Odotusaika VI: Kenelle kehoni kuuluu?

”Edessäni istuva viiksekäs lääkäri kehottaa mumisten riisumaan housut. Vaivalloisesti otan ensin kengät pois, sitten housut, lököttävät pitkät kalsarit ja alushousut. Tuntuu että kengännauhoissa kestää ikuisuus. Lääkärin vieressä seisova opiskelijapoika yrittää katsoa muualle. Takanani kätilö valmistelee tutkimusvälineitä. Kun olen saanut housut pois, käy ilmi, että jokin oleellinen väline puuttuu. Kätilö lähtee hakemaan sitä. Minä jään odottelemaan ilman housuja. On vaivaannuttavan hiljaista.”

Itse tutkimuksessa vauvassa tai minussa ei havaita mitään hälyttävää. Tutkimukseen johtanut kohdun epätavallisen suuri korkeus ei tarkoitakaan mitään. Lapsi on tavallisen kokoinen ja vettä on sopivasti. En siis joudukaan punnertamaan ulos jättiläistä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa sokerin syömisestä (sokeri kasvattaa sikiötä ja altistaa raskausdiabetekselle).

Loppuraskauden tihenevät neuvolakäynnit, tutkimukset ja yhä selvemmin näkyvä ulkoinen muutos ovat saanut minut pohtimaan raskauden suhdetta kehon omistajuuteen. Raskaana ollessa ruumiistasi tulee tarkkailun kohde aivan erilaisessa määrin kuin missään toisessa elämäntilanteessa lukuun ottamatta vakavaa sairautta. Sitä seurataan, tutkitaan ja sille tehdään toimenpiteitä. Tottahan valtiovallalla ja kapitalistisella järjestelmällä on muutoinkin intressejä ihmiskehojen suhteen ja niiden toimintaan puututaan suoremmin ja epäsuoremmin. Raskaana ruumiista tulee enemmän ja suoremmin vallan leikkikenttä.

Miten tämän tarkkailun keskellä käy tunteelle oman kehon hallinnasta? Asiantuntijuus omasta ruumiista siirtyy oman kehon ulkopuolelle. Merkitsevää ovat hemoglobiiniarvot ja sijoittuminen normaalikäyrille, ei se miltä sinusta tuntuu. Neuvolaan mennään kuulemaan, että kaikki on hyvin. Oma kokemus kehosta ja sen muutoksista on toissijaista.

Samaan aikaan muillakin tahoilla raskaana olevan ruumiista tulee yhteistä omaisuutta. Suhteessa mahdolliseen kumppaniin: vauva on myös hänen ja hän tekee sinun kehosi kautta työtä ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Nykyihanteen mukaan kumppani käy neuvolassa kanssasi. Hän tietää painosi, hemoglobiiniarvojasi ja on läsnä gynekologisissa tutkimuksissa. Suhteessa ympäröiviin ihmisiin: viimeistään nyt jokainen näkee, mitä kehossasi tapahtuu. Ventovieraidenkin on lupa kommentoida, neuvoa ja ottaa kantaa siihen, mikä toiminta ja käytös on sinulle suotavaa ja mikä ei. Ja tietenkin suhteessa kehittyvään lapseen: hän vaatii yhä suurempia resursseja ruumiiltasi ja on yhä selvemmin läsnä.

Osaltaan raskaus opettaa kuuntelemaan ja kunnioittamaan ruumista. Kun se vaatii enemmän lepoa ja enemmän huomiota, ei sitä voi sivuuttaa eikä väheksyä. Kulttuurissamme, joka nostaa järjen tunteen edelle ja henkisen ruumiillisen edelle, raskaus luo näihin jakoihin uuden perspektiivin.

Toisaalta puhe kehon huomioimisesta on osa normittavaa raskauspuhetta. Raskaana on lupa löhöillä, kiukutella ja olla jaksamatta. Mutta onko lupa juhlia, jaksaa ja puuhata? Vaikka mahan kanssa ei voi enää tanssia kovin pitkään ja hurjasti, niin juuri tanssia minä haluan. Vielä kun pystyn ja kun mun kroppa näyttää niin siistiltä.

Sitten on vielä synnytys. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut ajatellut koko asiaa juuri lainkaan. Nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei se ole vain kivulias tapahtuma, joka on kestettävä, vaan että se liittyy voimakkaasti kehon hallinnan teemaan. Lähtökohtaisesti tapahtuma ei ole hallittavissa; vauvan on tultava ulos ja se tulee, ihan riippumatta synnyttäjän tahdosta. Minulle tässäkin on jotain radikaalia suhteessa länsimaisen ajattelun historiaan. Vaikka ihminen kuinka niin uskottelee, kaikki ei ole alistettavissa järjelle ja kontrolloitavissa. Synnyttäessään ihminen on eläin ja se on hienoa. Hierarkian luomisen ja erottautumisen sijaan, tässä on löydettävissä yhteisyyden paikka eläimen ja ihmisen välillä.

