Kun politiikasta tulee henkilökohtaista

Lapseni on tänään viimeistä päivää päiväkodissa ennen loman alkua. Koska lomalla aion hellittää sekä työnhausta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, nyt tuntuu hyvältä hetkeltä vähän peilata viime kevättä, joka on ollut muutoksen kevät minulle niin äitinä, työmarkkinahenkilönä kuin poliittisena toimijanakin. Ensinnäkin valmistuin ja siirryin työntekijäksi ja sitten työttömäksi. Toiseksi aloin nukkumaan kokonaisia öitä ja sen tuomalla energialla pystyin avautumaan taas yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös henkisesti oli aika: äitiys alkoi hellittää otettaan. Vielä kaksi vuotta sitten katselin eksyneenä ympärilleni yliopiston ruokalassa ja mietin, mitä muuta kuin maitorauhanen ja syli olen. Kuuntelin poliittista keskustelua, joka tuntui tulevan vieraalta planeetalta. Mietin, mitä on olla äiti ja mitä sen ulkopuolella on. Vielä viime syksynä olin liian väsynyt muuhun kuin graduun ja perhe-elämään. Tänä keväänä aloin jo muistaa ja tietää, kuka olen. Äiti ja paljon muuta. Ja halu niiden muiden asioiden olemiseen ja tekemiseen oli valtava. Työ yökahvilassa sattui sopivaan saumaan, siellä sain olla muuta ja puuhailla myös poliittisia juttuja yön pitkinä tunteina kävijöiden nukkuessa. Sitten olinkin työtön ja kesä oli tulossa. ”Siistiä,” ajattelin. Lähetin työhakemuksia, virittelin poliittisia projekteja, kirjoittelin lehtijuttuja ja vietin aikaa lapseni kanssa.

Sitten Suomeen muodostettiin hallitus ja se julkisti ohjelmansa. En muista, koska poliittinen päätöksenteko olisi tullut näin iholle. Jo viime vaalikaudella lapsilisää leikattiin ja se tuntui omassa kukkarossa. Mutta kyse oli kuitenkin vain kympistä. Vasemmistopuolueet harasivat hallituksessa vastaan ja vaikka finanssipoliittisesti politiikka oli nykyistäkin kiristävämpää, monet Kokoomuksen haaveilevat kurjistukset jäivät toteuttamatta. Nyt minuun ja perheeseeni kohdistuvien leikkausten lista on pitkä: lapsilisät, päiväkotien ryhmien kasvattaminen ja työntekijöiden kelpoisuusvaatimusten alentaminen, koululeikkaukset, työttömyystuen leikkaukset, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ja hoito-oikeuden rajaaminen. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. Työttömänä melkein kolmekymppisenä naisena pelkään myös itseni puolesta. Jo nyt kaltaiseni naiset työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa hälyttävän usein. Jos hallituksen aikomus sallia enintään vuoden mittaiset määräaikaisuudet ilman perustetta toteutuu, voin lopullisesti luopua toivosta saada vakityötä koskaan. Etenkään lastentekoikäisiä naisia ei uudistuksen jälkeen kannata palkata kuin vuodeksi kerrallaan. Työajan pidennystä pelkään, koska en ymmärrä, miten nykyiselläänkään lapsiperheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä, ehtivät hoitamaan kotityöt ja olemaan läsnä lapsilleen ja toisilleen saati sitten tekemään mitään omia juttuja. Pelkään, koska jos saan töitä, meidät saatetaan potkia ulos kaupungin vuokra-asunnosta ja jos en saa, pääsen varmaan liimaamaan postimerkkejä peruspäivärahalla osallistavan sosiaaliturvan nimissä. Sosiaaliturvan, jolla leikkausten jälkeen tulee entistä huonommin toimeen. Pelkään kaikkien niiden lasten puolesta, jotka joutuvat viettämään yhä pidempiä päiviä päiväkodeissa, joissa aikuisten aika ei usein nykyiselläänkään riitä kaikille. Pelkään kaikkien itseäni heikommassa asemassa olevien puolesta ja pelkään soiden ja saimaannorppien puolesta.

