Miksi synnytämme sairaalasssa? – Yksi näkökulma keskusteluun

Suomessa lähes kaikki synnytykset tapahtuvat sairaalassa. Sen sijaan sata vuotta sitten suurin osa naisista synnytti kotona. Trendi on länsimaita yhdistävä: 1900-luvun alkupuoliskolla sairaalasynnytykset alkoivat yleistyä ja vuosisadan puolen välin jälkeen sairaalasynnytyksestä oli tullut tavallisin tapa synnyttää. Sairaaloitumista edelsi voimakkaan (väestöpoliittisesti motivoituneen) äitiyspolitiikan aika. Korkeat lapsi- ja äitikuolleisuusluvat aiheuttivat yhteiskunnallista huolta ja poliittisia toimia vaadittiin vasemmalta oikealle erityisesti naisten keskuudessa. Sairaalasynnytys näyttäytyykin usein modernin lääketieteen voittona ja puoskarin avustama kotisynnytys sen vastakohtana.

Kuva ei kuitenkaan ole aivan näin mustavalkoinen. Korkeat kuolleisuusluvut ja niiden aleneminen ovat useiden ympäristöllisten ja terveydellisten tekijöiden summa. Ravitsemuksellisesti köyhällä ravinnolla puutteellisissa hygieniaoloissa elävillä raskasta työtä tekevillä rahvaan naisilla oli heikot edellytykset selvitä toistuvista raskauksista ja synnytyksistä. Kuolleisuuden aleneminen liittyy siis merkittävästä parantuneisiin asumisoloihin ja elintason kasvuun. Toinen merkittävä tekijä oli ammatillisen synnytysavun yleistyminen. Etenkin maatalousvaltaisessa Suomessa tämä tarkoitti pitkään koulutetun kätilön avustamien kotisynnytysten yleistymistä, sairaalasynnytykset yleistyivät lähinnä kaupungeissa. Lisäksi kehittyvä neuvolajärjestelmä näytteli omaa rooliaan.

Miksi sairaala kuitenkin vei voiton? Koska se oli lopulta turvallisempi ja parempi paikka synnyttää? Ainakaan alkuaikojen kehityskulku ei tue tätä väitettä. Tämä esimerkki on Englannista, jossa äitiyskuolleisuus nousi voimakkaasti keskusteluun 1930-luvulla. Viranomaiset ja poliitikot olivat neuvottomia ongelman edessä; kuolleisuutta lisääviä monimutkaisia sosiaalisia tekijöitä ei osattu tai haluttu tunnustaa. Asiaa oli helpointa käsitellä lääketieteellisenä ongelmana, koska silloin ei tarvinnut ottaa kantaa poliittisesti arkoihin aiheisiin, kun työväenluokan palkkojen riittävyyteen tai asumisolojen puutteellisuuteen. Lääketieteellisen ongelman ratkaisuvastuu kuului luonnollisesti lääkäreille. Lääketiede tarjosikin ratkaisuja sellaisiin kuolemantapauksiin, joilla oli selkeä lääketieteellinen syy (yleensä korkean riskin raskaudet) ja niiden hoito kehittyi obstetriikan edistysaskelten myötä. Sosiaalisten syiden suhteen lääkärit olivat yhtä neuvottomia kuin virkamiehetkin. Kun laadittiin toimenpide-ehdotuksia, niitä laadittiin lähinnä riskiraskauksien näkökulmasta. Riskisynnytykset edellyttivät instrumenttien käyttöä, leikkauksia ja muita interventioita synnytykseen ja nämä taas oli helpompi suorittaa sairaalaympäristössä. Koska kaikki synnytyksiä katsottiin riskisynnytysten näkökulmasta, alettiin sairaala nähdä parhaana paikkana kaikille synnytyksille ja fyysiset interventiot tulivat hyväksytyiksi. Sektiot, välilihan leikkaukset ja synnytyksen käynnistykset lisääntyivät ja synnyttäjät laitettiin ponnistamaan selällään. Myös kivunlievitykseen käytetyt puudutukset, joiden suosio keskiluokkaisten naisten keskuudessa yleistyi, olivat paremmin käytettävissä sairaalaympäristössä. Kehityskulkuun vaikutti myös ajalleen tyypillinen usko lääketieteellisten interventioiden tehoon. Luonnollisia synnytysmenetelmiä kehitelleet tutkimukset sivuutettiin päätöksenteossa. Sairaalasynnytyksiä puolustettiin myös hygieninäkökulmasta. Todellisuudessa 1900-luvun alkupuoliskon Englannissa sairaaloiden hygieniataso vaihteli huomattavasti ja aseptiset käytännöt olivat monin paikoin puutteellisia.

