Synnyttäminen on feministinen kysymys

Perjantaina juhlittiin yksiä vanhempia ja niiden vauvaa. Puhuttiin ihan vähän synnyttämisestä, mutta silti jäin miettimään juuri sitä. Ensinnäkin aiheen politisoiminen on vaikeaa, kun useimmat tietävät asiasta niin vähän. Ei meille ainakaan koulussa koskaan opetettu mitään synnyttämisestä, vaikka kyse on ihmiselämälle hyvin keskeisestä toiminnosta, jossa vielä ruumis toimii hämmystyttävän tarkoituksenmukaisesti. Neuvolassakin kerrottiin aika vähän.

Myöskään sukupuolentutkimuksen opinnoissa ei sanottu halaistua sanaa synnyttämisestä. Vaikka suurta osaa naisia koskettavana asiana, jolla on hyvinkin väkivaltainen historia, sen luulisi olevan feminismille keskeinen aihe. Väkivaltaisella historialla viittaan etenkin sairaaloitumisvaiheeseen, jossa synnyttäjä nähtiin potilaana, jonka kuului maata aloillaan ja jolle rutiininomaisesti suoritettiin sellaisia toimenpiteitä kuin välilihan leikkaukset, peräruiskeet, vulvan ajelu ja desifiointi. Edelleenkään synnyttäjän itsemääräämisoikeuden toteutuminen ei ole mitenkään itsestään selvää ja edelleen synnyttäjä nähdään usein toimenpiteiden kohteena ja potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Luulisi, että synnytystoimintaan kohdistuvat leikkaukset, joiden esimerkiksi Kätilöliitto on pelännyt johtavan lisääntyviin synnytysten käynnistyksiin ja jopa ajastuksiin (jotka tuottavat rajuja synnytyksiä ja uusia interventioita), tuottaisivat jotain reaktioita feministisissä ja naisjärjestöissä. Mutta ei.

Myöskään feministinen teoria, ainakaan se butlerilainen sukupuolen performatiivisuutta korostava suuntaus, joka oli kuuminta hottia opiskeluaikanani, ei tarjoa yhtään mitään liittyen synnyttämiseen tai raskauteen. Nykyisin puhutaan kai enemmän ruumiillisuudesta, en tiedä mitä se tarkoittaa ja tarjoaako parempia välineitä.

Ennen kaikkea synnyttäminen on suomalaisille feministeille vaikea aihe, koska kyse on eroista. Tasa-arvohan on sitä, että kaikki voivat olla ja tehdä mitä haluavat, että sukupuoli ei määritä, etenkään se mikä on jalkojen välissä. Mutta sitten on ne muutamat jutut, joissa fysiologiset erot juurikin määrittävät. Synnyttäminen on biologisessa mielessä naisspesifi aihe eikä tasa-arvo vaatimukseksi riitä samanlaisuus. Mikä on tasa-arvoinen synnytys? Mitä on tasa-arvo raskauden ja imetyksen suhteen? Syrjimättömyys on itsestään selvä lähtökohta, mutta se ei riitä. Synnytys vie syvälle feministiseen keskusteluun asiantuntijuudesta, kokemuksesta, lääketieteen ja (nais)potilaan suhteesta sekä ennen kaikkea itsemääräämisoikeudesta. Feministeillä ja synnyttäjillä on sata mielipidettä siitä, mikä on hyvä synnytys. Yhteinen lähtökohta voisi löytyä itsemääräämisoikeudesta. Periaatteen tasolla synnyttäjän itsemääräämisoikeus on vahva. Käytännön tasolla tiedon puute, sairaalarutiinit ja asiantuntijavalta sekä lisääntyvässä määrin resurssien puute estävät sen toteutumisen.

Kuten kätilö Eliisa Karttunen on sanonut, ”Synnytys on hetki, jolloin nainen voidaan murskata pieniksi palasiksi tai rikkinäinen ihminen voidaan tehdä eheämmäksi”. Synnytyksen tulisi olla feminismin ydinkysymyksiä ja suomalaisen naisliikkeen tulisi nousta barrikadeille synnytyksiin kohdistuvien leikkausten vuoksi. Hiljaista on. Älkää siis ihmetelkö, jos en aina jaksa olla niin innoissani palkkatasa-arvosta. Onhan se kiva tulla toimeen, mutta se ei riitä, ellen voi luottaa, että jokaista siskoani kohdellaan kunnioittaen yhdellä elämän tärkeimmistä hetkistä: synnyttäessä.