Kaiken kaikkiaan Suomen hallitus pilasi huolettoman työttömän kesäni. Työnhakukin alkoi ahdistaa eri tavalla. Tiesin, ettei oman alan töitä löydä hetkessä. Tiesin, että hakemuksia pitää lähettää paljon ja jo haastatteluun pääseminen on saavutus. Silti hakeminen, odottaminen, ilman vastausta jääminen, ystävällinen kirje, jossa kerrotaan toisen tulleen valituksi ja haastattelun jälkeinen ”kiitos, mutta ei kiitos” -puhelu tuntuvat raskailta. Saadakseen muotoiltua motivoituneen hakemuksen jokaiseen potentiaaliseen työpaikkaan täytyy sitoutua jollain tasolla. Sitä enemmän sitoutuu, mitä pitemmälle pääsee ja sitä isompi pudotus, vaikka kuinka olisi hokenut itselleen, ettei pidä innostua. Lisäksi Suomen hallitus lisää ahdistustani tekemällä kasvun tukahduttavaa talouspolitiikkaa ja leikkaamalla tuet järjestösektorilta, potentiaalisimmalta työllistäjältäni. Jatkossa yhä useampi paikka tullaan täyttämään jakamalla työt uudelleen talon sisällä ja niistä jäljelle jäävistä paikoista kilpailee yhä useampi hakija.

Se pelottaa, vaikka en ajattelekaan palkkatyön olevan ihmisarvon mitta tai ainoa siihen mieltä tuova asia. Minulla ei ole mitään vaikeuksia saada aikaani kulumaan työttömänä. Palkkatyö tuo rahaa ja vapauttaa työttömiin kohdistuvasta kontrollista, se yhteiskunnan silmissä ainoita oikeutettuja olemisen tapoja. Ja rahaa tarvitsee, etenkin lasten kanssa. Itse voi kärvistellä, mutta lapselleni tahdon tarjota lapsuuden, jota ei varjosta liiallinen taloudellinen huoli. Palkkatyökeskeisessä yhteiskunnassa jokainen palkkatyöstä tai koulutuksesta poissa vietetty kuukausi ja vuosi huonontaa työmarkkina-asemaa. Sitä valintaa, että jäisin työmarkkinoiden ulkopuolelle en uskalla tehdä, vaikka niiden käytettävissä oleminen seuraavat neljäkymmentä vuotta ahdistaa yhtäläisesti. Jos näin täytyy olla, haluaisin edes tehdä kiinnostavaa työtä, johon tutkintoni antaa mahdollisuuden. Okei, muitakin mahdollisuuksia on ja uskon kyllä saavani jotain töitä jostain. Todennäköisesti voin halutessani jatkaa yökahvilan ohjaajan hommia taas syksyllä, mutta ammatillisesti se ei johda mihinkään. Muihin sen alan duuneihin tarvitsen lähihoitajan, sosionomin tai sosiaalityöntekijän paperit. Niiden hankkiminen on tietysti ihan mahdollista ja sosiaalialalle kouluttautuminen onkin jonkinlainen itseni rauhoitteluun tarkoitettu suunnitelma B. Paitsi, kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja pyrkii varaamaan opiskelupaikat ensimmäistä tutkintoaan suorittaville. Ruuvi kiristyy joka puolelta.

Mutta jo riittää ankeilu. Työttömyys on ollut myös siistiä, on ollut aikaa ideoiden kehittelylle ja toteuttamiselle. Ja kuten tavallista, suunnitelmia multa ei puutu, se saako niistä rahaa on toinen juttu. Kevään aikana olen myös voimaantunut poliittisessa toiminnassa. Yhdessä toverien kanssa ahdistus on kääntynyt toimintatahdoksi. Huomenna alkaa kesäloma. Silloin en aio murehtia töiden saamisesta. Tää aika on mulle, mun lapselle, kumppanille, läheisille ja ystäville. Toivon muillekin rakkauden kesää!

Kyllä päiväkodeille ja Latte-äideille

juokse villi lapsi
Meidän lapsemme tapa kehittää omaa tahtoaan on kapinoida nukkumaan mennessä. ”Tänään ei nukuta,” ”Kerro vielä yksi satu.” Sitten vuorotellen hypitään ja maataan sängyssä, juoksennellaan pitkin kämppää ja hypitään päällä – viime iltoina sellaiset puolitoista tuntia. Toisaalta, kun kyse on lapsesta, jonka kanssa ensimmäiset kaksi vuotta nukkuminen ylipäätään oli vaikeaa, kaikenlaista on oppinut kestämään. Päiväkodissa tämä samainen lapsi nukkuu kuin enkeli. Ylipäätään päiväunten nukkuminen ilman tissiä onnistui vasta päiväkodissa ja pitkän poissaolon päiväkodista huomaa siitä, että kaikenlaiset rutiinit sujuvat huonommin. Nyt kun olemme viettäneet viikon sairastaen kotona, minulta on kysytty viimeisen viiden päivän ajan ”mihin me tänään mennään.” Lapsi selvästi tylsistyy kotonaan, vaikka olemme ulkoilleetkin viimepäivinä, ettemme tulisi täällä ihan hulluiksi. Pitkän kotijakson jälkeen (nelipäiväisen päiväkotiviikon vuoksi näitä tulee) lapsi yleensä lähtee innokkaana päiväkotiin. Siellä ovat kaverit, tärkeät aikuiset ja omat jutut.

