Odotusaika VIII: Synnytys – kivuliasta kestämistä?

Näin viime yönä unta, jossa olin sivarissa. Asevelvollisuus suoritettiin kaksiviikkoisella kurssilla ja se koski myös naisia. Olin ajatellut hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ennen synnytystä, olihan laskettuun aikaan juuri kaksi viikkoa aikaa. Kurssiin kuului, että me pari vanhempaa osallistujaa pidimme esitelmiä kaksikymppisille asevelvollisille. Minä päätin luennoida sivareille synnytyksestä.

Koska todellisuudessa en pääse kertomaan synnytyksestä sivareille, kirjoitan muutaman ajatuksen teille, hyvät lukijat.

Vielä joitain kuukausia sitten ajattelin, että synnytys on kivulias kokemus, josta selviää hammasta purren ja riittävällä kivunlievityksellä. Näin taitaa ajatella aika moni, koska eihän synnyttämisestä juuri puhuta – paitsi synnyttäneiden naisten kesken. Ehkä kuvaavaa on, että Eve Enslerin Vaginamonologeissa ei alunperin ollut yhtään raskautta tai synnytystä käsittelevää tekstiä. Ei yhtään!? Ja kuitenkin synnytys on äärimmäinen ruumiillinen kokemus, joka koskettaa suurta osaa naisista ja joka jättää jälkensä kehoon. On sääli, jos näin oleellinen naisten kokemus pelkistyy kulttuurissamme passiiviseen kestämiseen ja sietämiseen. Erityisen valitettavaa on, jos se muodostuu synnyttäjälle itselleen traumaattiseksi kokemukseksi.

Miten synnytys sitten voi olla jotain muuta? Neuvolan perhevalmennuksessa kehotettiin olemaan suunnittelematta liian tarkasta ja luottamaan kätilöön. Synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä taas toivottiin synnyttäjien miettivän etukäteen omia odotuksiaan, kivunlievitystä, synnytysasentoa, kätilön ja kumppanin roolia ja kirjaavan toiveensa ylös. Pitääkö siis suunnitella vai ei, käyttää omaa päätään vai luottaa kätilöön?

Vastaus on tietenkin molempia, mutta kysymykset kuvastavat kuitenkin tärkeää jakoa suhtautumisessa synnytykseen. Vanhakantaisempi sairaalakulttuuriin syvälle iskostunut linja on, että ammattilaisilla on paras tieto. Potilas jää helposti toimenpiteiden passiviseksi kohteeksi; aina ei edes tarvitse kertoa toimenpiteistä tai ainakaan neuvotella niistä. Tällöin synnyttäjänkään on turha suunnitella synnytyksen kulkua.

Synnyttäjälähtöisempi ajattelu lähtee siitä, että synnytystä saa ja kannattaa suunnitella. Tuskin koskaan kaikki menee suunnitelman mukaan, mutta synnyttäjä on se, joka lopulta synnyttää ja jonka ruumiista löytyvät voimat saattaa lapsi maailmaan. Parhaimmillaan synnyttäjällä on edes joku kuva siitä, mitä haluaa ja kätilö tukee päätöksiä, esittää vaihtoehtoja ja puuttuu vain jos tilanne vaatii. Aina kaikki ei mene näin nätisti. Sairaaloiden käytännöt voivat sanella toimenpiteitä ja lisäksi jokaisella kätilöllä on omat mieltymyksensä ja toimintatapansa. Siksi omien toiveiden kirjaaminen ylös on tärkeää. Samoin on syytä varautua pitämään kiinni näkemyksistään ja vaatimaan perusteluja esitetyille toimenpiteille.

Kun puhutaan aktiivisesta synnytyksestä, tarkoitetaan, että synnyttäjä on aktiivinen toimija, oman kehonsa paras asiantuntija. Aktiivisen synnytyksen kannattajat korostavat lääkkeettömien ja mietojen kivunlievitysmenetelmien, kuten veden, erilaisten asentojen, hieronnan ja lämpöhauteiden käyttöä. Lähtökohtana on, että naisen ruumiista löytyy kaikki tarvittava synnyttämiseen. Luomusynnyttäjät korostavat, että synntyksessä käytettävät lääkkeet ovat vahvoja ja niillä on vaikutuksia vauvaan. On myös näyttöä siitä, että toimenpiteiden ja lääkkeiden käyttö johtaa uusiin toimenpiteisiin ja lääkkeisiin. Minusta tämä ei kuitenkaan ole oleellisinta. Myös lääkkeettömyys voi olla haitallista, jos esimerkiksi synnyttäjä väsyy liikaa jo avautumisvaiheessa eikä jaksa enää ponnistaa. Samoin lääkkeistä pidättäytyminen ja siitä johtuva sietämätön kipu voivat muodostua traumaattiseksi kokemukseksi. Äidin ja lapsen terveyden ohella tavoitteena tulee olla positiivinen synnytyskokemus. Ehdottomuus lääkkeiden tai asentojen suhteen tuskin palvelee tätä tavoitetta. Sen sijaan kokemus siitä, että synnyttäjä itse voi ohjailla tilannetta, toimia aktiivisesti ja vaikuttaa ovat oleellisia. Synnyttäjän voimauttaminen luottamaan itseensä ja kehoonsa on aktiivisen synnytyksen ydin ja paras anti.

Synnyttäminen on samaan aikaan kontrollin menetystä ja sen pitämistä. Jotkut naiset kokevat synnyttäessään ns. synnytysregression, tilan, jossa tietoisuus vaipuu taka-alalle ja toiminnasta tulee vaistonvaraista. Äärimmäisyydessään ja biologisuudessaan synnyttäminen on ihmisen eläimellisempiä puolia. Synnyttäessä ihminen ehkä tavoittaa jotain siitä, mitä on olla nisäkäs – tai niin ainakin haluan kuvitella. Synnytystä ei voi kontrolloida, sen tahtia määrätä tai kestoa ennustaa. Rationaalisessa modernissa maailmassa tässä on jotain vallankumouksellista. Luonto asettaa reunaehtonsa, elää meissä ja mahdollistaa elämämme.

Samaan aikaan synnyttäjä voi olla aktiivinen. Hän voi etukäteen suunnitella, miten toivoisi synnytyksen etenevän. Synnyttäessään hän voi olla vedessä, laulaa, huutaa, kuunnella musiikkia, heijata itseään tyynyjen päällä, liikkua, olla kyykyssä, kontallaan, makuullaan tai seistä, pyytää kumppanin tai tukihenkilön hieromaan, hakea hellyyttä tai eristäytyä. Hän voi naukkailla ilokaasua tai turvautua tuhdimpiin lääkkeisiin, mutta myös olla turvautumatta. Itse synnytyksessä juuri vaistojen seuraaminen voi olla aktiivisuutta.

Odotusaika VII: Rahaahan se vain on

Minimiäitiyspäiväraha on 22,96 euroa päivältä pois lukien sunnuntait. Veroa päivärahasta maksetaan 20 prosenttia, jonka jälkeen käteen jää noin 478 euroa kuukaudessa. Lapsilisää maksetaan ensimmäisestä lapsesta 104,19 euroa. Päälle voi saada asumistukea, mikäli puolison tulot eivät ole liian isot. Näillä rahoilla siis pärjäilleen ensi kevät.

Ei niillä juhlita, mutta kumppanillani on töitä ainakin alkuvuodeksi ja olen mä pienemmilläkin rahoilla elänyt. Eikös niistä lapsistakin tule kalliita vasta sitten jonkun vuoden päästä? Kiperä tilanne on minimirahaa saavilla yksinhuoltajilla ja perheillä, joissa molemmat vanhemmat elävät minietuuksilla.