Kaikesta hallitsemattomuudestaan huolimatta synnytyksessä on suuri ero sillä nähdäänkö synnyttäjä aktiivisena toimijana vai toimenpiteiden kohteena. Länsimaissa lääketieteen kehittyminen on johtanut paitsi lapsi- ja äitikuolleisuuden radikaaliin vähenemiseen, myös synnytyksen siirtymiseen vähemmän naisen itsensä kontrolliin. Pahimmillaan nainen nähdään toimenpiteiden kohteena. Synnyttäjä ottaa kipulääkkeitä, kun tarjotaan, ponnistaa kun käsketään siinä asennossa, jonka kätilö näkee parhaaksi ja jatkuva sydänäänten ym tarkkailu takaa, ettei mikään mene pieleen. Onneksi nykyisin todellisuus ei ole aivan tätä. Synnyttäjiä kehotetaan suurempaan aktiivisuuteen, toimenpiteitä ei suoriteta ilman tarvetta, lääketieteellinen tarkkailu ei ole jatkuvaa ja eri vaihtoehdoista kerrotaan. Kuitenkin meidänkin synnytysaiheisen perhevalmennuksemme viesti tuntui olevan, ettei kannata liiaksi suunnitella, kannattaa luottaa kätilöön ja että epiduraalinhan ottaa melkein jokainen. Kun kysyin, saako synnyttää omissa vaatteissa, vastaus oli ”Joo…mutta miksi joku haluaisi?”. Ero on suuri, jos vertaa aktiivisen synnytyksen ajatukseen, jossa synnyttäjä itse nähdään oman kehonsa suurimpana asiantuntijana ja korostetaan synnyttäjälle turvallisen tilan rakentamisen tärkeyttä.

Odotusaika II: Mystinen raskaus ja se oikea raskaus

Tutustuin hiljattain videopelipiireissä runsasta keskustelu herättäneen Anita Sarkeesianin videoblogauksiin. Sarkeesian ruotii populaarikulttuurin naisstereotyyppejä ja seksismiä napakoissa ja kipakoissa blogauksissaan. Tieteis- ja fantasiatelevisioviihteeseen keskittyvässä blogauksessaan Sarkeesian nostaa esille mystiseksi raskaudeksi nimeämänsä toistuvan juonikuvion. Sarkeesian toteaa juonikuvion olevan taas yksi seksistinen narratiivi, joka käyttää hyväkseen naisten naisena olemista ja Laura Shapiro käyttää mystisestä raskaudesta termiä ”reproductive terrorism”.

Sarkeesianin mukaan tieteisviihteessä naisten luonnollinen biologinen ominaisuus, kyky kantaa ja synnyttää lapsia, näyttäytyy mystisen raskauden muodossa inhottavana, pelottavana ja painajaismaisena tapahtumana, joka ei ole laisinkaan naisen itsensä kontrollissa. Esimerkiksi X-Filesin Scully tehdään raskaaksi avaruusolentojen toimesta ja Battlestar Galactican Starbuck cylonien. Juonikuvio toistuu myös monissa muissa tieteissarjoissa kuten Torchwoodissa, Xenassa ja Star Trekissa. Yhteistä näille raskauksille on, että ne rikkovat naisten ruumiillista koskemattomuutta ja tapahtuvat naisten tahdosta riippumatta yliluonnollisten tai teknologisten toimien seukrauksena. Ne myöskään harvemmin muodostavat pitkäkestoisia juonia vaan niitä käsitellään muutamassa jaksossa ja sitten unohdetaan. Juonikuvion käyttö osoittaakin täydellistä ymmärtämättömyyttä tai kiinnostuksen puutetta laajemmin ruumiillisen itsemääräämisoikeuden teemaan. Tai kuvitelkaa kuinka traumaattista olisi tulla raskaaksi alienien toimesta, sitten mahdollisesti synnyttää jokin vieras olento ja sitten vielä menettää se. Ei tällaista voi kuitata parissa jaksossa. On myös kummallista, miten mystinen raskaus on viihdettä ja päähenkilöitä voidaan kepeästi esittää sen uhreina. Harvemmin esimerkiksi samat hahmot joutuvat raiskauksen tai muun äärimmäisen loukkaavan väkivallan uhreiksi. Siispä en voi kuin yhtyä Sarkeesianin sanoihin, Hollywood, häpeä!

Scifi ei kuitenkaan ole ainoa viihteen muoto, jossa ei-toivottua raskautta käytetään törkeästi hyväksi helppona juonikikkana tai moralistisesti. Minua tämä ärsyttää. Tv:tä katsomalla saa helposti sellaisen kuvan, että raskaus on joku naisia joka nurkan takana vaaniva vaara – etenkin tietynlaisia naisia. Ja niin ehkä onkin, ellei perhesuunnittelu- ja ehkäisypolitiikka muuta mahdollista. Harvemmassa ovat kuitenkin tarinat, joissa lisääntymisoikeuksia ja ehkäisypolitiikkaa käsiteltäisiin vaikka etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa naisten lisääntymisoikeudet ovat uhattuina abortin vastustajien muuttuessa koko ajan äänekkäämmiksi. Yhden tapauksen muistan scifin puolelta: Battlestar Galacticassa naispuolinen naisten oikeuksia puolustava presidentti päätyy kannattamaan aborttikieltoa, koska ihmislaji on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Juoni on esillä yhdessä jaksossa, myöhemmin siihen ei palata eikä kiellon tehokkuutta syntyvyyden lisäämiseen kyseenalaisteta. Tämä jos mikä osoittaa, mihin tärkeysluokkaan sarjan käsikirjoittajat naisten lisääntymisoikeuset laskevat.

