Palveluita!

Tiedämme kaikki, että 1990-luvun laman jälkeen perusturvan taso on jäänyt jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Tästä johtuen köyhyys on lisääntynyt ja syventynyt. Tuet eivät pahimmillaan riitä perustarpeiden tyydyttämiseen saati sellaisen täysipainoiseen elämään, jollaiseen sosiaaliturvan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi riittää. Yhä useammat myös eksyvät tukiviidakkoon ja tippuvat sen aukkoihin. Viimesijaisesta toimeentulotuesta on tullut pysyvä tukimuoto muiden tukien tai työtulojen täydentäjänä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt köyhyyden toinen tuottaja, palveluiden huonontuminen. Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkusen mukaan laman aikana ja jälkeen leikkauksista kärsivät pahiten palvelut. Suurimpia häviäjiä olivat mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakkaat. Palveluiden huonontuminen ja kallistuminen ovat jatkuneet lamasta saakka. Asiakasmaksuja on otettu käyttöön ja kasvatettu paikkaamaan pienentyviä budjetteja. Palveluihin pääsy on vaikeutunut. Tämä on jonkun toisen tutkijan mukaan kansainvälinen trendi; palveluista on helpompi leikata kuin perusturvasta.

Köyhyys ei ole vain rahan puutetta vaan kyvyttömyyttä toimia ympäröivässä yhteiskunnassa, kyvyttömyyyttä tehdä valintoja ja vaikuttaa elämän suuntaan. Palveluiden kallistuminen on tarkoittanut, että perusturvalla elävien pienenevistä rahoista yhä suurempi osa kuluu sellaisten perusasioiden kuin terveydenhuollon rahoittamiseen. Se on myös tarkoittanut, että kun rahat ovat tiukissa mietit kahdesti mennäkö lääkäriin. Palveluiden huononeminen on myös rajoittanut toiminnan mahdollisuuksia sekä sitä kautta, että raha ei riitä että sitä kautta, ettei julkinen palvelu enää näyttäydy aitona vaihtoehtona. Monen vanhuksen lapset varmasti joutuvat miettimään pitkään, hoitaako vanhempansa itse vai laittaa hänet hoitokotiin, joista saamme jatkuvasti lukea kauhutarinoita. Erityisen vähiin toiminnan mahdollisuudet on viety niiltä, joilla ne muutenkin ovat kapeimmillaan, kuten päihde- ja mielenterveyskuntoutujilta.

Valitettavasti palveluiden huonontuminen ei ole yhtä helposti osoitettavissa kuin perusturvan taso. Palveluiden merkitys nousee myös valitettavan harvoin esille keskustelussa köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Yhteyttä ei tunnu tajuavan myöskään istuva hallitus, joka leuhkii luvatuilla työmarkkinatuen ja toimeentulotuen korotuksilla, mutta leikkaa samaan aikaan kunnilta, jotka tuottavat palvelut.

Palveluista puhuu myös liian vähän punavihreä sukupolvi, joka huutaa elämiseen riittävän perustulon perään. Perustulolla ei tee mitään, ellei sen rinnalla ole riittäviä (maksuttomia) julkisia palveluita. Nuoren, terveen ja riippumattoman on helppo ajatella, että kaikki olisi ok, jos vain saisi rahaa ilman kuumotusta ja kontrollia. Jos kuitenkin keskitymme vain perustulon vaatimiseen, voi olla että siinä sivussa palvelut jatkavat huonontumistaan, koska rakas perustulomme syö kaikki sosiaalisektorin varat. Perustulo on myös tällaisessa tilanteessa kätevä keino työntää naiset takaisin koteihin hoitamaan lapset ja vanhukset.

Perustulossa on vallankumouksellista potentiaalia. Riittävän tasoisena toteutuessaan se tarkoittaisi resurssien uudelleen jakoa. Se voisi myös olla osa sellaista talousjärjestystä ja elämäntapaa, joka ei perustu jatkuvalle kasvulle. Kuitenkin se vaatii rinnalleen ajatuksen maksuttomista julkisista palveluista.

Köyhät maksoivat viime laman, rikkaat maksakoot tämän!