Minulle kiperä ja täytenä yllätyksenä tullut kohta on siirtymä opintotuelta äitiyspäivärahalle. Nimittäin marraskuu on viimeinen opiskelukuukauteni, äitiysloma alkoi 3.12. Marraskuun opintotuki on maksettu 4.11. ja ensimmäinen äitiyspäiväraha maksetaan joskus tammikuun alkupuolella. Toisin kuin opintotuki, äitiyspäiväraha maksetaan 30 päivää jälkikäteen. Ja tämähän toimii hienosti, jos siirryt palkkatyöstä päivärahalle, mutta tukimuodosta toiseen siirtyessä vastassa onkin kuukauden tueton jakso. Juuri siinä vaiheessa, kun viimeistään pitäisi ostaa vaunut, turvaistuin, imetysliivejä ja -paitoja, vauvan vaatteita, rintapumppu ja hoitopöytä. Seuraavan kerran kun kuulette puhuttavan sosiaaliturvan aukkoisuudesta niin tiedätte, että tätä se tarkoittaa. Seuraavaksi annan esimerkin ilmiöstä, jota kutsutaan tukiviidakoksi.

Tukiviidakko osa I: Kela ja toimeentulotuki
Kun muualta ei saa rahaa, sitä saa sosiaaliasemalta. Toimeentulotuki on viimesijainen ja väliaikaiseksi tarkoitettu tukimuoto, jonka myöntää ja rahoittaa kunta. Verrattuna Kelan tukiin, toimeentulotukeen liittyy hyvin voimakas kontrolli. Tt-tuen saamisen ehtona on varattomuus, siis ensin on käytettävä kaikki säästönsä ennen kuin tukea voi saada. Jos siis vanhemmaksi tulevalla opiskeljalla sattuisi jotain säästössä olemaan, nämä rahat olisi pistettävä tukijärjestelmän aukon paikkailuun. Jos säästöjä ei ole (kuten useimmilla opiskelijoilla juuri ei), äitiyspäivärahalle siirtyvä opiskelija joutuu hakemaan siirtymäkuukaudelle toimeentulotukea. Siis kiikuttamaan tiliotteensa, vuokrasopimuksensa ja lääkärilaskunsa sossuun ja tapaamaan sosiaaliohjaajan, jonka kanssa käydään läpi hakijan tilanne. Vaikka ei siihen mitään ohjausta tarvita, että huomaa, että tässä on aukko ja siksi ollaan tällä luukulla. Perustellusti voi sanoa, että tukijärjestelmän aukko pakottaa ihmisiä muutenkin ylikuormitetun ja kunnille kustannuksia aiheuttavan toimeentulotuen asiakkaiksi.

Tukiviidakko II: Epätarkoituksenmukainen tukien käyttö
Kuten äsken kirjoitin, minun olisi pitänyt marssia sossuun hakemaan toimeentulotukea. En kuitenkaan tehnyt niin. Ensinnäkin koska tiedän, että toimeentulotuen saaminen opiskelija voi toisinaan olla kohtuuttoman vaikeaa. Tässä tapauksessa tuleva äitiys olisi saattanut tasoittaa tietä, mutta en kumminkaan vaan jaksanut, koska en osannut arvioida paljonko ylipäätään saisin tukea, jos myönteinen päätös tehtäisiin. Toimeentulotuki on perhekohtainen ja töissä käyvän puolisoni tulot – vaikka eivät isot olekaan – olisivat saattaneet leikata koko tuen. Ja siihen kaikkien vauvahankintojen ja lähestyvän joulun alla meillä ei olisi ollut varaa. Sitä paitsi ajatus täysin toisen rahoilla elämisestä ei vaan tunnu kivalta eikä reilulta. Niinpä tein juuri niin kuin entisenä Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan varapuheenjohtajana tiedän, ettei pitäisi: nostin opintotukea, vaikka tiesin, etten joulukuussa saisi mitään uusia kurssisuorituksia tehtyä. Panen nyt toivoni siihen, että graduohjaajani on suopea ja suostuu arvioimaan, että graduni on edistynyt vaadittavan pistemäärän verran. Jos ei, päätyvät paperini ensi syksynä opintotukilautakunnan säälivien katseiden alle. Siellä he pyörittelevät päitään ja vääntelevät pykäliä saadakseen estettyä opintotukeni katkaisemisen. Sitten he voivottelevat, kun opiskelijat eivät osaa käyttää tukia tarkoituksenmukaisesti. Tämänkin opiskelijaäidin olisi tietenkin pitänyt hakea rahaa sossusta, kun kerran opintosuoritukset eivät riitä ja äitiysloma on alkanut.

Tukiviidakko III: Asumisen tuet
Tässä maassa on erilaisia asumisen tukia eri ihmisryhmille. Opiskelijat saavat opintotuen asumislisää, muut pienituloiset yleistä asumistukea. Kun opiskelija saa lapsen, hän siirtyy yleiselle asumistuelle. Syksyn aikana soittelin Kelaan ja kyselin, miten tapauksessani asumistuki menee. Selvisi, että joulukuulta minun pitää hakea yleistä asumistukea. Laitoin paperit vuokrasopimuksineen ja palkkakuitteineen menemään ja odottelin puolisentoista kuukautta. Vähän aloin ihmetellä, kun kuu lähestyi loppuaan eikä päätöstä kuulunut. Tässä muutama päivä sitten Kelasta soitettiin. Hakemus seisoi, koska minun olisi kuitenkin pitänyt hakea asumislisää. Kun olin kysellyt asiasta puhelimessa, olin sanonut, etten nosta opintorahaa joulukuulta ja näin minua neuvottiin hakeamaan yleistä asumistukea. Päättelin, että asumisen tuki on sidoksissa äitiysloman alkamiseen ja hain yleistä asumistukea. Asumislisän vaihtuminen yleiseksi asumistueksi onkin sidoksissa lapsen syntymään ja koska olin nostanut opintorahaa minun olisi kuulunut hakea asumislisää. Virkailija kehotti tekemään uuden hakemuksen, jota voin sitten yrittää kiirehtiä, jos rahat ihan loppuu. ”Ja jos sitten se ei menisikään läpi, palataan sitten tähän yleisen asumistuen hakemukseen”. Helvetin rohkaisevaa. Nyt voimme lyödä vetoa, koska saan asumistukeni. Mä veikkaan, että mahdollisesti tammikuun puoleen väliin mennessä.

*****

Mutta se tukiviidakoista ja aukoista. Lopuksi erityismaininnan ansaitsee se fakta, että jos kaikenlainen vauvakama vaunuista kestovaippoihin maksaa niin maksaa myös synnyttäminen. Sairaalamaksu on 33 euroa päivältä ja tavallisesti ensisynnyttäjä viettää sairaalassa 2-4 päivää. Jos haluaa ja saa perhehuoneen, jossa myös kumppani voi yöpyä, maksua menee tuplasti. Sellaiset pari sataa euroa siis kannattaa varata tähän hommaan.

Ja jotta kukaan osallinen ei jäisi pois, aivan viimeisen erityismaininnan ansaitsee Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Ehdin nimittäin hetken luulla, että kerran elämässäni saisin jotain etuutta enemmän kuin minimäärän. Äitiyspäiväraha nimittäin määräytyy kahden vuoden takaisten verotulojen mukaan eli minun tapauksessani vuoden 2010 mukaan. Vuonna 2010 olin koko vuoden töissä ylioppilaskunnassa ja tienasin bruttona 1000 euroa kuussa. Tällä summalla päiväraha olisi kuitenkin ollut 660 euroa. Paitsi hetkinen, enhän ollutkaan töissä vaan luottamustoimessa hallituksen jäsenenä. Lähes kokopäiväisesti me kyllä siellä toimistolla istuttiin, harvalla oli aikaa opintotukeen oikeuttavassa määrin opiskeluun saati työntekoon. Mutta, koska työnantaja oli jättänyt maksamatta kaikki mahdolliset eläke- ja sairausvakuutusmaksut (varmaankin viisaan edustajiston säästölinjan ansiosta), verottaja ei tätä tuloa tunnista (tulovero siitä kyllä maksettiin aivan normaalisti). Muistan, että siitä oli hallituksen jäsenten kesken puhetta, ettei eläkettä kerry, mutta vaikutuksesta tukiin kukaan ei maininnut. Toivomus tovereille ja facebook-kavereille sillä suunnalla: olisi aika kivasti tehty, jos tietämättömille hallituksen jäsenille kerrottaisiin tällaisista asioista ja vielä kivempi olisi, jos niistä palkkioista alettaisiin maksaa niitä maksuja.

