Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa

7474639136_401bce2c60_z
Tällä viikolla juhlitaan Helsingissä Pridea. Kuin viikon kunniaksi Yhdysvalloissa korkein oikeus linjasi, että tasa-arvoinen mahdollisuus avioliittoon kuuluu kaikille kaikissa maan osavaltioissa. Huomenna Helsinki Pride huipentuu yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta juhlivaan kulkueeseen. Minulta kysyttiin Askissä, mitkä ovat tärkeimmät poliittiset viestit, joita kulkueessa tulisi viestittää. Vastasin, että translain uudistus ja leikkauspolitiikan vastustaminen. Translaista ja sen merkityksestä on kirjoitettu ansiokkaasti muualla. Tässä haluan avata ajatusta leikkauspolitiikasta vähemmistöjen kannalta kielteisenä politiikkana. Ensinnäkin leikkauspolitiikka koskee kaikkia. Nyt suunnitellut leikkaukset ovat niin mittavia, että niiden voi hyvällä syyllä sanoa hyödyttävän vain rikkaimpia. Myös tavallinen keskiluokka on kärsijänä yhteisten palveluiden, päiväkotien ja koulujen joutuessa leikkauslistalle ja työajan pidennyksen uhatessa alentaa palkkoja. Erityisen kipeästi leikkaukset kohdistuvat eläkeläisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja opiskelijoihin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on kaikissa näissä ryhmissä. Leikkauksilla on kuitenkin myös spesifimpi vähemmistöjen kannalta kielteinen vaikutus.

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan sateenkaarinuoret voivat huonommin kuin nuoret keskimäärin. Syrjintä ja marginaalinen asema asettavat vähemmistöt koko väestöä haavoittuvampaan asemaan. Siksi sateenkaarinuorten kannalta toimivat koulupsykologipalvelut ja mielenterveyspalvelut ovat elimellisen tärkeitä. Kouluihin ja kuntiin suunnatut leikkaukset uhkaavat näitä palveluita. Monipuoliset harrastusmahdollisuudet, turvalliseksi koetut tilat tai edes se yksi aikuiskontakti, joka hyväksyy, rohkaisee ja jaksaa uskoa nuoreen ovat monella nuorella se henkireikä, jonka turvin jaksaa murrosiän yli. Erityisesti näin on nuorten kohdalla, joita syrjitään ja jotka joutuvat taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta mahdollisesti sekä kotona, koulussa että ikätoveriensa keskuudessa. Näitä mahdollisuuksia ja tiloja ollaan hallituksen toimesta ajamassa alas väljentämällä kuntien velvoitteita esimerkiksi kirjastojen ja nuorisotyön suhteen. Opintotuen ja muiden sosiaalietuuksien leikkaukset lisäävät nuorten riippuvuutta vanhemmistaan ja asettavat nuoria eriarvoiseen asemaan sen mukaan, kuinka kyvykkäitä tai halukkaita heidän vanhempansa ovat lastensa taloudelliseen tukemiseen. Perheissä, jossa vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta tai sukupuolen kokemusta, jo aikuisten lasten riippuvuuden lisääminen vanhemmista, vaikeuttaa näiden nuorten tilannetta entisestään. Leikkaukset päiväkodeista ja kouluista sekä niistä seuraava ryhmäkokojen suureneminen tarkoittaa, että kasvattajilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia kohdata lapset yksilöllisesti, tukea ja tunnistaa ongelmia. Se tarkoittaa huonompia mahdollisuuksia puuttua kiusaamiseen ja syrjintään. Sateenkaarinuorten korkeampia päihteiden ongelmakäytön riski tarkoittaa, että myös ennaltaehkäisevien päihdepalveluiden toimivuus on vähemmistökysymys. Näitäkin palveluita leikkaukset uhkaavat. Lisäksi on vaikea kuvitella, että ylitäysissä päiväkodeissa, kouluissa, nuorisotaloissa tai aliresurssoidussa terveydenhuollossa riittää jaksamista työhön, jota olisi tehtävä, jotta sateenkaarinuorten tarpeet tunnistettaisiin ja huomioitaisiin nykyistä paremmin.