Hyvää kunnioita -synnytystä viikkoa! Työtä on vielä edessä.

Äidit töihin! – Kotihoidontuesta ja työstä

Eilen kaatui hallituksen ns. perhepaketti, joka sisälsi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen ja kotihoidontuen jakamisen molemmille vanhemmille. Tähän sopii olla tyytyväinen. Uudistuksia perusteltiin säästöillä (päivähoito-oikeus) ja tasa-arvolla (kotihoidontuki). Päivähoito-oikeudesta koituvat säästöt olisivat olleet niin pieniä, että on helppo nähdä uudistus ideologisena pyrkimyksenä pois universaaleita palveluita tarjoavasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja kohti yhä suurempaa tarveharkintaisuutta. Päälle liimatut perusteet päivähoidon ”väärinkäytöstä” taas ovat puppua. Kotihoidontuen jakamisella taas ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, koska todennäköisesti vain harvat miehet hyödyntäisivät ei-ansiosidonnaista etuutta. Kun sen vaikutuksesta sanotaan syntyvän työpaikkoja, ollaan jäljillä jakamisen todellisista syistä. Juhana Vartiainen ilmaisi pyrkimykset ainakin kiitettävän suoraan:

vartiainen

Minulla on toivomus tulevalle hallituksella. Toivon, ettei perhepolitiikkaa tehdä työvoimapoliittisista lähtökohdista.

Minulla on myös toinen toivomus: toivon, ettei tasa-arvon nimissä tehdä ideologista politiikkaa, joka ohittaa perheiden arjen ja vaikeuttaa sitä kohtuuttomasti. Tämän toivomuksen kohdistan erityisesti Vihreille nuorille ja opiskelijoille (Vino), jotka ottivat kantaa kotihoidontuen lakkauttamisen puolesta. Tosin samansuuntaisia kantoja on muillakin feministisiksi julistautuvilla tahoilla. Vinon mukaansa kotihoidontuki voidaan lakkauttaa, jos vanhempainvapaissa siirrytään 6+6+6 –malliin, jossa toinen vanhempi voi käyttää korkeintaan kaksi kuuden kuukauden mittaista jaksoa. Siis nykyisestä mallista, jossa lasta voi hoitaa kotona yhteiskunnan tukemana (joskin naurettavan pienellä rahalla) 3-vuotiaaksi, siirryttäisiin malliin, jossa yhteiskunta tukee kotihoitoa vajaa 1,5-vuotiaaksi tai vain 11-kuukauden ikään, mikäli toinen vanhempi syystä tai toisesta ei käytä korvamerkittyä kuuden kuukauden vanhempainvapaataan. Näin siis olettaen, että vapaa alkaisi nykyiseen tapaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa.

Kannatan 6+6+6-mallia, mutta esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä tai piittaamattomuutta perheiden arkea kohtaan. Se osoittaa myös, ettei yksikään kannanottoa hyväksynyt ole hoitanut vähän huonommin nukkuvaa lasta. Se on silkkaa ideologista liberaalifeminismiä, joka ei ymmärrä luokkaeroja ja jolle naisten palkkatyösuhteiden ulkopuolella harjoittama hoiva on ennen kaikkea ongelma.