Nykyperspektiivistä käsin on kiinnostavaa, että myös naisliike yhtyi vaatimuksiin sairaalasynnytyksistä. Toisaalta, mitä muutakaan se olisi voinut? Se vain vaati sitä, minkä asiantuntijat ja virkamiehet olivat kertoneet turvallisimmaksi ja parhaaksi. Naisen itsemääräämisoikeus synnytyksessä ei ollut tuolloin poliittinen kysymys, kuolleisuus oli.

Myöhempinä vuosikymmeninä feministiset liikkeet ovat kritisoineet voimakkaasti synnytysten lääketieteellistymistä. Kritiikkiä on esitetty synnyttäjän näkemisestä passiivisena potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Tällöin synnyttäjän toiveita ei kuunnella eikä hänelle edes aina kerrota, mitä tapahtuu ja miksi. Erityisesti sellaisia rutiininomaisesti vielä 1980-luvulla käytettyjä toimenpiteitä, kuten välilihanleikkauksia, vulvan ajelua ja peräruiskeiden käyttöä on kritisoitu voimakkaasti. Lisäksi on vaadittu mahdollisuutta valita itse synnytyspaikkansa.

Nykytutkimus osoittaa, että matalan riskin synnyttäjälle ammattikätilön avustama kotisynnytys voi olla jopa sairaalasynnytystä turvallisempi. Iso-Britanniassa obstetrikkojen ja gynekologien yhdistys suosittaa kotisynnytystä yhtenä vaihtoehtona matalan riskin synnyttäjille. Suomessa kotona syntyy kuitenkin vain parikymmentä lasta vuodessa ja kotona synnyttäminen on hintansakin puolesta useimpien synnyttäjien ulottumattomissa. Samaan aikaan useita synnytyssairaaloita uhkaa lakkauttaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että synnytyspaikan valinta on ihmisoikeuskysymys. Kuinka tämä oikeus Suomessa toteutuu, jos synnytykset keskitetään yhä suurempiin yksiköihin? Suuria yksiköitä perustellaan turvallisuudella; niissä on ympärivuorokautinen hätäsektiomahdollisuus. Kuitenkin pienet yksiköt on todettu yhtä turvallisiksi kuin suuret matalan riskin synnyttäjille. Sen sijaan matkasynnytys on aina riski ja niiden määrä lisääntyy jo nyt. Miten käy, kun matkat edelleen kasvavat?

Kotisynnytyksistä puhuttaessa kuulee aina väitteen, että ”aina voi mennä jokin pieleen”. Niin voi. Sen vuoksi kotisynnytyksessä täytyy olla mahdollisuus nopeaan siirtymiseen sairaalaan. Ja varmasti on tapauksia, joissa hätäsektiomahdollisuutta olisi tarvittu välittömästi. Toisaalta kotisynnytyksissä on vähemmän lääketieteellisiä interventioita, jotka itsessään kasvattavat riskejä. Kotona kätilö on jatkuvasti paikalla, mikä lisää turvallisuutta. Synnytykset eivät hidastu samalla tavoin kuin usein sairaalaan siirryttäessä. Turvallinen ja luottavainen olo (joka toki voidaan saavuttaa sairaalassakin) edistävät synnytyksen etenemistä. Kuinka monta ihmishenkeä tämä säästää? Kuinka monelta sektiolta vältytään? Mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tilastollisesti kotisynnytyksen turvallisuudesta suhteessa sairaalasynnytykseen on näyttöä muun muassa Kanadalaisessa tutkimuksessa.

Minulle synnyttäminen on feminismin ydinkysymyksiä ja siinä, jos missä on kyse naisen itsemääräämisoikeudesta kehoonsa. Siksi on vaadittava loppua säästöjen toivossa tehtävälle keskittämispolitiikalle. Sen sijaan tarvitsemme kriittistä puhetta siitä, miten itsemääräämisoikeus nykyisellään toteutuu. Tarvitsemme sairaalan kohtuullisen matkan päähän ja oikean mahdollisuuden synnyttää kotona.