Raskaus on hieno asia, silloin kun nainen pystyy itse määräämään haluaako synnyttää, milloin ja montako lasta tahtoo synnyttää. Se on niin hieno asia, että välillä tekisi mieli huutaa kadulla, että katsokaa mihin ihmeelliseen asiaan minun ruumiini kykenee! Ollakseen niin biologista ja arkipäiväistä, se on todella ihmeellistä. Minulle se tuottaa suurta iloa tästä nimenomaisesta naisruumiista – tunne jonka olen aikaisemmin harvemmin kokenut. Kuitenkin naisten lisääntymistä kontrolloidaan niin voimakkaasti ja niin monilta naisilta viedään mahdollisuus valintoihin sen suhteen, että ehkä iloitsemisen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun voimme aidosti määrätä ruumiistamme voimme todella nauttia niistä.
__________________

Ps. Harkitsin pitkään (okei, ainakin vartin) tämän tekstin julkaisemista. Ajatus itsemääräämisoikeudesta ja kontrollista omaan elämään on hyvin modernia ja länsimaista. Se toistaa ajatusta siitä, että modernisaatio oikeuksineen, lääketieteineen ja (pohjoismaisessa versiossa) hyvinvointivaltioineen on mahdollistanut naisten itsemääräämisoikeuden ja vapautumisen. Tavallaan tämä tarina on totta. Toisaalta on väärin olettaa, että naiset nykylänsimaisissa yhteiskunnissa olisivat automaattisesti vapaampia ja vähemmän sorrettuja kuin naiset esimerkiksi joissain alkuperäiskulttuureissa, joissa ihmiset yleensä ovat enemmän ympäristön ja biologiansa armoilla. On väärin ajatella, että vasta länsimainen moderni valtio on vapauttanut naiset biologiastaan ja että tämä vapautuminen on edellytys tasa-arvolle. En myöskään tahdo romantisoida alkuperäiskulttuureja – varsinkin kun tiedän niistä aivan liian vähän tehdäkseni sitä. Haluan vain sanoa, että länsimaisessa kulttuurissa lisääntymisen kontrolli – tai päätös sen kontrolloimattomuudesta, siis mahdollisuus valita – on äärimmäisen tärkeä naisten tasa-arvon ja vapautumisen kannalta, niin yhteiskuntamme ja mentaliteettimme toimii. Kuitenkin tältä pohjalta on väärin olettaa kykenemättömyys täysin säädellä lisääntymistä automaattisesti naisia alistavana rakenteena jossain toisessa ympäristössä. Sen sijaan itsemääräämisoikeus omaan kehoon on tärkeää kaikkialla, naisilla tulee aina olla oikeus asettaa omat rajansa.

Ihan kuin normaalit

Jos oikein muistan, en ole koskaan halunnut naimisiin. Alaluokilla pojat olivat yök ja ajatus tytön naimisesta oli vieras. Myöhemminkin kun tulin toisiin aatoksiin, en kyennyt ymmärtämään, miksi minun pitäisi hakea oikeutusta rakkaudelleni avioitumalla. Mukana oli tietenkin myös nuoren radikaalin ennakkoluuloa perinteitä kohtaan. Myöskin ajatus siitä, että tietty ihmissuhde elämässäni – tai yleensä ottaen ihmisten elämässä – on niin tärkeä ja ensisijainen, että sen pitää lain ja läheisten silmissä olla erityisessä asemassa, tuntui hölmöltä. Pohjimmiltaan ajattelin avioliiton olevan osa heterojärjestystä, jonka perusyksikkö naisen ja miehen muodostama perhe on.

Viime viikolla ylioppilaslehti kirjoitti määräneutraalista avioliitosta otsikolla ”Tahdon naida monta”. Minun silmissäni radikaaliksi keskustelun avaukseksi tarkoitettu juttu näyttäytyi vähän muuna.

Supuolentutkija Gayle Rubin kirjoittaa klassikkoartikkelissaan seksin hierarkioista. Rubinin mukaan erilaiset seksin muodot asettuvat janalle, jonka toisessa päässä on hyvä ja hyväksytty ja toisessa paha ja paheksuttu seksi. Äärimmäisen hyvää on heteroseksuaalinen lisääntymiseen tähtäävä, pyyteetön ja avioliitossa tapahtuva seksi, äärimmäisen pahaa taas eri ikäisten välinen seksi tai lajirajat ylittävä seksi. Tässä arvojärjestyksessä esimerkiksi homoseksuaalisella seksillä ei ole yksiselitteistä paikkaa; lapsiperheellisen lesboparin seksi ja homomiesten polygaminen puskaseksiä arvotetaan hyvin eri tavoin. Yleensä ottaen hyvän seksin ominaisuuksia ovat yksiavioisuus, heteroseksuaalisuus, pyyteettömyys ja vähäinen ikäero. Hyvän ja pahan seksin välinen raja tai seksin muotojen asettuminen janalle ei ole pysyvää vaan jatkuvassa muutoksessa. Esimerkiksi tietyt homoseksuaalisuuden muodot ovat muuttuneet hyväksytymmiksi viime vuosikymmeninä. Rubinin mukaan siirtymät eivät kuitenkaan muuta hierarkista rakennettava vaan tiettyjen seksin muotojen muuttuminen hyväksytymmäksi tuottaa uuden marginaalin, uusien paheksuttujen joukon.

Ylioppilaslehden juttu pyrki vakuuttamaan lukijansa siitä, että useamman hengen liitossa eletään ihan normaalia elämää. Polygamiset ovat perhekeskeisiä, suhteet eivät välttämättä ole avoimia, seksiä ei harrasteta lasten edessä ja erityisesti kyse ei ole pedofiliasta tai lajirajat ylittävästä seksistä. Ei liene sattumaa, että jyrkin ero halutaan tehdä juuri paheksituimpiin seksin muotoihin.