Tuloerot kasvavat, köyhyys lisääntyy, palvelut rapistuvat, tuttuja otsikoita. Paitsi hetkinen: mikään ei kasva tai lisäännyt itsestään! Tuloeroja kasvatetaan, köyhyyttää lisätään ja palveluja heikennetään. Nämä tutut kehityssuunnat eivät ole sattumaa tai väistämättömiä; ne ovat tietoisen politiikan tulosta. Kun 1990-luvulla pääomatulojen verotuksen progressiivisuudesta luovuttiin, oli tiedossa, että hyvätuloisten tulot kasvaisivat ja tuloerot lisääntyisivät. Kun perusturvaetuuksien tasokorotuksia päätettiin jättää tekemättä, tiedettiin, että tämä johtaa perusturvan jälkeen jäämiseen yleisestä ansiotasosta ja köyhyyden lisääntymiseen. Kun kunnille työnnetään uusi tehtäviä antamatta lisää rahaa vastineeksi, tiedetään, että kunnat joutuvat karsimaan, priorisoimaan ja tekemään työnsä huonosti.

Viime lamasta asti politiikkaa on määrittänyt ennen kaikkea menokurin periaate. Menojen pitämiseksi vallitsevalla tasolla on ollut tärkeämpää kuin tasa-arvoisten elämänedellytysten luominen. Talouskasvun tuottama lisäraha on mieluummin käytetty verojen kevennyksiin kuin ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen ja ylläpitämiseen. Veronkevennykset ovat hyödyttäneet eniten rikkaita. Maksajiksi ovat joutuneet pienituloiset, jotka ovat riippuvaisimpia toimivasta hyvinvointivaltiosta. Pienituloiset maksoivat myös viime lamasta kovimmin laskun, leikkaukset ja säästöt kohdistuivat pahimmin heihin.

Vasemmiston mielestä politiikan suunta on aika muuttaa. Veropohjan tuntuva laajentaminen on ainoa keino päästä irti akuutista säästötarpeesta ja tiukan menokurin politiikasta. Pääomatulot on palautettava progressiivisen verotuksen piiriin, yli 3300 euroa ansaitsevien tuloveroja on myös korotettava. Lisäksi tuloja saadaan harmaata taloutta kitkemällä, ympäristöhaittaveroilla ja palauttamalla työnantajien KELA-maksu. Arvonlisäveron mekaaninen prosenttiyksikön tai kahden korotus ei tule kysymykseen, sillä arvonlisävero rokottaa eniten pienituloisia. Köyhät maksoivat viime laman, rikkaat maksakoot tämän!

Pahemminvointia köyhäinhoitovaltiossa

Keskustelu köyhyydestä käy kuumana ja puolueet vakuuttavat kilvan, etteivät tahdo leikata perusturvasta. Koska hyvinvointivaltion kannatus on niin vankka, Kokoomuksenkin on verhottava ideologinen pienen valtion politiikkansa ”paremminvointivaltio”-sloganin taakse. Samaan aikaan kokoomuslaiset puhuvat myös siitä, että kaikkein heikoimmassa asemassa olevista pitää pitää huolta.

Kokoomuksen puhe edustaa sellaista hyvinvointivaltiokäsitystä, jossa valtiovallan tehtävä on turvata vain kaikkein heikoimpien minimitarpeet. Valtion ja kuntien tehtäviä tulee siirtää kansalaisten ja kolmannen sektorin vastuulle. Laadukkaat palvelut ovat tarjolla niille, joilla on varaa maksaa. Kaikkein köyhimmille ja kurjimmille taataan minimitarpeiden tyydyttäminen. Köyhyyttä ja siihen liittyviä ongelmia käsitellään erillisinä koko yhteiskunnan kehityksestä ja niihin puututaan tiukasta suunnatuin palveluin ja ohjelmin, joihin yleensä liittyy paljon kontrollia ja kyykytystä. Kyse on köyhäinhoitovaltiosta, Yhdysvaltojen tapaan.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio sen sijaan perustuu ajatukselle, että kaikille taataan tasavertaiset mahdollisuudet osallistua, toimia ja vaikuttaa. Tämän ajatellaan toteutuvan parhaiten universaalien kaikille tarkoitettujen palvelujen ja sosiaaliturvan kautta. Lapset käyvät samoja julkisia kouluja ja päiväkoteja, maksuttomat kirjastot palvelevat kaikkia ja terveyskeskukseen pääsee jokainen. Sama sosiaaliturva, lapsilisät ja eläkkeet kuuluvat kaikille. Kyse ei ole siitä, että pidetään huolta heikoimmista vaan siitä, että pidetään huolta kaikista. Vasemmisto uskoo, että heikoimmista pidetään parhaiten huolta pitämällä huolta kaikista. Toimiva hyvinvointivaltio on parasta ongelmien ennaltaehkäisyä.