Lähteet:
Helsti, Hilkka: Kotisynnytysten aikaan: etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. SKS, Helsinki 2000.
Lewis, Jane: Child and Maternal Welfare in England, 1900-1939. Croom Helm, London 1980.
Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä: maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.
Patricia A. Janssen, PhD, Lee Saxell, MA, Lesley A. Page, PhD, Michael C. Klein, MD, Robert M. Liston, MD, Shoo K. Lee, MBBS PhD: Outcomes of planned home birth with registered midwife versus planned hospital birth with midwife or physician. CMAJ September 15, 2009 vol. 181 no. 6-7 First published August 31, 2009, doi: 10.1503/cmaj.081869. http://www.cmaj.ca/content/181/6-7/377.full
Synnytysten hoito ihmisoikeuskysymys: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/675370/Synnytysten+hoito+ihmisoikeuskysymys

Sinun ei täydy yhtään mitään

Eräässä työväenlaulussa, jonka nimeä en juuri nyt muista, sanotaan:

Opi perusasiat…
…Opi kaikki aakkoset
Se ei riitä, mutta opi ne
Älä anna sen harmittaa vaan ala jo
Sinun täytyy tietää kaikki
Sinun täytyy astua johtoon

Vasemmistonuorten uusille toimijoille suunnattu kurssi on nimetty biisin sanojen mukaan ”Opi perusasiat” -kurssiksi ja järjestöbyrokratiaan perehdyttävä kurssi ”Sinun täytyy astua johtoon”. Vanu-seurassa baarissa totesin tänään, että kurssien nimet ovat ihan hirveät. Sanoin, että minusta ne ovat taistolaisnostalgiaa, josta en tykkää. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, ettei 1970-luvulla vasemmistolla mennyt ihan putkeen ja että osa lauluista neuvostoihailuneen tai väkivaltaisuuteneen on vastenmielisiä ja epäilyttäviä. Lisäksi työväenlaulut ovat imago- ja makukysymys.

Vasta baarista lähdettyäni tajusin kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeimmän: laulut (osa niistä) edustavat sellaista ihmis- ja politiikkakuvaa ja vasemmiston perinnettä, johon en halua kuulua. Vaikka kyse ei olisikaan porvarien lahtaamisesta, laulujen vasemmistolainen toimija on aatteen puolesta itsensä uhraava puolueen väsymätön soturi. Sinun täytyy oppia perusasiat ja tiedostaa, ettei se riitä.

”Jos rakastat” -biisi on aina saanut ihoni kananlihalle samasta syystä.

Jos rakastat purjehtimista,
kaukomatkoja, Kanarian saarta,
pois sinä lähdet, ja minä pysyn täällä.
Ja muistelen sinua kaipaamatta,
aamua, jolloin tuuli puhalsi
hiuksissani, ja vei sinun kuvasi.

Jos perusasia biisissä oletettiin omistautumista, Jos rakastat -kertoo, millaisia asioita saat haluta ja rakastaa, että olet kertojan arvoinen ja kunnollinen ihminen. Ei haluaminen ja rakastaminen kuitenkaan ole poliittisesti korrektia tai järkevää. Laulu asettaa ihanteeksi (miehisen) aineellisen yläpuolelle nousevan ja itseään kontrolloivan toimijan.

Eikö vasemmiston pidä puolustaa oikeutta nautintoon ja onneen? Vasemmiston tehtävä ei ole sanoa, mitä ihmiset saavat tai eivät saa haluta. Jos vasemmisto haluaa väittää itseään feministiseksi, sen tulee kyseenalaistaa itsekieltäymyksen ja nautinnon halun (ruumiillisuuden) ulkoistamisen kautta rakentuva miehinen subjekti. Lisäksi vasemmiston on lakattava moralisoimasta ihmisten mieltymyksiä ja rakennettava sellainen visio maailmasta, joka on houkuttelevampi kuin porvarillinen elintason ja kulutuksen kasvun houkutukseen perustuva visio. Ei voi myöskään olla niin, että poliittinen osallistuminen edellyttää valtavaa tietomäärää ja omistautumista. Osallistumisen on oltava mahdollista vaikka ei tietäisi kaikkea eikä haluaisi astua johtoon. Myöskään ei tarvitse osallistua, jos ei tahdo.

