa näin tuskin on. Euroopassa sosiaalifoorumi on marginaalinen tapahtuma, jossa yhteiskunnan marginaaliset voimat kokoontuvat. Tai tältä se ainakin näyttää. Foorumi on niin muodoton ja vaikea tarttua, ettei tämä ole ihmekään. Istanbulissa vakkeriterassillamme käydyn kriittisen keskustelun seurauksana, tässä pari juttua, jotka foorumissa pitäisi tehdä toisin.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä ESF:n pitäisi kyetä muodostamaan jonkinlainen foorumin julkilausuma tai kannanotto, jossa se linjaisi asioita. Vaikka tämä onkin foorumin alkuperäistä ideaa -tilan tarjoaminen, moniäänisyys – vastaan. Satojen kansalaisjärjestöjen ja liikkeiden yhteenkokoontuminen – ja yhtenäisyys ja voima, jota sillä voidaan näyttää – on liian suuri hukattavaksi. Jos halutaan muuttaa yhteiskuntaa, on käytettävä valtaa, joka on. Tällaisen linjaamisen myötä sosiaalifoorumi voisi myös uskottavasti väittää edustavansa toisenlaista maailmaa ja ideoita sen rakentamiseen. Foorumi voisi laajeta ammattiaktivistien sisäpiirikeskusteluareenasta yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi. Nykyisellään nimittäin edes foorumiin osallistajalle ei jää käsitystä foorumissa mahdollisesti muodostetuista ideoista tai käsitellyistä teemoista. Julkilausumien ja linjausten myötä ESF voisi myös selättää ongelman, joka liittyy sen epämääräisyyteen ja vaikeasti hahmotettavuuteen. Foorumi, jolla olisi julkilausuna ja mielenosoitus, joka kantaisi samaa viestiä olisi mahdollinen uutisaihe toisin kuin nykyinen kaikki-hipit-kokoontuu-keskustelemaan.

Muut poittini liittyvät ennen kaikkea foorumin näkyvyyteen ja sitä kautta vaikuttavuuteen. Foorumin pitäisi olla ja vaikuttaa ainakin kahdella tasolla: paikallisesti ja kansainvälisesti (Euroopan laajuisesti). Kansainvälisessä kontekstissa foorumilla on tärkeä rooli verkostojen ylläpitäjänä ja jossain määrin myös luojana. Rooli ei kuitenkaan voi olla vain tämä, sillä verkostojen ylläpitoon lienee luotavissa kevyempiäkin tapoja. Lisäksi foorumin poliittisen viestin tulisi koskettaa ja tavoittaa koko Eurooppa. Ja miksei niin tapahtuisi? Foorumin, joka edustaa satoja kaikkialta Euroopasta tulevia toimijoita, julkilausuma on aika iso juttu.

Paikallisella tasolla sosiaalifoorumin pitäisi ennen kaikkea näkyä ja kuulua. Yhden mielenosoituksen lisäksi, foorumin pitäisi näkyä katukuvassa aktiivisesti koko tapahtuman ajan. Voisi olla ulkopuolisille suunnattuja infopöytiä, puistojuhlia ja karnevaaleja niin, että paikallislehdet kirjoittaisivat ja osallistujille tulisi hyvä fiilis. Tässä olisi paikallisilla toimijoilla hyvä tilaisuus esittäytyä ja houkutella uusia ihmisiä mukaan.

Lueskelin junassa Istanbulista kotiinpäin viimeisimmän Transform -lehden sosiaalifoorumiaiheisia juttuja. En muista niistä enää juuri mitään, mutta sen parissa voinee jatkaa, jos aihe kiinnostaa.

Perustuloa ja eroon tarhauksesta

Vasemmistoliiton puoluekokous päättyi tänään. Kolmen päivän kokouksessa hyväksyttiin poliittinen tavoiteohjelma seuraavalle viidelle vuodelle ja valittiin henkilöt puolueen johtoon. Tiivistäen voi sanoa, että henkilövalinnat olisivat voineet mennä nuoren uudistuvan vasemmiston kannalta paremminkin, mutta että tavoiteohjelmasta sen sijaan tuli aika hyvä.

