Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa

7474639136_401bce2c60_z
Tällä viikolla juhlitaan Helsingissä Pridea. Kuin viikon kunniaksi Yhdysvalloissa korkein oikeus linjasi, että tasa-arvoinen mahdollisuus avioliittoon kuuluu kaikille kaikissa maan osavaltioissa. Huomenna Helsinki Pride huipentuu yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta juhlivaan kulkueeseen. Minulta kysyttiin Askissä, mitkä ovat tärkeimmät poliittiset viestit, joita kulkueessa tulisi viestittää. Vastasin, että translain uudistus ja leikkauspolitiikan vastustaminen. Translaista ja sen merkityksestä on kirjoitettu ansiokkaasti muualla. Tässä haluan avata ajatusta leikkauspolitiikasta vähemmistöjen kannalta kielteisenä politiikkana. Ensinnäkin leikkauspolitiikka koskee kaikkia. Nyt suunnitellut leikkaukset ovat niin mittavia, että niiden voi hyvällä syyllä sanoa hyödyttävän vain rikkaimpia. Myös tavallinen keskiluokka on kärsijänä yhteisten palveluiden, päiväkotien ja koulujen joutuessa leikkauslistalle ja työajan pidennyksen uhatessa alentaa palkkoja. Erityisen kipeästi leikkaukset kohdistuvat eläkeläisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja opiskelijoihin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on kaikissa näissä ryhmissä. Leikkauksilla on kuitenkin myös spesifimpi vähemmistöjen kannalta kielteinen vaikutus.

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan sateenkaarinuoret voivat huonommin kuin nuoret keskimäärin. Syrjintä ja marginaalinen asema asettavat vähemmistöt koko väestöä haavoittuvampaan asemaan. Siksi sateenkaarinuorten kannalta toimivat koulupsykologipalvelut ja mielenterveyspalvelut ovat elimellisen tärkeitä. Kouluihin ja kuntiin suunnatut leikkaukset uhkaavat näitä palveluita. Monipuoliset harrastusmahdollisuudet, turvalliseksi koetut tilat tai edes se yksi aikuiskontakti, joka hyväksyy, rohkaisee ja jaksaa uskoa nuoreen ovat monella nuorella se henkireikä, jonka turvin jaksaa murrosiän yli. Erityisesti näin on nuorten kohdalla, joita syrjitään ja jotka joutuvat taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta mahdollisesti sekä kotona, koulussa että ikätoveriensa keskuudessa. Näitä mahdollisuuksia ja tiloja ollaan hallituksen toimesta ajamassa alas väljentämällä kuntien velvoitteita esimerkiksi kirjastojen ja nuorisotyön suhteen. Opintotuen ja muiden sosiaalietuuksien leikkaukset lisäävät nuorten riippuvuutta vanhemmistaan ja asettavat nuoria eriarvoiseen asemaan sen mukaan, kuinka kyvykkäitä tai halukkaita heidän vanhempansa ovat lastensa taloudelliseen tukemiseen. Perheissä, jossa vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta tai sukupuolen kokemusta, jo aikuisten lasten riippuvuuden lisääminen vanhemmista, vaikeuttaa näiden nuorten tilannetta entisestään. Leikkaukset päiväkodeista ja kouluista sekä niistä seuraava ryhmäkokojen suureneminen tarkoittaa, että kasvattajilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia kohdata lapset yksilöllisesti, tukea ja tunnistaa ongelmia. Se tarkoittaa huonompia mahdollisuuksia puuttua kiusaamiseen ja syrjintään. Sateenkaarinuorten korkeampia päihteiden ongelmakäytön riski tarkoittaa, että myös ennaltaehkäisevien päihdepalveluiden toimivuus on vähemmistökysymys. Näitäkin palveluita leikkaukset uhkaavat. Lisäksi on vaikea kuvitella, että ylitäysissä päiväkodeissa, kouluissa, nuorisotaloissa tai aliresurssoidussa terveydenhuollossa riittää jaksamista työhön, jota olisi tehtävä, jotta sateenkaarinuorten tarpeet tunnistettaisiin ja huomioitaisiin nykyistä paremmin.