Viimeisen puolen viikon ajan nukahtaminen on tosiaan ollut meillä todella vaikeaa. Ehkä se taas siitä, kun pääsee päiväkotiin. Jännitin päiväkodin alkua, kuten varmaan jokainen vanhempi. Tuntui vaikealta antaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoitoon moneksi tunniksi päivässä. Enää ihmiset eivät ole vieraita eikä minua jännitä. Tiedän, että lapseni saa rakastavaa ja yksilöllistä hoitoa turvallisessa yhteisössä. Päiväkoti on myös tärkeä kumppani joskus vaikealta tuntuvassa kasvatushommassa. Enkä nyt tuon kaksivuotiaan kohdalla edes tarkoita kasvatuksella kuin suurin piirtein sitä, että päivät sujuvat ilman suurempia tappeluita ja parkuja, pettymyksiin löytyy lohtu ja oma tahto saa kehittyä turvallisesti. Päiväkodin rutiinit, viisaat aikuiset ja toisten lasten esimerkki auttavat valtavasti tässä hommassa.

Lasten kasvattaminen tiiviin ydinperheen sisällä on luonnotonta. Valtaosan ihmiskunnan historiaa lapset ovat kasvaneet yhteisöissä. Se lienee kaikille helpompaa. Aina on syli, johon lapsen istuttaa, kun tarvitsee omat kädet vapaaksi, omia turhautumisiaan ei tarvitse käsitellä yksin ja lapsenkaan tahto, pettymykset, huomion ja rakkauden kaipuu eivät suuntaudu vain yhteen tai kahteen aikuiseen. Kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa perheet on eristetty omiin asuntoihinsa ja vastuu lasten kasvattamisesta on ennen kaikkea vanhemmilla. Siitäkin huolimatta, että lapset ja heidän kasvattamisensa on yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Julkinen päivähoito on syntynyt tarpeesta saada naisten työvoima tehokkaammin palkkatyömarkkinoiden käyttöön. Ja kuntien ja valtion taloudessa se valitettavan usein näyttäytyy vain kulueränä. Ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä syynä lapsen päivähoidolle istuu syvässä. Jopa niin syvässä, että vanhemmat saattavat vähän häpeillä, kun käyvät kaupassa ennen kuin hakevat lapsen päiväkodista. Myös Sipilän hallitukselle vain palkkatyö oikeuttaa päivähoidon: subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan aiotaan lakkauttaa ja hoito-oikeutta rajata niiltä perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona hoitamassa toista lasta tai työttömyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa lisää byrokratiaa, leimaavaa tarveharkintaa ja lasten pompottelua ryhmästä toiseen sekä perheiden arjen vaikeutumista. Vähintään yhtä järkyttävä on päätös kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja. Erityisesti yhdistettynä yleistyvään puolipäivähoitoon (jossa olevat lapset ovat henkilöstömitoituksen näkökulmasta puolikkaita) tämä tarkoittaa katastrofaalisen suuria ryhmiä. Tiedämme varmaan kaikki, että jo nykyisellään monissa kunnissa päiväkodit pullistelevat ja henkilöstömitoitukset paukkuvat ”väliaikaisesti”. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, rakkautta, yksilöllistä hoitoa ja turvallisen yhteisön, eivätkä nämä voi toteutua parin aikuisen ohjaamassa jättiryhmässä.

Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Tutkimukset kertovat, että erityisesti tästä hyötyvät vaikeammista lähtökohdista (lue: huonommin keskiluokkaiseen normiin sopivista) ponnistavat lapset. Välillä minulle on kuitenkin epäselvää, mitä halutaan, kun halutaan ”laadukasta varhaiskasvatusta”. Halutaanko paremmin yhteiskuntaan ja tulevaan koululaitokseen sopeutuvia lapsia? Näyttäytyykö kotihoito jotenkin huonompana kuin ammattilaisten tarjoama ja mistä näkökulmasta? Oli miten oli, yksinään varhaiskasvatuksen vaatimus ei riitä. Eikä myöskään vaatimus päivähoidosta naisten työssäkäynnin mahdollistajina. Yhteiskunnan tarjoama päivähoito tulee nähdä tapana, jolla tasaamme lasten kasvatuksesta aiheutuvaa vastuuta ja taakkaa siinä kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja ydinperheinstituution tuottamassa historiallisesti erikoisessa tilanteessa, jossa lasten kasvatusvastuu on ennen kaikkea pienillä eristetyillä perheyksiköillä. Yhteiskuntaa ei ole kovin pitkään olemassa ilman lapsia. Yhteiskunta muokkaa ja hyödyntää lapsia monin tavoin päiväkodeissa ja kouluissa saadakseen heistä mahdollisimman hyvää käyttöainesta. Yhteiskunta kannustaa naisia lisääntymään ja kontrolloi sitä, millaisia mahdollisuuksia perheillä on hoitojärjestelyiden suhteen. Yhteiskunta pakottaa meidät kaikki palkkatyöhön. Tässä tilanteessa on vähintäänkin reilua vaatia, että se tarjoaa vastineeksi päiväkoteja, joissa lapset saavat rakkautta ja aikaa. Ihan riippumatta siitä, ovatko lasten vanhemmat sillä välin palkkatyössä vai kirjoittavatko blogitekstejä lattea juoden.

PS. Vain kaksi kättä –mielenosoitus vaatii stoppia ryhmäkokojen kasvattamiselle keskiviikkona 10.6. klo 18 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Ei leikata lapsilta! #eilaikata #vainkaksikatta

Tarina jota minulle ei kerrottu

Teatteriesityksessä Punainen uni – eli tarinoita joita ei kerrota:

Äiti pukee vauvaa. Paita, ensin pää, sitten kädet. Vauva sätkyttelee jalkojaan. Kärsivällisesti äiti pukee housut. Jos äiti hiukan eteentyy, vauva tarraa kiinni. Jalkoihin, selkään, käsiin, mistä vain saa otteen. Kävellä lapsi ei vielä osaa, mutta tarttua se osaa, tiukasti. Ja äiti kantaa lasta, vaikka se on jo painava.

Minä itkin, kun katsoin kohtausta. Se tavoitti jotain äärettömän oleellista vanhemman ja vauvan suhteesta. Vanhempi rakastaa vauvaa, koska hoitaa sitä. Ei vauvan ominaisuuksien tähden, ei ulkonäön tai taitojen, vaikka nekin tulevat rakkaiksi. Vauvaa ei hoideta rakkaudesta. Vaan rakkaus syntyy hoitamisesta. Ja suurinta hoivaa on läheisyys. Vauva janoaa sitä, ilman sitä se ei selviä. Vauva ei puhu. Sen liikkeet ovat nykiviä. Se osaa huutaa ja hymyillä, oppi viime viikolla. Ja tietenkin imeä. Se, mitä meidän välillämme on perustuu kosketukseen ja läheisyyteen. Se on ihanaa ja huumaavaa. Ketään toista ei voi rakastaa niin kuin vauvaa eikä kukaan muu rakasta sinua niin. Olla toiselle koko maailma, aika tajutonta.

Lopulta vauva ei enää tarraudu, se irrottautuu äidistä ja hivuttautuu etäämmäs. Äiti tarttuu lasta jalasta, vetää takaisin.

Nimittäin minäkään ei selviä ilman vauvaa. Vaikka sen hoitaminen on raskasta. Jatkuva läsnäolo, oleminen käytettävissä, se uuvuttaa. Irtoamaton läheisyys ahdistaa. Kuka minä olen, minä itse, kysyn itseltäni. Erillään ja ilman tuota jälkikasvua. Janoan erillisyyttä ja vapautta, olemista vain itselleni, vain omia tarpeitani varten. Kun astun yksin ulos kotiovesta, vapauden riemu vyöryy ylitseni. Naurattaa. Mutta jo bussipysäkillä tunnen jonkin olevan pielessä. Ei se ole huolta, vaan puutetta. Osa minusta on poissa. Paita kostuu rintojen kohdalta. Nisätkin viestittävät: ei sinun kuulu olla täällä, ei yksin.

