Odotusaika VIII: Synnytys – kivuliasta kestämistä?

Näin viime yönä unta, jossa olin sivarissa. Asevelvollisuus suoritettiin kaksiviikkoisella kurssilla ja se koski myös naisia. Olin ajatellut hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ennen synnytystä, olihan laskettuun aikaan juuri kaksi viikkoa aikaa. Kurssiin kuului, että me pari vanhempaa osallistujaa pidimme esitelmiä kaksikymppisille asevelvollisille. Minä päätin luennoida sivareille synnytyksestä.

Koska todellisuudessa en pääse kertomaan synnytyksestä sivareille, kirjoitan muutaman ajatuksen teille, hyvät lukijat.

Vielä joitain kuukausia sitten ajattelin, että synnytys on kivulias kokemus, josta selviää hammasta purren ja riittävällä kivunlievityksellä. Näin taitaa ajatella aika moni, koska eihän synnyttämisestä juuri puhuta – paitsi synnyttäneiden naisten kesken. Ehkä kuvaavaa on, että Eve Enslerin Vaginamonologeissa ei alunperin ollut yhtään raskautta tai synnytystä käsittelevää tekstiä. Ei yhtään!? Ja kuitenkin synnytys on äärimmäinen ruumiillinen kokemus, joka koskettaa suurta osaa naisista ja joka jättää jälkensä kehoon. On sääli, jos näin oleellinen naisten kokemus pelkistyy kulttuurissamme passiiviseen kestämiseen ja sietämiseen. Erityisen valitettavaa on, jos se muodostuu synnyttäjälle itselleen traumaattiseksi kokemukseksi.

Miten synnytys sitten voi olla jotain muuta? Neuvolan perhevalmennuksessa kehotettiin olemaan suunnittelematta liian tarkasta ja luottamaan kätilöön. Synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä taas toivottiin synnyttäjien miettivän etukäteen omia odotuksiaan, kivunlievitystä, synnytysasentoa, kätilön ja kumppanin roolia ja kirjaavan toiveensa ylös. Pitääkö siis suunnitella vai ei, käyttää omaa päätään vai luottaa kätilöön?

Vastaus on tietenkin molempia, mutta kysymykset kuvastavat kuitenkin tärkeää jakoa suhtautumisessa synnytykseen. Vanhakantaisempi sairaalakulttuuriin syvälle iskostunut linja on, että ammattilaisilla on paras tieto. Potilas jää helposti toimenpiteiden passiviseksi kohteeksi; aina ei edes tarvitse kertoa toimenpiteistä tai ainakaan neuvotella niistä. Tällöin synnyttäjänkään on turha suunnitella synnytyksen kulkua.

Synnyttäjälähtöisempi ajattelu lähtee siitä, että synnytystä saa ja kannattaa suunnitella. Tuskin koskaan kaikki menee suunnitelman mukaan, mutta synnyttäjä on se, joka lopulta synnyttää ja jonka ruumiista löytyvät voimat saattaa lapsi maailmaan. Parhaimmillaan synnyttäjällä on edes joku kuva siitä, mitä haluaa ja kätilö tukee päätöksiä, esittää vaihtoehtoja ja puuttuu vain jos tilanne vaatii. Aina kaikki ei mene näin nätisti. Sairaaloiden käytännöt voivat sanella toimenpiteitä ja lisäksi jokaisella kätilöllä on omat mieltymyksensä ja toimintatapansa. Siksi omien toiveiden kirjaaminen ylös on tärkeää. Samoin on syytä varautua pitämään kiinni näkemyksistään ja vaatimaan perusteluja esitetyille toimenpiteille.

Kun puhutaan aktiivisesta synnytyksestä, tarkoitetaan, että synnyttäjä on aktiivinen toimija, oman kehonsa paras asiantuntija. Aktiivisen synnytyksen kannattajat korostavat lääkkeettömien ja mietojen kivunlievitysmenetelmien, kuten veden, erilaisten asentojen, hieronnan ja lämpöhauteiden käyttöä. Lähtökohtana on, että naisen ruumiista löytyy kaikki tarvittava synnyttämiseen. Luomusynnyttäjät korostavat, että synntyksessä käytettävät lääkkeet ovat vahvoja ja niillä on vaikutuksia vauvaan. On myös näyttöä siitä, että toimenpiteiden ja lääkkeiden käyttö johtaa uusiin toimenpiteisiin ja lääkkeisiin. Minusta tämä ei kuitenkaan ole oleellisinta. Myös lääkkeettömyys voi olla haitallista, jos esimerkiksi synnyttäjä väsyy liikaa jo avautumisvaiheessa eikä jaksa enää ponnistaa. Samoin lääkkeistä pidättäytyminen ja siitä johtuva sietämätön kipu voivat muodostua traumaattiseksi kokemukseksi. Äidin ja lapsen terveyden ohella tavoitteena tulee olla positiivinen synnytyskokemus. Ehdottomuus lääkkeiden tai asentojen suhteen tuskin palvelee tätä tavoitetta. Sen sijaan kokemus siitä, että synnyttäjä itse voi ohjailla tilannetta, toimia aktiivisesti ja vaikuttaa ovat oleellisia. Synnyttäjän voimauttaminen luottamaan itseensä ja kehoonsa on aktiivisen synnytyksen ydin ja paras anti.