Ps. Tässä lopussa kuuluu tietenkin esittää pakollinen vaatimus kaikille yhteisestä vastikkeettomasta perustulosta, jolla ehkä tähänkin sekamelskaan saataisiin jotain järkeä.

Odotusaika VI: Kenelle kehoni kuuluu?

”Edessäni istuva viiksekäs lääkäri kehottaa mumisten riisumaan housut. Vaivalloisesti otan ensin kengät pois, sitten housut, lököttävät pitkät kalsarit ja alushousut. Tuntuu että kengännauhoissa kestää ikuisuus. Lääkärin vieressä seisova opiskelijapoika yrittää katsoa muualle. Takanani kätilö valmistelee tutkimusvälineitä. Kun olen saanut housut pois, käy ilmi, että jokin oleellinen väline puuttuu. Kätilö lähtee hakemaan sitä. Minä jään odottelemaan ilman housuja. On vaivaannuttavan hiljaista.”

Itse tutkimuksessa vauvassa tai minussa ei havaita mitään hälyttävää. Tutkimukseen johtanut kohdun epätavallisen suuri korkeus ei tarkoitakaan mitään. Lapsi on tavallisen kokoinen ja vettä on sopivasti. En siis joudukaan punnertamaan ulos jättiläistä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa sokerin syömisestä (sokeri kasvattaa sikiötä ja altistaa raskausdiabetekselle).

Loppuraskauden tihenevät neuvolakäynnit, tutkimukset ja yhä selvemmin näkyvä ulkoinen muutos ovat saanut minut pohtimaan raskauden suhdetta kehon omistajuuteen. Raskaana ollessa ruumiistasi tulee tarkkailun kohde aivan erilaisessa määrin kuin missään toisessa elämäntilanteessa lukuun ottamatta vakavaa sairautta. Sitä seurataan, tutkitaan ja sille tehdään toimenpiteitä. Tottahan valtiovallalla ja kapitalistisella järjestelmällä on muutoinkin intressejä ihmiskehojen suhteen ja niiden toimintaan puututaan suoremmin ja epäsuoremmin. Raskaana ruumiista tulee enemmän ja suoremmin vallan leikkikenttä.

Miten tämän tarkkailun keskellä käy tunteelle oman kehon hallinnasta? Asiantuntijuus omasta ruumiista siirtyy oman kehon ulkopuolelle. Merkitsevää ovat hemoglobiiniarvot ja sijoittuminen normaalikäyrille, ei se miltä sinusta tuntuu. Neuvolaan mennään kuulemaan, että kaikki on hyvin. Oma kokemus kehosta ja sen muutoksista on toissijaista.

Samaan aikaan muillakin tahoilla raskaana olevan ruumiista tulee yhteistä omaisuutta. Suhteessa mahdolliseen kumppaniin: vauva on myös hänen ja hän tekee sinun kehosi kautta työtä ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Nykyihanteen mukaan kumppani käy neuvolassa kanssasi. Hän tietää painosi, hemoglobiiniarvojasi ja on läsnä gynekologisissa tutkimuksissa. Suhteessa ympäröiviin ihmisiin: viimeistään nyt jokainen näkee, mitä kehossasi tapahtuu. Ventovieraidenkin on lupa kommentoida, neuvoa ja ottaa kantaa siihen, mikä toiminta ja käytös on sinulle suotavaa ja mikä ei. Ja tietenkin suhteessa kehittyvään lapseen: hän vaatii yhä suurempia resursseja ruumiiltasi ja on yhä selvemmin läsnä.

Osaltaan raskaus opettaa kuuntelemaan ja kunnioittamaan ruumista. Kun se vaatii enemmän lepoa ja enemmän huomiota, ei sitä voi sivuuttaa eikä väheksyä. Kulttuurissamme, joka nostaa järjen tunteen edelle ja henkisen ruumiillisen edelle, raskaus luo näihin jakoihin uuden perspektiivin.

Toisaalta puhe kehon huomioimisesta on osa normittavaa raskauspuhetta. Raskaana on lupa löhöillä, kiukutella ja olla jaksamatta. Mutta onko lupa juhlia, jaksaa ja puuhata? Vaikka mahan kanssa ei voi enää tanssia kovin pitkään ja hurjasti, niin juuri tanssia minä haluan. Vielä kun pystyn ja kun mun kroppa näyttää niin siistiltä.

Sitten on vielä synnytys. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut ajatellut koko asiaa juuri lainkaan. Nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei se ole vain kivulias tapahtuma, joka on kestettävä, vaan että se liittyy voimakkaasti kehon hallinnan teemaan. Lähtökohtaisesti tapahtuma ei ole hallittavissa; vauvan on tultava ulos ja se tulee, ihan riippumatta synnyttäjän tahdosta. Minulle tässäkin on jotain radikaalia suhteessa länsimaisen ajattelun historiaan. Vaikka ihminen kuinka niin uskottelee, kaikki ei ole alistettavissa järjelle ja kontrolloitavissa. Synnyttäessään ihminen on eläin ja se on hienoa. Hierarkian luomisen ja erottautumisen sijaan, tässä on löydettävissä yhteisyyden paikka eläimen ja ihmisen välillä.

Kaikesta hallitsemattomuudestaan huolimatta synnytyksessä on suuri ero sillä nähdäänkö synnyttäjä aktiivisena toimijana vai toimenpiteiden kohteena. Länsimaissa lääketieteen kehittyminen on johtanut paitsi lapsi- ja äitikuolleisuuden radikaaliin vähenemiseen, myös synnytyksen siirtymiseen vähemmän naisen itsensä kontrolliin. Pahimmillaan nainen nähdään toimenpiteiden kohteena. Synnyttäjä ottaa kipulääkkeitä, kun tarjotaan, ponnistaa kun käsketään siinä asennossa, jonka kätilö näkee parhaaksi ja jatkuva sydänäänten ym tarkkailu takaa, ettei mikään mene pieleen. Onneksi nykyisin todellisuus ei ole aivan tätä. Synnyttäjiä kehotetaan suurempaan aktiivisuuteen, toimenpiteitä ei suoriteta ilman tarvetta, lääketieteellinen tarkkailu ei ole jatkuvaa ja eri vaihtoehdoista kerrotaan. Kuitenkin meidänkin synnytysaiheisen perhevalmennuksemme viesti tuntui olevan, ettei kannata liiaksi suunnitella, kannattaa luottaa kätilöön ja että epiduraalinhan ottaa melkein jokainen. Kun kysyin, saako synnyttää omissa vaatteissa, vastaus oli ”Joo…mutta miksi joku haluaisi?”. Ero on suuri, jos vertaa aktiivisen synnytyksen ajatukseen, jossa synnyttäjä itse nähdään oman kehonsa suurimpana asiantuntijana ja korostetaan synnyttäjälle turvallisen tilan rakentamisen tärkeyttä.

Odotusaika V: Kyllä se pelottaa

Tiedättekö, kyllä se vituttaa ja pelottaa.