Tätä en osannut odottaa, tätä tarinaa ei kukaan kertonut minulle.

Lopulta he leikkivät yhdessä. Irroittautuen ja palaten yhteen. Samaan aikaan Itsenäisinä ja toisiaan tarviten.

Pieni kaipaus puristaa rintaa. Mutta näin on hyvä.

Miksi synnytämme sairaalasssa? – Yksi näkökulma keskusteluun

Suomessa lähes kaikki synnytykset tapahtuvat sairaalassa. Sen sijaan sata vuotta sitten suurin osa naisista synnytti kotona. Trendi on länsimaita yhdistävä: 1900-luvun alkupuoliskolla sairaalasynnytykset alkoivat yleistyä ja vuosisadan puolen välin jälkeen sairaalasynnytyksestä oli tullut tavallisin tapa synnyttää. Sairaaloitumista edelsi voimakkaan (väestöpoliittisesti motivoituneen) äitiyspolitiikan aika. Korkeat lapsi- ja äitikuolleisuusluvat aiheuttivat yhteiskunnallista huolta ja poliittisia toimia vaadittiin vasemmalta oikealle erityisesti naisten keskuudessa. Sairaalasynnytys näyttäytyykin usein modernin lääketieteen voittona ja puoskarin avustama kotisynnytys sen vastakohtana.

Kuva ei kuitenkaan ole aivan näin mustavalkoinen. Korkeat kuolleisuusluvut ja niiden aleneminen ovat useiden ympäristöllisten ja terveydellisten tekijöiden summa. Ravitsemuksellisesti köyhällä ravinnolla puutteellisissa hygieniaoloissa elävillä raskasta työtä tekevillä rahvaan naisilla oli heikot edellytykset selvitä toistuvista raskauksista ja synnytyksistä. Kuolleisuuden aleneminen liittyy siis merkittävästä parantuneisiin asumisoloihin ja elintason kasvuun. Toinen merkittävä tekijä oli ammatillisen synnytysavun yleistyminen. Etenkin maatalousvaltaisessa Suomessa tämä tarkoitti pitkään koulutetun kätilön avustamien kotisynnytysten yleistymistä, sairaalasynnytykset yleistyivät lähinnä kaupungeissa. Lisäksi kehittyvä neuvolajärjestelmä näytteli omaa rooliaan.

Miksi sairaala kuitenkin vei voiton? Koska se oli lopulta turvallisempi ja parempi paikka synnyttää? Ainakaan alkuaikojen kehityskulku ei tue tätä väitettä. Tämä esimerkki on Englannista, jossa äitiyskuolleisuus nousi voimakkaasti keskusteluun 1930-luvulla. Viranomaiset ja poliitikot olivat neuvottomia ongelman edessä; kuolleisuutta lisääviä monimutkaisia sosiaalisia tekijöitä ei osattu tai haluttu tunnustaa. Asiaa oli helpointa käsitellä lääketieteellisenä ongelmana, koska silloin ei tarvinnut ottaa kantaa poliittisesti arkoihin aiheisiin, kun työväenluokan palkkojen riittävyyteen tai asumisolojen puutteellisuuteen. Lääketieteellisen ongelman ratkaisuvastuu kuului luonnollisesti lääkäreille. Lääketiede tarjosikin ratkaisuja sellaisiin kuolemantapauksiin, joilla oli selkeä lääketieteellinen syy (yleensä korkean riskin raskaudet) ja niiden hoito kehittyi obstetriikan edistysaskelten myötä. Sosiaalisten syiden suhteen lääkärit olivat yhtä neuvottomia kuin virkamiehetkin. Kun laadittiin toimenpide-ehdotuksia, niitä laadittiin lähinnä riskiraskauksien näkökulmasta. Riskisynnytykset edellyttivät instrumenttien käyttöä, leikkauksia ja muita interventioita synnytykseen ja nämä taas oli helpompi suorittaa sairaalaympäristössä. Koska kaikki synnytyksiä katsottiin riskisynnytysten näkökulmasta, alettiin sairaala nähdä parhaana paikkana kaikille synnytyksille ja fyysiset interventiot tulivat hyväksytyiksi. Sektiot, välilihan leikkaukset ja synnytyksen käynnistykset lisääntyivät ja synnyttäjät laitettiin ponnistamaan selällään. Myös kivunlievitykseen käytetyt puudutukset, joiden suosio keskiluokkaisten naisten keskuudessa yleistyi, olivat paremmin käytettävissä sairaalaympäristössä. Kehityskulkuun vaikutti myös ajalleen tyypillinen usko lääketieteellisten interventioiden tehoon. Luonnollisia synnytysmenetelmiä kehitelleet tutkimukset sivuutettiin päätöksenteossa. Sairaalasynnytyksiä puolustettiin myös hygieninäkökulmasta. Todellisuudessa 1900-luvun alkupuoliskon Englannissa sairaaloiden hygieniataso vaihteli huomattavasti ja aseptiset käytännöt olivat monin paikoin puutteellisia.