En ole aikaisemmin täysin ymmärtänyt, mitä Rubin tarkoittaa uuden marginaalin luomisella. Nyt luulen tajuavani. Samalla, kun Ylioppilaslehti pyrkii normalisoimaan polygamisen avioliiton, se tulee samalla marginalisoineeksi muita seksin muotoja ja vahvistaneeksi niiden kyseenalaista asemaa. Polygamisuus on ihan ok, koska sen harjoittajat ovat muuten ihan kuin kaikki perusjampat. Samaa taktiikkaa on käyttänyt esimerkiksi homojen oikeusliike. Valtavirtakeskustelussa homoseksuaalisuudesta tällainen taktiikka on edelleen tavallinen. Homot ovat ok, koska ovat ihan kuin heterot. Sukupuolineutraalin avioliiton voi hyväksyä huoletta, koska se ei johda polygamiseen avioliittoon. Tullakseen hyväksytyksi on hyväksyttävä valtavirtakulttuurin tavat ja normit. Samalla, kun osasta homoseksuaalisesta tai polygamisesta seksistä tulee hyväksyttävämpää, toiset seksin muodot työnnetään yhä marginaalimpaan.

Lopuksi täytyy vielä kysyä, miksi juuri avioliitto? Täytyykö meidän hakea suhteillemme oikeutusta vanhasta ja konservatiisesta instituutiosta ja sisällyttää sen piiriin aina uusi suhteiden muotoja? Osittain kyse on varmasti siitä, millaiset vaatimukset ovat helposti esitettävissä ja tunnistettavissa. Kuitenkin voimakkaasti lainsäädäntöön ja tunnustamiseen liittyvät vaatimukset, peittävät näkyvistä vaikeammin muotoiltavia päämääriä ja vaatimuksia. Lisäksi ne koskettavat vain tiettyä joukkoa ihmisistä.

Mitä edellinen oli tarkoittavinaan? Sitä, että samaan aikaan, kun käytämme energiamme sukupuoli tai määräneutraalin avioliiton ajamiseen, kaupunkien järjestyssääntöjen tasolla tapahtuvat muutokset voivat mennä kokonaan ohitse. Samaan aikaan, kun ilmapiiri ei-heteroseksuaalista seksiä kohtaan muuttuu näennäisesti sallivammaksi lakimuutosten myötä, kaupungin tasolla kehitys voi olla täysin päinvastaista. Tästä hyvänä esimerkkinä on taannoinen päätös kieltää darkroomit Helsingissä. Harva edes ymmärsi, että kysymys koskettaa seksuaalisia oikeuksia, vaikka joillekin tämä kysymys oli relevantimpi kuin kysymys adoptio-oikeudesta. Lisäksi monet seksuaaliseen autonomiaan liittyvät ongelmat ovat aivan muulla kuin lain ja säädösten tasolla.

Perustuloa ja eroon tarhauksesta

Vasemmistoliiton puoluekokous päättyi tänään. Kolmen päivän kokouksessa hyväksyttiin poliittinen tavoiteohjelma seuraavalle viidelle vuodelle ja valittiin henkilöt puolueen johtoon. Tiivistäen voi sanoa, että henkilövalinnat olisivat voineet mennä nuoren uudistuvan vasemmiston kannalta paremminkin, mutta että tavoiteohjelmasta sen sijaan tuli aika hyvä.

Ensinnäkin Vasemmisto hyväksyi linjauksen perustulosta, johon tärkeä askel on nykyisten tukimuotojen yhtenäistäminen korottamalle ne 750 euroon. Vasemmistoa niin usein vaivaavan (palkka)työn korostamisen lisäksi perustulon yhteyteen tuli myös tärkeä kirjaus siitä, kuinka perustulo lisää vapautta, neuvotteluvoimaa ja mahdollistaa palkkatyön ulkopuolisen työn ja elämän muodot. Toinen tärkeä linjaus koskee turkistarhausta; ohjelman mukaan tarhauksesta on luovuttava. Sitä, että kanta ydinvoimaan on kielteinen, tuskin tarvitsee edes mainita.

Tietoyhteiskunta-asioista paremmin perillä olevien mukaan myös tähän teemaan liittyvät linjaukset ovat hyviä ja puolueista radikaaleimpia, ellei Piraatteja lasketa. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä suurissa puolueissa näissä teemoissa ollaan pihalla ja toimitaan lähinnä anti-piratismin sanomaa julistavien tekijänoikeuksista hyötyvien firmojen lobbauksen varassa. Löytyy ohjelmasta hyviä linjauksia myös muun muassa ympäristöasioista ja kapitalismiakin kritisoidaan.

Minua kuitenkin lämmittävät lopulta perustulon lisäksi eniten queer-poliittiset linjauksesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Muotoilemassani lisäyksessä todetaan:

Jokaisella tulee olla oikeus haluamaansa sukupuolen ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Käsitys kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta pitää yllä sukupuolien ja seksuaalisuuksien välistä hierarkiaa ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät sovi tähän käsitykseen. On luotava tilaa moninaisuudelle ja kunnioitettava jokaisen seksuaalista ja sukupuolista itsemääräämisoikeutta.

Uskallan väittää, että myös tässä ollaan puolueista radikaaleimmilla linjoilla. Tarvetta tällaiselle linjaukselle on, sillä valitettavan monet hahmottavat sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja niiden toteuttamiseen ja ilmaisuun liittyvät asiat naiivisti suvaitsevaisuuskysymyksinä. Ajatellaan, että maailma on onnellinen ja kiva paikka, kunhan kaikki oppivat iloitsemaan erilaisuudesta. Sukupuolijärjestelmään liittyvät hierarkiat ja normaalin ja toivottavan kautta tapahtuva vallankäyttö jäävät näkemättä.

Ohjelman johtoajatuksena on uuden ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion rakentaminen. Ihmisten puolesta päättämisen sijaan Vasemmisto tukee ihmisten kamppailuja heidän oman elämänsä autonomian puolesta tarkoittipa tämä säädyllisen toimeentulon takaamista, kohtuuhintaista asuntoa tai vapautta pakottavista sukupuolimääreistä. Osittaisesta sillppuisuudesta ja avoimeksi jäävistä kysymyksistä huolimatta ohjelmasta hahmottuu kuva siitä, millaista maailmaa ollaan tavoittelemassa ja siinä maailmassa on paljon hyvää.