Se vituttaa, kun ihmiset tuijottavat. Ja se, että pitää ostaa uusia housuja ja rintsikoita, vaikka ei oikeasti olisi varaa. Ja se, että on vaikea pysyä hereillä ilta kymmenen jälkeen ja ettei aamulla saa nukuttua. Että itkettää ilman syytä. Ja se, että raudasta menee maha sekaisin ja apteekissa tyrkytetään kaiken maailman pillereitä, vaikka yrittäisin sanoa, että nämä kolme erilaista riittää. Ja se, että neuvolaan pitää täyttää hölmöjä voimavaralomakkeita. Ja se, ettei ihmiset halua puhua muusta kuin vauvoista ja raskauksista ja se, ettei ihmiset ole huomaavinaan koko asiaa. Se, että selkään sattuu. Ja se, että ihmiset huolestuu, kun nostan kauppakassin ja se, ettei voi yhtään auttaa, kun pitää kantaa sohva. Se, että pitää syödä terveellisesti.

Ja pelottaa, koska akateeminen koulutuskaan ei takaa työpaikkaa ja koska lapsiperheellisten opiskelijoiden köyhyysriski on moninkertainen verrattuna muihin opisjelijoihin. Koska asuinalueet eriytyvät ja koulujen ja päiväkotien ryhmäkoot ovat isoja. Koska perheillekään tukea ei tunnu yhteiskunnan taholta tippuvan, ennen kuin kaikki on jo tosi pahasti pielessä. Koska todennäköisesti korkeakoulutus maksaa ja jos tyyppi haluaa yliopistoon, meillä pitäisi olla varaa kustantaa se. Ja koska jos metaani vapautuu ilmakehään, peli on pelattu.

Lisäksi tietenkin sitä miettii niitä tavallisia: kestääkö parisuhde, mitä tapahtuu omalle sosiaaliselle elämälle, muuttuuko sitä ihan tylsäksi tyypiksi. Välillä myös iskee paniikki tämän kaiken peruuttamattomuuden suhteen. Viikon kaksikymmentä kohdalla (joka on yleensä abortin viimeinen takaraja; silloinkin tosin tarvitaan jo lääketieteellinen tai painava syy) ajattelin, että nyt tämä sitten on lopullista. Siitäkin huolimatta, että lapsi on toivottu enkä missään vaiheessa ole edes harkinnut aborttia. Siinä kohtaa myös keskenmenon riski, joka alkuraskaudesta on suhteellisen suuri (10-15% havaituista raskauksista keskeytyy ensimmäisen kolmanneksen aikana), on laskenut merkittävästi. Nyt siis ollaan tilanteessa, että tyyppi tulee ulos – halusin tai en. Ja olen siitä vastuussa ainakin seuraavat 20 vuottta – halusin tai en. Se on tiedättekö aika pelottavaa.

Ensisynnyttäjien keski-ikä oli vuonna 2011 28,4 vuotta. Minä noin 27,5 vuoden iälläni en jää kauaksi tästä, mutta koen silti olevani nuori synnyttäjä. Eilen lastentarvikekaupassa tajusin miksi. Muut vaunujen ja turvaistuinten ostajat olivat yli 30-vuotiaita ja näyttivät siltä, ettei sellainen tonnin satsaus vaunuihin ja turvaistuimeen tee tiukkaakaan.

Huolimatta taloudellisesta epävarmuudesta ja tutkinnon keskeneräisyydestä, huolimatta siitä, ettei ole omistusasuntoa eikä olla naimisissa. Että ollaan varmaan seurusteltukin liian vähän aikaa. Ettei pystytä tarjoamaan sitä ”parasta”. Kaikesta tästä huolimatta teen sen mieluummin just näin kuin sillä odotetulla tavalla. Elämästä ei koskaan tiedä, ihan samalla tavalla ne huolella suunnitellut ja rakennetut perheet ja elämät epäonnistuvat. Mä uskon siihen, että asioita kannattaa tehdä silloin kun haluaa, niin kuin haluaa.

Mulla on aika kova luottamus siihen, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää. On mulla unelmia ja tavoitteitakin sekä oman elämän että lapsen kasvatuksen suhteen. Mutta mä uskon, että lopulta riittää, että pystyy tarjoamaan rakkautta, turvallisuutta ja perusmeininkiä. Ja ainakaan kellekään muulle ei tarvitse todistella mitään.

Sellaisen pienen toiveen voisin tosin esittää, että yhteiskunta voisi turvata sellaiset rakenteet, joissa voisi olla rakkautta ja peruselämää ja että voisi luottaa siihen, että silloinkin kun kaikki ei mene putkeen, joku tukiverkko tukee. Ja teille lukijoille: sen lisäksi, että kamppailette näiden rakenteiden puolesta, huomioikaa. Kutsukaa mua bileisiinne ja älkääkä hermostuko jos vauva huutaa kokouksessa. Aina ei voi valita, ottaako vauvan mukaan. Etenkin yksinhuoltajille lastenhoitojärjestelyt voivat olla vaikeita. Sitä paitsi ei voi olla niin että lapsen kanssa ollaan vain lasten paikoissa. Siitä huolimatta että monet ei-lapselliset kokevat oikeutettua ärtymystä lapsiperheiden erityisasemasta politiikassa ja palveluissa, on myös niin että kaupunkien sosiaalinen elämä on ennen kaikkea ei-lapsellisten elämää. Pienen lapsen kanssa liikkuvalle monet tilat ja aktiviteetit ovat joko hankalia tai mahdottomia ja arkipäivän ärtymys lapsellisia kohtaan on tavallista.

Odotusaika IV: Naisia pakkohoitoon?

Aina raskaus ei ole kiva asia. Halutunkin lapsen odottamiseen liittyy ristiriitaisia tunteita ja pelkoja. Oman kehon muutos voi tuntua raskaalta ja sikiö vieraalta. Ja sitten se huoli. Luulen, että jokainen raskaana oleva nainen tuntee huolta jossain vaiheessa. Mitä ultra paljastaa, syönkö tarpeeksi terveellisesti, mitä kun ensimmäisten viikkojen aikana vedin hirveät kännit, meneekö synnytyksessä kaikki hyvin?

Toista luokkaa on sellaisen naisen huoli, jolla itsellään on vakavia ongelmia, vaikkapa päihdeongelma. Melkein jokainen raskaana oleva nainen – siinä tapauksessa, että aikoo pitää lapsen – haluaa lopettaa päihteidenkäytön, mutta keinot ovat usein vähissä (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). Alkoholismi tai muu päihderiippuvuus ei ole yksinkertainen valintakysymys vaan sairaus, josta eroon pääseminen vaatii usein ammattimaista apua ja hoitoa. Keskustelu päihteitä käyttävistä raskaana olevista naisista on kuitenkin hyvin leimaavaa. Puhutaan päihdeäideistä, jotka ovat selvästi kakkosluokan äitejä ja naisia. Ratkaisuna ongelmaan sosiaali- ja terveysministeriö esittää raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten pakkohoitoa.

Keskustelu pakkohoidosta kulkee sivuraiteilla. Sellaiset teennäiset vastakkainasettelut kuin lapsen terveys vs. naisen oikeus käyttää päihteitä tai toisaalta abstraktisti vain naisen itsemääräämisoikeutta puolustavat kannat eivät tavoita oleellista. Käytännön tasolla pitäisi kysyä, onko laki toimiva ja tehokas tapa alkoholihaittojen ehkäisyyn, aiheutuuko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? Periaatteen tasolla taas kysymys kuuluu, onko saavutettu hyöty suhteessa siihen, missä määrin yksilön perusoikeuksia rajoitetaan?