Aloitan arjesta. Lyhimmillään lasta siis voisi hoitaa kotona alle vuoden. Totta kai kaikki toivovat, että molemmat vanhemmat käyttävät omat jaksonsa, mutta aina on perheitä, joissa tämä ei ole mahdollista. Vuoden ikäinen lapsi saattaa vielä herätä useamman kerran yössä, usein nimenomaan tissille. Meidän lapsemme heräsi päiväkodin alkaessa puolitoistavuotiaana keskimäärin kerran yössä, enkä suoraan sanoen tiedä olisiko minusta ollut kokopäiväiseen palkkatyöhön (opiskelu antoi enemmän joustoa). Tietenkin voimme laittaa kaikki alle 1-vuotiaina unikouluun itkemään ja oppimaan nukkumaan, mutta ihanko tosiaan tahdomme kasvattaa lapsiamme kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan vaatimusten mukaan? En tahdo sanoa, mikä on oikea ikä päivähoidon aloittamiselle, se riippuu lapsesta ja hoitomuodosta. Kolmen vuoden maagiseen rajaan en usko, mutta väitän, että osalle lapsista vuoden ikä on liian aikaisin. Se voi johtua lapsen luonteesta tai vaikkapa siitä, että nukkuminen on niin epäsäännöllistä, että puolena päivistä hoitoon on raahattava umpiväsynyt lapsi, joka ei kuitenkaan isossa ryhmässä pääse nukkumaan ennen kuin on päiväuniaika.

Vaikka lapsi nukkuisi ja olisi reipas, päiväkoti ja kahdenkaan aikuisen palkkatyö, ei ole pienen lapsen (ja mahdollisesti muiden isompien lasten kanssa) kevyttä. Yksi keino helpottaa arkea on hoitaa pienintä lasta vähän pidempään kotona. Jos perheiden jaksamisesta ollaan huolissaan, tuskin on järkevää yhä kiristää perheiden arkea. Vaikka kotona olokin voi olla raskasta, silloin on kuitenkin paremmin aikaa pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Lisäksi yksivuotiaan päivät venyvät helposti pitkiksi, kun Suomessa tunnetusti tehdään vain vähän osa-aikatyötä. Vaikka yksivuotias päivähoidossa viihtyisikin, isossa – tai pienemmässäkin – ryhmässä toimiminen on raskasta lapselle, joka vasta harjoittelee vuorovaikutusta ja jossa aikuisen syli on jaettava monen lapsen kanssa.

Se siitä arjesta. Rakenteellisemmalla tasolla esitys on ongelmallinen monessa mielessä. Sen tarkoituksena on lisätä työntekoa. Paitsi nyt kun niitä töitä ei ole juuri tarjolla. Tilanteessa, jossa työttömyys on jo korkeaa, sen voidaan nähdä pelaavan Vartiaisen ja kumppaneiden pussiin. Työvoiman tarjontaa lisäämällä kotihoidontuen leikkauksen, ansiosidonnaisen lyhentämisen ja ns. osallistavan sosiaaliturvan kautta, halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Ei siksi, että Suomessa olisi työvoimapula – päinvastoin työttömyys on kasvussa – vaan koska näin Vartiaisen tapaan ajatellaan voitavan alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja, kun työntarjonnan lisääminen, sosiaaliturvan heikentäminen ja työvoimapoliittisen kontrollin kiristäminen huonontavat työntekijöiden neuvotteluasemaa. Kotihoidontuen ja pienten lasten äitien tapauksessa kyse on naisvaltaisten, usein matalapalkkaisten alojen palkkakehityksestä ja työehdoista. Ihanko tosissaanko tämä on feminististä politiikkaa? Se, synnyttääkö politiikka lainkaan työpaikkoja, on lisäksi hyvin kyseenalaista. Feministeiksi itseään kutsuvien tulisi suhtautua varauksella tasa-arvon nimissä tehtävään työvoimapolitiikkaan. Esimerkiksi Ruotsissa työlinjapolitiikan, jonka keskiössä on työn tarjonnon lisääminen edellä kuvailluin keinoin, lyö kättä feministien kanssa ja hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu kotinhoidontuen lakkauttaminen. Myös Ruotsissa kotihoidontukea pidetään ansana naisille, vaikka sen käyttö on Ruotsissa hyvin vähäistä – vain 2,5% lapsista hoidetaan kotihoidontuella. Osittain lukua selittänee se, että Ruotsissa pienten lasten äideistä osa-aikatöitä tekee 40%.

Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta lisää naisiin kohdistuvaa kontrollia kaventamalla niitä valinnanmahdollisuuksia, joita perheillä ja – hoitovastaan ollessa edelleen ennen kaikkea naisille – äideillä on lastenhoidon järjestämisen suhteen. Kysymys kotihoidontuesta on myös luokkakysymys. Ensinnäkin siinä mielessä, että sen matala taso synnyttää köyhyyttä niissä perheissä, joissa molempien puolisoiden tulot ovat pienet. Sitä myös käytetään enemmän pienituloisemmissa perheissä ja näin ollen pitkän tukijakson jälkeinen pitkittynyt työttömyys on myös yhteydessä luokkaan. Sen lopettaminen on luokkakysymys, sillä sen synnyttämä kontrolli kohdistuu ennen kaikkea pieni- ja keskituloisiin perheisiin. Pienituloisessa perheessä matalakin kotihoidontuki on välttämätön elämisen kannalta ja sen poistaminen pakottaa molemmat vanhemmat – puhumattakaan yksinhuoltajista – töihin. Sen sijaan hyvätuloisissa perheissä muutaman satasen kotihoidontuki on merkityksettömämpi ja elämä on järjestettävissä niin, että toinen vanhempi hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Lisäksi työvoimatoimiston kontrolli kohdistuu aivan erilailla kouluttamattomiin, etenkin nuoriin, työntekijöihin kuin korkeakoulutettuihin.

Viimeisenä kotihoidontuen lopettaminen pyrkii sopeuttamaan yhä suuremman osan väestöä yhä suuremman osan elämäänsä palkkatyöhön. Etenkin kun työelämä muuttuu vain kiireisemmäksi, epävarmemmaksi ja työehdot huononevat, tarvitaan mahdollisuuksia paeta sitä. Tähänhän perustulokin – jota Vinokin kannattaa – tähtää, mahdollisuuteen valita palkka- tai muunlainen työ tai jopa täysi joutilaisuus. Sen sijaan vanhemmat eivät saisi tehdä kotona työtä, joka on yhteiskunnan jatkumisen kannalta täysin välttämätöntä, koska se ei sovi tasa-arvoideologiaan. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on yhteiskunnan perusta, se on ihmiselämän perusta. Laajemmin erilaiset hoivan muodot ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Siihen verrattuna palkkatyö on varsin keinotekoinen rakennelma. Onkin absurdia, että yhteiskunnassamme juuri hoiva näyttäytyy ongelmana. Se on tasa-arvo-ongelma, kun sitä tehdään palkatta kotona ja se on menoerä, kun sen hoitaa julkinen valta. Hoiva on myös sukupuolikysymys. Edelleen suurimman osan hoivatyöstä sekä kotona että palkattuna tekevät naiset. Kun hoiva nähdään ongelma, nähdään myös naisten tavat elää ja toimia ongelmina. Ratkaisuksi tarjotaan naisten elämän muuttamisen enemmän miesten elämän kaltaiseksi. Kun miehet on sopeutettu hyvin palkkatyöhön, täytyy naisiltakin tukkia ne pienetkin aukot, joiden kautta edes hetkellinen pako on ollut mahdollinen. Tässä yhtälössä isille kiintiöity puolen vuoden hoitovapaa ei paljon lämmitä.

Ymmärrän tasa-arvopoliittisen huolen eikä tieto korkeakoulujettujen naisten pätkätöiden yleisyydestä paljon naurata kohta kolmekymppistä, vastavalmistunutta, töitä hakevaa yhden lapsen äitiä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että tähän ongelmaan puututaan vaikeuttamalla perheiden arkea ja kaventamalla valinnanmahdollisuuksia etenkin, kun niin paljon muutakin on tehtävissä. Ensinnäkin 6+6+6-malli joustavasti toteutettuna. Toiseksi vanhemmuuden kustannusten tasaus työnantajien kesken. Kolmenneksi turhien pätkätöiden tekeminen kannattamattomaksi työnantajalle esimerkiksi pätkätyölisän kautta. Neljänneksi kotihoidontuen nostaminen tasolle, jolla tulee toimeen. Lähdetäänkö näistä, sen sijaan että revitään tasa-arvoa lasten, äitien ja isien selkänahoista? Ja ennen kaikkea, muistetaan, että feministisen politiikan edellytys on, että niitä ihmisiä, jota kulloinenkin asia kaikkein suorimmin koskettaa on kuunneltava tarkkaan. Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta ohittaa tylysti vanhempien kokemukset ja tarpeet.

