Äänestäminen on pieni asia

Ennakkoäänestys alkoi tänään. Minun kuuluisia nyt kehottaa kaikkia äänestämään, mieluiten numeroa 56. En aio tehdä – aivan – sitä.

Äänestäminen on pyhä asia. Vaikka puolueet olisivat kaikesta muusta eri mieltä, yhdessä asiassa ollaan samalla linjalla: äänestäminen on tärkeää. Äänestäminen on vaikuttamista, demokraattisten oikeuksien käyttäminen on velvollisuus. Ollaksesi kunnon kansalainen sinun on äänestettävä.

Tällainen näkemys on naiivi. Demokratia ei toimi äänestämisestä riippumatta. Raha hallitsee, toisilla on paremmat aineelliset ja tiedolliset resurssit äänestyspäätöksen tekemiseen. Peruskoulun käynyt yksinhuoltaja tuskin – kiitos epäpolitisoidun peruskoulumme – pystyy jäsentämään politiikkaa yhtä hyvin kuin korkeakoulutettu ja lisäksi arjen pyörittäminen vie voimavarat, niin ettei politiikan opetteluun ja seuraamiseen ole aikaa tai energiaa. Lisäksi pienituloinen yksinhuoltaja huomaa, että riippumatta hänen äänestään rikkaita suosiva politiikka jatkuu. Hyvätuloinen eliitti kun saa äänensä kuuluviin kaikkialla rahan, tiedon, taidon ja verkostojen avulla. Jorma Ollilan lausunnot päätyvät otsikoihin varmasti, työttömien yhdistystä ei kukaan halua kuulla. Ydinvoimalobbareilla on resurssit laittaa aikaa ja rahaa asiansa edistämiseen, kansalaisjärjestöt toimivat pienten ja vapaaehtoisuuteen perustuvien resurssien varassa. Demokratia ei toimi. Kuitenkin vaalidemokratia luo illuusion vallasta ja hiljentää kritiikin.

Lisäksi voi olla sitäkin mieltä, ettei demokratia ylipäätään ole hyvä tapa järjestää asioita, ettei kukaan voi edustaa kuin itseään. Näin kirjoittaa esimerkiksi Suvi Auvinen antivaaliblogissaan. Auvinen kuuluu pieneen ryhmään, joka jättää äänestämättä ideologisista syistä ja tekee valinnastaan ison numeron. Nämä tyypit ovat yhtä ärsyttäviä kuin ne äänestämisen ilosanomaa toitottavat.

Asian ydin on nimittäin se, ettei äänestäminen ole niin iso asia. Yhden äänen vaikutus on häviävän pieni, etenkin kun sen saa käyttää niin harvoin. Kuten äänestämättömyyden puolesta liputtavat sanovat, on tehokkaampia keinoja vaikuttaa. Kanlaisliikkeet nostavat jatkuvasti esille poliittisia teemoja – harvoin tosin Suomessa pakottavat mihinkään – mutta vaikuttavat onnistuneesti keskusteluun. Aktivistit – eivät puolueet – toivat perustulokeskustelun Suomeen, ympäristöliike ei lähtenyt puolueista vaan liikkeestä. Parlamentaarinen politiikka on usein reaktiivista, se tuottaa harvoin edistyksellisiä avauksia. Lisäksi valitettavan usein kansanedustuslaitos suojelee hallitsevan luokan etuja.

Auvisen mukaan äänestämisen ja aktivismin välillä on tehtävä valinta. Miten niin? Lapun tiputtaminen uurnaan vie vain hetken aikaa, vaikka sitä ennen pitäisikin käyttää pari tuntia vaalikoneiden selailuun. Ja nekin jotka osallistuvat vaalityöhön käyttävät siihen suuren osan ajastaan vain joidenkin kuukausien ajan. Myös Auvisen ajatus siitä, että äänestäminen sitouttaa järjestelmään ja vaikeuttaa sen kritiikkiä on outo. Taaskin sen lapun tiputtamiselle annetaan aivan liian suuri merkitys. Harhan demokratian toimivuudesta luo itse järjestelmä, ei yksittäinen äänestyspäätös.

Auvinen myös toivottaa porvarihallituksen tervetulleeksi. Yhteiskunnallisten olojen kurjistaminen avaa mahdollisuuden vallankumoukselle. Tähän mennessä kurjistaminen ei ole johtanut kansanliikkeiden, vasemmiston tai anarkistien nousuun vaan perussuomalaisten. Näköpiirissä siis tuntuisi siintävän pikemminkin fasistinen kuin anarkistinen vallankumous.