Sekä tutkijat että päihteitä käyttävien naisten kanssa työskentelevät suhtautuvat lakiin epäillen. Päihdeongelmaisten raskaana olevien naisten kanssa työskentelevät Päivi Viitanen-Marchegiano ja Anna Leppo suhtautuvat lakiin kriittisesti (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). He pelkäävät siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen myötä naisten kynnys kertoa päihdeongelmastaan nousisi ja nämä voisivat jäädä kokonaan hoidon ulkopuolelle. Jo nykyisin alkoholistiäitejä on vaikea tavoittaa. Norjassa jossa pakkohoito on käytössä valtaosa sen piirissä olevista on huumeiden käyttäjiä, vaikka alkoholi aiheuttaa suurimmat haitat ja laki on säädetty juuri alkoholihaittojen vähentämiseksi.

Klaus Mäkelä (Raskaana olevien naisten päihde-ehtoinen pakkohoito ja sen kriteerit. Yhteiskuntapolitiikka 75. 2010:4) näkee lain periaatteellisesti ongelmallisena ja vaikutuksiltaan kiistanalaisena. Ongelman mittasuhteista Mäkelä toteaa, että FAS-lapsia (sikiöaikainen alkoholisyndrooma) syntyy vuosittain noin 70, lisäksi syntyy vaikeammin arvioitava määrä lievemmistä alkoholihaitoista kärsiviä lapsia. Päihteitä runsaasti käyttävien äitien lapsista noin 1,1 prosenttia sairastaa FAS:a eli suurkuluttajillakin FAS-riski on suhteellisen pieni. Lievemmät vauriot eivät tosin ole mukana tässä luvussa.

Oleellinen kysymys on saataisiinko pakkohoidolla alennettua tätä lukua. Mäkelä esittää joukon ongelmia pakkohoitoon liittyen. Alkuraskaus on herkintä aikaa sikiövaurioille. On kuitenkin ilmeistä, ettei naista voitaisi määrätä pakkohoitoon niin kauan, kun hänellä on oikeus aborttiin. Lakiluonnos edellyttää, että ”muita keinoja on jo kokeiltu, mutta ne on todettu riittämättömiksi tai ettei suojattavan edun turvaamiseksi ole käytettävissä muita keinoja.” Tämä muotoilu on siinä mielessä epämääräinen, että se jättää auki milloin voidaan katsoa, ettei muita keinoja ole käytettävissä. Toisaalta ottaen huomioon ajan, joka kestää raskauden havaitsemisesta siihen, että nainen pääsee vapaaehtoiseen hoitoon ja lopulta sen epäonnistuttua joutuu pakkohoitoon, on hyvin mahdollista, että sikiövauriot ovat jo tapahtuneet eikä pakkohoidolla näin ole niihin vaikutusta.

Sekä Viitanen-Marchegiano, Leppo että Mäkelä nostavat myös esiin vapaaehtoiseen hoitoon pääsyn vaikeuden. Suurimmassa osassa Suomen kunnista mahdollisuus päästä hoitoon on todella huono.

Vaikuttaa, että pakkohoidosta etsitään helppoa ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan. Sen vaikuttavuus on kyseenalainen ja Norjan esimerkin perusteella sillä ei tavoiteta niitä naisia, joiden tavoittamiseksi se säädettäisiin. Lisäksi se eittämättä puuttuu perustavanlaatuisesti naisen itsemääräämisoikeuteen, ilman, että on varmuutta siitä, onko siitä lopulta mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa laki saattaisi lisätä FAS-tapauksia, jos päihteidenkäyttäjät eivät uskalla tuoda ilmi päihteidenkäyttöään. Se myös avaa pelottavia ovia. Kuinka kaukana on ajatus siitä, että tietynlaisia naisia voidaan pakottaa aborttiin? Entä mitä tulevaisuuden kannalta tulee tarkoittamaan, että sikiölle myönnetään oikeuksia (jotka voivat ylittää odottavan äidin oikeudet)?

Helppojen ratkaisujen sijaan tarvitaan monipuolista politiikkaa lasten ja vanhempien tukemiseksi. Vapaaehtoiseen raskaudenaikaiseen päihdehoitoon on päästävä kaikkialla Suomessa. Neuvolajärjestelmän resurssien on oltava kunnossa, jotta siellä pystytään kohtaamaan asiakas ja tarjoamaan apua. Tarvitaan yleiseen alkoholin kulutuksen alentamiseen tähtääviä toimia. Ja tarvitaan toimia, joilla sukupolvien yli jatkuva osattomuuden ja ongelmien ketju saadaan katkaistua. Siis niitä ihan tavallisia peruspalveluita terveyskeskuksista nuorisotaloihin sekä erityistä tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. Ja rahaa tähän.

Sillä sehän tässä ratkaisee. 1990-luvun alun lamasta lähtien hyvinvointivaltiota on ajattu alas ja periaatteena on ollut, että tehokkuuden on lisäännyttävä ja mikään ei saa maksaa lisää. Jos tämä on politiikan lähtökohta, ei ongelmiin voida puuttua kuin kontrollilla ja pakkokeinoilla, koska ennaltaehkäisy maksaa. Lopulta tosin se, ettei ennaltaehkäistä maksaa enemmän. Mutta tätä lyhytkatseinen politiikka ei huomaa.

Odotusaika III: Se liikkuu sittenkin!

On käsittämätöntä mihin eläinruumis kykenee. Kaikessa luonnollisuudessaan raskaus on aika käsittämätön juttu. Monta kuukautta toinen elämä kasvaa sisälläni, puristaa ruuansulatuselimistöä niin, että tuloksena on pieruja ja närästystä, rasittaa selkää ja venyttää lantiota. Siellä se on, liikkuu ja elää.

Tunsin ensimmäiset potkut metromatkalla lähellä puolta yötä noin kuukausi sitten. Se oli hassua. Ensin ajattelin, että se on elohiiri tai joku, mutta kun ne jatkuivat totesin, että kyllä, minua potkitaan. Olo oli ihastunut ja hämmentynyt, tosin ihaninta oli kumppanini kasvoille levinnyt hölmö hymy, kun sanoin, että meidän tyyppi taitaa potkia. Seuraavina viikkoina tyyppi potki samankaltaisissa tilanteissa. Nyt liikkeet ovat päivittäisiä. Aamulla kun herään ruokaa kaipaa neljän kissan lisäksi myös yksi ihmisen alku. Kaikessa luonnollisuudessaan se on aika hurjaa.

Siihen nähden kuinka keskeisenä lasten hankkiminen naisille nähdään, kuinka paljon huolta kannetaan naisten halusta saada lapsia ja kuinka monet naiset lapsia saavat, puhutaan raskaudesta aika vähän. Paitsi sitten, kun nainen on raskaana. Ennen kuin raskaudestani tuli julkista puhuin tuskin koskaan kenenkään kanssa raskaana olemisesta tai synnyttämisestä. Abortista puhuttiin, etenkin teini-iässä, kun me kukin rakensimme omaa suhdettamme siihen, siitä haluaako joku joskus lapsia vai ei ja kasvatuksesta – siitä olen puhunut paljon. Nykyisin raskaus nousee keskusteluun harvasen päivä. Peruskysymys on, että onko ollut mielihaluja (vastaus: ei, ei oikeastaan). Kysyjä on yleensä henkilö, joka ei ole itse synnyttänyt eikä välttämättä ole koko asiasta kauhean kiinnostunut. Toinen kysymys, jonka yleensä esittää nainen, jolla on jo isompia tai aikuisia lapsia ja joka on minua vanhempi, on että onko kaikki mennyt hyvin (vastaus: kyllä, ainakin tähän asti). Jotkut kysyvät tiedämmekö sukupuolen (kyllä, mutta ajateltiin, ettei kerrota sitä, ettei sitten tule liikaa vain tietyn värisiä vaatteita). Yhteistä raskauspuheelle on, että valtaosassa tapauksia naiset nostavat aiheen esille. Miehet yleensä korkeintaan onnittelevat, poikkeuksen tekevät toisinaan nuoret miehet, joilla itsellään on lapsia. Raskauspuhe – pinnallinenkin – on pääosin naisten puhetta.