Pitkälliseksi venyneen vuodatuksen jälkeen: ennen kaikkea en halua kuulua sellaisen vasemmiston perinteeseen, joka vaalii ylläkuvatunkaltaista ihmis- ja politiikkakuvaa. Laulujen ja nimien kautta rakennamme omaa paikkaamme historiassa. Mieluummin liittäisin itseni sen vasemmiston perinteeseen, joka näkyi vaikkapa vuoden 1968 iskulauseissa ja julistuksissa.

Kursseja voisi nimetä vaikka: ”The revolution doesn’t belong to the committees, it’s yours”? tai ”I love you!!! Oh, say it with paving stones!!!”

Köyhällä ei ole varaa yksityisyyteen

1900-luvun alussa köyhien auttaminen oli kunnan köyhäinavun ja erilaisten rouvasväen hyväntekeväisyysyhdistysten varassa. Apuun liittyi vahva kontrolli: autettavien koteja tarkastettiin ja siveellisyyttä valvottiin ja samalla pyrittiin kasvattamaan työläisiä keskiluokkaisiin arvoihin ja elämäntapaan hygieniakäsityksineen ja juomatapoineen. Järjestelmään liittynyt kontrolli, nöyryytys ja kyttääminen tuntuvat järkyttäviltä. Saadakseen apua oli alistuttava eikä poikkipuolista sanaa kannattanut lausua.

Tänään oli opintotukilautakunnan kokous, jossa käsittelimme monta tukiajan pidentämistä käsitellyttä hakemusta. Hakemuksissa opiskelijat selittivät seikkaperäisesti avioeronsa, sairautensa ja perhesuhteensa. Hakemusten lukeminen tuntui välillä pahalta. Mikä oikeus minulla on tietää ihmisen mielenterveyden tilasta tai väkivaltaisesta puolisosta? Tiedothan ovat luottamuksellisia, mutta saadakseen opintukea, oma elämä on avattava vieraiden ihmisten nähtäville. Mitä seikkaperäisemmin kerrot, sitä paremmat mahdollisuudet hakemuksella on tulla hyväksytyksi. Saman tilanteen kohtaa toimeentulotuen hakija. Hänen on selitettävä tulonsa ja perhesuhteensa yksityiskohtaisesti. Erityisesti, jos kyseessä on opiskelija. Opintuki on opiskelijan ensisijainen toimeentulon muoto ja sossu myöntää rahaa kitsaasti. Paras siis kirjoitta hakemukseen äidin kuolema ja kolmen vuoden takainen burn out.

Kuinka paljon nykyjärjestelmä lopulta poikkeaa sadan vuoden takaisesta köyhäinavusta? Nyt sosiaalityöntekijä ei tule tarkastamaan kotia, mutta yhtään enempää yksityisyyttä tuen hakijalle ei suoda. Samalla tavoin viranomaiset punnitsevat, onko hakijan rahantarve oikeutettu ja vain tietyt syyt kelpaavat. Köyhäinapu voitiin evätä juomisen tai kodin epäsiisteyden perusteella, opiskelijalta voidaan evätä tukiajan pidennys, koska hänen opintonsa ovat viivästyneet väärästä syystä, esimerkiksi työnteon takia. Meidän yhteiskunnassa yksityisyys on etuoikeus, johon köyhällä ei ole varaa.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sosiaalituet ja pienimmät palkat ovat jääneet jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Toimeentulotuen saajien määrä on kasvanut ja yhä suurempi osa sen saajista on työssäkäyviä. Köyhäinavun kontrolli ulottuu näin yhä suurempaan joukkoon ihmisiä.

Miten voi pärjätä jos ei osaa kirjoittaa?

Sitoutumattomalle vasemmistolle osoitettu kirjoituskoneella kirjoitettu kirje alkaa:

Arvoisa Heltsinkingin Ylioppilaskunnan vaikuttavin elin Sitoutumaton Vasemmisto-Yhdistys .

