Palveluita!

Tiedämme kaikki, että 1990-luvun laman jälkeen perusturvan taso on jäänyt jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Tästä johtuen köyhyys on lisääntynyt ja syventynyt. Tuet eivät pahimmillaan riitä perustarpeiden tyydyttämiseen saati sellaisen täysipainoiseen elämään, jollaiseen sosiaaliturvan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi riittää. Yhä useammat myös eksyvät tukiviidakkoon ja tippuvat sen aukkoihin. Viimesijaisesta toimeentulotuesta on tullut pysyvä tukimuoto muiden tukien tai työtulojen täydentäjänä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt köyhyyden toinen tuottaja, palveluiden huonontuminen. Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkusen mukaan laman aikana ja jälkeen leikkauksista kärsivät pahiten palvelut. Suurimpia häviäjiä olivat mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakkaat. Palveluiden huonontuminen ja kallistuminen ovat jatkuneet lamasta saakka. Asiakasmaksuja on otettu käyttöön ja kasvatettu paikkaamaan pienentyviä budjetteja. Palveluihin pääsy on vaikeutunut. Tämä on jonkun toisen tutkijan mukaan kansainvälinen trendi; palveluista on helpompi leikata kuin perusturvasta.

Köyhyys ei ole vain rahan puutetta vaan kyvyttömyyttä toimia ympäröivässä yhteiskunnassa, kyvyttömyyyttä tehdä valintoja ja vaikuttaa elämän suuntaan. Palveluiden kallistuminen on tarkoittanut, että perusturvalla elävien pienenevistä rahoista yhä suurempi osa kuluu sellaisten perusasioiden kuin terveydenhuollon rahoittamiseen. Se on myös tarkoittanut, että kun rahat ovat tiukissa mietit kahdesti mennäkö lääkäriin. Palveluiden huononeminen on myös rajoittanut toiminnan mahdollisuuksia sekä sitä kautta, että raha ei riitä että sitä kautta, ettei julkinen palvelu enää näyttäydy aitona vaihtoehtona. Monen vanhuksen lapset varmasti joutuvat miettimään pitkään, hoitaako vanhempansa itse vai laittaa hänet hoitokotiin, joista saamme jatkuvasti lukea kauhutarinoita. Erityisen vähiin toiminnan mahdollisuudet on viety niiltä, joilla ne muutenkin ovat kapeimmillaan, kuten päihde- ja mielenterveyskuntoutujilta.

Valitettavasti palveluiden huonontuminen ei ole yhtä helposti osoitettavissa kuin perusturvan taso. Palveluiden merkitys nousee myös valitettavan harvoin esille keskustelussa köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Yhteyttä ei tunnu tajuavan myöskään istuva hallitus, joka leuhkii luvatuilla työmarkkinatuen ja toimeentulotuen korotuksilla, mutta leikkaa samaan aikaan kunnilta, jotka tuottavat palvelut.

Palveluista puhuu myös liian vähän punavihreä sukupolvi, joka huutaa elämiseen riittävän perustulon perään. Perustulolla ei tee mitään, ellei sen rinnalla ole riittäviä (maksuttomia) julkisia palveluita. Nuoren, terveen ja riippumattoman on helppo ajatella, että kaikki olisi ok, jos vain saisi rahaa ilman kuumotusta ja kontrollia. Jos kuitenkin keskitymme vain perustulon vaatimiseen, voi olla että siinä sivussa palvelut jatkavat huonontumistaan, koska rakas perustulomme syö kaikki sosiaalisektorin varat. Perustulo on myös tällaisessa tilanteessa kätevä keino työntää naiset takaisin koteihin hoitamaan lapset ja vanhukset.

Perustulossa on vallankumouksellista potentiaalia. Riittävän tasoisena toteutuessaan se tarkoittaisi resurssien uudelleen jakoa. Se voisi myös olla osa sellaista talousjärjestystä ja elämäntapaa, joka ei perustu jatkuvalle kasvulle. Kuitenkin se vaatii rinnalleen ajatuksen maksuttomista julkisista palveluista.

