Taiteiden yö joka yö

Huomenna on Taiteiden yö. Paitsi teinien dokausjuhla, se on myös makeimpia juttuja, joita Helsingissä tapahtuu. Yhtenä yönä vuodessa kaupunki on täynnä kulttuuria ja elämää. Ei vain sisällä gallerioissa vaan myös kaduilla ja puistoissa. Fluorovalograffiteja, valokuvanäyttely sähkökaapeissa, performansseja, laulua, soittoa, teatteria. Voit vaeltaa pitkin kaupunkia ja törmätä yllätyksiin. Tai toteuttaa oman juttusi.

Miksei joka yö ole taiteiden yö? Miksei kaupungista löydy enempää pieniä ja suuri yllätyksiä? Säröjä, jotka rikkovat harmaan kivipinnan?

Ainakin osittain tämä on tietoisen politiikan tulosta. Vuonna 1998 Helsingissä käynnistyi Stop töhryille –kampanja, jonka tarkoituksena oli poistaa graffitit ja ”muut töhryt” katukuvasta. Tavoitteeseen uskottiin päästävän soveltamalla ns. nollatoleranssilinjaa. Minkäänlaisia graffiteja ei saanut sallia. Koskaan. Missään. Vartiointia oli lisättävä ja syntyneet graffitit poistettava välittömästi. Jos vielä jotain vuosia sitten poliisi saattoi antaa hienoa piissiä taiteilevan maalarin tehdä työnsä loppuun, nyt sellaisetkin pidetyt laillisesti maalatut työt, kuten metroradan varren tai Malminkartanon aseman graffitit tuli poistaa. Myös maalareiden rangaistukset kiristyivät. Jopa tarrataiteilijoiden asuntoihin tehtiin kotietsintöjä. Erityisesti ”töhrijöitä” jäljittämään ja seuraamaan palkattiin FPS-vartiointifirman vartijoita miljoonien edestä. Kymmenen vuoden kokeilu loppui vuonna 2008, toiminta lakkasi saamasta erityistukea ja se vakiinnutettiin osaksi kaupungin normaalia toimintaa. Kymmenessä vuodessa kaupungista tehtiin kliinisempi, tylsempi ja graffitit ajettiin syrjäisille paikoille, teollisuusalueiden laidoille ja joutomaille. Myös maalaustyyli muuttui hätäisemmäksi, sillä isoja ja monimutkaisia teoksia ei uskalleta jäädä maalaamaan. Graffitien lisäksi kontrollikoneisto ulottuu myös keikkajulisteisiin ja epäkaupallisiin tapahtumailmoituksiin. Muualla maailmassa graffitit ovat tunnustettu taiteen muoto, meillä graffitimaalarit ovat rikollisia ja heidän teoksensa töhryjä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kaupunkitilan kontrolli on muutenkin lisääntynyt. Kamerat ja vartijat valvovat meitä kaikkialla. Kaupunkitila on yhä tarkemmin kontrolloitua. Kamera voi valvoa missä tahansa. Oikeastaan, se kuvaako kamera todella on toissijaista, käyttäydymme kuin meitä tarkkailtaisiin.

Tämä kehitys miellyttää varmasti kaupungin harmaita herroja, jotka tahtovat kliinisen ja siistin kaupungin. Jokainen taiteiden yön satunnaisuuden ja yllätyksellisyyden kokenut tai nokkelasta maalauksesta alikulkusillan alla huvittunut kuitenkin ymmärtää, että juuri säröt tekevät kaupungista kiinnostavan ja hauskan. Mahdollisuus käyttää ja jättää jälkensä kaupunkitilaan on myös elinehto pienten tapahtumien, keikkojen, keskustelutilaisuuksien ja mielenosoitusten järjestäjille.

Asun Arabianrannassa. Alueella on satsattu erityisesti taiteeseen. Pihoilta löytyy mosaiikkitaidetta, porttikongeista linnunpönttöjä, seiniin on kirjoitettu runoja ja stensiilit koristavat pihoja. Kaiken kaikkiaan paikkaan liittyy samaa yllätyksellisyyttä ja löytämisen riemua kuin Taiteiden yöhön. Se mikä molemmissa on hassua, on että ne ovat suvaittuja ja hienoja vain koska ne on toteutettu luvan kanssa. Jos maalaan stensiilikuvan omaehtoisesti paikkaan, johon se minusta sopii, kyse onkin rikoksesta.

Suomalaista keskustelua vaivaa pelko ja ymmärtämättömyys omaehtoista toimintaa kohtaan sekä valtava legalismi. Jos joku on laitonta, se on laitonta. Pitäisi ymmärtää, että tilan antaminen omaehtoiselle tekemiselle, olipa kyse sitten rennommasta asenteesta graffiteja kohtaan tai talonvaltausten laillistamisesta, tuottaa yllätyksellistä ja kiinnostavaa kaupunkikulttuuria. Kaupunki on orgaani, jota ei voi kontrolloida. Aina löytyy vapauden tiloja ja uusia vastarinnan muotoja. Kaupunki on meidän kaikkien ja meillä on oikeus tehdä siitä näköisemme.

Ilmoittelu sähkökaapeissa tulee sallia

Eilen ärsyynnyksissäni rustaamani mielipidekirjoitus päätyi Hesariin alla olevassa muodossa.

Heikki Mallatin mielestä sähkökaappi-ilmoittelu on saatava kuriin (HS 4. 8.). Ilmeisesti sähkökaappien mainokset eivät sovi Mallatin esteettiseen makuun.

Sähkökaapit ilmoituksineen ovat keskeinen osa elävää kaupunkia ja demokraattisia siinä suhteessa, että kuka vain voi käydä kiinnittämässä oman ilmoituksensa; kaupallisessa mainostilassa mainostaminen on mahdollista vain rahakkaille yrityksille.

Useimmiten sähkökaapeissa mainostetaan erilaisia pienellä budjetilla ja vapaaehtoisvoimin järjestettäviä tapahtumia ja tempauksia, joiden ei ole mahdollista hankkia näkyvyyttä maksullisilla mainoksilla ja joiden onnistumisen kannalta ilmoittelu on elintärkeää.

Kuitenkin juuri tällaiset tapahtumat tekevät kaupungista elävän.

Lisäksi sähkökaappeja tarkkaan katsova löytää niistä yksittäisten ihmisten tarroja, julisteita ja maalauksia. Parhaimmillaan sähkökaapit ovat paikkoja, joissa tavalliset ihmiset voivat tuoda luovuutensa kaikkien nähtäville ja nautittavaksi.

Kaiken kaikkiaan sähkökaappi-ilmoittelu edistää elävää ja monimuotoista kaupunkia ja kaupunkikuvaa. Tämän vuoksi se tulisi sallia.