Ensinnäkin Vasemmisto hyväksyi linjauksen perustulosta, johon tärkeä askel on nykyisten tukimuotojen yhtenäistäminen korottamalle ne 750 euroon. Vasemmistoa niin usein vaivaavan (palkka)työn korostamisen lisäksi perustulon yhteyteen tuli myös tärkeä kirjaus siitä, kuinka perustulo lisää vapautta, neuvotteluvoimaa ja mahdollistaa palkkatyön ulkopuolisen työn ja elämän muodot. Toinen tärkeä linjaus koskee turkistarhausta; ohjelman mukaan tarhauksesta on luovuttava. Sitä, että kanta ydinvoimaan on kielteinen, tuskin tarvitsee edes mainita.

Tietoyhteiskunta-asioista paremmin perillä olevien mukaan myös tähän teemaan liittyvät linjaukset ovat hyviä ja puolueista radikaaleimpia, ellei Piraatteja lasketa. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä suurissa puolueissa näissä teemoissa ollaan pihalla ja toimitaan lähinnä anti-piratismin sanomaa julistavien tekijänoikeuksista hyötyvien firmojen lobbauksen varassa. Löytyy ohjelmasta hyviä linjauksia myös muun muassa ympäristöasioista ja kapitalismiakin kritisoidaan.

Minua kuitenkin lämmittävät lopulta perustulon lisäksi eniten queer-poliittiset linjauksesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Muotoilemassani lisäyksessä todetaan:

Jokaisella tulee olla oikeus haluamaansa sukupuolen ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Käsitys kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta pitää yllä sukupuolien ja seksuaalisuuksien välistä hierarkiaa ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät sovi tähän käsitykseen. On luotava tilaa moninaisuudelle ja kunnioitettava jokaisen seksuaalista ja sukupuolista itsemääräämisoikeutta.

Uskallan väittää, että myös tässä ollaan puolueista radikaaleimmilla linjoilla. Tarvetta tällaiselle linjaukselle on, sillä valitettavan monet hahmottavat sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja niiden toteuttamiseen ja ilmaisuun liittyvät asiat naiivisti suvaitsevaisuuskysymyksinä. Ajatellaan, että maailma on onnellinen ja kiva paikka, kunhan kaikki oppivat iloitsemaan erilaisuudesta. Sukupuolijärjestelmään liittyvät hierarkiat ja normaalin ja toivottavan kautta tapahtuva vallankäyttö jäävät näkemättä.

Ohjelman johtoajatuksena on uuden ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion rakentaminen. Ihmisten puolesta päättämisen sijaan Vasemmisto tukee ihmisten kamppailuja heidän oman elämänsä autonomian puolesta tarkoittipa tämä säädyllisen toimeentulon takaamista, kohtuuhintaista asuntoa tai vapautta pakottavista sukupuolimääreistä. Osittaisesta sillppuisuudesta ja avoimeksi jäävistä kysymyksistä huolimatta ohjelmasta hahmottuu kuva siitä, millaista maailmaa ollaan tavoittelemassa ja siinä maailmassa on paljon hyvää.

Entä ne henkilövalinnat? Missä kaikki kritiikki? Vähän kriittisemmän puheenvuoron voit lukea vaikka Vallankumouksen hedelmistä.

Äänestä mua!

Ehdokkuuteni eduskuntavaaleissa varmistui, kun Helsingin vasemmistoliitto varmisti ensimmäiset ehdokkaansa. Jännittää ja innostaa!

”Vapaus, vihreys, feminismi”, sanoo mun alustava slogan. Sen lisäksi, että se on hauska viittaus Ranskan vallankumoukseen ja sointuu kivasti yhteen, se myös tiivistää joitain oleellisia juttuja ajattelustani. Vapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta ja mahdollisuuksia toimia, ajatella, osallistua, olla ja elää. Ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita. Pakkojen sijaan me tarvitsemme mahdollistavia rakenteita, kuten taatun toimeentulon, mahdollisuudet opiskella ja oppia, laadukkaat ja ilmaiset julkiset palvelut, osallistumisen paikkoja ja omia yhteisöjä.