Vallankumouksellinen koulu

Olin reilu vuosi sitten lyhyen aikaa koulunkäyntiavustajan sijaisena erityisluokalla eräässä espoolaisessa koulussa. Luokka oli poikavaltainen, kuten erityisluokat usein ovat. Liikuntatunnilla pelattiin fudista. Toinen luokan kahdesta tytöstä, olkoon vaikka Ella, ei hallunnut pelata, joten me lähdimme kävelylle. Metsäretkellä viidesluokkalainen Ella kertoi aika avoimesti elämästään. Koirista, siskoista, äidistä, kavereistä ja sossun maksamista ratsastustunneista. Yksi aihe nousi yli muiden; Ella oli kohdannut (harvinaisen?) paljon seksuaalista häirintää. Huutelua kadulla, epämiellyttäviä ehdotuksia selvästi vanhempien miesten taholta, joskus häirintä oli ollut fyysistäkin. Tummaa meikkiä ja gootahtavia vaatteita käyttävä Ella saattoi ulkonäöllään houkutella häiritsijöitä tavallista enemmän. Se ei kuitenkaan ole oleellista. Eikä tässä yhteydessä sekään, kuinka järkyttävää on, että alle teini-ikäinen joutuu kohtaamaan tällaista. Oleellista on, että häirintä oli asia, joka kosketti, häiritsi ja pelottikin Ellaa hyvin paljon. Ja Ellalla oli selvästi tarve keskustella asiasta aikuisen ihmisen kanssa. Eikä kyse ollut vain traumaattisten kokemusten purkamisesta vaan tyttö halusi myös ymmärtää, miksi hän kohtaa tällaista, miksi tällaista tapahtuu. Ellan kohdalla häirintä-kokemukset olivat tuottaneet jonkinlaisen feministisen heräämisen ja hän julisti kovaan ääneen, että kaikki miehet ovat sikoja.

Koulutunneilla Ella ei useinkaan jaksanut keskittyä. Luonnontieto tai englannin kielioppi lähinnä turhauttivat. Mietin kovasti, kuten usein aikaisemminkin koulussa, mikä kaiken tiedon pänttäämisen järki on? Ketä varten asioita opetellaan, mitä ylipäätään muistetaan enää vuoden tai kymmenen kuluttua? Voidaanko edes määritellä niitä asioita, jotka jokaisen on osattava? Freiren kriittisen pedagogiikan innoittamana aloin vakavissani miettimään, miten Ella suhtautuisi oppimiseen ja kouluun, mitä oppisia ja hyötyisi, jos ennalta opittavaksi määriteltyjen asioiden sijaan, opetus lähtisi siitä, mikä hänen elämässään on keskeistä? Mitä jos ongelmakysymykseksi nostettaisiin seksuaalinen häirintä? Tämä kysymys kiinnosti ja häiritsi Ellaa. Alkuun pohidttaisiin konkreettisia tilanteita, sitten lähdettäisiin erilaisten tekstien ja materiaalien kautta selvittämään, mistä ilmiössä on kyse. Käytäisiin läpi feminististä teoriaa, psykologiaa, sosiologiaa, tietenkin lapselle ymmärrettävässä muodossa. Samaan aikaan, kun alkaisi hahmottua, minkälaiset valtasuhteet ja rakenteet tuottavat häirintää, oppilas olisi oppinut valtavasti yleensä ottaen yhteiskunnallisista rakenteista ja vallasta.

Freiren pedagogiikka lähtee liikkeelle ongelmasta ja pyrkii asettamaan sen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Oppiminen tapahtuu tätä kautta ja palvelee ennen kaikkea oppijaa. Ongelma tai lähtökysymys haetaan oppijan omasta elämästä. Freiren pedagogiikka ja kriittinen pedagogiikka ylipäätään korostaa tiedon ja koulun poliittisuutta. Pyrkiessään neutraaliin tietooa koulu tulee uusintaneeksi yhteiskunnallisia valtasuhteita. Kriittinen pedagogiikka taas pyrkii tekemään valtasuhteet näkyviksi ja kyseenalaistamaan ne. Ja lopulta kumoamaan. Freiren ajatus on, että opiskelun kautta oppija voi oivaltaa sorretun asemansa ja sortoa tuottavat rakenteet. Freiren ajattelussa ymmärrystä seuraa toiminta tilanteen muuttamiseksi.

Kriittisen pedagogiikan ja Freiren hengen soisi vaikuttavan koulua koskevissa uudistuksissa. Tältä alueelta myös varmasti löytyisivät keinot nuorten poliittisten tietojen, taitojen ja kiinnostuksen kasvattamiseen. Tähän suuntaan laajalti kritisoitu peruskoulun tuntijakouudistus ei vie.

Äänestä mua!

Ehdokkuuteni eduskuntavaaleissa varmistui, kun Helsingin vasemmistoliitto varmisti ensimmäiset ehdokkaansa. Jännittää ja innostaa!

”Vapaus, vihreys, feminismi”, sanoo mun alustava slogan. Sen lisäksi, että se on hauska viittaus Ranskan vallankumoukseen ja sointuu kivasti yhteen, se myös tiivistää joitain oleellisia juttuja ajattelustani. Vapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta ja mahdollisuuksia toimia, ajatella, osallistua, olla ja elää. Ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita. Pakkojen sijaan me tarvitsemme mahdollistavia rakenteita, kuten taatun toimeentulon, mahdollisuudet opiskella ja oppia, laadukkaat ja ilmaiset julkiset palvelut, osallistumisen paikkoja ja omia yhteisöjä.

Vihreyttä tuskin edes tarvitsee selittää. En yleensä usko välttämättömyyksiin politiikassa, mutta ympäristön suhteen on välttämätöntä tehdä aika paljon ja aika pian, jos halutaan, että maapallo jossain kunnossa tulevaisuudessakin. Asioiden katsominen vain ihmisen näkökulmasta on kestämätöntä, oikeus elinkelpoiseen ympäristöön kuuluu kaikille.

Feministi olen ollut kymmenen vuotiaasta. Silloin tärkeä kysymys oli naisten mahdollisuus mennä armeijaan (ja tietenkin oli itsekin sinne menossa, ihan vaan näyttääkseni, että olen yhtä kova kuin pojat). Nykyisin suhtaudun kyseiseen instituutioon varsin kriittisesti ja muutenkin feminismini on ehkä hitusen kehittynyt. Uskon, että tasa-arvo ei ole vain samaa palkkaa ja jaettuja kotitöitä, vaikka nekin ovat tärkeitä. Sukupuolittaminen on vallankäyttöä, joka perustuu ajatukseen normaaliudesta. Tietynlainen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaiseminen on toivotumpaa, hyväksytympää ja normaalimpaa kuin joku muu. Jokainen on saanut kokea nahoissaan sukupuolisten ja seksuaalisten normien tiukkuuden, eniten ne jotka eivät koe asettuvansa annettuun kategoriaan. Edelleenkin homoseksuaalisuutta joutuu selittämään. Pelkkä erilaisuuden suvaitseminen ei riitä, pitää haastaa ajatus siitä, että heteroseksuaalisuus olisi luonnollista ja automaattista ja se, että sukupuolet jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti kahteen. Tämä ei tapahdu yksin tai edes pääasiassa lainsäädännön tasolla, mutta esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi tai steriiliysvaatimuksesta sukupuolen korjaamisen ehtona luopuminen purkavat hierarkiaa hetero- ja homoseksuaalisuuden välillä ja kyseenalaistavat käsityksen kaksijakoisesta sukupuolesta.

Vaaliteemani eivät ole vielä lukkoonlyötyjä tai valmiita. Lopulliset teemat syntyvät yhdessä tukiryhmän kanssa. Vaikka vaaleissa politiikkaa tehdään yksilön kasvojen kautta, haluaisin rakentaa kampanjan, joka on kollektiivista toimii ja joka nostaa esiin meidän ei vain minun ajatuksiani. Jos tukiryhmään liittyminen kiinnostaa, liity facebook-ryhmään ja/tai laita viestiä. Kaikkien panosta tarvitaan!