Minä en tiedä, onko nykyisenkaltainen demokratia paras tapa järjestää hallinto. Selvää on, ettei se nykyisellään toimi. Aktiivinen kansalaisyhteiskunta on yksi keino demokratian vahvistamiseksi. Koska kanlaisten mielipide ei kanavoidu kansanedustuslaitosten kautta, on välttämätöntä, että ihmiset ottavat vallan omiin käsiinsä. Edistykselliset uudistukset eivät synny parlamenteissa vaan kaduilla. Naisille ei annettu äänioikeutta, he ottivat sen. Mustien kansalaisoikeudet eivät toteutuneet parlamentin aloitteesta. Kuitenkin tilanteessa, jossa suuria kansanliikkeitä ei ole näköpiirissä eikä parlamentaarinen demokratia anarkistien toiveista huolimatta ole kaatumassa, myös parlamentilla on väliä. Lisäksi edistykselliset uudistukset ovat aina helpompia, jos niitä puoltavia voimia löytyy myös parlamentista.

Demokratia ei toimi, ja se tuskin muuttuu toimivammaksi pelkästään äänestämällä. Kuitenkin tämän järjestelmän puitteissa käytetään valtaa ja tehdään päätöksiä aivan riippumatta siitä, osallistummeko me vai emme. On paljon syitä jättää äänestämättä, on oikeutettua olla hyväksymättä demokraattista järjestelmää lainkaan. Kuitenkin äänestäminen on pieni asia. Eikö siis kannattaisi käyttää se vallan paikka, joka on? Äänestää niitä edistyksellisempiä puolueita ja ehdokkaita. Vaikka äänestämättä jättäminen olisi ideologinen päätös, valtamedia tulee tulkitsemaan alhaisen äänestysprosentin laiskuudeksi ja tyhmyydeksi. Jos protesti ei mene läpi, kannattaako se? Etenkin kun porvarit äänestävät kuitenkin.

Oletko jo äänestänyt?

Varsinkin nyt vaalipäivien ollessa käsillä tavallinen lause flaikkua tarjotessa on ”Moi, ootko jo äänestänyt?”. Olipa henkilö tai ei, tämän kommenttia seuraa iloinen hymy ja vastaus. Kaiken kaikkiaan vaalityötä leimaa sellainen meininki, että äänestäminen on yhteinen ja iloinen asia. On kaikkien parhaaksi, että mahdollisimman moni äänestää. Koko vaalityön tarkoitus on saada mahdollisimman moni uurnille – tietenkin oman ryhmän numero äänestyslapussa, mutta jos ei oman niin edes jonkun. Tärkeintä on, että jokainen osallistuu ja vaikuttaa.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että monissa yhteyksissä edustuksellinen demokratia on toimivin tapa hoitaa asioita, olen myös tietoinen siitä, ettei se – varsinkaan nykyisellään – ole ongelmaton. Lisäksi jotta päätöksenteko on demokraattista, tarvitaan muitakin vaikuttamisen muotoja kuin edustuksellinen demokratia. Institutionalisoitu edustuksellinen demokratia on yleensä reaktiivista. Se reagoi kansalaisyhteiskunnasta tuleviin tarpeisiin usein varsin viiveellä. Jos katsotaan suuria yhtieksunnallisia uudistuksia viimeisen sadan vuoden ajalta, harvat niistä ovat saaneet alkunsa edustuksellisten elinten piiristä. Naiset saivat äänioikeuden, kun he vaativat sitä kaduilla ja mustien kansalaisoikeudet nousivat tärkeäksi poliittiseksi kysymykseksi vasta, kun kansalaisoikeusliike pakotti keskustelemaan niistä. Toimiva demokratia siis tarvitsee kansalaisyhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia liikkeitä, ne ovat suorastaan sen ydin.

Kuitenkin juuri äänestämisestä ja kiinnostuksesta puoluepolitiikkaan tehdään se tärkein kysymys. Äänestysprosentti on tärkeä, koska se kertoo järjestelmän legitimaatiosta ihmisten silmissä. Siksi poliitikot jaksavat puhua sen puolesta, vaikka tietenkään he eivät koskaan myönnä, että järjestelmän oikeutus olisi asettunut kyseenalaiseksi – edes eurovaaleissa, joiden äänestysprosentti oli neljänkymmenen luokkaa. Tai edustajistovaaleissa, joiden äänestysprosentti on tätäkin alhaisempi.

Jos ei usko järjestelmään, ei tarvitse äänestää. Jos kokee toisenlaiset vaikuttamisen kanavat mielekkäämmiksi, käyttäköön niitä. Minua ärsyttää vähän seistä kampuksilla toitottamassa äänestämisen ilosanomaa. Toisaalta minua myös vähän ärsyttävät ne tyypit, jotka jättävät äänestämättä, koska eivät usko edustukselliseen demokratiaan. Pitipä siitä tai ei, edustuksellisilla elimillä on aika paljon valtaa ja ainakin HYYn kontekstissa se, mitä ryhmiä edustajistoon äänestetään, määrää politiikan sisällön. Koska alhainen äänestysprosentti kuitenkin ohitetaan olankohautuksella, eikö mieluummin kannattaisi äänestää samanmielistä, joka kokee edustuksellisen vaikuttamisen mielekkäänä? Eikö hitto vie voisi olla aavistuksen vähemmän periaatteellinen? Eikö voisi äänestää vallankumouksen virallista äänitorvea eli Sitvasia?