Allekirjoittanut on jo useamman vuosikymmenen aikana yrittänyt saada vasemiston piirissä eli Demaripuljuun älliä jotta ei koko ajan oltaisiin näiden suurituloisten pelkkijä Perseennuolijoita. Mutta kaikki on ollut turhaa. Nämä parhaat työläisten kupaajat sekä herrojen ainaiset perseennuolijat kuten tämä joka sai nyt viimeksi kun jäi pois tieltä kansankusetuskomuunista niin tälle herrojen parhaalle kähmintä muijalle annettiin vielä tällainen korrutiovirka palkinnoksi kun hällä oli jo tämä ministerimulkuntitteli. Kyl on sitten vituttana jo siitä lähtien kun annoin iäneni kerran tälläiselle saatanan herrain perseen parhaalle nuolijalle.

Myöhemmin:

Tarja Pressa sanoi tuannoin hesarissa että herrain palkat ovat piässeet karkoomaan noususuhdanteen vallitessa. Voi perkele ei tiellä täysinmätäsoomessa ole vuodesta 1989 ollut TAVALLISELLA IHMISELLÄ NOUSUKAUTTA MUTTA NÄILLÄ YHTEISKUNNAN KUSETTAJILLA NÄILLEHÄN ON TAATTU HAMAAN HAUTAAN ASTI JO VITUN ÄLYTTÖMÄT ELÄKKEET JA AINAINEN LIKSAN LISÄÄMINEN.

(pisteet lisätty)

Kirje oli lähetty Helsingin yliopiston postilokeroon ja sen kuoreen oli kirjoitettu: ”Helsingin Yliopisto Ylioppilaskunnassa vaikuttava Sitoutumaton vasemmisto-yhdistys . Tämä paljastaa, että kyse on jonkinmoisesta palautteesta heinäkuussa myöntämämme Mikael Lilius -solidaarisuuspalkinnon pohjalta. Muotuilu on nimittäin tismalleen sama kuin Hesarin uutisessa palkinnosta. Kirje jatkuu yhtä puhekielisenä, virheitä vilisevänä ja asiallisena loppuun asti. Koherenssi ei myöskään parane. Kirjoittaja purkaa kaiken turhautumisensa niin kansanedustuslaitokseen (”kansankusetuskommuuni”) kuin ammattiyhdistysliikkeeseenkin. Osansa saa myös niin sosiaalidemokraattinen puolue (”Demariääliöittenliitto”) kuin istuva presidenttikin (”Mähnäniemen Mampseli Pressa Tarja”). Voitte kuvitella kuinka hauskaa meillä oli kokouksessa, kun kirje luettiin ääneen. Oli myös hauska ajatus, että palkintomme on liikuttanut jotakuta niin paljon, että hän oli vaivautunut kirjoittamaan kaksi sivua tekstiä. Eikä kirjoittaja keskimäärin edes ole kovin väärässä.

Selvästikään kirjoittajalle tekstin tuottaminen ei ole jokapäiväinen harrastus. Murteellinen puhekieli, rakenne, pisteiden puute ja kirosanojen määrä kertovat, ettei kirjallinen kieli ole kirjoittajalle kovin tuttua tai ettei hän piittaa sen säännöistä. Oli kummin tahansa, herää kysymys, mitkä ovat ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnassa, kun tällaista perustaitoa ei ole. Mitkä vaikutuskanavat eivät vaadi kirjoittamista? Miten edes selviää työnhakemisesta tai Kelan lomakkeista?

Nuoremmissa sukupolvissa tuskin on kovin monta aivan yhtä huonosti kirjoittavaa, mutta kuten yläastelaisten tai lukiolaisten huonolla äidinkielentaidolla pilailevat lehtikirjoitukset kertovat, on jengiä, jolle oikeaoppinen kirjakielinen kirjoittaminen ei ole helppoa. Siis jo tällaisessa perusasiassa, jonka suhteen ihmisten voisi kuvitella olevan suurinpiirtein samalla viivalla, me korkeasti koulutetut tai kouluttautuvat päivittäin kirjoittamisen kanssa tekemisissä olevat, olemme paremmassa asemassa. Tietyllä tapaa tilanne voi jopa olla nyt pahempi kuin aikaisemmin. Aikaisemmin ammattiyhdistysliike paikallisosastoineen on todennäköisesti tarjonnut apua. Lisäksi keskiluokkaisia taitoja on opeteltu yhdessä puolueiden ja ammattiyhdistyksen organisoimissa ryhmissä. Nykyisin työväenpuolueiden ja ay-liikkeen kadotettua kosketuksensa ruohonjuuritasoon, ihmiset ovat ongelmineen aivan erilailla yksin.

