Duuni voi olla paskaa

Osallistuin joitain kuukausia sitten OUBS -televisiokanavan ohjelmaan, jonka aiheena oli opintotuki. Sanomiseni jäivät siinä määrin mieleen, että niihin jaksetaan viitata vielä nytkin. Blogitekstissään Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Elina Lepomäki kuittaa ihmisten vaatimuksen hyvästä työstä – jota myös Kokoomus paperilla tavoittelee – ”maisterien marinana” ja vaatii työttömien laittamista pakkotyöhön. Aika ristiriitaista, kun Lepomäen blogin otsikko kuitenkin kuuluu ”Vapaus. Ja miten siihen päästään”.

Lepomäki viittaa aika vapaasti sanomisiini kyseisessä keskustelussa ja muun muassa kertoo ikäni väärin. Siinä hän on kuitenkin aivan oikeassa, että en näe mitään väärää siinä, että valtio mahdollistaa taloudellisesti opiskelun taustasta tai varallisuudesta riippumatta. Koulutuksen maksuttomuus ja riittävä opintotuki ovat tämän edellytyksiä. Lepomäki itse taas ei tunnu ymmärtävän opintotuen tarkoitusta: tv-keskustelussa hän halusi poistaa opintotuen tulorajat, mutta ei pidä opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin merkittävänä asiana. Niin kauan, kun etuudet ovat tarveharkintaisia, niiden tarveharkintaisuus perustuu tarpeeseen, eikä niillä ole tarkoituskaan palkita ketään. Jos taas puhutaan perustulosta, sen voi nähdä palkitsevana, kun jokainen tehty työtunti kasvattaa tuloja. Perustulon idea ei kuitenkaan ole palkitsevuus vaan sen myöntäminen, että toimeentulo on perusoikeus.

Puheenvuorossaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä paitsi työtä myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Hän viittaa minun sanoneen, että opiskelulla on muutakin arvoa kuin työpaikan saaminen. Lepomäki jatkaa: ”Totisesti. Niin minunkin opiskelulla oli monta funktiota: juosta bileissä haalari päällä ja painaa vappuna tupsulakki kutreille”. Haalareita tai tupsulakkia en ole koskaan omistanut ja on melkoisen ymmärtämätöntä tulkita opiskelun arvon viittaavan bilettämiseen. Yhteiskunnasta jotain ymmärtävä ihminen tajuaa, että opisekelu hyödyttää yksilö ja yhteiskuntaa sitä kautta, että se parhaimmillaan kasvattaa kriittisiä yhteiskunnan jäseniä, joilla on kyky kyseenalaistaa ja luoda uutta riippumatta siitä työllistyvätkö ja mille alalle. Eivätkä opiskelijat opiskellessaankaan vain elele yhteiskunnan varoilla, esimerkiksi toiminta erilaisissa yhteiskunnallisissa yhdistyksissä tai vaikkapa ylioppilaskunnissa on äärimmäisen tärkeää kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, vaikka sille ei rahallista arvoa voikaan laskea.

Erityisesti Lepomäkeä häiritsee ”paskaduunin” käsite. Tv-keskustelun aikana Lepomäki kysyi, että miten mikään duuni voi olla paskaa. Vastasin toteamalla, että paskaduuni on työtä, jossa on huonot työehdot ja joka on epämielekästä tekijälleen. Paskaduuni on myös epäitsenäistä ja siitä maksetaan huonosti. Huonon palkan ja työehtojen sekä epäitsenäisyyden yhdistelmä tuottaa epämielekkyyden. Lepomäen mukaan työehtosopimuksen mukainen työ ei voi olla paskaa. Kommentillaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä suomalaista työmarkkinajärjestelmää ja työelämän todellisuutta kohtaan. Voimassa oleva työehtosopimus on kahden sopijaosapuolen kompromissi eikä se, ettei työntekijäosapuoli ole pystynyt neuvottelemaan säädyllistä palkkaa tai kohtuullisia työehtoja tarkoita, että sopimus olisi säädyllinen. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaikki ne alat, joiden minipalkat ovat alle 10 euroa tunnilta. Tätä pienemmällä tuntipalkalla toimeentulo on todella niukissa ja silloin työ on palkkauksensa osalta paskaa. Toinen Lepomäen ohittama seikka on se, ettei Suomessa kaikilla aloilla ole työehtosopimusta, jolloin työntekijän suojana on vain työlainsäädäntö. Vahvasti työmarkkinaosapuolten vetämässä maassa monet asiat, kuten minimipalkka sovitaan kuitenkin työehtosimuksissa, jolloin työehtosopimusten ulkopuolella olevat joutuvat kärsimään huonoista työehdoista. Kolmanneksi Lepomäki ei tunnu tietävän mitään todellisuudesta työmarkkinoilla. Sopimuksista huolimatta työehtoja rikotaan jossain yrityksissä tai aloilla säännönmukaisesti. Nuoret ja opiskelijat ovat esimerkiksi heikossa asemassa työmarkkinoilla. He ovat huonosti järjestäytyneitä, eivät välttämättä tietoisia oikeuksistaan ja toimeentulon epävarmuuden ja vähäisyyden vuoksi työtä on otettava vastaan, vaikka kaikki ei menisikään ihan sääntöjen mukaan. Kuvatut ongelmat eivät kuitenkaan koske vain nuoria tai vain vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia töitä. Kokemuksen kartuttamiseksi ja työn saannin varmistamiseksi nuoret tekevät myös epävarmoja ja huonosti palkattuja töitä esimerkiksi freelancereina ja harjoittelijoina. Perusturvan jatkuva jääminen jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä myös tarkoittaa sitä, että pakko työntekoon riippumatta sen sisällöstä tai ehdoista koskettaa yhä laajempaa joukkoa ihmisiä. Tämä taas heikentää työntekijöiden neuvotteluasemaa ja johtaa siihen, että yhä useampi duuni alkaa olla paskaa.