Nuorten kohdalla on helppo sanoa, että leikkauspolitiikka uhkaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten hyvinvointia. Aikuistenkin kohdalla esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saatavuus ja laatu ovat merkittäviä kysymyksiä vähemmistönäkökulmasta. Kaiken kaikkiaan syrjitty ja marginalisoitu yhteiskunnallinen asema on omiaan altistamaan myös muunlaiselle sivuun joutumiselle, kuten työttömyydelle, pienituloisuudelle ja mielenterveysongelmille. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan transsukupuoliset työntekijät ovat työttöminä kaksi kertaa useammin ja pienituloisia neljä kertaa useammin kuin koko väestö. Vaikka luvuista ei voi suoraan johtaakaan päätelmiä Suomeen, se viittaa siihen, että transsukupuolisten työmarkkina-asema on koko väestöä marginaalisempi. Leikkauksien työttömyysturvaan tai muunlaiset työntekijän aseman huononnukset ovat näin ollen vähemmistökysymyksiä. Olen viitannut tässä lähinnä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta moni edellä lueteltu pätee myös muihin vähemmistöihin.

Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa ja siksi toivon, että leikkausten vastustaminen nousee esille Pride-kulkueessa ja sellaisten yhdistysten kuin Seta ja Trasek toiminnassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki ajettiin läpi ihmisoikeuskysymyksenä. Myös riittävä toimeentulo ja terveys ovat ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksia, jotka koskettavat erityisellä tavalla vähemmistöjä.

Kyllä päiväkodeille ja Latte-äideille

juokse villi lapsi
Meidän lapsemme tapa kehittää omaa tahtoaan on kapinoida nukkumaan mennessä. ”Tänään ei nukuta,” ”Kerro vielä yksi satu.” Sitten vuorotellen hypitään ja maataan sängyssä, juoksennellaan pitkin kämppää ja hypitään päällä – viime iltoina sellaiset puolitoista tuntia. Toisaalta, kun kyse on lapsesta, jonka kanssa ensimmäiset kaksi vuotta nukkuminen ylipäätään oli vaikeaa, kaikenlaista on oppinut kestämään. Päiväkodissa tämä samainen lapsi nukkuu kuin enkeli. Ylipäätään päiväunten nukkuminen ilman tissiä onnistui vasta päiväkodissa ja pitkän poissaolon päiväkodista huomaa siitä, että kaikenlaiset rutiinit sujuvat huonommin. Nyt kun olemme viettäneet viikon sairastaen kotona, minulta on kysytty viimeisen viiden päivän ajan ”mihin me tänään mennään.” Lapsi selvästi tylsistyy kotonaan, vaikka olemme ulkoilleetkin viimepäivinä, ettemme tulisi täällä ihan hulluiksi. Pitkän kotijakson jälkeen (nelipäiväisen päiväkotiviikon vuoksi näitä tulee) lapsi yleensä lähtee innokkaana päiväkotiin. Siellä ovat kaverit, tärkeät aikuiset ja omat jutut.

Viimeisen puolen viikon ajan nukahtaminen on tosiaan ollut meillä todella vaikeaa. Ehkä se taas siitä, kun pääsee päiväkotiin. Jännitin päiväkodin alkua, kuten varmaan jokainen vanhempi. Tuntui vaikealta antaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoitoon moneksi tunniksi päivässä. Enää ihmiset eivät ole vieraita eikä minua jännitä. Tiedän, että lapseni saa rakastavaa ja yksilöllistä hoitoa turvallisessa yhteisössä. Päiväkoti on myös tärkeä kumppani joskus vaikealta tuntuvassa kasvatushommassa. Enkä nyt tuon kaksivuotiaan kohdalla edes tarkoita kasvatuksella kuin suurin piirtein sitä, että päivät sujuvat ilman suurempia tappeluita ja parkuja, pettymyksiin löytyy lohtu ja oma tahto saa kehittyä turvallisesti. Päiväkodin rutiinit, viisaat aikuiset ja toisten lasten esimerkki auttavat valtavasti tässä hommassa.

Lasten kasvattaminen tiiviin ydinperheen sisällä on luonnotonta. Valtaosan ihmiskunnan historiaa lapset ovat kasvaneet yhteisöissä. Se lienee kaikille helpompaa. Aina on syli, johon lapsen istuttaa, kun tarvitsee omat kädet vapaaksi, omia turhautumisiaan ei tarvitse käsitellä yksin ja lapsenkaan tahto, pettymykset, huomion ja rakkauden kaipuu eivät suuntaudu vain yhteen tai kahteen aikuiseen. Kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa perheet on eristetty omiin asuntoihinsa ja vastuu lasten kasvattamisesta on ennen kaikkea vanhemmilla. Siitäkin huolimatta, että lapset ja heidän kasvattamisensa on yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Julkinen päivähoito on syntynyt tarpeesta saada naisten työvoima tehokkaammin palkkatyömarkkinoiden käyttöön. Ja kuntien ja valtion taloudessa se valitettavan usein näyttäytyy vain kulueränä. Ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä syynä lapsen päivähoidolle istuu syvässä. Jopa niin syvässä, että vanhemmat saattavat vähän häpeillä, kun käyvät kaupassa ennen kuin hakevat lapsen päiväkodista. Myös Sipilän hallitukselle vain palkkatyö oikeuttaa päivähoidon: subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan aiotaan lakkauttaa ja hoito-oikeutta rajata niiltä perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona hoitamassa toista lasta tai työttömyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa lisää byrokratiaa, leimaavaa tarveharkintaa ja lasten pompottelua ryhmästä toiseen sekä perheiden arjen vaikeutumista. Vähintään yhtä järkyttävä on päätös kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja. Erityisesti yhdistettynä yleistyvään puolipäivähoitoon (jossa olevat lapset ovat henkilöstömitoituksen näkökulmasta puolikkaita) tämä tarkoittaa katastrofaalisen suuria ryhmiä. Tiedämme varmaan kaikki, että jo nykyisellään monissa kunnissa päiväkodit pullistelevat ja henkilöstömitoitukset paukkuvat ”väliaikaisesti”. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, rakkautta, yksilöllistä hoitoa ja turvallisen yhteisön, eivätkä nämä voi toteutua parin aikuisen ohjaamassa jättiryhmässä.

Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Tutkimukset kertovat, että erityisesti tästä hyötyvät vaikeammista lähtökohdista (lue: huonommin keskiluokkaiseen normiin sopivista) ponnistavat lapset. Välillä minulle on kuitenkin epäselvää, mitä halutaan, kun halutaan ”laadukasta varhaiskasvatusta”. Halutaanko paremmin yhteiskuntaan ja tulevaan koululaitokseen sopeutuvia lapsia? Näyttäytyykö kotihoito jotenkin huonompana kuin ammattilaisten tarjoama ja mistä näkökulmasta? Oli miten oli, yksinään varhaiskasvatuksen vaatimus ei riitä. Eikä myöskään vaatimus päivähoidosta naisten työssäkäynnin mahdollistajina. Yhteiskunnan tarjoama päivähoito tulee nähdä tapana, jolla tasaamme lasten kasvatuksesta aiheutuvaa vastuuta ja taakkaa siinä kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja ydinperheinstituution tuottamassa historiallisesti erikoisessa tilanteessa, jossa lasten kasvatusvastuu on ennen kaikkea pienillä eristetyillä perheyksiköillä. Yhteiskuntaa ei ole kovin pitkään olemassa ilman lapsia. Yhteiskunta muokkaa ja hyödyntää lapsia monin tavoin päiväkodeissa ja kouluissa saadakseen heistä mahdollisimman hyvää käyttöainesta. Yhteiskunta kannustaa naisia lisääntymään ja kontrolloi sitä, millaisia mahdollisuuksia perheillä on hoitojärjestelyiden suhteen. Yhteiskunta pakottaa meidät kaikki palkkatyöhön. Tässä tilanteessa on vähintäänkin reilua vaatia, että se tarjoaa vastineeksi päiväkoteja, joissa lapset saavat rakkautta ja aikaa. Ihan riippumatta siitä, ovatko lasten vanhemmat sillä välin palkkatyössä vai kirjoittavatko blogitekstejä lattea juoden.

PS. Vain kaksi kättä –mielenosoitus vaatii stoppia ryhmäkokojen kasvattamiselle keskiviikkona 10.6. klo 18 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Ei leikata lapsilta! #eilaikata #vainkaksikatta