Se mikä on kiinnostavaa on kuitenkin niiden naisten puhe, joilla on lapsia. Kesällä, kun sukulaisnaiset vuorotellen kertoivat omista raskauksistaan, tuntui, että jollakin tavoin raskaus liittää naisen synnyttäneiden naissukupolvien ketjuun. Raskaana tulee osaksi jotakin, mihin aiemmin ei ole kuulunut. Suhde sukuun määrittyy uudelleen ainakin symbolisesti, kun uusi sukupolvi liittyy kauttasi sukuun. Minulle mummo kiikutti kassillisen vauvanvaatteita, joista vanhimpia olen itse käyttänyt ja jotka sitten on ovat kiertäneet veljelläni ja serkuillani. Eikä tässä ole kyse siitä, että vaatteita olisi säilytetty ihan käytännöllisistä syistä. Viimeistään nyt kun ne siirtyvät minulle, ne saavat vahvan symbolisen merkityksen.

Raskaana ollessa myös liittyy raskaana olleiden naisten joukkoon. Toisen raskaus mahdollistaa muille naisille puheen omasta raskaudestaan. Eikä kyse ole vain sellaisesta, että golfharrastajat puhuvat golfista tavatessaan. Väitän, että siitä huolimatta kuinka keskeisenä äitiys edelleen nähdään, puhe raskaudesta ja synnytyksestä on marginaalissa. Ne miellätään naisten likaisten yksityiskohtien maailmaan, vähän samaan tapaan kuin kuukautiset. Yleisellä tasolla voi puhua, mutta ällöistä yksityiskohdista kukaan ei tahdo kuulla. Raskaus on myös julkinen yksityinen tapahtuma. Toisaalta se näkyy ulos ja sitä on lupa kommentoida, toisaalta siihen liittyvät tuntemukset voivat olla hyvinkin yksityisiä. Siitä ei myöskään saisi tehdä liikaa numeroa, koska se on ärsyttävää niiden mielestä, jotka eivät lapsia halua. Jotenkin tämä yhtälö tuottaa tilanteen, jossa raskauspuhe purkeutuu raskaana oleviin naisiin. Ja se, että raskaus on iso kokemus.

Raskaus on arkipäiväiselle tavalla iso kokemus. Toisaalta se on läsnä koko ajan eikä sitä siksi ajattele jatkuvasti, toisaalta sen merkityksen prosessoiminen jatkuu koko raskauden ajan. Se myös muuttaa suhdetta ruumiiseen. Ruumis muuttuu, mutta myös käsitys omasta ruumiista. Koska kaikki tapahtuu ruumiissa, se muuttuu keskeisemmäksi ja sitä tarkkailee uudella tavalla. Minulle tämä on ollut voimauttavaa. Ensimmäistä kertaa elämästäni olen kokenut, että tämä naisruumis on hemmetin siisti juttu ja että on aika hienoa olla nainen siinä kaikkein biologisimmassa mielessä. Tämä on aika isoa, sillä aikaisemmin olen suhtautunut omaan biologiaan välinpitämättömän penseästi. Vaikka kehon muutos voi olla kova paikka, se voi myös muuttaa sallivammaksi omalle keholleen, kun uuden elämän kasvattaminen siihen kuuluvine lisäkiloineen ja raskausarpineen on tärkeämpää kuin kauneusihanteiden mittoihin mahtuminen.

______
Ps. Muutin tämän raskausblogisarjan nimen ”Odotusajaksi”, kun aikaisempi tuntui niin hölmöltä ja pitkältä. Jatkossa siis tällä nimellä, sikäli mikäli vielä jaksan jotain kirjoittaa.

Odotusaika II: Mystinen raskaus ja se oikea raskaus

Tutustuin hiljattain videopelipiireissä runsasta keskustelu herättäneen Anita Sarkeesianin videoblogauksiin. Sarkeesian ruotii populaarikulttuurin naisstereotyyppejä ja seksismiä napakoissa ja kipakoissa blogauksissaan. Tieteis- ja fantasiatelevisioviihteeseen keskittyvässä blogauksessaan Sarkeesian nostaa esille mystiseksi raskaudeksi nimeämänsä toistuvan juonikuvion. Sarkeesian toteaa juonikuvion olevan taas yksi seksistinen narratiivi, joka käyttää hyväkseen naisten naisena olemista ja Laura Shapiro käyttää mystisestä raskaudesta termiä ”reproductive terrorism”.

Sarkeesianin mukaan tieteisviihteessä naisten luonnollinen biologinen ominaisuus, kyky kantaa ja synnyttää lapsia, näyttäytyy mystisen raskauden muodossa inhottavana, pelottavana ja painajaismaisena tapahtumana, joka ei ole laisinkaan naisen itsensä kontrollissa. Esimerkiksi X-Filesin Scully tehdään raskaaksi avaruusolentojen toimesta ja Battlestar Galactican Starbuck cylonien. Juonikuvio toistuu myös monissa muissa tieteissarjoissa kuten Torchwoodissa, Xenassa ja Star Trekissa. Yhteistä näille raskauksille on, että ne rikkovat naisten ruumiillista koskemattomuutta ja tapahtuvat naisten tahdosta riippumatta yliluonnollisten tai teknologisten toimien seukrauksena. Ne myöskään harvemmin muodostavat pitkäkestoisia juonia vaan niitä käsitellään muutamassa jaksossa ja sitten unohdetaan. Juonikuvion käyttö osoittaakin täydellistä ymmärtämättömyyttä tai kiinnostuksen puutetta laajemmin ruumiillisen itsemääräämisoikeuden teemaan. Tai kuvitelkaa kuinka traumaattista olisi tulla raskaaksi alienien toimesta, sitten mahdollisesti synnyttää jokin vieras olento ja sitten vielä menettää se. Ei tällaista voi kuitata parissa jaksossa. On myös kummallista, miten mystinen raskaus on viihdettä ja päähenkilöitä voidaan kepeästi esittää sen uhreina. Harvemmin esimerkiksi samat hahmot joutuvat raiskauksen tai muun äärimmäisen loukkaavan väkivallan uhreiksi. Siispä en voi kuin yhtyä Sarkeesianin sanoihin, Hollywood, häpeä!

Scifi ei kuitenkaan ole ainoa viihteen muoto, jossa ei-toivottua raskautta käytetään törkeästi hyväksi helppona juonikikkana tai moralistisesti. Minua tämä ärsyttää. Tv:tä katsomalla saa helposti sellaisen kuvan, että raskaus on joku naisia joka nurkan takana vaaniva vaara – etenkin tietynlaisia naisia. Ja niin ehkä onkin, ellei perhesuunnittelu- ja ehkäisypolitiikka muuta mahdollista. Harvemmassa ovat kuitenkin tarinat, joissa lisääntymisoikeuksia ja ehkäisypolitiikkaa käsiteltäisiin vaikka etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa naisten lisääntymisoikeudet ovat uhattuina abortin vastustajien muuttuessa koko ajan äänekkäämmiksi. Yhden tapauksen muistan scifin puolelta: Battlestar Galacticassa naispuolinen naisten oikeuksia puolustava presidentti päätyy kannattamaan aborttikieltoa, koska ihmislaji on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Juoni on esillä yhdessä jaksossa, myöhemmin siihen ei palata eikä kiellon tehokkuutta syntyvyyden lisäämiseen kyseenalaisteta. Tämä jos mikä osoittaa, mihin tärkeysluokkaan sarjan käsikirjoittajat naisten lisääntymisoikeuset laskevat.