Työ siis voi olla paskaa ja Lepomäen puhe ”maisterien narinasta” on keino pyrkiä mitätöimään ihmisten aito ja oikeutettu halu hyvään työhön. On kummallista, että puhu paskaduuneista saa monet varpailleen. Vasta-argumenttien mukaan ”kaikki työ on arvokasta” ja ”ei työn kuulukaan olla hauskaa”. Jos ihmissuhde sisältää pelkkää riitelyä, on oikeutettua sanoa sitä huonoksi ja lopettaa se tai jos elämä tuntuu epämielekkäältä ja suunta on hukassa, elämä nimetään paskaksi ja kaikki tukevat pyrkimyksiä muuttaa sitä. Työ on kuitenkin eri asia. Työtä on tehtävä ja kaikki on kestettävä ja paskasta työstä puhuminen on haihattelua ja työn vierastamista. Työ voi olla paskaa siinä missä mikä tahansa muukin eikä mihin tahansa tarvitse suostua edes palkan vuoksi.

Lukukausimaksu on lukukausimaksu

Ensin koulutusvientistrategia raottaa ovea koulutuksen maksullisuudelle, sitten Tanskasen ryhmä ehdottaa toisen tutkinnon maksullisuutta ja kolmanneksi Lehikoisen opintojen nopeuttamisryhmältä (vai mikä sen nimi oli?) vuotaa tieto suorasta tuhannen euron suuruisista lukukausimaksuista. Tiedot saavat ylioppilaskunnat ja opiskelijat liikkeelle, kannanottoja ja facebook-ryhmiä syntyy, suunnitteilla on ainakin kaksi mielenosoitusta. Puolueiden sanoutuminen irti maksuista ei jengiä vakuuta. Ja hyvä niin.

Jos maksuttomuudesta ei keskustella nyt, siitä keskustellaan eduskuntavaalien jälkeen hallitusohjelmaa laadittaessa eikä meillä silloin ole enää mitään kontrollia siihen, mitä tapahtuu.

En usko, että monikaan puolue kannattaa – ainakaan yksimielisesti – suoria lukukausimaksuja suomalaisille opiskelijoille. Pidän erilaisia lukukausimaksujen ”light-versioita” suurempana uhkana. Tällaisia ovat esimerkiksi toisen tutkinnon maksullisuus, maksullisuus tietyn opiskeluajan jälkeen tai opintoseteleihin perustuva malli. Näitäkin suurempi riski on, että EU/ETA-maiden ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksut vakinaistetaan.

Kaiken maailman lukukausimaksuja vastaan löytyy paljon hyviä argumentteja. Niitä olemme HYYssäkin kasailleet. En kuitenkaan usko, että tätä tappelua voitetaan lopulta parhailla argumenteille. Se millä tappelu voidaan voittaa on se, että saadaan aikaan tilanne, jossa lukukausimaksu tarkoittaa lukukausimaksua riippumatta siitä, peritäänkö se takautuvasti valmistumisen jälkeen, koskeeko se vain toista tutkinto tai vain ulkomaisia opiskelijoita. Tällaisessa tilanteessa minkäänlaisten maksujen ehdottominen on vaikeaa. Lisäksi maksuttomuuden taakse täytyy saada muutkin kuin opiskelijat, lapsiperheellisistä voisi aloittaa. Kuka lanseeraisi kampanjan ”Onko sinulla varaa maksaa lastesi lukukausimaksut?”.