Entä ne henkilövalinnat? Missä kaikki kritiikki? Vähän kriittisemmän puheenvuoron voit lukea vaikka Vallankumouksen hedelmistä.

Äänestä mua!

Ehdokkuuteni eduskuntavaaleissa varmistui, kun Helsingin vasemmistoliitto varmisti ensimmäiset ehdokkaansa. Jännittää ja innostaa!

”Vapaus, vihreys, feminismi”, sanoo mun alustava slogan. Sen lisäksi, että se on hauska viittaus Ranskan vallankumoukseen ja sointuu kivasti yhteen, se myös tiivistää joitain oleellisia juttuja ajattelustani. Vapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta ja mahdollisuuksia toimia, ajatella, osallistua, olla ja elää. Ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita. Pakkojen sijaan me tarvitsemme mahdollistavia rakenteita, kuten taatun toimeentulon, mahdollisuudet opiskella ja oppia, laadukkaat ja ilmaiset julkiset palvelut, osallistumisen paikkoja ja omia yhteisöjä.

Vihreyttä tuskin edes tarvitsee selittää. En yleensä usko välttämättömyyksiin politiikassa, mutta ympäristön suhteen on välttämätöntä tehdä aika paljon ja aika pian, jos halutaan, että maapallo jossain kunnossa tulevaisuudessakin. Asioiden katsominen vain ihmisen näkökulmasta on kestämätöntä, oikeus elinkelpoiseen ympäristöön kuuluu kaikille.

Feministi olen ollut kymmenen vuotiaasta. Silloin tärkeä kysymys oli naisten mahdollisuus mennä armeijaan (ja tietenkin oli itsekin sinne menossa, ihan vaan näyttääkseni, että olen yhtä kova kuin pojat). Nykyisin suhtaudun kyseiseen instituutioon varsin kriittisesti ja muutenkin feminismini on ehkä hitusen kehittynyt. Uskon, että tasa-arvo ei ole vain samaa palkkaa ja jaettuja kotitöitä, vaikka nekin ovat tärkeitä. Sukupuolittaminen on vallankäyttöä, joka perustuu ajatukseen normaaliudesta. Tietynlainen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaiseminen on toivotumpaa, hyväksytympää ja normaalimpaa kuin joku muu. Jokainen on saanut kokea nahoissaan sukupuolisten ja seksuaalisten normien tiukkuuden, eniten ne jotka eivät koe asettuvansa annettuun kategoriaan. Edelleenkin homoseksuaalisuutta joutuu selittämään. Pelkkä erilaisuuden suvaitseminen ei riitä, pitää haastaa ajatus siitä, että heteroseksuaalisuus olisi luonnollista ja automaattista ja se, että sukupuolet jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti kahteen. Tämä ei tapahdu yksin tai edes pääasiassa lainsäädännön tasolla, mutta esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi tai steriiliysvaatimuksesta sukupuolen korjaamisen ehtona luopuminen purkavat hierarkiaa hetero- ja homoseksuaalisuuden välillä ja kyseenalaistavat käsityksen kaksijakoisesta sukupuolesta.

Vaaliteemani eivät ole vielä lukkoonlyötyjä tai valmiita. Lopulliset teemat syntyvät yhdessä tukiryhmän kanssa. Vaikka vaaleissa politiikkaa tehdään yksilön kasvojen kautta, haluaisin rakentaa kampanjan, joka on kollektiivista toimii ja joka nostaa esiin meidän ei vain minun ajatuksiani. Jos tukiryhmään liittyminen kiinnostaa, liity facebook-ryhmään ja/tai laita viestiä. Kaikkien panosta tarvitaan!

Oikea tapa olla homo

Katsoin juuri Älä kerro äidille -sarjan loppuun (eng. Queer as folk). Koska olen edelleen ihastunut enkä osaa päästää irti, katson nyt ekstroja. Niissä käsitellään muun muassa sarjan aiheuttamaa keskustelua. Tää on just niin tätä!

Sarja aiheutti alkaessaan televisiossa ison kohun muun muassa rohkeiden seksikohtausten vuoksi, joissa toinen osapuoli oli alaikäinen. Sarjan myös arvosteltiin vahvistavan (epätosia) stereotypioita homomiesten arjesta. Sillä eiväthän homomiehet ole oikeasti feminiinisiä, eivätkä nai ympäriinsä ja biletä kaikkia iltoja. Ja etenkään aikuiset homomiehet eivät harrasta seksiä alaikäisten kanssa! Sehän on laitonta. Ekstrassa itsensä homoksi määrittelevä mies vakuutti omasta ja ystäväpiirinsä kokemuksesta käsin esitetyn kuvan epätodeksi. Hän piti pöyristyttävänä sitä, että sarja vahvistaa streotyyppistä ja virheellistä kuvaa homomiesten elämästä.

Usein kun käydään kamppailua homojen oikeuksien laajenemisesta tai argumentoidaan homouden olevan ok, vakuutetaan, että homot ovat ihan samanlaisia kuin heterotkin, heillä vain sattuu olemaan parisuhteita samaa sukupuolta olevien kanssa. Tällaisessa argumentaatiossa sellaiset homot, jotka eivät ole tai tahdo olla kuin heterot, marginalisoidaan. Osa homoista voi päästä normaalin piiriin, mutta samaan aikaan toinen joukko jätetään ulkopuolelle. Tällaista toimintaa queer-liike ja -teoria arvostelee. Queer näkökulmasta ei-heteroseksuaalisten ei pidä pyrkiä sulautumaan heteronormiin tai hakea heterokulttuurin hyväksyntää.