Se, että köyhyys on palannut suomalaiseen yhteiskuntaan, kertoo politiikan epäonnistumisesta ja liukumisesta poispäin pohjoismaisesta mallista. Köyhyyttä vastaan ei taistella teemavuosin ja ohjelmin vaan tunnustamalla se tosiasia, että hyvinvointivaltion ylläpitäminen ja köyhyyden poistaminen edellyttää rikkaita suosivan politiikan lopettamista. Se edellyttää lisää rahaa perusturvaan ja palveluihin, mikä edellyttää lisää veroja. Valinta oikeiston ja vasemmiston välillä on valinta hyvinvointimallien välillä ja veropoliittisten linjojen välillä. Kyse on siitä tasataanko tuloja vai ei ja säilyykö ja kehittyykö universaali hyvinvointivaltio.

Vasemmisto haluaa rakentaa ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion, jossa universaaliuden periaatetta laajennetaan, ei supisteta. Perustulon kautta myös toimeentulon turvasta tulee universaali. Vaikka kaikki huomio keskittyy perussuomalaisiin, oikeasti suurin uhka on Kokoomus.

Vasemmiston kannatus on tasaisessa kasvussa, ja Helsingissä Vasemmisto on reilun seitsemänsadan äänen päässä toisesta kansanedustajan paikasta viikon takaisen gallupin mukaan. Todennäköisesti paikka on – suuntaan tai toiseen – kiinni kymmenistä äänistä. Jos Vasemmisto ei saa paikkaa, se menee Hesarin gallupin perusteella Kokoomukselle. Helsingissä Vasemmiston äänestäminen on siis pois Kokoomukselta.

Kenen lapsilisistä pitäisi puhua

Lapsilisät ovat herättäneet keskustelua Jari Sarasvuon todettua, että olisi ”reilua meininkiä”, että rikkaat luopuisivat lapsilisistä. Kansan enemmistö kannattaa ajatusta ja puolueista sosiaalidemokraatit ovat valmiita leikkauksiin. Kuten Tero Toivanen kirjoittaa, demarit harjoittivat tässä halpaa ja ymmärtämätöntä populismia. Koko keskustelu lapsilisistä kuitenkin kertoo, etteivät keskustelijat ole perillä siitä, missä todelliset epäkohdat ovat. Rikkaiden lapsilisät ovat periaatteellinen, mutta kuitenkin melko triviaali kysymys. Rikkaiden lapsilisien kustannuksilla ei vähennetä köyhyyttä tai saavuteta säästöjä. Toisaalta oikeasti rikkaille lapsilisät ovat vain karkkirahaa.

Kaikille lapsilisät eivät kuitenkaan ole samantekeviä. Sosiaalietuuksien tai pienen palkan varassa elävät lapsiperheet ovat hyvinkin riippuvaisia lapsilisistä. Erityisen heikoilla ovat toimeentulotuella osittain tai kokonaan elävät. Nimittäin siinä missä keskituloisilla ja rikkailla lapsilisät lisäävät tuloja, toimeentulotukea saavilla lapsilisät eivät vaikuta tuloihin. Toimeentulotukea laskettaessa kaikki palkat ja etuudut lasketaan tuloiksi, myös lapsilisät. Näin ollen sosiaalitoimen asiakas saa lapsilisän verran vähemmän toimeentulotukea. Samaan aikaan, kun rikkaat sijoittavat lisät lapsensa moporahastoon, köyhimmät eivät hyödy lapsilisästä mitenkään. Tässä on todellinen epäkohta, johon tulisi puuttua. Olisi reilua, että myös köyhimmät hyötyisivät lapsilisistä.

Ennen 1990-luvun lamaa lapsilisä oli etuoikeutettua tuloa suhteessa toimeentulotukeen, toisin sanoen lapsilisää ei huomioitu tulona toimeentulotukea laskettaessa. Laman leikkausten yhteydessä tästä luovuttiin. Näin kurjistettiin heikoimmassa asemassa olevien taloutta entisestään. Laman jälkeen lapsilisän asemaa etuoikeutettuna tulona ei palautettu ja nyt sitä tuskin edes muistetaan.

Kysymys lapsilisästä ja toimeentulotuesta on erityisen ajankohtainen tilanteessa, jossa yhä useapi (lapsiperhe) joutuu turvautumaan toimeentulotukeen, joka työtulojen tai muiden tukien riittämättömyyden vuoksi. Yleisesti nykyinen tilanne kertoo sosiaalietuuksien arvon jälkeenjääneisyydesta ja pienempien palkkojen riittämättömyydestä. Nykyisessä tilanteessa kysymys toimeentulotuen saajien lapsilisästä ei ole marginaalinen vaan koskettaa merkittävää joukkoa vähävaraisia ihmisiä. Lapsia elää alle köyhyysrajan Suomessa saman verran kuin 1970-luvun alussa. Lapsilisän muuttaminen etuoikeutetuksi tuloksi olisi konkreettinen keino vähentää lapsiperheiden köyhyyttä.