Raskaus on hieno asia, silloin kun nainen pystyy itse määräämään haluaako synnyttää, milloin ja montako lasta tahtoo synnyttää. Se on niin hieno asia, että välillä tekisi mieli huutaa kadulla, että katsokaa mihin ihmeelliseen asiaan minun ruumiini kykenee! Ollakseen niin biologista ja arkipäiväistä, se on todella ihmeellistä. Minulle se tuottaa suurta iloa tästä nimenomaisesta naisruumiista – tunne jonka olen aikaisemmin harvemmin kokenut. Kuitenkin naisten lisääntymistä kontrolloidaan niin voimakkaasti ja niin monilta naisilta viedään mahdollisuus valintoihin sen suhteen, että ehkä iloitsemisen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun voimme aidosti määrätä ruumiistamme voimme todella nauttia niistä.
__________________

Ps. Harkitsin pitkään (okei, ainakin vartin) tämän tekstin julkaisemista. Ajatus itsemääräämisoikeudesta ja kontrollista omaan elämään on hyvin modernia ja länsimaista. Se toistaa ajatusta siitä, että modernisaatio oikeuksineen, lääketieteineen ja (pohjoismaisessa versiossa) hyvinvointivaltioineen on mahdollistanut naisten itsemääräämisoikeuden ja vapautumisen. Tavallaan tämä tarina on totta. Toisaalta on väärin olettaa, että naiset nykylänsimaisissa yhteiskunnissa olisivat automaattisesti vapaampia ja vähemmän sorrettuja kuin naiset esimerkiksi joissain alkuperäiskulttuureissa, joissa ihmiset yleensä ovat enemmän ympäristön ja biologiansa armoilla. On väärin ajatella, että vasta länsimainen moderni valtio on vapauttanut naiset biologiastaan ja että tämä vapautuminen on edellytys tasa-arvolle. En myöskään tahdo romantisoida alkuperäiskulttuureja – varsinkin kun tiedän niistä aivan liian vähän tehdäkseni sitä. Haluan vain sanoa, että länsimaisessa kulttuurissa lisääntymisen kontrolli – tai päätös sen kontrolloimattomuudesta, siis mahdollisuus valita – on äärimmäisen tärkeä naisten tasa-arvon ja vapautumisen kannalta, niin yhteiskuntamme ja mentaliteettimme toimii. Kuitenkin tältä pohjalta on väärin olettaa kykenemättömyys täysin säädellä lisääntymistä automaattisesti naisia alistavana rakenteena jossain toisessa ympäristössä. Sen sijaan itsemääräämisoikeus omaan kehoon on tärkeää kaikkialla, naisilla tulee aina olla oikeus asettaa omat rajansa.

Odotusaika I: Neuvola

Mulla on maha. Olen raskaana. Saan lapsen. Minusta tulee äiti.

Tämä uusi juttu, jonka aiheuttamia tuntemuksia voisi kuvailla parhaiten sanoilla hämmentävä ja jännittävä, avaa ihan uusia ikkunoita omaan ruumiiseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Ajattelin kirjoittaa pari juttua teeman ympäriltä. Päällimmäisenä mielessä on iloa, hämmennystä, jännitystä, jännää. Ruumillisuuden teemat ovat myös lähellä. Kuitenkin niiden pukeminen sanoiksi tuntuu sen verran vaikealta, että aloitan helpommasta aiheesta: neuvolasta.

Neuvolajärjestelmän, suomalaisen hyvinvointivaltion ylpeyden aiheen, tavoitteena on ”turvata odottavan äidin, sikiön ja vastasyntyneen terveys sekä edistää ja ylläpitää perheen terveyttä ja hyvinvointia”. Neuvolajärjestelmä on tärkeä asia: vanhempien tieto ja valmiudet vaihtelevat ja terveydentilan seuranta pelastaa äitien ja lapsien henkiä. Samalla järjestelmä on melkoinen kontrollin muoto. Esimerkiksi ensimmäisellä neuvolakäynnillä vanhempien pitää täyttää päihdekysely ja tehdä selkoa tupakoinnistaan. Kaikki lapsen parhaaksi, mutta oikeasti miten vuosien takaiset huumekokeilut liittyvät yhtään mihinkään? Kuulemani mukaan jos on koskaan mitään edes kokeillut, kyselyyn ei kannata vastata ihan rehellisesti, jos tahtoo välttyä kuumotukselta ja epäilyiltä. Ja tupakointi, mitä tarkoitusta tulevan isän tupakoinnista saarnaaminen palvelee? Lapsen saaminen altistaa terveyskoneistolle, jonkalaista en ennen ole kokenut. Tulee syödä oikein, liikkua oikein, puhdistaa hampaanvälit ja syödä ksylitolia – ainiin ja muistaa jumpata niitä lantionpohjan lihaksia. Ja kaikessa vedotaan siihen, että lapsi oppii vanhemmiltaan, siksi oma elämä pitää pistää kuntoon jo ennen synnytystä.

Omat neuvolakokemukseni ovat pääpiirteissään neutraaleja, mutta olenkin tuleva äiti, heteroseksuaalisessa parisuhteessa, oikean ikäinen ja suhteellisen normaalinnäköinen. Jo lapsen isän kokemukset ovat negatiivisempia. Nuoret tai epänormatiivisen näköiset naiset voivat saada osakseen hyvinkin negatiivista kohtelua.

Neuvolan menetelmät myös ihmetyttävät. Jos ihan oikeasti halutaan tukea perhettä, en tiedä ovatko rastiruutuun kyselyt paras keino. Jo mainittu päihdekysely pyörii mukana myös lastenneuvolassa. Lisäksi raskauden aikana täytetään ”lasta odottavan perheen voimavaralomake” (myöhemmin ”vauvaperheen arjen voimavaralomake” ja ”pikkulapsiperheen arjen voimavaralomake”), jossa rastia ruutuun laittamalla käydään läpi perheen voimavaroja henkisistä taloudellisiin.

Neuvola on vahva normittaja, vaikka välillä tarjotut normit voivat olla hyvin ristiriitaisia. Toisaalta mukaan annettavat materiaalit korostavat sitä kuinka ”suomalaisessa kulttuurissa isä osallistuu lapsen hoitoon” ja isiä kehotetaan mukaan neuvolaan. Toisaalta neuvolassa isä saatetaan istuttaa jonnekin takavasemmalle ja suoraan äidin terveyteen liittymätönkin puhe suunnataan äidille. Joskus voi käydä niinkin, että lastenneuvolassa, jos äiti ei pääse paikalle tapaaminen perutaan, jos isä ei pääse, niin se pidetään. Muunlaisia kuin heteroseksuaalisia ydinperheitä ei juuri materiaaleissa huomioida.

Toinen normittamisen muoto on jatkuva tarkkailu suhteessa normaalikäyriin. Onko lapsi kasvanut liian hitaasti tai nopeasti, onko paino sopiva, osaako piirtää ihmisen tiettyyn ikään mennessä. Vanhempia tämä usein ahdistaa, vaikka tuskin yksikään lapsi osuus kaikille normaalikäyrille kaikilla osa-alueilla kaiken aikaa. Voi myös kysyä, onko näin tarkka normittaminen tarpeellista?

Kaiken kaikkiaan neuvolajärjestelmä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Sen hyödyt lasten ja äitien terveydelle ovat kiistämättömät ja muutenkin perusteena lapsen etu on melko vastaansanomaton. Kuitenkin vaikkei kritiikkiä veisikään sen pidemmälle, on hyvä pitää mielessä, että se on kontrollijärjestelmä. Jokainen vanhempi aistii tämän. Tästä kertovat jutut omien lasten neuvolakäynneistä, joiden jälkeen vanhemmat ovat jääneet miettimään, minkälaisen kuvan se nyt meidän perheestä sai, kun lapsi ei toiminut halutulla tavalla. En tiedä myöskään kuinka moni perhe vastaa täysin rehellisesti kaiken maailman kyselyihin. Mihin ne lomakkeet edes päätyvät? Entä jos lastensuojelu kiinnostuu? Olemme kaikki lukeneet juttuja perusteettomista huostaanotoista, jotka varmasti kummittelevat monien mielissä. Parempi vaan sanoa, että kaikki on ok. Entisestään tilanne mutkistuu jos vireillä oleva laki päihteitä käyttävien raskaana olevien naisten pakkohoidosta menee läpi.