Kaverini joutui äskettäin täyttämään toimeentulotukihakemuslomakkeen. Täytettyään sen kaikella usean vuoden yliopistokoulutuksen tuomalla taidolla sellaiseen muotoon, että tukea todennäköisimmin tippuisi, hän jäi miettimään miten etuoikeutettu tässäkin suhteessa on. Ne ihmiset, jotka ovat heikoimmassa asemassa ja kaikken riippuvaisimpia yhteiskunnan tuesta, ovat usein myös ne joilla on kaikkein huonoimmat edellytykset huolehtia oikeuksistaan.

Viime syksynä julkisoikeuden kurssilla opin, että opiskelijat ovat se ryhmä, jolta tulee kaikkein eniten valituksia heitä koskevista Kelan päätöksistä. Tämä ei johdu siitä, että opiskeljoista koskevissa asioissa tehtäisiin eniten virheellisiä päätöksiä, vaan siitä, että opiskelijoilla on tietoa ja resursseja puolustaa oikeuksiaan.

Vaikka välillä tuntuu, ettei meilläkään ole ihan tarpeeksi tietoa. Itse esimerkiksi opin vasta kyseisellä kurssilla, että kaiken julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja että kaikista itseä koskevista päätöksistä on oikeus valittaa. Miksei tätä kerrottu koulussa?

Kandintyö – Kotieläimet koulukirjojen sivuilla 1930-1970-luvuilla

Lisäsin kandintyöni.

Voisin oikeastaan samalla kertoa lyhyesti kandintyöstäni. Otsikko on ”Kotieläimet koulukirjojen sivuilla 1930-1970-luvuilla. Diskurssianalyyttinen tutkimus koulukirjojen eläinkuvista”. Tutkielma nojautuu teoreettisesti yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen, tarkemmin ihmisten ja eläinten välisten suhteiden sosiologian (nuoreen) perinteeseen. Lähtökohtana on, että se mitä eläimistä ajattelemme ja miten niitä kulttuurisesti merkityksellistämme, määrittää eläimiä vähintään yhtä paljon kuin niiden biologia. Luokittelemme eläimiä lemmikkeihin ja tuotantoeläimiin, hyöty- ja haittaeläimiin, villeihin ja kesyihin eläimiin. Näillä luokituksilla on konkreettisia seurauksia: lemmikki- ja riistaeläintä koskevat erilaiset lait ja säännöt. Lemmikkikoiran ja tuotantosian elämän puitteet ovat melko erit riippumatta siitä, että näiden kahden eläimen kognitiiviset kyvyt ovat melko samanlaiset. Osaltaan nämä luokitukset mahdollistavat tilanteen, jossa toiset eläimet (lemmikit) ovat suuren hellyyden ja huolenpidon kohteena samaan aikaan, kun toiset (tuotanto- ja koe-eläimet) elävät järkyttävissä olosuhteissa puhtaasti ihmiselle tuottamansa hyödyn vuoksi. Ambivalenssi, joka leimaa ihmisen eläinsuhdetta onkin yksi yhteiskuntatieteellistä eläintutkimusta kiinnostavista kysymyksistä. Lisäksi keskeinen kysymys ovat ihmis-eläin eronteko, jossa kaikki muut eläimet nilviäisistä nisäkkäisiin niputetaan yhteen ryhmään ja ihminen erotetaan omakseen. Eläimet nähdään ihmisen toisena, jota vasten ihmisyyttä peilataan. Ihmisen ja eläimen raja on yhteiskuntamme tarkimmin varjeltuja ja sitä on pyritty vaalimaan tarkkaan. Milloin ihminen on ollut ainoa sosiaalinen, huumorintajuinen, ruokansa valmistava tai rationaalinen eläin. Nykyisin jaottelu elää vahvana, vaikka muun muassa ihmisapinoista tehty tutkimus onkin horjuttanut jakoa. Käsittelen työssä myös eläinasenteiden muutosta Euroopassa Keith Thomasin tutkimuksen kautta. Päälinjana on ollut siirtyminen vähemmän ihmiskeskeiseen luonnon ymmärtämiseen ja empaattisempaan eläinsuhteeseen. Hyväksikäyttöön perustuva luonnonymmärtäminen on saanut rinnalleen vaalivan ajattelutavan. Tämä muutos kytkeytyy sekä materiaalisiin muutoksin (ihmisen yhä lisääntyvä luonnonhallinta teollistumisen myötä, kaupungistuminen) että mentaalisiin muutoksiin (esim luonnontieteelliset luonnon luokitukset, evoluutioteoria, sekularisaatio).