Synnyttäminen on samaan aikaan kontrollin menetystä ja sen pitämistä. Jotkut naiset kokevat synnyttäessään ns. synnytysregression, tilan, jossa tietoisuus vaipuu taka-alalle ja toiminnasta tulee vaistonvaraista. Äärimmäisyydessään ja biologisuudessaan synnyttäminen on ihmisen eläimellisempiä puolia. Synnyttäessä ihminen ehkä tavoittaa jotain siitä, mitä on olla nisäkäs – tai niin ainakin haluan kuvitella. Synnytystä ei voi kontrolloida, sen tahtia määrätä tai kestoa ennustaa. Rationaalisessa modernissa maailmassa tässä on jotain vallankumouksellista. Luonto asettaa reunaehtonsa, elää meissä ja mahdollistaa elämämme.

Samaan aikaan synnyttäjä voi olla aktiivinen. Hän voi etukäteen suunnitella, miten toivoisi synnytyksen etenevän. Synnyttäessään hän voi olla vedessä, laulaa, huutaa, kuunnella musiikkia, heijata itseään tyynyjen päällä, liikkua, olla kyykyssä, kontallaan, makuullaan tai seistä, pyytää kumppanin tai tukihenkilön hieromaan, hakea hellyyttä tai eristäytyä. Hän voi naukkailla ilokaasua tai turvautua tuhdimpiin lääkkeisiin, mutta myös olla turvautumatta. Itse synnytyksessä juuri vaistojen seuraaminen voi olla aktiivisuutta.

Turkisteollisuus, pitäkää rahanne!

Keskustelu turkistarhauksesta käy kuumana. Oikeutta Eläimille -yhdistyksen videot osoittavat, että laiminlyönnit ovat arkipäivää turkistarhoilla. Videoita on yhdistyksen mukaan kuvattu kymmenellä prosentilla turkistiloista, joista 30% oli sertifioituja. Joukossa oli lisäksi turkisalan luottamustehtävissä toimivien tarhaajien tiloja. Kuvamateriaalissa näkyy muun muassa kettuja syömässä lajitovereitaan, eläimiä, joilta puuttuu raajoja, verisiä hännäntynkiä ja suuria avonaisia puremahaavoja. Videot osoittavat, ettei ongelmia ole saatu kuntoon, kuten vuosi sitten yhdistyksen viimeksi julkaistua kuvamateriaalia luvattiin.

Eläinsuojelulain toteutuminen on Suomessa täysin puutteellista. Valvonnassa on puutteita eikä lakia valvonnasta huolimatta noudateta. Elviran EU-tason eläinsuojelutilastot kertovat, että 26 %:lla turkistarhoista, 35 %:lla sikatiloista ja 28%:lla vasikkatiloista on eläinsuojelulainrikkomuksia. Ja laki on vain ehdoton minitaso.

Kuitenkin turkistarhauksen kohdalla ongelma on perustavampi: villieläimet ahdettuina minimaalisiin häkkeihin vailla virikkeita tai mahdollisuutta lajityypilliseen käyttäytymiseen eivät voi voida hyvin. Eläinten pahoinvointi, sairaudet ja haavat ovat osa tuotantotapaa eikä kaikki kärsimys edes näy ulospäin. Asia ei ole korjattavissa lainsäädännön hienosäädöllä tai tarkastuksilla. Siedettävien olojen luominen eläimille tekee tarhauksesta kannattamatonta.

Hienosäädän, vähättelyn ja kiertelyn sijaan on tunnustettava tosiasiat: turkistarhaus on julmuutta, jonka ei voida antaa jatkua. Turkistarhaus on kiellettävä. Turkisteollisuus tekee kaikkensa tämän estämiseksi, esimerkiksi tukee pääministerin vaalikampanjaa ja kaikkien muiden puolueiden paitsi vihreiden ehdokkaita. Turkisteollisuudelle tiedoksi: myös Vasemmistoliitto vastustaa turkistarhausta ja haluaa lopettaa sen siirtymäajan jälkeen. Tällaiselle puolueelle tuskin rahaa kannattaa jaella. Minä en ainakaan rahojanne kaipaa. Vetoan ehdokkaisiin puolueesta riippumatta: antakaa turkisteollisuuden pitää verirahansa!

Kulutusvalinnoilla vaikuttaminen on perseestä

”Yhä useampi suomalainen lehmä ei enää pääse laitumelle” Hesari uutisoi sunnuntai-sivuillaan. Vaikka 82% lehmistä pääseekin laitumelle, laiduntamisen määrä ja laatu ovat laskeneet. Jutun mukaan suurin syy tähän on tilakoon kasvu. Tämä taas käsittääkseni liittyy tukijärjestelmään, joka suosii tehokkaita isoja tiloja. Parsinavetassa elävien lehmien täytyy saada lain mukaan laiduntaa kuutenakymmenenä päivänä vuodessa, pihatossa, jossa lehmät voivat liikkua, ulkoilupakkoa ei ole. Eläinlääkäri Kristiina Hakkaraisen mukaan laiduntaminen on kuitenkin hyväksi lehmien terveydelle navetan laadusta riippumatta.

Juttu päättyy kappaleeseen:

”Voisiko Suomessakin palvella kuluttajaa kertomalla reilusti, millaisissa oloissa tölkkimaidon tuottanut lehmä on kasvanut? Hintatietoiset joisivat tehokkaasti tuotettua suurtilojen maitoa. Sitten olisi oma vaihtoehtonsa niille, joita kiinnostaa, missä Mansikki makaa.”

Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta oikeesti se on ihan perseestä. Sen sijaan, että vaadittaisiin eläinsuojelulainsäädäntöä, joka takaa lehmille oikeuden ulkoilla, siirretään vastuu kuluttajille. Tällainen ajattelu tuntuu olevan nykypäivällä tyypillistä. Poliittisista kysymyksistä tehdään elämäntapavalintoja ja ne siirretään yksilön vastuulle. Kulutusvalintojen kautta rakennetaan identiteettejä, niiden kautta on jokaisen helppoa tuntea tekevänsä jotain. Tässä tarkoituksessa ne ovat varmasti merkittäviä, eikä niiden merkitystä aineellisellakaan tasolla tule väheksyä. On vain tosiasia, että kulutusvalinnoilla vaikuttaminen on riittämätöntä. Jotta oikeasti jokainen lehmä pääsee ulos ja kahvintuottaja pystyy elämään työllään tarvitaan poliittisia muutoksia, tarvitaan lainsäädäntöä, joka takaa nämä asiat. Ei siis tule kuvitella, että liberaalin ihanteen mukainen vapaus valita olisi tarpeeksi. Lainsäädännön on tarkoitus estää tekemästä vääriä valintoja. Se mitä nämä väärät valinnat ovat taas on poliittinen kysymys.

Tämän lehmäasian suhteen ehdotan aloittamaan valtaamalla Keskusta-puolueelta maa- ja metsätalousministeriön, jossa eläinsuojelulainsäädäntö valmistellaan.

Kandintyö – Kotieläimet koulukirjojen sivuilla 1930-1970-luvuilla

Lisäsin kandintyöni.