Nuorten kohdalla on helppo sanoa, että leikkauspolitiikka uhkaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten hyvinvointia. Aikuistenkin kohdalla esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saatavuus ja laatu ovat merkittäviä kysymyksiä vähemmistönäkökulmasta. Kaiken kaikkiaan syrjitty ja marginalisoitu yhteiskunnallinen asema on omiaan altistamaan myös muunlaiselle sivuun joutumiselle, kuten työttömyydelle, pienituloisuudelle ja mielenterveysongelmille. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan transsukupuoliset työntekijät ovat työttöminä kaksi kertaa useammin ja pienituloisia neljä kertaa useammin kuin koko väestö. Vaikka luvuista ei voi suoraan johtaakaan päätelmiä Suomeen, se viittaa siihen, että transsukupuolisten työmarkkina-asema on koko väestöä marginaalisempi. Leikkauksien työttömyysturvaan tai muunlaiset työntekijän aseman huononnukset ovat näin ollen vähemmistökysymyksiä. Olen viitannut tässä lähinnä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta moni edellä lueteltu pätee myös muihin vähemmistöihin.

Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa ja siksi toivon, että leikkausten vastustaminen nousee esille Pride-kulkueessa ja sellaisten yhdistysten kuin Seta ja Trasek toiminnassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki ajettiin läpi ihmisoikeuskysymyksenä. Myös riittävä toimeentulo ja terveys ovat ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksia, jotka koskettavat erityisellä tavalla vähemmistöjä.

Köyhät maksoivat viime laman, rikkaat maksakoot tämän!

Tuloerot kasvavat, köyhyys lisääntyy, palvelut rapistuvat, tuttuja otsikoita. Paitsi hetkinen: mikään ei kasva tai lisäännyt itsestään! Tuloeroja kasvatetaan, köyhyyttää lisätään ja palveluja heikennetään. Nämä tutut kehityssuunnat eivät ole sattumaa tai väistämättömiä; ne ovat tietoisen politiikan tulosta. Kun 1990-luvulla pääomatulojen verotuksen progressiivisuudesta luovuttiin, oli tiedossa, että hyvätuloisten tulot kasvaisivat ja tuloerot lisääntyisivät. Kun perusturvaetuuksien tasokorotuksia päätettiin jättää tekemättä, tiedettiin, että tämä johtaa perusturvan jälkeen jäämiseen yleisestä ansiotasosta ja köyhyyden lisääntymiseen. Kun kunnille työnnetään uusi tehtäviä antamatta lisää rahaa vastineeksi, tiedetään, että kunnat joutuvat karsimaan, priorisoimaan ja tekemään työnsä huonosti.

Viime lamasta asti politiikkaa on määrittänyt ennen kaikkea menokurin periaate. Menojen pitämiseksi vallitsevalla tasolla on ollut tärkeämpää kuin tasa-arvoisten elämänedellytysten luominen. Talouskasvun tuottama lisäraha on mieluummin käytetty verojen kevennyksiin kuin ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen ja ylläpitämiseen. Veronkevennykset ovat hyödyttäneet eniten rikkaita. Maksajiksi ovat joutuneet pienituloiset, jotka ovat riippuvaisimpia toimivasta hyvinvointivaltiosta. Pienituloiset maksoivat myös viime lamasta kovimmin laskun, leikkaukset ja säästöt kohdistuivat pahimmin heihin.

Vasemmiston mielestä politiikan suunta on aika muuttaa. Veropohjan tuntuva laajentaminen on ainoa keino päästä irti akuutista säästötarpeesta ja tiukan menokurin politiikasta. Pääomatulot on palautettava progressiivisen verotuksen piiriin, yli 3300 euroa ansaitsevien tuloveroja on myös korotettava. Lisäksi tuloja saadaan harmaata taloutta kitkemällä, ympäristöhaittaveroilla ja palauttamalla työnantajien KELA-maksu. Arvonlisäveron mekaaninen prosenttiyksikön tai kahden korotus ei tule kysymykseen, sillä arvonlisävero rokottaa eniten pienituloisia. Köyhät maksoivat viime laman, rikkaat maksakoot tämän!

Mittaamaton onni

Vihreiden mielestä ensi hallitusohjelmaan on saatava kirjaus onnellisuusmittarin laadinnasta. Ilmeisesti ideana on luoda kritisoidun bruttokansantuotteen rinnalle mittari, joka ei mittaa talouden kasvua vaan onnellisuutta. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta voiko onnellisuutta mitata?