Mittaamaton onni

Vihreiden mielestä ensi hallitusohjelmaan on saatava kirjaus onnellisuusmittarin laadinnasta. Ilmeisesti ideana on luoda kritisoidun bruttokansantuotteen rinnalle mittari, joka ei mittaa talouden kasvua vaan onnellisuutta. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta voiko onnellisuutta mitata?

Onnellisuustutkimus on kiistelty tutkimuksen suunta. Ihminen arvioi aina onnellisuuttaan suhteessa siihen, minkä katsoo itselleen olevan mahdollista. Subjektiivista onnellisuuden kokemusta kysyttäessä laajamittaisen köyhyyden ja puutteen kanssa kamppailevien maiden asukkaat saattavat olla onnellisempia kuin vauraiden teollisuusmaiden. Silti tältä pohjalta ei voida sanoa, ettei köyhyyteen ja kurjuuteen tarvitse puuttua.

Tietenkin ainakin vasemmistolaisempien vihreiden mielistä onnellisuusmittari tarkoittaa pienempiä tuloeroa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki haluaa, että seuraava hallitus ”keskittyy talouspolitiikassaan tuloerojen tasaamiseen, säästää hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan leikkauksilta ja tähtää kaikkien ihmisten työllistymiseen”. Sinnemäki myös peräänkuuluttaa todellisen hyvinvoinnin indeksin (Genuine Progress Indicator) kaltaista mittaria.

Mutta mitä tapahtuu, jos vihreät saavat tahtonsa läpi onnellisuusmittarin laadinnasta? Millaisen onnellisuusmittarin valmistelee mahdollinen oikeistohallitus? Vaikka vihreät olisivat mukana hallituksessa, oikeistolaisessa onnellisuusmittarissa onnellisuuden mittana eivät varmasti ole pienet tuloerot tai tasa-arvo. Aivan päinvastaiset tavoitteet ovat ainakin ohjanneet nykyisen hallituksen työtä ilman, että tässä hallituksessa istuvat vihreät edes olisivat sanoneet vastaan. En syytä oikeistoa heidän näkemyksestään onnellisuudesta, onnelisuus nimittäin on aina politiikan tavoite, näkemys siitä, mikä luo onnellisuutta ja kenelle onnellisuutta on ensisijassa tuotettava vain vaihtelee.

Vihreät tahtovat onnellisuutta talouskasvun sijaan. Kuitenkin talouskasvua perustellaan juuri sen onnellisuutta tuottavalla vaikutuksella: kasvu ja vain kasvu luo edellytykset hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan ylläpidolle ja on siksi onnellisuuden kannalta välttämätöntä. Tämä logiikka on väärä, koska hyvinvointi syntyy paljon muustakin. Talouskasvuun perustuva onnellisuuskäsitys tuokin hyvin esiin sen, ettei onnellisuutta aina haluta tuottaa kaikille. Talouskasvuun perustuva malli on hyödyttänyt hyvä- ja osin keskituloisiakin. Rikkaita suosivaa politiikka on vain perusteltu välttämättömyydellä.

Kaikki tahtovat onnellisuutta ja siksi puhe onnellisuudesta on höttöä, joka ei vielä sellaisenaan sano yhtään mitään mistään. Lisäksi onnellisuus on niin subjektiivinen ja epämääräinen käsite, ettei se sovi politiikan lähtökohdaksi. On parempi puhua hyvinvoinnista. Hyvinvointitutkimuksella on pitkät perinteet ja toisin kuin onnellisuus, se sisältää selvästi elämän materiaaliset puolet, mutta ei kuitenkaan rajoitu vain niihin. Esimerkiksi Erik Allardtin vaikutusvaltainen hyvinvoinnin malli tarkastelee kolmea ulottuvuutta: omistamista, rakastamista ja olemista, englanniksi paremmin taipuvat having, loving, being.