En tunne manchesteriläistä homokulttuuria, en siis osaa sanoa, onko sarjan kuva tosi. Tosin en myöskään usko tosiin ja epätosiin representaatioihin. Representaatiot eivät kuvaa yhteiskuntaa tai ilmiötä suoraan, vaan niihin vaikuttavat ne tavat, joilla merkityksellistämme yhteiskuntaa tai ilmiötä. Lisäksi, kun kyse on fiktiivisesta sarjasta, edes lähtökohtana ei ole todellisuuden kuvaus. Representaatioilla on myös tuottava luonne; ne muokkaavat sitä miten käsitämme maailman ja sen ilmiöt. Ne siis sekä kuvaavat että tuottavat todellisuutta yhtä aikaa. Olipa siis Älä kerro äidillen esittämä representaatio tosi tai ei, sen tuottamassa kuvassa on paljon hyvää. Vaikka tietenkin se on vain yksi kuva.

Vaikka en mä sarjasta ensisijaisesti reprsentaation takia tykäänyt, vaan hyvien hahmojen, jännän juonen ja oli ne pojat myös aika kuumia.

Tisseistä

Uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Vesi oli kylmää, muttei kohmettavan kylmää ja kaiken kaikkiaan uiminen oli tähän mennessä tämän kesän paras asia. En tietenkään ollut varautunut uimiseen, joten uin alusvaatteisillani. Koska rintsikat olivat uinnin jälkeen märät, olin loppupäivän ilman. Tulin ajatelleeksi paljon tissejä, koska ne pomppivat ja hiertyivät.

Tissit ovat merkillinen asia. Naisella pitää olla sellaiset, mieluiten aika isot. Ei kuitenkaan liian isot. Niitä kuuluu näyttää, muttei kuitenkaan kokonaan. Sen perusteella miten paljon rintojaan esittelee on oikeutettua tehdä päätelmiä ihmisestä. Liika esilletuominen tarkoittaa, että on tyrkky tai kuten yläastelaiset suoraan sanovat huora. Myös tissien liikkumista ja muotoa kuuluu kontrolloida. Rintaliiveillä tissit tuetaan pystyyn, push-upeilla vielä vähän enemmän. Rinnat eivät saa hölskyä ja pomppia hillitsemättömästi. Rintaliivejen käyttämättömyyttä joutuu perustelemaan, elleivät rinnat ole pienet.

Vaikka rintojen tulee olla isohkot niiden isonnuttamiseen liittyy jotain väärää. Tai miksi muuten rintojen isonnukset synnyttävät sellaisia otsikoita? Iltapäivälehtien lisäksi rintojen suurentaminen on vaikea asia myös feministeille, jotka näkevät rintojen aseman miesten katseiden kohteena ongelmallisena. Feministit ovat myös ihmetelleet sitä, miten reaktiot ovat niin kovin erilaisia silloin, kun hyvin lattarintainen henkilö suurennuttaa rintansa ”normaaleiksi” verrattuna siihen, kun jo alunperin ”normaalin” rintava henkilö suurentaa omiaan entisestään.

Rintojen pienentäminen tai poistattaminen taas ovat harvoin esillä. Pienentäminen ymmärretään sellaisessa kontekstissa, jossa suuret rinnat häiritsevät fyysisesti elämää. Poistamista tuntuu olevan vaikea ymmärtää meidän kaksijakoisessa sukupuolijärjestelmässämme. Mikseivät tissit voisi olla vain tissit, niin kuin kädet ovat ihan vain kädet? Tahdon tissini takaisin.

Sukupuoli sosiaalisena konstruktiona

Luulen viimeinkin käsittäneeni, mitä postmodernit feministiset ajattelijat tarkoittavat sanoessaan, että sukupuoli – myös biologinen – on sosiaalinen konstruktio.

Pointti lähtee ajatuksesta, että todellisuus tuppaa järjestymään dikotomisesta, ja että sanoilla on merkitys suhteessa siihen mitä ne eivät ole. Nainen ja mies ovat dikotomisessa suhteessa toisiinsa ja sana nainen saa merkityksensä miehen negaationa. Nainen on sitä mitä mies ei ole. Feministit kuitenkin kieltävät jaon biologisen pohjan ja argumentoivat, että kysymys sukupuolesta on ensisijaisesti diskurssiivinen ei materiaalinen tai sosiaalinen. Aikaisemmin, minulle on aina jäänyt epäselväksi, mitä tämä oikestaan tarkoittaa, koska onhan naisillä keskimäärin vagina ja miehillä penis, eikä siitä pääse mihinkään. Mutta eivät postmodernistit yritäkään kieltää erojen olemassaoloa vaan kyse on siitä, että ”yhteiskunta luo miehen ja naisen kategoriat tekemällä meidät tietoisiksi ja liittämällä suuren merkityksen tiettyihin anatomisiin piirteisiimme” (”..society creates the categories of ’man’ and ’woman’ by making us aware of, and attaching great importance to particular features of our anatomy..”). Toisin sanoen vaginan ja peniksen ei tarvitsisi olla merkittäviä eroja. Tältä kannalta jaottelu biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen muuttuu merkityksettömäksi. Feminiinisiksi tai maskuliinisiksi merkityksellistetyt ominaisuudet voivat olla sosiaalisia tai biologisia, mutta sillä ei ole väliä, koska yhtä kaikki se, että merkityksellistämme ne sukupuolen mukaan on sosiaalinen konstruktio.