Onnellisuustutkimus on kiistelty tutkimuksen suunta. Ihminen arvioi aina onnellisuuttaan suhteessa siihen, minkä katsoo itselleen olevan mahdollista. Subjektiivista onnellisuuden kokemusta kysyttäessä laajamittaisen köyhyyden ja puutteen kanssa kamppailevien maiden asukkaat saattavat olla onnellisempia kuin vauraiden teollisuusmaiden. Silti tältä pohjalta ei voida sanoa, ettei köyhyyteen ja kurjuuteen tarvitse puuttua.

Tietenkin ainakin vasemmistolaisempien vihreiden mielistä onnellisuusmittari tarkoittaa pienempiä tuloeroa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki haluaa, että seuraava hallitus ”keskittyy talouspolitiikassaan tuloerojen tasaamiseen, säästää hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan leikkauksilta ja tähtää kaikkien ihmisten työllistymiseen”. Sinnemäki myös peräänkuuluttaa todellisen hyvinvoinnin indeksin (Genuine Progress Indicator) kaltaista mittaria.

Mutta mitä tapahtuu, jos vihreät saavat tahtonsa läpi onnellisuusmittarin laadinnasta? Millaisen onnellisuusmittarin valmistelee mahdollinen oikeistohallitus? Vaikka vihreät olisivat mukana hallituksessa, oikeistolaisessa onnellisuusmittarissa onnellisuuden mittana eivät varmasti ole pienet tuloerot tai tasa-arvo. Aivan päinvastaiset tavoitteet ovat ainakin ohjanneet nykyisen hallituksen työtä ilman, että tässä hallituksessa istuvat vihreät edes olisivat sanoneet vastaan. En syytä oikeistoa heidän näkemyksestään onnellisuudesta, onnelisuus nimittäin on aina politiikan tavoite, näkemys siitä, mikä luo onnellisuutta ja kenelle onnellisuutta on ensisijassa tuotettava vain vaihtelee.

Vihreät tahtovat onnellisuutta talouskasvun sijaan. Kuitenkin talouskasvua perustellaan juuri sen onnellisuutta tuottavalla vaikutuksella: kasvu ja vain kasvu luo edellytykset hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan ylläpidolle ja on siksi onnellisuuden kannalta välttämätöntä. Tämä logiikka on väärä, koska hyvinvointi syntyy paljon muustakin. Talouskasvuun perustuva onnellisuuskäsitys tuokin hyvin esiin sen, ettei onnellisuutta aina haluta tuottaa kaikille. Talouskasvuun perustuva malli on hyödyttänyt hyvä- ja osin keskituloisiakin. Rikkaita suosivaa politiikka on vain perusteltu välttämättömyydellä.

Kaikki tahtovat onnellisuutta ja siksi puhe onnellisuudesta on höttöä, joka ei vielä sellaisenaan sano yhtään mitään mistään. Lisäksi onnellisuus on niin subjektiivinen ja epämääräinen käsite, ettei se sovi politiikan lähtökohdaksi. On parempi puhua hyvinvoinnista. Hyvinvointitutkimuksella on pitkät perinteet ja toisin kuin onnellisuus, se sisältää selvästi elämän materiaaliset puolet, mutta ei kuitenkaan rajoitu vain niihin. Esimerkiksi Erik Allardtin vaikutusvaltainen hyvinvoinnin malli tarkastelee kolmea ulottuvuutta: omistamista, rakastamista ja olemista, englanniksi paremmin taipuvat having, loving, being.

Keskustelussa hyvinvoinnista on teorioista ja tutkimuksesta huolimatta kyse poliittisista valinnoista: mitä hyvinvointi on, kenelle sitä halutaan tuottaa ja miten sitä tuotetaan. Vasemmiston näkemyksen mukaan hyvinvointi kuuluu kaikille. Keskeinen keino sen tuottamiseen on ihmisten toiminnan ja osallistumismahdollisuuksien takaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kyse on on siis perusasioista: riittävästä toimeentulosta ja palveluista, mielekkäästä elämästä ja valinnan mahdollisuuksista.

Hyvinvointierojen tasoittamisen on oltava seuraavan hallituksen esityslistalla. Konkreettisesti tämä tarkoittaa lisää panostuksia perusturvaan ja palveluihin, niiden säilyttäminen ei vielä riitä. Vasemmiston veromallin mukaan rahoitus tähän saadaan oikeudenmukaiselle verotuksella eli kiristämällä suurituloisten verotusta, jonka keventämiseen edelliset hallitukset ovat tuhlanneet yli kahdeksan miljardia euro. Erityisesti palkka- ja pääomatulot on laitettava samalle viivalle ottamalla pääomatulot progression piiriin.