Voisin oikeastaan samalla kertoa lyhyesti kandintyöstäni. Otsikko on ”Kotieläimet koulukirjojen sivuilla 1930-1970-luvuilla. Diskurssianalyyttinen tutkimus koulukirjojen eläinkuvista”. Tutkielma nojautuu teoreettisesti yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen, tarkemmin ihmisten ja eläinten välisten suhteiden sosiologian (nuoreen) perinteeseen. Lähtökohtana on, että se mitä eläimistä ajattelemme ja miten niitä kulttuurisesti merkityksellistämme, määrittää eläimiä vähintään yhtä paljon kuin niiden biologia. Luokittelemme eläimiä lemmikkeihin ja tuotantoeläimiin, hyöty- ja haittaeläimiin, villeihin ja kesyihin eläimiin. Näillä luokituksilla on konkreettisia seurauksia: lemmikki- ja riistaeläintä koskevat erilaiset lait ja säännöt. Lemmikkikoiran ja tuotantosian elämän puitteet ovat melko erit riippumatta siitä, että näiden kahden eläimen kognitiiviset kyvyt ovat melko samanlaiset. Osaltaan nämä luokitukset mahdollistavat tilanteen, jossa toiset eläimet (lemmikit) ovat suuren hellyyden ja huolenpidon kohteena samaan aikaan, kun toiset (tuotanto- ja koe-eläimet) elävät järkyttävissä olosuhteissa puhtaasti ihmiselle tuottamansa hyödyn vuoksi. Ambivalenssi, joka leimaa ihmisen eläinsuhdetta onkin yksi yhteiskuntatieteellistä eläintutkimusta kiinnostavista kysymyksistä. Lisäksi keskeinen kysymys ovat ihmis-eläin eronteko, jossa kaikki muut eläimet nilviäisistä nisäkkäisiin niputetaan yhteen ryhmään ja ihminen erotetaan omakseen. Eläimet nähdään ihmisen toisena, jota vasten ihmisyyttä peilataan. Ihmisen ja eläimen raja on yhteiskuntamme tarkimmin varjeltuja ja sitä on pyritty vaalimaan tarkkaan. Milloin ihminen on ollut ainoa sosiaalinen, huumorintajuinen, ruokansa valmistava tai rationaalinen eläin. Nykyisin jaottelu elää vahvana, vaikka muun muassa ihmisapinoista tehty tutkimus onkin horjuttanut jakoa. Käsittelen työssä myös eläinasenteiden muutosta Euroopassa Keith Thomasin tutkimuksen kautta. Päälinjana on ollut siirtyminen vähemmän ihmiskeskeiseen luonnon ymmärtämiseen ja empaattisempaan eläinsuhteeseen. Hyväksikäyttöön perustuva luonnonymmärtäminen on saanut rinnalleen vaalivan ajattelutavan. Tämä muutos kytkeytyy sekä materiaalisiin muutoksin (ihmisen yhä lisääntyvä luonnonhallinta teollistumisen myötä, kaupungistuminen) että mentaalisiin muutoksiin (esim luonnontieteelliset luonnon luokitukset, evoluutioteoria, sekularisaatio).

Aineistona käytin kansakoulun luonnontiedon ja äidinkielen oppikirjoja. Rajasin tarkastelun kotieläimiin (tässä hevonen, kana, lehmä, kissa, koira, sika). Tutkimuskysymykseni oli, millaisin tavoin eri eläimistä puhutaan, miten puhetavat eroavat toisistaan ja mitä käytetty puhe kertoo suhteesta eläimiin. Lisäksi olin kiinnostunut siitä, miten erilaiset puhetavat mahdollistavat, helpottavat tai vaikeuttavat eläinten hyväksikäyttöä.

Koulukirjojen puhe oli yllättävänkin moninaista. Eläimet voitiin nähdä niin hyödykkeinä, biologisina olentoina, suojelun kohteina kuin mielekkäinä tovereinakin. Myös inhimillistävää puhetta esiintyi. Hyötypuhe muodostui usein dominoivaksi, erityisesti tuotantoeläinten kohdalla. Ajallinen muutos oli kiinnostava. Vielä 1930- ja 1950-luvuilla hyväksikäytön oikeutus oli selvä. Ihminen nähtiin luonnon vastuullisena herrana, jolla oli oikeus käyttää eläimiä haluamallaan tavalla. 1970-luvulle tultaessa (jolloin maatalouden rationalisointi alkoi Suomessa laajassa mitassa) tämä oikeutus oli asettunut kyseenalaiseksi, luonnontiedon kirja perusteli lihan syöntiä ja tehotuotantoa välttämättömyydellä. 1970-luvulla eläinkuvaukset olivat myös paljon kaukaisempia ja niukempia luonnontiedon kirjojen puolella kuin aikaisemmin. Äidinkielessä sen sijaan toistui aikaisempien kirjojen maalaisidylli. Voi ajatella, että 1970-luvulla ollaan melko lähellä nykyistä eläinsuhdetta: koulukirjat eivät entisaikojen tapaan kerro konkreettisesti eläinten hoidosta vaan tuotantoeläimet esitellään etäännyttävään tyyliin. Samaan aikaan lastenkirjat ja kotieläintilat välittävät lapsille idyllistä kuvaa maataloudesta. Oikea maataloustuotanto sen sijaan tapahtuu kaukana tiloilla, jonne hygieniasäännöt estävät pääsyn. On helppoo olla tietomättä tehotuotannon ongelmista ja ne on helppo unohtaa. Toinen keskeinen havainto oli hyötydiskurssin hallitsevuus ja vaarat, jotka liittyvät sen käyttöön.