Näin ollen sosiaalinen konstruktionismi ei ota kantaa siihen, onko miesten ja naisten välillä jotain myötäsyntyisiä eroja, se ei yksinkertaisesti ole kiinnostava kysymys. Saman voisi varmaan laajentaa koskemaan seksuaalisuutta. Muistan jonkun joskus kommentoineen, että väite, jonka mukaan heteroseksuaalisuudessa ei olisi mitään luonnollista on naurettava. Ja onhan se jos asian ymmärtää niin, että ellei ihmisiä olisi sosiaalistettu toimimaan heteroseksuaalisesti, naiset ja miehet eivät tuntisi seksuaalista vetoa toisiinsa. Moinen väite lienee melkoista ihmisen korottamista muun luonnon ja biologiansa yläpuolelle. Mutta, uskoisin, että tuossa väitteessä on kyse samasta kuin sukupuolen kohdalla: se että pidämme ihmisen seksuaalisia mieltymyksiä tärkeänä erona, on sosiaalinen konstruktio. Vaikka heteroseksuaalinen seksi olisikin jonkinlainen biologinen tavallisuus, siitä ei voida johtaa heteroseksuaalisuuden (joitain satoja vuosia vanhan käsitteen) luonnollisuutta.

Toisen oivalluksen tarjoili sama kirja. Ei ole pakko valita puoltaan. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi erilaisten feminismien välillä. Allekirjoitan konstruktionistisen maailmanymmärryksen, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että pelkkä kielen ja diskurssien tasolla pysytteleminen ei riitä. Jos ongelmiin halutaan puuttua ja muutosta saada aikaan, on kyettävä sanomaan jotain myös materiaalisesta maailmasta. Samoin materiaalista maailmaa ei voida jättää ottamatta huomioon, sillä se luo aika konkreettisesti puitteita toiminnallemme. Lisäksi suhteellisten, paikallisten ja erityisten teorioiden lisäksi on kyettävä yleistämään, vaikka silloin tarkkuus kärsisikin, muutoin on vaarana, että vallankäyttö ja sorto pelkistyvät paikallisiksi ilmiöiksi eikä niiden yleisempää luonnetta huomata. Mutta siis, kuulemma nykyisenä trendinä on postmodernien ja varhaisempien teorioiden ja käsitteiden yhdisteleminen. Teos myös osoitti, että jako liberaalifeminismin, radikaalifeminismin, sosialistisen feminismin ja postmodernin feminismin (ja muiden) välillä ei todellakaan ole kovin selvärajainen. Mutta jos pitäisi valita olisin postmoderni tai radikaalifeministi. Netissä pitäisi olla testi tätä varten, varmaan onkin.

Nämä oivallukset minulle tarjosi Valerie Brysonin ”Feminist Political Theory” -teos. Monipuolinen ja selkeä johdanto aiheeseen, etenkin jos varhaisempi feministinen ajattelu (ennen 1960-l) kiinnostaa.

Parisuhdeväkivallasta

lokak. 19., 2008 | 10:48 am
Eilen sain kuulla taas yhdestä tapauksesta. Kaveri oli ollut sukulaisperheen luona yötä. Perheen äiti oli kertonut, että aikoo erota miehestään, koska tämä lyö. Eikä ”vain” lyö. Vaan uhkailee myös satuttavansa lapsia. Mies on useamman kerran haettu putkaan, mutta tutkintaa ei koskaan aloitettu, koska nainen on poliisien tullessa paikalle kieltänyt kaiken. Luulen, että poliisi lyö tässä laimin velvollisuuksiaan, sillä pahoinpitely ei nykyisin enää ole asianomistajarikos.

Edellisen kerran törmäsin parisuhdeväkivaltaan viime keväänä. Kaverini N oli pitkän jahkailun jälkeen jättänyt poikaystävänsä. Väkivalta alkoi eron jälkeen. Onneksi tässä tapauksessa exä ehti lyödä vain kahdesti, vaikka toisella kertaa tuli turpiin ihan kunnolla. Häiriköinti jatkui kuitenkin puhelimitse. Olin kerran itse läsnä: tyyppi haukkui N:ää pikkuvituksi ja huoraksi ja räyhäsi muuten vaan. Naapurissa sattuneessa tapauksessa mies oli kapakkareissun jälkeen alkanut hakata nukkuvaa vaimoaan, koska tämä oli lähtenyt aikaisemmin kapakasta ja jättänyt miehen yksin.

Olen pitkään miettinyt miten parisuhdeväkivallasta tulisi puhua. Kun toisaalta kyse on miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta ja toisaalta taas myös naiset lyövät miehiä. Oma lukunsa on vielä samansukupuolisten suhteissa tapahtuva väkivalta, mutta siitä minulla (tai oikein kellään muullakaan) ei ole mitään aavistusta. Olen periaatteessa sitä mieltä, ettei määrällisestä vähäistä naisten harjoittamaa väkivaltaa saa lakaista maton alle, sillä jo nyt miesuhrien on vaikea saada apua. Siksi suhtaudun ristiriitaisesti, esimerkiksi Amnestyn käyttämään termiin ”naisiin kohdistuva väkivalta. Toisaalta oman lähipiirini kokemusten kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, ettei ilmiön sukupuolittuneisuutta voi kieltää. Ei siksi, että kaikissa tuntemissani tapauksissa uhri on ollut nainen, vaan siksi, että kaava on niin samanlainen. Väkivaltaan liittyy aina toisen halventaminen, jota en voi olla kytkemättä kulttuurissamme piilevään naisvihaan. Uhri saa kuulla olevansa huora tai vittu, joka antaa kaikille. Viimeisimmässä tapauksessa mies oli sanonut, että lasten olisi parempi ilman äitiään, koska äiti on huora, joka makaa kaikkien kanssa. Lisäksi määrällisesti sukupuolittuminen on kiistämätön tosiasia.