Keskustelussa hyvinvoinnista on teorioista ja tutkimuksesta huolimatta kyse poliittisista valinnoista: mitä hyvinvointi on, kenelle sitä halutaan tuottaa ja miten sitä tuotetaan. Vasemmiston näkemyksen mukaan hyvinvointi kuuluu kaikille. Keskeinen keino sen tuottamiseen on ihmisten toiminnan ja osallistumismahdollisuuksien takaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kyse on on siis perusasioista: riittävästä toimeentulosta ja palveluista, mielekkäästä elämästä ja valinnan mahdollisuuksista.

Hyvinvointierojen tasoittamisen on oltava seuraavan hallituksen esityslistalla. Konkreettisesti tämä tarkoittaa lisää panostuksia perusturvaan ja palveluihin, niiden säilyttäminen ei vielä riitä. Vasemmiston veromallin mukaan rahoitus tähän saadaan oikeudenmukaiselle verotuksella eli kiristämällä suurituloisten verotusta, jonka keventämiseen edelliset hallitukset ovat tuhlanneet yli kahdeksan miljardia euro. Erityisesti palkka- ja pääomatulot on laitettava samalle viivalle ottamalla pääomatulot progression piiriin.

Unta ja ruokaa

Tänään kello 13.30 Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa kolmatta kymmentä opiskelijaa kaivaa peitot, makuupussit ja unilelut laukuistaan ja käy makaamaan porraskäytäville. Mankasta alkaa soida rauhallinen musiikki ja moniääninen puhe. Tieteenpäivillä vierailevat ihmiset jäävät hämmästelemään, televisiokamerat kuvaavat, me nukumme.

Opiskelijalla ei ole aikaa uneen. Opiskelijatoiminnan unimanifestin sanoin:

Opiskelijan perusmielentila on jatkuva ylivirittynyt valmiustila, jossa stressi ja ahdistus vievät nekin vähät yöunet, joihin olisi aikaa. Ja ainoa, mitä yliopisto tarjoaa, ovat YTHS:n uni- ja masennuslääkkeet! Aivot ja ruumis tarvitsevat oikeaa lepoa ja joutilaisuutta tyrmäystippojen sijaan!

Tämä ei koske vain opiskelijoita. Kyse ei ole väliaikaisesta elämänvaiheesta. Myös työssäkäyvän arki on raskasta. Vaikka palkka riittäisikin elämiseen, ylityöt ja työelämän tuleminen osaksi vapaa aikaa vievät voimat. Samalla pitäisi huolehtia, kodista, lapsista, omista ystävyyssuhteistaan. Univelkaa otetaan ja aito lepo ja joutilaisuus alkavat olla ylellisyyttä.

Tänään otimme aikaa unelle. Vaadimme, aikaa ja unta. Riittävää toimeentulo, joka vapauttaisi meidät jatkuvasta tasapainoilusta työn ja opiskelun välillä. Vapautta luoda opiskelun merkitykset itse, tutkia ja oivaltaa, ilman jatkuvasti kiristyvää kontrollia. Uneksia omat unemme. Tilaa unelle myös yliopistolla.

Makaaminen yliopiston aulassa tuntui aluksi oudolta, mutta kuitenkin turvalliselta. Silmät kiinni on suojassa ja myös ympärillä liikkuvat ihmiset kohtelivat meitä varoen. Peiton alla on turvassa, sen tietää lapsikin. Myös yliopiston vahtimestari, joiden taholta olen joskus saanut kokea melko töykeää käytöstä, olivat nyt varsin rauhallisia. Yksi tuli ravistelemaan, mutta kun en reagoinut lähti pois. Nukkuvaa ihmistä ei saa häiritä eikä nukkava ole uhka. On myös vaikea tietää kuinka suhtautua julkisella paikalla nukkuvaan. Poliisikaan ei ottanut oikein todesta, kun vahtimestarien puhetta ”opiskelijamielenosoituksesta”, kun vahtimestari kertoi puhelimessa, että nukumme. Poliisi ei tainnut priorisoida tätä mielenosoitusta eikä ilmaantunut paikalle tempauksen aikana.