Aineistona käytin kansakoulun luonnontiedon ja äidinkielen oppikirjoja. Rajasin tarkastelun kotieläimiin (tässä hevonen, kana, lehmä, kissa, koira, sika). Tutkimuskysymykseni oli, millaisin tavoin eri eläimistä puhutaan, miten puhetavat eroavat toisistaan ja mitä käytetty puhe kertoo suhteesta eläimiin. Lisäksi olin kiinnostunut siitä, miten erilaiset puhetavat mahdollistavat, helpottavat tai vaikeuttavat eläinten hyväksikäyttöä.

Koulukirjojen puhe oli yllättävänkin moninaista. Eläimet voitiin nähdä niin hyödykkeinä, biologisina olentoina, suojelun kohteina kuin mielekkäinä tovereinakin. Myös inhimillistävää puhetta esiintyi. Hyötypuhe muodostui usein dominoivaksi, erityisesti tuotantoeläinten kohdalla. Ajallinen muutos oli kiinnostava. Vielä 1930- ja 1950-luvuilla hyväksikäytön oikeutus oli selvä. Ihminen nähtiin luonnon vastuullisena herrana, jolla oli oikeus käyttää eläimiä haluamallaan tavalla. 1970-luvulle tultaessa (jolloin maatalouden rationalisointi alkoi Suomessa laajassa mitassa) tämä oikeutus oli asettunut kyseenalaiseksi, luonnontiedon kirja perusteli lihan syöntiä ja tehotuotantoa välttämättömyydellä. 1970-luvulla eläinkuvaukset olivat myös paljon kaukaisempia ja niukempia luonnontiedon kirjojen puolella kuin aikaisemmin. Äidinkielessä sen sijaan toistui aikaisempien kirjojen maalaisidylli. Voi ajatella, että 1970-luvulla ollaan melko lähellä nykyistä eläinsuhdetta: koulukirjat eivät entisaikojen tapaan kerro konkreettisesti eläinten hoidosta vaan tuotantoeläimet esitellään etäännyttävään tyyliin. Samaan aikaan lastenkirjat ja kotieläintilat välittävät lapsille idyllistä kuvaa maataloudesta. Oikea maataloustuotanto sen sijaan tapahtuu kaukana tiloilla, jonne hygieniasäännöt estävät pääsyn. On helppoo olla tietomättä tehotuotannon ongelmista ja ne on helppo unohtaa. Toinen keskeinen havainto oli hyötydiskurssin hallitsevuus ja vaarat, jotka liittyvät sen käyttöön.

Tässä nyt jotain työstä. Sitä oli hauska tehdä, suosittelen koulukirjoja aineistona kaikille. Jos kiinnostaa, voi sen lukaista. Jos sosiologinen eläintutkimus kiinnostaa, hyvän johdatuksen tarjoaa Salla Tuomivaaran gradu