Ongelmana väkivaltakeskustelussa on jatkuva vastakkainasettelu. Mies- ja naisaktiivien on kiire päästä todistamaan, että juuri oma sukupuoli kärsii eniten (onneksi myös joskus toisin päin). Ymmärrän naisaktiiveja, joiden intressinä on tuoda ilmiön sukupuolittuneisuus esiin, mutta tämä ei saisi tarkoittaa miesuhrien unohtamista. Miesaktiiveja taas en (tässäkään suhteessa) juuri ymmärrä. Heillä, jos kenellä tuntuu olevan sellainen luulo, että tasa-arvon tavoittelu on nollasummapeliä: jos naiset saavat jotakin se on miehiltä pois. Ja onhan se totta, jos naiset pääsevät eroon väkivallasta, miehet eivät enää lyö, mikä menetys. Tosin silloin miehistä tulee aseettomia naisten harjoittamaa seksuaalista valtaa vastaan. Ottaako joku näitä tyyppejä tosiaan vakavasti? Mutta ehkä kirjoitan tästä aiheesta toiste.

Vielä uhreista. Puhuin N:n kanssa jokin aika sitten parisuhdeväkivallasta ja hän sanoi, että oikeastaan tapahtunut oli aika valaiseva kokemus. Kukapa meistä fiksuista, koulutuista nuorista, heterosuhteita harrastavista naisista ei olisi ajatellut, miten toimisi, jos mies löisi. Suhde olisi ohi saman tien ja rikosilmoitus menemään, saisipahan maksaa paska. Samalla harva meistä on ajatellut, että väkivaltaa oikeasti osuisi omalle kohdalle, ei ainakaan tässä suhteessa. Kai sen näkyy jo päällepäin, jos tyyppi on väkivaltaan taipuvainen. N sanoi, että tapahtunut avasi silmät monessakin suhteessa. N syyllisti itseään tapahtuneesta, olihan hän se joka oli vitkutellut, pettänytkin kerran, ja exällä oli paha olla. N sanoi ennen ajatelleensa, että ne naiset, jotka jäävät suhteeseen ja syyllistävät itseään tapahtuneesta ovat hiljaisia hissukoita, raukkoja, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Niin me kaikki taidamme ajatella. Parisuhdeväkivallasta puhuessamme kauhistelemme yhtälailla kuin itse tapahtunutta uhrin reaktioita. Eikä se lähtenyt heti menemään? Ilmoittanut poliisille? Hiljaisessa yksimielisyydessä pudistelemme päitämme, näinhän se aina menee. Miksi ne naiset ovat niin tyhmiä ja saamattomia? Eihän häitä voi auttaa, elleivät he itse halua auttaa itseään. Todellisuudessa tilanne ei ole niin mustavalkoinen. Yleensä myös tekijällä on paha olla, hän on raskas ihminen, jota uhri tahtoo auttaa. Eikä ole ihan helppoa ilmoittaa läheisestä poliisille. N sanoi, että hänellä kesti kauan tajuta, ettei hän voi tehdä exänsä hyväksi mitään ja ettei mikään hänen tekemänsä oikeuta lyömistä.

Väkivallan uhrit ovat aina toisaalla. Emme me ajattele, että kavereissamme on todennäköisesti väkivaltaa kokeneita. Eivätkä väkivaltaa kokeneet juuri asiasta puhu. Väkivalta on häpeä uhrilleenkin. Ehkä juuri siksi, mitä se mielestämme kertoo uhrista. N sanoi, että kun tulee puhe perheväkivallasta, hän kertoo suoraan kokeneensa sitä, ei siinä ole mitään salailtavaa. Ei pitäisi olla. En sano, että uhrien pitäisi puhua kokemuksistaan, jos ei siltä tunnu, mutta jos tuntuu, puhukaa. Me kaikki voisimme oppia niistä.

Lopuksi vielä vaadin kaupungilta toimia parisuhdeväkivallan uhreille suunnattujen palvelujen parantamiseksi, poliisilta tehokasta puuttumista, feminististä itsepuolustusta kouluihin ja kaikissa yhteyksissä miesuhrien huomioimista.

Hemmetin kova tyttö

Luin Hesarista juuri, että joka seitsemäs kehittyvien maiden naisista menee naimisiin ennen kuin täyttää 15-vuotta, kolmasosa ennen kuin täyttää 18. Alle viisitoistavuotiaiden luku on aika huima. En nyt kuitenkaan rupea kauhistelemaan naisten ja lasten oikeuksien kurjaa tilaa, koska se on tuttu tarina kaikille, vaan tyydyn toteamaan, että jemeniläinen Najoud Muhammed Nasser on hemmetin kova tyttö. Najoud Muhammed Nasser, 8v, pakotettiin naimisiin 30-vuotiaan miehen kanssa. Tyttö muutti väkivaltaisen isänsä luota vieläkin väkivaltaisemman miehen luo, joka ilmeisesti raiskasi ja hakksasi tyttöä miten huvittaa kahden kuukauden ajan. Najoud pyysi perheeltään apua avioeron hakuun, mutta nämä kieltäytyivät. Niinpä lopulta tyttö karkasi ja meni yksin kaupungin oikeustalolle vaatimaan avioeroa. Loppu hyvin kaikki hyvin: avioliitto mitätöitiin ja tytön isä ja mies pidätettiin. Mutta siis, käsittämätöntä, että kahdeksanvuotiaalla hakatulla ja raiskatulla lapsella on älyä, tarmoa ja uskallusta moiseen. Lue lisää tapauksesta vaikka