Historian merkityksestä

Tänään jutellessani kansantaloustieteen luennon jälkeen yhden opiskelutoverini kanssa historian opettamisesta muistui mieleen taannoinen keskustelu taksikuskin kanssa (ei mulla taksiin ole varaa, olin töissä). Olin maininnut opiskelevani yhteiskuntahistoriaa (niinku mä aina sanon, talous- ja sosiaali on liian mutkikasta). Kuski totesi, ettei oikein tiedä mitää historiaa turhempaa ainetta ja ettei voinut koulussa tajuta, miksi sitäkin piti opiskella. Taisin siinä tilanteessa vain todeta, jotain sen suuntaista kuin: ”mitä pitempään oon historiaa opiskellut, sitä paremmin huomaa miten turhia juttuja koulussa opetetaan. Jotain antiikin Kreikan pylväitä ja keskiaikaisia kirkkotyylejä.” Olin juuri avustettani kanssa jäämässä pois, enkä ehtinyt jatkaa. Jäin kuitenkin miettimään, että mun historian opiskelijana ja mahdollisesti tulevana opettajana pitäisi varmaan osata kertoa, miksi historiaa pitää opettaa ja opiskella. Ihan ilman mitään asiaa koskevia lähteitä konsultoimatta sanoisin, että neljästä syystä:

1. Ymmärtääksemme paremmin nykyisyyttä
2. Nähdäksemme, ettei nykyjärjestelmä ole väistämättömyys
3. Muistaaksemme ja ymmärtääksemme entisajan ihmisiä ja elämää
4. Muistaaksemme ja pystyäksemme tunnustamaan ja kohtaamaan historian traumat

Ensimmäinen kohta lienee itsestäänselvä. Jos tahtoo ymmärtää nyky-yhteiskuntaa, täytyy olla jokin käsitys kehityksistä, jotka ovat johtaneet siihen. Niin ja kai historiasta voi myös ottaa opikseen.

Toinen kohta perustuu näkemykseen, jonka mukaan historia on jatkuvia valintoja eikä historialla ole mitään päämäärää tai päätepistettä. Tietyt valinnat eri aikoina ja paikoissa ovat johtaneet nykyisen kaltaiseen maailmaan. Toisenlaiset valinnat olisivat johtaneet toisenlaisiin tuloksiin. Toisin sanoen ei ole mitään syytä olettaa, että nyky-eurooppalainen yhteiskunta olisi ainoa tai paras vaihtoehto. Tällainen näkemys auttaa suhtautumaan kriittisesti yhteiskuntaan ja sen ”välttämättömyyksiin”, kyseenalaistamaan vallitsevan järjestyksen sekä vapautumaan kuvittelemaan, että mitä vois olla.

Kolmas kohta lähtee ajatuksesta, että ihmisten (ja mikseivät eläintenkin) elämät ovat arvokkaita ja muistamisen arvoisia sinänsä. Tärkeitä eivät ole vain suurmiesten elämät vaan myös historian marginaalien ja häviäjien elämät. Suurmiesten lisäksi naiset, lapset, etniseltä taustaltaan ei-eurooppalaiset, homoseksuaalit, köyhät, orjat, sairaat, rikolliset ja eläimet tulee muistaa ja tuoda päivänvaloon. Näiden ryhmien kautta avautuu myös historian pimeämpi puoli; Se, ettei teollinen vallankumous merkinnyt kaikille elintason kasvua ja helpompaa elämää, ettei Itä-Euroopan komeita kartanoita olisi rakennettu ilman halpaa maaorjatyövoimaaa, että protestanttinen usko huononsi naisen asemaa perheessä asettemalla miehen ehdottomaksi perheen pääksi, että halpa liha merkitsi lihansyönnin demokratisoitumisen lisäksi tuotantoeläinten olojen huononemista ja niin edelleen.
Toisaalta parhaimmillaan historia voi lisätä kulttuurista ymmärrystä. Jos pystymme ymmärtämään menneen ajan ihmisten näkemyksiä itsestään ja maailmasta, meidän on helpompi ymmärtää myös nykymaailman erilaisia kulttuureja. Lisäksi historia osoittaa, ettei miedän tapamme ajatella ole ainoa ja että nykyiset käsitteet ovat historiallisia.

Neljäs kohta yhdistää ”ei koskaan enää tarinat” ja menneisyyden hallinnan. Vaikka onkin viimeisenä, tämä on tavallaan kaikkein tärkein kohta. Meidän ei tule koskaan unohtaa Holocaustia tai Hiroshiman ja Nagasakin pommeja, sillä uskon, että tällaisten äärimmäisten tapausten kohdalla voimme ehkä jopa ottaa opiksemme historiasta. Muistamisen alku on kiperienkin asioiden myöntäminen. Esimerkiksi ajopuiden ja erillissotien sijaan pitäisi pystyä kohtaamaan se tosiasia, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen.