Vihreyttä tuskin edes tarvitsee selittää. En yleensä usko välttämättömyyksiin politiikassa, mutta ympäristön suhteen on välttämätöntä tehdä aika paljon ja aika pian, jos halutaan, että maapallo jossain kunnossa tulevaisuudessakin. Asioiden katsominen vain ihmisen näkökulmasta on kestämätöntä, oikeus elinkelpoiseen ympäristöön kuuluu kaikille.

Feministi olen ollut kymmenen vuotiaasta. Silloin tärkeä kysymys oli naisten mahdollisuus mennä armeijaan (ja tietenkin oli itsekin sinne menossa, ihan vaan näyttääkseni, että olen yhtä kova kuin pojat). Nykyisin suhtaudun kyseiseen instituutioon varsin kriittisesti ja muutenkin feminismini on ehkä hitusen kehittynyt. Uskon, että tasa-arvo ei ole vain samaa palkkaa ja jaettuja kotitöitä, vaikka nekin ovat tärkeitä. Sukupuolittaminen on vallankäyttöä, joka perustuu ajatukseen normaaliudesta. Tietynlainen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaiseminen on toivotumpaa, hyväksytympää ja normaalimpaa kuin joku muu. Jokainen on saanut kokea nahoissaan sukupuolisten ja seksuaalisten normien tiukkuuden, eniten ne jotka eivät koe asettuvansa annettuun kategoriaan. Edelleenkin homoseksuaalisuutta joutuu selittämään. Pelkkä erilaisuuden suvaitseminen ei riitä, pitää haastaa ajatus siitä, että heteroseksuaalisuus olisi luonnollista ja automaattista ja se, että sukupuolet jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti kahteen. Tämä ei tapahdu yksin tai edes pääasiassa lainsäädännön tasolla, mutta esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi tai steriiliysvaatimuksesta sukupuolen korjaamisen ehtona luopuminen purkavat hierarkiaa hetero- ja homoseksuaalisuuden välillä ja kyseenalaistavat käsityksen kaksijakoisesta sukupuolesta.

Vaaliteemani eivät ole vielä lukkoonlyötyjä tai valmiita. Lopulliset teemat syntyvät yhdessä tukiryhmän kanssa. Vaikka vaaleissa politiikkaa tehdään yksilön kasvojen kautta, haluaisin rakentaa kampanjan, joka on kollektiivista toimii ja joka nostaa esiin meidän ei vain minun ajatuksiani. Jos tukiryhmään liittyminen kiinnostaa, liity facebook-ryhmään ja/tai laita viestiä. Kaikkien panosta tarvitaan!

Perustulo kannustaa yrittämiseen

Kirjoitimme HYYn perustulo kannanottoon, että perustulo rohkaisee työntekoon, koska jokainen lisäeuro lisää työntekijän tuloja. Tämä argumentti on vaarallinen siinä mielessä, että jos perustuloa lähdetään toteuttamaan nimenomaan työntekoon kannustavaksi se voi tarkoittaa perustulon niin alhaista tasoa, että se pakottaa työntekoon. Selvää on, että perustulon myöt myös lyhyet duunikeikat voisivat olla kannattavia. Sen sijaan sellaista perustuloa, joka kannustaisi tekemään työtä paskalla palkalla en kannata.