Tässä nyt jotain työstä. Sitä oli hauska tehdä, suosittelen koulukirjoja aineistona kaikille. Jos kiinnostaa, voi sen lukaista. Jos sosiologinen eläintutkimus kiinnostaa, hyvän johdatuksen tarjoaa Salla Tuomivaaran gradu

Eläimyys

Eilisessä Hesarissa kulttuurisuvuilla sivuttiin eläinteemaa Ayelen Parolinin tanssiteosta käsittelevässä jutussa. ”Eläimiähän me ihmiset olemme” -otsikoidussa jutussa todetaan:

Parolinin teos on eräänlainen etologinen tutkielma, paitsi että se eläinten käyttäytymisen sijaan tutkii ihmisten käyttäytymistä. Tai pikemminkin ihmisen eläimellisyyttä ja eläintä ihmisessä.

Eläimellisyys ei siitä yhtään vähene, vaikka esiintyjät nousevat kahdelle jalalle. Päinvastoin. Ihmislauman nokkimisjärjestys paljastuu välittömästi. Väkivallaksi yltyvä valtataistelu päättyy voittaja-häviäjä -asetelmaan, jossa alistaminen tapahtuu seksuaalisella häpäisemisellä.

Parolin ei säästele ihmistä, vaan esittää tämän riisuttuna sivistyksestä pelkkien hormoniensa vietävänä. Mutta niinhän se onkin, sivistys on vain ihmisen ohut päällystakki.

Tätäkö on eläimellisyys? Hierarkiaa, väkivaltaa ja alistamista. Sellaisena se ainakin usein läntisissä kulttuurintuotteissa näyttäytyy. Jo sana eläimellinen on vahvan negatiivisesti latautunut, varsinkin suhteessa vastinpariinsa inhimilliseen. Tämän vuoksi Salla Tuomivaara on ottanut gradussaan käyttöön neutraalimman termin ”eläimyys”. Hormiensa ja vaistojensa ohjaamat eläimet ovat raakoja, väkivaltaisia ja piittaamattomia, ja vain sivistys pelastaa ihmisen samalta kohtalolta. Keith Thomas kirjoittaa kirjassaan Man and the Natural World. Changing Attitudes in England 1500-1800: ”Ne ominaisuudet, joita ihmisissä eniten pelättiin, kuten raakuus, mässäily ja seksuaalisuus, määriteltiin eläimellisiksi, siitä huolimatta, että juuri ihmiset, eivät eläimet, kävivät sotia omaa lajiaan vastaan, söivät liikaa ja olivat seksuaalisesti aktiivisia vuoden ympäri.”

Nätistä unohtuu se, että samoin kuin ihmiset myös monet muut eläimet surevat, iloitsevat, hoivaavat ja uhrautuvat lastensa, perheensä ja laumansa jäsenten puolesta.

Toki asia voidaan kääntää (ja on käännytty) päälaelleen. Tällöin ihmisen kulttuuri ja ”sivistys” edustavat teennäisyyttä ja rappiota, luonto ja eläimmyys autoutta ja teeskentelemättömyyttä. Silti dikotomia säilyy ja eläin toimii välineenä, jonka kautta yritämme hahmottaa, mitä itse olemme.

Nainen ja apina

Kirjoittelin äsken jotain otsikolla ”Voisiko ihminen rakastaa simpanssia?”, mutta siitä tuli sen verran paskaa, etten viitsi sitä tänne laittaa. Se vain täytyy todeta, että jos olisin Peter Hoeg ja kirjoittanut Naisen ja apinan, niin olisin tehnyt apinasta ”ihan tavallisen” ihmisapinan ja käsitellyt erilaisuutta ja rakkauden, ymmärryksen ja kunnioituksen mahdollisuutta.

Oon nykyisin ihan simpanssifani johtuen Roger Foutsin Simpanssini Washoe -kirjasta, joka kertoo viittomakieltä oppineen Washoen tarinan. Luin kirjasta pienen pätkän 2.-3. luokkalaisille. Tykkäsivät kovasti, joskin ihmettelivät, onko kirja tosiaan totta. Vakuutin, että on. Washoen perheen asuinpaikkaa ylläpitävä Frieds of Washoe myy simpanssien tekemää taidetta. Oon ihan fani, Washoen Red Berry -maalaus (nimet ovat kuulemma simpanssien itsensä antamia) on esim tosi hyvännäköinen, tahtoo. Samalta sivulta löytyy myös simpanssikamera ja tietoa Washoen perheestä. En tosin ole itse onnistunut näkemään yhtään simpanssia varmaan aikaerosta johtuen. En myöskään tiedä, onko toisten elämän tarkkailu kameran välityksellä kuinka väärin.