Kriittisestä pedagogiikasta

Olen lueskellut Heliltä lainaamaani kirjaa Kriittinen pedagogiikka (Giroux & McLaren). Kriittinen pedagogiikka lähtee ajatuksesta, että neutraalia tietoa ei ole (no shit..) ja että myöskin usein neutraaleina esitetyt koulujen opetussuunnitelmat ja oppisisällöt sisältävät poliittisia päämääriä ja ovat syntyneet poliittisissa prosesseissa. Toisin sanoen kriittinen pedagogiikka tarkastelee kouluja niiden historiallisessa kontekstissa ja osana vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Näin se pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon historiattomalle, positivistiselle ja politiikasta riisutulle diskurssille, jolle kouluista usein puhutaan. Neutraalin tiedon sijaan kriittinen pedagogiikka ottaa päämäräkseen tarjota oppilaalle

”…kritiikin ja mahdollisuuden kieli, jonka päämääränä on haastaa ja muuttaa modernin byrokratian räikeä alistavuus, samoin androkratian teknologioiden synnyttämä barbarismi. Lisäksi on haastettava kolonialismin logiikka ja hallitsevien eliittien tapa järjestelmällisesti lujittaa luokkahierarkiaa, sekä rodullisten vähemmistöjen ja köyhien demonisoiminen.”

Että näin. Kyseisessä lainauksessa ehkä tiivistyy hyvin, mikä kirjassa on vikana: paljon teoreettisia vaatimuksia, vähän konkretiaa, paikoitellen vaikeasti sanottuna. Mutta olen kyllä pitkälti samaa mieltä kirjan kanssa (paitsi mihin unohtui esim homot ja eläimet?). Itse opettajana tahtoisin tarjota oppilaille välineitä olla kriittisiä ja kyseenalaistaa yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmiöitä, ei vähiten koululaitosta. Tämä ei tosin herrojen Giroux & McLaren mukaan riitä vaan ”kriittisten opettajien täytyy toimia muutakin kuin yhteiskuntakriitikoina. Heidän täytyy yrittää muotoilla toivon kieli, joka tähtää yhteiskunnallisten ja materiaalisten suhteiden uudelleen järjestämiseen.” Eli vallankumous on opettajien vastuulla, siistiä. Mutta miten? Lisäksi vierastan hiukan herrojen ehdotonta kieltä: vaikka en poliittisesti neutraaliin opetukseen uskokaan, en mä voi mennä julistamaan vallankumousta oppilaille, vaikka tuskin kirjoittajat nyt ihan sitä tarkoittivatkaan. Ehkä pikemminkin kritiikin ja vaihtoehtojen osoittamisen kautta oppilaat voivat tehdä omat johtopäätöksensä (ja totta kai jokainen hyvä ihminen silloin alkaa vaatia muutosta).

Historia & yhteiskuntaoppi (joiden ope musta toivon mukaan joskus tulee) lienevät hyviä aineita kriittisen pedagogiikan soveltamisen kannalta. Historian kautta voi näyttää asioiden historiallisuuden, valinnat, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Paitsi, että samalla pitäisi ehtiä opettaa antiikin pylvästyypit ja keskiajan kirkkomuodit & muuta tuiki tarpeellista. Kyseenalaista nyt siinä voittajien historia, kun valtaosa opetuksesta kuitenkin on sitä (tässähän on niitä välineitä koko koululaitoksen kriittiseen tarkasteluun;).

Yhden konkreettisen vinkin jätkät antoivat kirjassaan liittyen nimenomaan historian opetukseen, nimittäin että opetuksessa tulisi nostaa esiin alistettujen ryhmien taistelu. Kai pointtina on tarjota historian toislle, kuten naisille, positiivisia samaistumiskohteita ja näyttää, että omien oikeuksiensa puolesta voi taistella ja siitä saattaa seuratakin jotain. Tätä lukiessa tuli mieleen, että selittääköhän kouluhistorian mieskeskeisyys osaltaan sitä, miksi poliittinen historia ja yleinen historia ovat tiedekuntiensa suunnilleen ainoat aineet, missä sukupuolijakauma on niinkin epänormaali kuin fifti-fifti. Mä ainakin muistan koulussa (ja edelleenkin) historian tunneilla miettineeni, missä minä olen, vaikka historiasta tykkäsinkin. Henkilökohtaisesti kaikenmaailman Boudiccat oli mulle hyvin tärkeitä, näyttivät etteivät kaikki naiset vain kokanneet ja pesseet ja tulleet hakatuiksi. Myöhemmin olen tietty oppinut, ettei naisten elämä historiassa ole ollut lainkaan sitä, millaiseksi sen koulussa kuvitteli, mutta ei kukaan koulussa kertonut millaista se oli, jolloin kuvaan astuivat myyttiset ”perinteiset sukupuoliroolit”, jotka todellisuudessa keksittiin joskus 1700-1800-luvuilla.