Nykyperspektiivistä käsin on kiinnostavaa, että myös naisliike yhtyi vaatimuksiin sairaalasynnytyksistä. Toisaalta, mitä muutakaan se olisi voinut? Se vain vaati sitä, minkä asiantuntijat ja virkamiehet olivat kertoneet turvallisimmaksi ja parhaaksi. Naisen itsemääräämisoikeus synnytyksessä ei ollut tuolloin poliittinen kysymys, kuolleisuus oli.

Myöhempinä vuosikymmeninä feministiset liikkeet ovat kritisoineet voimakkaasti synnytysten lääketieteellistymistä. Kritiikkiä on esitetty synnyttäjän näkemisestä passiivisena potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Tällöin synnyttäjän toiveita ei kuunnella eikä hänelle edes aina kerrota, mitä tapahtuu ja miksi. Erityisesti sellaisia rutiininomaisesti vielä 1980-luvulla käytettyjä toimenpiteitä, kuten välilihanleikkauksia, vulvan ajelua ja peräruiskeiden käyttöä on kritisoitu voimakkaasti. Lisäksi on vaadittu mahdollisuutta valita itse synnytyspaikkansa.

Nykytutkimus osoittaa, että matalan riskin synnyttäjälle ammattikätilön avustama kotisynnytys voi olla jopa sairaalasynnytystä turvallisempi. Iso-Britanniassa obstetrikkojen ja gynekologien yhdistys suosittaa kotisynnytystä yhtenä vaihtoehtona matalan riskin synnyttäjille. Suomessa kotona syntyy kuitenkin vain parikymmentä lasta vuodessa ja kotona synnyttäminen on hintansakin puolesta useimpien synnyttäjien ulottumattomissa. Samaan aikaan useita synnytyssairaaloita uhkaa lakkauttaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että synnytyspaikan valinta on ihmisoikeuskysymys. Kuinka tämä oikeus Suomessa toteutuu, jos synnytykset keskitetään yhä suurempiin yksiköihin? Suuria yksiköitä perustellaan turvallisuudella; niissä on ympärivuorokautinen hätäsektiomahdollisuus. Kuitenkin pienet yksiköt on todettu yhtä turvallisiksi kuin suuret matalan riskin synnyttäjille. Sen sijaan matkasynnytys on aina riski ja niiden määrä lisääntyy jo nyt. Miten käy, kun matkat edelleen kasvavat?

Kotisynnytyksistä puhuttaessa kuulee aina väitteen, että ”aina voi mennä jokin pieleen”. Niin voi. Sen vuoksi kotisynnytyksessä täytyy olla mahdollisuus nopeaan siirtymiseen sairaalaan. Ja varmasti on tapauksia, joissa hätäsektiomahdollisuutta olisi tarvittu välittömästi. Toisaalta kotisynnytyksissä on vähemmän lääketieteellisiä interventioita, jotka itsessään kasvattavat riskejä. Kotona kätilö on jatkuvasti paikalla, mikä lisää turvallisuutta. Synnytykset eivät hidastu samalla tavoin kuin usein sairaalaan siirryttäessä. Turvallinen ja luottavainen olo (joka toki voidaan saavuttaa sairaalassakin) edistävät synnytyksen etenemistä. Kuinka monta ihmishenkeä tämä säästää? Kuinka monelta sektiolta vältytään? Mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tilastollisesti kotisynnytyksen turvallisuudesta suhteessa sairaalasynnytykseen on näyttöä muun muassa Kanadalaisessa tutkimuksessa.

Minulle synnyttäminen on feminismin ydinkysymyksiä ja siinä, jos missä on kyse naisen itsemääräämisoikeudesta kehoonsa. Siksi on vaadittava loppua säästöjen toivossa tehtävälle keskittämispolitiikalle. Sen sijaan tarvitsemme kriittistä puhetta siitä, miten itsemääräämisoikeus nykyisellään toteutuu. Tarvitsemme sairaalan kohtuullisen matkan päähän ja oikean mahdollisuuden synnyttää kotona.

Lähteet:
Helsti, Hilkka: Kotisynnytysten aikaan: etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. SKS, Helsinki 2000.
Lewis, Jane: Child and Maternal Welfare in England, 1900-1939. Croom Helm, London 1980.
Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä: maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.
Patricia A. Janssen, PhD, Lee Saxell, MA, Lesley A. Page, PhD, Michael C. Klein, MD, Robert M. Liston, MD, Shoo K. Lee, MBBS PhD: Outcomes of planned home birth with registered midwife versus planned hospital birth with midwife or physician. CMAJ September 15, 2009 vol. 181 no. 6-7 First published August 31, 2009, doi: 10.1503/cmaj.081869. http://www.cmaj.ca/content/181/6-7/377.full
Synnytysten hoito ihmisoikeuskysymys: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/675370/Synnytysten+hoito+ihmisoikeuskysymys

Puoli hurjaa vuotta

Puoli vuotta on takana – vauvan kanssa ja päivittämättä blogia. Ei sillä ettei olisi ollut sanottavaa. Sanottava on vain ollut epämääräisenä mössönä päässä eikä aikaa sen kirjoittamiseen ja prosessoimiseen ole ollut. Siinä ehkä ensimmäinen asia: ajan vähyys, sellaisen ajan että ehtii sekä ajatella että tehdä. Sitä ei vain ole ollut. Mitä kadun: sitä etten hankkiutunut eroon ihan kaikista ylimääräisistä vastuista, aika on niin tiukka resurssi, ettei mihinkään papereiden pyörittelyyn ole sitä tuhlata.

Mutta, että miltä nyt tuntuu? Sitähän tuoreilta vanhemmilta kysellään. Vaikea siihen on vastata. Miten sitä kuvailee älytöntä ääretöntä voimistuvaa rakkautta? Sitä, että saa nähdä toisen kaikki jännät maagiset taidot päivästä toiseen ja sitä, miten toisen hymy ilahduttaa kerrasta toiseen ja toisen nauraessa on pakko nauraa mukana. Että sitä vaan elää maailman hauskimman ja huikeimman tyypin kanssa. Tai sitä, että kaikki aika ihan oikeasti menee sen pienen hoitamiseen ja siihen, että pitää kotinsa jossakin vähän räjähdyspistettä siistimmässä tilassa, yrittää ruokki vauvan lisäksi vielä itsensäkin. Sitä, miten suuri voi olla väsymys, kun viikon nukkuu tunnin pätkissä, ja miten valtava helpotus, kun vauva viimein nukahtaa kello neljä aamuyöllä yöunilleen.

Sitten siinä ympärillä käydään jotain yhteiskunnallista keskustelua vanhemmuudesta ja sen jakamisesta. Kotihoidentuesta, vanhempainvapaista, kotiäitiydestä ja isien vastuusta, päiväkodista ja kotihoidosta. Ja se koko keskustelu kulkee jollain totaalisen eri tasolla, sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä sen kanssa, mitä tässä pienessä perheessä eletään ja tehdään. Se vähän ärsyttää, mutta lopulta se on aika samantekevää.

Moni asia on aika samantekevä, siinä usvassa, jossa ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen kuluivat. Muistan ensimmäisen käynnin kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Menin ostamaan imetyspaitaa. Kauppakeskuksen valot tuntuivat liian kirkkailta, ihmiset olivat meluisia. Seurailin heitä katseillani ja mietin, mihin he olivat menossa ja mitä ajattelivat. Olivatko he kokoneet sen? Keillä heistä oli lapsia? Näytinkö minä äidiltä? Vaatekaupan pukukopissa sovitin paitaa. M-koko mahtui. Otin itsestäni kuvan puhelimella. Ruumiini tuntui ja näytti vieraalta, toisaalta ei hullummalta siihen nähden, että reilu viikko sitten sieltä oli poistunut kahdeksan kiloa pientä ihmistä, lapsivettä, napanuoraa ja istukkaa. Palasin paidan kanssa turvalliseen kotiin ikävöiden pikkuistani. Muutamaa päivää myöhemmin kaipasin jo ulos. Paria viikkoa myöhemmin istuin kokouksessa vauvan kanssa. Ihan pihalla ja mielessä ihan muut kuin esityslistan asiat.

Alku oli ihmeellistä, mutta oli myös raskasta. Ensin kehoni oli upea raskaana olevan naisen keho. Sitten sieltä repeytyi ulos pieni elämä. Muutos, joka toiseen suuntaan oli kestänyt yhdeksän kuukautta, kesti toiseen suuntaan muutaman tunnin. Jäljelle jäi lököttävä vatsa ja kipu. Ruumiini, joka oli ollut keskipiste, muuttui avustajaksi. Sen tehtävä oli pitää pieni elämä hengissä. Myös kanssaihmisten ja terveydenhuollon mielenkiinto siirtyi minusta lapseen. Raskaudenaikaisista vaivoista voi vielä puhua, mutta kukaan ei halua tietää synnytyksen jälkeisistä vuodoista, säryistä, virtsanpidätysvaikeuksista ja leikkaushaavojen tai repeämien kivuista. Kaikki kuvaavat raskaana olevaa mahaa, kukaan ei ota kuvia synnytyksen jälkeisestä mahasta. Vain toiset synnyttäneet naiset tietävät, synnyttäminen ei tee naista, mutta se tekee synnyttäneen naisen. Hemmetin vahvan naisen. Naisen, joka on työntänyt ulos pienen elämän. Olin ylpeä ruumiistani. Se – minä pystyin siihen! Nyt kannan iloisella ylpeydellä raskauden aikana mahaani ilmestynyttä ruskeaa viivaa, joka ei ole ainakaan vielä haalistunut.

Sitten on maito. Outo ja ihmeellinen ihmisen maito. Alkuun imettäminen oli vaikeaa. Se oikea ote, minä ja vauva turhauduimme, nänneihin sattui. Ihmettelin ja ihmettelen yhä, miten ihmislaji on selvinnyt Afrikan savannilla aikana ennen rintakumeja, tuttipulloja ja imetysneuvojia tai mitään muitakaan apuvälineitä. Vasta lapsen saatuani oivalsin, miten keskeistä hoivataitojen kehittymisen on täytynyt olla ihmislajin evoluutiolle. Lapsi ei osaa edes syödä synnyttyään eikä äiti syöttää, se homma pitää opetella. Mutta kun sen oppii, voi sitä autuutta. Harvoin on niin lähellä toista ihmistä, on niin tarvittu. Rinta on ruokaa ja turvaa. Se on läheisyyttä ja riippuvuutta. Molemmin puolista riippuvuutta.

Vauva oli kuukauden vanha, kun kuuliaisesti vauvakirjojen ohjeita noudattaen päätin ”ottaa omaa aikaa”. Menin teatteriin. Se vapauden tunne, kun kävelin kotoa metrolle. Se levottomuus, joka valtasi mielen jo metrossa. Teatterissa rintoja nipisteli, ne kertoivat, että olisi aika ruokkia vauva. Vasta kolmen neljän kuukauden jälkeen ajatus erossa olemisesta alkoi tuntua miellyttävältä, sitä ennen tarvitsin vauvaani, kuten se tarvitsi minua. Kun viiden kuukauden iässä vauva maisteli ensimmäiset lusikallisensa kiinteää, riemuitsin; kohta voisin poistua kotoa itsekseni pidemmäksi kuin pariksi tunniksi. Toisaalta olin haikea: kohta minua ei enää tarvittaisi.

Mutta niin, se yhteiskunnallinen keskustelu. Ärsyynnyin ja välillä halusin kommentoida. Halusin sanoa, että kannatan perhevapaiden jakamista ja isien vastuun lisäämistä, mutta keskustelua ei voi käydä huomioimatta eroja tai eroa – imetystä. Halusin sanoa, että en usko, että isien vanhempainvapaan käyttö lisääntyy ellei vapaata kokonaisuutena pidennetä ja vanhempien yhdessä kotona olemaa aikaa kasvateta. Halusin sanoa, etten tahdo käydä keskustelua, jonka motiivina on taloudellisen tehokkuuden ja työnteon lisääminen. Halusin sanoa, että en usko äitiyden mustiin aukkoihin, että ehkä äitiys onkin pakoa. Yritän kirjoittaa näistä teemoista vielä lisää. Tosin ensi viikolla pitäisi myöskin aloittaa täysipäiväinen opiskelu lapsen isän jäädessä kotiin. Odotan innolla ja jännityksellä.