Vallankumouksellinen koulu

Olin reilu vuosi sitten lyhyen aikaa koulunkäyntiavustajan sijaisena erityisluokalla eräässä espoolaisessa koulussa. Luokka oli poikavaltainen, kuten erityisluokat usein ovat. Liikuntatunnilla pelattiin fudista. Toinen luokan kahdesta tytöstä, olkoon vaikka Ella, ei hallunnut pelata, joten me lähdimme kävelylle. Metsäretkellä viidesluokkalainen Ella kertoi aika avoimesti elämästään. Koirista, siskoista, äidistä, kavereistä ja sossun maksamista ratsastustunneista. Yksi aihe nousi yli muiden; Ella oli kohdannut (harvinaisen?) paljon seksuaalista häirintää. Huutelua kadulla, epämiellyttäviä ehdotuksia selvästi vanhempien miesten taholta, joskus häirintä oli ollut fyysistäkin. Tummaa meikkiä ja gootahtavia vaatteita käyttävä Ella saattoi ulkonäöllään houkutella häiritsijöitä tavallista enemmän. Se ei kuitenkaan ole oleellista. Eikä tässä yhteydessä sekään, kuinka järkyttävää on, että alle teini-ikäinen joutuu kohtaamaan tällaista. Oleellista on, että häirintä oli asia, joka kosketti, häiritsi ja pelottikin Ellaa hyvin paljon. Ja Ellalla oli selvästi tarve keskustella asiasta aikuisen ihmisen kanssa. Eikä kyse ollut vain traumaattisten kokemusten purkamisesta vaan tyttö halusi myös ymmärtää, miksi hän kohtaa tällaista, miksi tällaista tapahtuu. Ellan kohdalla häirintä-kokemukset olivat tuottaneet jonkinlaisen feministisen heräämisen ja hän julisti kovaan ääneen, että kaikki miehet ovat sikoja.

Koulutunneilla Ella ei useinkaan jaksanut keskittyä. Luonnontieto tai englannin kielioppi lähinnä turhauttivat. Mietin kovasti, kuten usein aikaisemminkin koulussa, mikä kaiken tiedon pänttäämisen järki on? Ketä varten asioita opetellaan, mitä ylipäätään muistetaan enää vuoden tai kymmenen kuluttua? Voidaanko edes määritellä niitä asioita, jotka jokaisen on osattava? Freiren kriittisen pedagogiikan innoittamana aloin vakavissani miettimään, miten Ella suhtautuisi oppimiseen ja kouluun, mitä oppisia ja hyötyisi, jos ennalta opittavaksi määriteltyjen asioiden sijaan, opetus lähtisi siitä, mikä hänen elämässään on keskeistä? Mitä jos ongelmakysymykseksi nostettaisiin seksuaalinen häirintä? Tämä kysymys kiinnosti ja häiritsi Ellaa. Alkuun pohidttaisiin konkreettisia tilanteita, sitten lähdettäisiin erilaisten tekstien ja materiaalien kautta selvittämään, mistä ilmiössä on kyse. Käytäisiin läpi feminististä teoriaa, psykologiaa, sosiologiaa, tietenkin lapselle ymmärrettävässä muodossa. Samaan aikaan, kun alkaisi hahmottua, minkälaiset valtasuhteet ja rakenteet tuottavat häirintää, oppilas olisi oppinut valtavasti yleensä ottaen yhteiskunnallisista rakenteista ja vallasta.

Freiren pedagogiikka lähtee liikkeelle ongelmasta ja pyrkii asettamaan sen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Oppiminen tapahtuu tätä kautta ja palvelee ennen kaikkea oppijaa. Ongelma tai lähtökysymys haetaan oppijan omasta elämästä. Freiren pedagogiikka ja kriittinen pedagogiikka ylipäätään korostaa tiedon ja koulun poliittisuutta. Pyrkiessään neutraaliin tietooa koulu tulee uusintaneeksi yhteiskunnallisia valtasuhteita. Kriittinen pedagogiikka taas pyrkii tekemään valtasuhteet näkyviksi ja kyseenalaistamaan ne. Ja lopulta kumoamaan. Freiren ajatus on, että opiskelun kautta oppija voi oivaltaa sorretun asemansa ja sortoa tuottavat rakenteet. Freiren ajattelussa ymmärrystä seuraa toiminta tilanteen muuttamiseksi.

Kriittisen pedagogiikan ja Freiren hengen soisi vaikuttavan koulua koskevissa uudistuksissa. Tältä alueelta myös varmasti löytyisivät keinot nuorten poliittisten tietojen, taitojen ja kiinnostuksen kasvattamiseen. Tähän suuntaan laajalti kritisoitu peruskoulun tuntijakouudistus ei vie.