Kaikesta ongelmallisuudestaan huolimatta neuvolajärjestelmä edistää lasten ja äitien terveyttä ja tarjoaa tietoa ja tukea. Sitä kautta lapsiperheet voivat parhaassa tapauksessa saada apua ongelmiinsa ennen kuin ne kärjistyvät, ainakin jos palvelut siitä eteenpäin ovat kunnossa. Järjestelmän kanssa tekemisiin joutuneena ei voi kuitenkaan kuin ihmetellä, miten etuoikeutetussa asemassa lapsiperheet ovat. Ensimmäisen raskauden aikana neuvolassa käydään kymmenen kertaa eli keskimäärin yli kerran kuukaudessa. Sen lisäksi vielä kaksi sikiöseulontaultraa ja neuvolan kotikäynti ja jälkitarkastus lapsen synnyttyä. Ja tämä kaikki on täysin ilmaista. Ennen kuin tulin raskaaksi kukaan ei ollut kiinnostunut terveydentilastani, nyt se on kaiken keskipisteenä. Tästä herää kysymys, eikö muitakin ihmisryhmiä voitaisi kutsua vapaaehtoiseen ja maksuttomaan lääkärintarkastukseen edes silloin tällöin. Esimerkiksi on hyvin tiedossa että suhteellisen lyhyelläkin työttömyysjaksolla on negatiivisia vaikutuksia terveydentilaan ja että yksin asuminen lisää masennuksen riskiä. Jos työttömät kutsuttaisiin edes kerran lääkäriin ja yksin asujat aletteisiin tunnistaa erityistarpeita omaavaksi ryhmäksi lapsiperheiden tapaan. Ja poistettaisiin terveyskeskusmaksut kaikilta, tästä kiittäisivät myös lapsiperheet.

Tässä blogissa on ollut varsin hiljaista. Toisinaan olen miettinyt tänne kirjoittamista, mutta en kuitenkaan ole keksinyt mistä kirjoittaa. Olisihan sitä kaikkea ollut. Olisin voinut kirjoittaa yrittäjyydestä, nuorisotyöstä, joka yrittäjyyden kautta on tullut tutuksi tai sitten tärkeistä päivän poliittisista aiheista, kuten eurokriisistä, valtion budjetista, kuntarakenteesta. On vain tuntunut, ettei mulla ole mitään sanottavaa. Olen väsynyt vääntämään ajatuksiani poliittisiksi ohjelmiksi, enkä usein ole jaksanut edes ihmetellä kovin syvästi. Ehkäpä se alkaa muuttumaan. En ole lähdössä ehdolle kuntavaaleihin ja vaikka Vasemmistoliitossa edelleen toiminkin, minulla on yhä vieraantuneempi olo puoluepolitiikasta. Haluan politiikkaa, jossa on tilaa kokemuksille ja fiiliksille, tunnusteluille ja oivalluksille, joka määrittyy tekijöistään käsin ilman kankeita hierarkioita. Haluan tehdä asuntopolitiikkaa valtaamalla taloja, kaupunkitilan politiikkaa ottamalla tiloja haltuun, sukupuolipolitiikkaa toistamalla toisin. Haluan myös kirjoittaa ja valokuvata. Ja odotan innolla gradun tekoa, jonka aiheenkin ehkä jo keksin. Jatkossa yritän kirjoittaa tännekin. Esittää enemmän kysymyksiä ja antaa vähemmän vastauksia, käyttää blogi oman ajattelun apuna asioiden kehittelyssä ja oivaltamisessa. Ehkä kirjoitan vähän henkilökohtaisemminkin, sikäli kun siitä irtoaa jotain kiinnostavaa.

Palveluita!

Tiedämme kaikki, että 1990-luvun laman jälkeen perusturvan taso on jäänyt jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Tästä johtuen köyhyys on lisääntynyt ja syventynyt. Tuet eivät pahimmillaan riitä perustarpeiden tyydyttämiseen saati sellaisen täysipainoiseen elämään, jollaiseen sosiaaliturvan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi riittää. Yhä useammat myös eksyvät tukiviidakkoon ja tippuvat sen aukkoihin. Viimesijaisesta toimeentulotuesta on tullut pysyvä tukimuoto muiden tukien tai työtulojen täydentäjänä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt köyhyyden toinen tuottaja, palveluiden huonontuminen. Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkusen mukaan laman aikana ja jälkeen leikkauksista kärsivät pahiten palvelut. Suurimpia häviäjiä olivat mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakkaat. Palveluiden huonontuminen ja kallistuminen ovat jatkuneet lamasta saakka. Asiakasmaksuja on otettu käyttöön ja kasvatettu paikkaamaan pienentyviä budjetteja. Palveluihin pääsy on vaikeutunut. Tämä on jonkun toisen tutkijan mukaan kansainvälinen trendi; palveluista on helpompi leikata kuin perusturvasta.

Köyhyys ei ole vain rahan puutetta vaan kyvyttömyyttä toimia ympäröivässä yhteiskunnassa, kyvyttömyyyttä tehdä valintoja ja vaikuttaa elämän suuntaan. Palveluiden kallistuminen on tarkoittanut, että perusturvalla elävien pienenevistä rahoista yhä suurempi osa kuluu sellaisten perusasioiden kuin terveydenhuollon rahoittamiseen. Se on myös tarkoittanut, että kun rahat ovat tiukissa mietit kahdesti mennäkö lääkäriin. Palveluiden huononeminen on myös rajoittanut toiminnan mahdollisuuksia sekä sitä kautta, että raha ei riitä että sitä kautta, ettei julkinen palvelu enää näyttäydy aitona vaihtoehtona. Monen vanhuksen lapset varmasti joutuvat miettimään pitkään, hoitaako vanhempansa itse vai laittaa hänet hoitokotiin, joista saamme jatkuvasti lukea kauhutarinoita. Erityisen vähiin toiminnan mahdollisuudet on viety niiltä, joilla ne muutenkin ovat kapeimmillaan, kuten päihde- ja mielenterveyskuntoutujilta.

Valitettavasti palveluiden huonontuminen ei ole yhtä helposti osoitettavissa kuin perusturvan taso. Palveluiden merkitys nousee myös valitettavan harvoin esille keskustelussa köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Yhteyttä ei tunnu tajuavan myöskään istuva hallitus, joka leuhkii luvatuilla työmarkkinatuen ja toimeentulotuen korotuksilla, mutta leikkaa samaan aikaan kunnilta, jotka tuottavat palvelut.

Palveluista puhuu myös liian vähän punavihreä sukupolvi, joka huutaa elämiseen riittävän perustulon perään. Perustulolla ei tee mitään, ellei sen rinnalla ole riittäviä (maksuttomia) julkisia palveluita. Nuoren, terveen ja riippumattoman on helppo ajatella, että kaikki olisi ok, jos vain saisi rahaa ilman kuumotusta ja kontrollia. Jos kuitenkin keskitymme vain perustulon vaatimiseen, voi olla että siinä sivussa palvelut jatkavat huonontumistaan, koska rakas perustulomme syö kaikki sosiaalisektorin varat. Perustulo on myös tällaisessa tilanteessa kätevä keino työntää naiset takaisin koteihin hoitamaan lapset ja vanhukset.

Perustulossa on vallankumouksellista potentiaalia. Riittävän tasoisena toteutuessaan se tarkoittaisi resurssien uudelleen jakoa. Se voisi myös olla osa sellaista talousjärjestystä ja elämäntapaa, joka ei perustu jatkuvalle kasvulle. Kuitenkin se vaatii rinnalleen ajatuksen maksuttomista julkisista palveluista.