Kaikki reaktiot eivät olleet vain positiivisia. Joku päivitteli sitä kuinka ”ei vain hänen nuoruudessaan” ja eräs ohikulkija kysyi olemmeko jotain narkkareita. Makasin sellaisessa kohdassa, että ihmiset harppoivat jatkuvasti ylitseni. Erään rouvan turkki, joka osui naamalleni säikäytti aika pahasti.

Kello 14.30 herätyskellot alkoivat soida. Venyttelimme, nousimme, pakkasimme peittomme ja suuntasimme Unicafeen lounaalle. Ruokaa ja unta, niillä pääsee jo pitkälle.

Kenen lapsilisistä pitäisi puhua

Lapsilisät ovat herättäneet keskustelua Jari Sarasvuon todettua, että olisi ”reilua meininkiä”, että rikkaat luopuisivat lapsilisistä. Kansan enemmistö kannattaa ajatusta ja puolueista sosiaalidemokraatit ovat valmiita leikkauksiin. Kuten Tero Toivanen kirjoittaa, demarit harjoittivat tässä halpaa ja ymmärtämätöntä populismia. Koko keskustelu lapsilisistä kuitenkin kertoo, etteivät keskustelijat ole perillä siitä, missä todelliset epäkohdat ovat. Rikkaiden lapsilisät ovat periaatteellinen, mutta kuitenkin melko triviaali kysymys. Rikkaiden lapsilisien kustannuksilla ei vähennetä köyhyyttä tai saavuteta säästöjä. Toisaalta oikeasti rikkaille lapsilisät ovat vain karkkirahaa.

Kaikille lapsilisät eivät kuitenkaan ole samantekeviä. Sosiaalietuuksien tai pienen palkan varassa elävät lapsiperheet ovat hyvinkin riippuvaisia lapsilisistä. Erityisen heikoilla ovat toimeentulotuella osittain tai kokonaan elävät. Nimittäin siinä missä keskituloisilla ja rikkailla lapsilisät lisäävät tuloja, toimeentulotukea saavilla lapsilisät eivät vaikuta tuloihin. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki palkat ja etuudut lasketaan tuloiksi, myös lapsilisät. Näin ollen sosiaalitoimen asiakas saa lapsilisän verran vähemmän toimeentulotukea. Samaan aikaan, kun rikkaat sijoittavat lisät lapsensa moporahastoon, köyhimmät eivät hyödy lapsilisästä mitenkään. Tässä on todellinen epäkohta, johon tulisi puuttua. Olisi reilua, että myös köyhimmät hyötyisivät lapsilisistä.

Ennen 1990-luvun lamaa lapsilisä oli etuoikeutettua tuloa suhteessa toimeentulotukeen, toisin sanoen lapsilisää ei huomioitu tulona toimeentulotukea laskettaessa. Laman leikkausten yhteydessä tästä luovuttiin. Näin kurjistettiin heikoimmassa asemassa olevien taloutta entisestään. Laman jälkeen lapsilisän asemaa etuoikeutettuna tulona ei palautettu ja nyt sitä tuskin edes muistetaan.

Kysymys lapsilisästä ja toimeentulotuesta on erityisen ajankohtainen tilanteessa, jossa yhä useapi (lapsiperhe) joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, joka työtulojen tai muiden tukien riittämättömyyden vuoksi. Yleisesti nykyinen tilanne kertoo sosiaalietuuksien arvon jälkeenjääneisyydesta ja pienempien palkkojen riittämättömyydestä. Nykyisessä tilanteessa kysymys toimeentulotuen saajien lapsilisästä ei ole marginaalinen vaan koskettaa merkittävää joukkoa vähävaraisia ihmisiä. Lapsia elää alle köyhyysrajan Suomessa saman verran kuin 1970-luvun alussa. Lapsilisän muuttaminen etuoikeutetuksi tuloksi olisi konkreettinen keino vähentää lapsiperheiden köyhyyttä.