Perustulo kuitenkin kannustaisi yrittämään. Nykyisellään yrittäjäksi ryhtyminen on melkoinen riski. Laskeskelin puolivakavissani ja summittaisesti, paljonko työn pitäisi tuottaa, jotta kesäkahvilan pyörittäminen olisi kannattavaa edes siinä mielessä, että pystyisi maksamaan itselleen edes kahvilatyöntekijän palkkaa. Vastaus: aika paljon. Jos meillä olisi tasoltaan riittävä perustulo, tuollaista harrastusmaista yrittämistä voisi kokeilla nykyistä helpommin. Toimeentulo olisi turvattu, vaikka homma osoittautuisi tuottamattomaksi. Voisi olla enemmän pienia kahviloita, kiinnostavaa kulttuuria, omien käsitöiden myymistä jne. Kansantaloudellisista vaikutuksista kiinnostuneita tämä ei ehkä lämmittäisi. Kuitenkin osa näistä projekteista osoittautuisi taloudellisesti menestyksekkäiksi, osa tuottaisi elannon tekijälleen. Lisäksi tällainen yrittelijäisyys lisäisi tekijänsä itsenäisyyttä verrattuna palkkatyöhön. Tämä ei sinänsä ole mikään uusi ajatus. En vain ennen ole tullut ajatelleeksi, että perustulon voi sanoa kannustavan yrittämiseen.

Opiskelijat pois työmarkkinoilta

Pari ajatusta sosiaalifoorumin opiskelua ja työntekoa käsitelleen keskustelun pohjalta:

Opiskelijat ovat työmarkkinoilla heikoilla. Opiskelijoiden toimeentulonturva on niin huono, ettei heillä ole juuri varaa valita, mitä työtä, millä hinnalla ja ehdoin he tekevät. Opiskelijat muodostavat joustavan työvoimareservin, jonka neuvotteluasemat ovat hyvin huonot. On aivan eri asia mennä lakkoon liittoon kuuluvana vakityöläisenä kuin kausiapulaisena, jonka kesätyönsaanti on kiinni siitä kuinka hyvin onnistuu työnantajaa miellyttämään. Työvoiman ”heikkona lenkkinä” opiskelijat polkevat kaikkien muidenkin työehtoja, sillä miksi palkata kallista ja vaateliasta työvoimaa, kun opiskelija tekee sen halvemmalla. Siispä opiskelijat on saatava pois työmarkkinoilta. Tämä taas tapahtuu nostamalla opintoraha sellaiselle tasolle, ettei työnteko ole välttämätöntä. Ay-liike vaatimaan opintorahan korotusta!

Toinen työehtoja polkeva tekijä on työn muotojen moninaistuminen ja ay-liikkeen kyvyttömyys vastata kehitykseen. Työnantaja teettää työn niin, että se tulee mahdollisimman halvaksi. Jos vuokratyövoiman käytöllä on mahdollista säästää, käytetään vuokratyövoimaa; jos työnantajamaksut voidaan ulkoistaa freelancerina toimivan työntekijän maksettavaksi, niin tapahtuu. Vuokratyön moralisoinnin ja pitkien vakisuhteiden kaipailun sijaan ay-liikkeen pitäisi pyrkiä siihen, että työ maksaa saman verran riippumatta siitä, missä muodossa työnantaja sen ostaa.

Ehkäpä myös opiskelijaliikkeen ja erityisesti ylioppilaskuntien olisi syytä havahtua työelämäkysymyksiin uudella tavalla. Ylioppilaskuntien suhde opiskeluaikaiseen työntekoon on samankaltainen kuin ay-liikkeen suhde vuokratyöhön: opintotuen pitäisi mahdollistaa opiskelu ilman työntekoa, joten opiskeluaikaisesta työnteosta ei puhuta. Ehkä ajatellaan myös, että nämä asiat kuuluvat liitoille. Liittoja taas kiinnostavat lähinnä jäsenmaksua maksavat vakituista työtä tekevät jäsenet.

Ylioppilaskuntien kannattaisi yrittää yhteistyötä liittojen kanssa, koska selvästi yhteisiä intressejä on olemassa. Ennen kaikkea niiden alojen liittojen, joilla opiskelijat ovat töissä. Akavaa eivät perinteisesti opiskeluaikaiset paskaduunit ole juuri kiinnostaneet. Eihän opiskelijoiden aiheuttama työehtojen polkeminen myöskään niin suuressa määrin koske akavalaisia liittoja.