Kriittisestä pedagogiikasta

Olen lueskellut Heliltä lainaamaani kirjaa Kriittinen pedagogiikka (Giroux & McLaren). Kriittinen pedagogiikka lähtee ajatuksesta, että neutraalia tietoa ei ole (no shit..) ja että myöskin usein neutraaleina esitetyt koulujen opetussuunnitelmat ja oppisisällöt sisältävät poliittisia päämääriä ja ovat syntyneet poliittisissa prosesseissa. Toisin sanoen kriittinen pedagogiikka tarkastelee kouluja niiden historiallisessa kontekstissa ja osana vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Näin se pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon historiattomalle, positivistiselle ja politiikasta riisutulle diskurssille, jolle kouluista usein puhutaan. Neutraalin tiedon sijaan kriittinen pedagogiikka ottaa päämäräkseen tarjota oppilaalle

”…kritiikin ja mahdollisuuden kieli, jonka päämääränä on haastaa ja muuttaa modernin byrokratian räikeä alistavuus, samoin androkratian teknologioiden synnyttämä barbarismi. Lisäksi on haastettava kolonialismin logiikka ja hallitsevien eliittien tapa järjestelmällisesti lujittaa luokkahierarkiaa, sekä rodullisten vähemmistöjen ja köyhien demonisoiminen.”

Että näin. Kyseisessä lainauksessa ehkä tiivistyy hyvin, mikä kirjassa on vikana: paljon teoreettisia vaatimuksia, vähän konkretiaa, paikoitellen vaikeasti sanottuna. Mutta olen kyllä pitkälti samaa mieltä kirjan kanssa (paitsi mihin unohtui esim homot ja eläimet?). Itse opettajana tahtoisin tarjota oppilaille välineitä olla kriittisiä ja kyseenalaistaa yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmiöitä, ei vähiten koululaitosta. Tämä ei tosin herrojen Giroux & McLaren mukaan riitä vaan ”kriittisten opettajien täytyy toimia muutakin kuin yhteiskuntakriitikoina. Heidän täytyy yrittää muotoilla toivon kieli, joka tähtää yhteiskunnallisten ja materiaalisten suhteiden uudelleen järjestämiseen.” Eli vallankumous on opettajien vastuulla, siistiä. Mutta miten? Lisäksi vierastan hiukan herrojen ehdotonta kieltä: vaikka en poliittisesti neutraaliin opetukseen uskokaan, en mä voi mennä julistamaan vallankumousta oppilaille, vaikka tuskin kirjoittajat nyt ihan sitä tarkoittivatkaan. Ehkä pikemminkin kritiikin ja vaihtoehtojen osoittamisen kautta oppilaat voivat tehdä omat johtopäätöksensä (ja totta kai jokainen hyvä ihminen silloin alkaa vaatia muutosta).

Historia & yhteiskuntaoppi (joiden ope musta toivon mukaan joskus tulee) lienevät hyviä aineita kriittisen pedagogiikan soveltamisen kannalta. Historian kautta voi näyttää asioiden historiallisuuden, valinnat, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Paitsi, että samalla pitäisi ehtiä opettaa antiikin pylvästyypit ja keskiajan kirkkomuodit & muuta tuiki tarpeellista. Kyseenalaista nyt siinä voittajien historia, kun valtaosa opetuksesta kuitenkin on sitä (tässähän on niitä välineitä koko koululaitoksen kriittiseen tarkasteluun;).

Yhden konkreettisen vinkin jätkät antoivat kirjassaan liittyen nimenomaan historian opetukseen, nimittäin että opetuksessa tulisi nostaa esiin alistettujen ryhmien taistelu. Kai pointtina on tarjota historian toislle, kuten naisille, positiivisia samaistumiskohteita ja näyttää, että omien oikeuksiensa puolesta voi taistella ja siitä saattaa seuratakin jotain. Tätä lukiessa tuli mieleen, että selittääköhän kouluhistorian mieskeskeisyys osaltaan sitä, miksi poliittinen historia ja yleinen historia ovat tiedekuntiensa suunnilleen ainoat aineet, missä sukupuolijakauma on niinkin epänormaali kuin fifti-fifti. Mä ainakin muistan koulussa (ja edelleenkin) historian tunneilla miettineeni, missä minä olen, vaikka historiasta tykkäsinkin. Henkilökohtaisesti kaikenmaailman Boudiccat oli mulle hyvin tärkeitä, näyttivät etteivät kaikki naiset vain kokanneet ja pesseet ja tulleet hakatuiksi. Myöhemmin olen tietty oppinut, ettei naisten elämä historiassa ole ollut lainkaan sitä, millaiseksi sen koulussa kuvitteli, mutta ei kukaan koulussa kertonut millaista se oli, jolloin kuvaan astuivat myyttiset ”perinteiset sukupuoliroolit”, jotka todellisuudessa keksittiin joskus 1700-1800-luvuilla.