Historian merkityksestä

Tänään jutellessani kansantaloustieteen luennon jälkeen yhden opiskelutoverini kanssa historian opettamisesta muistui mieleen taannoinen keskustelu taksikuskin kanssa (ei mulla taksiin ole varaa, olin töissä). Olin maininnut opiskelevani yhteiskuntahistoriaa (niinku mä aina sanon, talous- ja sosiaali on liian mutkikasta). Kuski totesi, ettei oikein tiedä mitää historiaa turhempaa ainetta ja ettei voinut koulussa tajuta, miksi sitäkin piti opiskella. Taisin siinä tilanteessa vain todeta, jotain sen suuntaista kuin: ”mitä pitempään oon historiaa opiskellut, sitä paremmin huomaa miten turhia juttuja koulussa opetetaan. Jotain antiikin Kreikan pylväitä ja keskiaikaisia kirkkotyylejä.” Olin juuri avustettani kanssa jäämässä pois, enkä ehtinyt jatkaa. Jäin kuitenkin miettimään, että mun historian opiskelijana ja mahdollisesti tulevana opettajana pitäisi varmaan osata kertoa, miksi historiaa pitää opettaa ja opiskella. Ihan ilman mitään asiaa koskevia lähteitä konsultoimatta sanoisin, että neljästä syystä:

1. Ymmärtääksemme paremmin nykyisyyttä
2. Nähdäksemme, ettei nykyjärjestelmä ole väistämättömyys
3. Muistaaksemme ja ymmärtääksemme entisajan ihmisiä ja elämää
4. Muistaaksemme ja pystyäksemme tunnustamaan ja kohtaamaan historian traumat

Ensimmäinen kohta lienee itsestäänselvä. Jos tahtoo ymmärtää nyky-yhteiskuntaa, täytyy olla jokin käsitys kehityksistä, jotka ovat johtaneet siihen. Niin ja kai historiasta voi myös ottaa opikseen.

Toinen kohta perustuu näkemykseen, jonka mukaan historia on jatkuvia valintoja eikä historialla ole mitään päämäärää tai päätepistettä. Tietyt valinnat eri aikoina ja paikoissa ovat johtaneet nykyisen kaltaiseen maailmaan. Toisenlaiset valinnat olisivat johtaneet toisenlaisiin tuloksiin. Toisin sanoen ei ole mitään syytä olettaa, että nyky-eurooppalainen yhteiskunta olisi ainoa tai paras vaihtoehto. Tällainen näkemys auttaa suhtautumaan kriittisesti yhteiskuntaan ja sen ”välttämättömyyksiin”, kyseenalaistamaan vallitsevan järjestyksen sekä vapautumaan kuvittelemaan, että mitä vois olla.

Kolmas kohta lähtee ajatuksesta, että ihmisten (ja mikseivät eläintenkin) elämät ovat arvokkaita ja muistamisen arvoisia sinänsä. Tärkeitä eivät ole vain suurmiesten elämät vaan myös historian marginaalien ja häviäjien elämät. Suurmiesten lisäksi naiset, lapset, etniseltä taustaltaan ei-eurooppalaiset, homoseksuaalit, köyhät, orjat, sairaat, rikolliset ja eläimet tulee muistaa ja tuoda päivänvaloon. Näiden ryhmien kautta avautuu myös historian pimeämpi puoli; Se, ettei teollinen vallankumous merkinnyt kaikille elintason kasvua ja helpompaa elämää, ettei Itä-Euroopan komeita kartanoita olisi rakennettu ilman halpaa maaorjatyövoimaaa, että protestanttinen usko huononsi naisen asemaa perheessä asettemalla miehen ehdottomaksi perheen pääksi, että halpa liha merkitsi lihansyönnin demokratisoitumisen lisäksi tuotantoeläinten olojen huononemista ja niin edelleen.
Toisaalta parhaimmillaan historia voi lisätä kulttuurista ymmärrystä. Jos pystymme ymmärtämään menneen ajan ihmisten näkemyksiä itsestään ja maailmasta, meidän on helpompi ymmärtää myös nykymaailman erilaisia kulttuureja. Lisäksi historia osoittaa, ettei miedän tapamme ajatella ole ainoa ja että nykyiset käsitteet ovat historiallisia.

Neljäs kohta yhdistää ”ei koskaan enää tarinat” ja menneisyyden hallinnan. Vaikka onkin viimeisenä, tämä on tavallaan kaikkein tärkein kohta. Meidän ei tule koskaan unohtaa Holocaustia tai Hiroshiman ja Nagasakin pommeja, sillä uskon, että tällaisten äärimmäisten tapausten kohdalla voimme ehkä jopa ottaa opiksemme historiasta. Muistamisen alku on kiperienkin asioiden myöntäminen. Esimerkiksi ajopuiden ja erillissotien sijaan pitäisi pystyä kohtaamaan se tosiasia, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen.