Taiteiden yö joka yö

Huomenna on Taiteiden yö. Paitsi teinien dokausjuhla, se on myös makeimpia juttuja, joita Helsingissä tapahtuu. Yhtenä yönä vuodessa kaupunki on täynnä kulttuuria ja elämää. Ei vain sisällä gallerioissa vaan myös kaduilla ja puistoissa. Fluorovalograffiteja, valokuvanäyttely sähkökaapeissa, performansseja, laulua, soittoa, teatteria. Voit vaeltaa pitkin kaupunkia ja törmätä yllätyksiin. Tai toteuttaa oman juttusi.

Miksei joka yö ole taiteiden yö? Miksei kaupungista löydy enempää pieniä ja suuri yllätyksiä? Säröjä, jotka rikkovat harmaan kivipinnan?

Ainakin osittain tämä on tietoisen politiikan tulosta. Vuonna 1998 Helsingissä käynnistyi Stop töhryille –kampanja, jonka tarkoituksena oli poistaa graffitit ja ”muut töhryt” katukuvasta. Tavoitteeseen uskottiin päästävän soveltamalla ns. nollatoleranssilinjaa. Minkäänlaisia graffiteja ei saanut sallia. Koskaan. Missään. Vartiointia oli lisättävä ja syntyneet graffitit poistettava välittömästi. Jos vielä jotain vuosia sitten poliisi saattoi antaa hienoa piissiä taiteilevan maalarin tehdä työnsä loppuun, nyt sellaisetkin pidetyt laillisesti maalatut työt, kuten metroradan varren tai Malminkartanon aseman graffitit tuli poistaa. Myös maalareiden rangaistukset kiristyivät. Jopa tarrataiteilijoiden asuntoihin tehtiin kotietsintöjä. Erityisesti ”töhrijöitä” jäljittämään ja seuraamaan palkattiin FPS-vartiointifirman vartijoita miljoonien edestä. Kymmenen vuoden kokeilu loppui vuonna 2008, toiminta lakkasi saamasta erityistukea ja se vakiinnutettiin osaksi kaupungin normaalia toimintaa. Kymmenessä vuodessa kaupungista tehtiin kliinisempi, tylsempi ja graffitit ajettiin syrjäisille paikoille, teollisuusalueiden laidoille ja joutomaille. Myös maalaustyyli muuttui hätäisemmäksi, sillä isoja ja monimutkaisia teoksia ei uskalleta jäädä maalaamaan. Graffitien lisäksi kontrollikoneisto ulottuu myös keikkajulisteisiin ja epäkaupallisiin tapahtumailmoituksiin. Muualla maailmassa graffitit ovat tunnustettu taiteen muoto, meillä graffitimaalarit ovat rikollisia ja heidän teoksensa töhryjä.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kaupunkitilan kontrolli on muutenkin lisääntynyt. Kamerat ja vartijat valvovat meitä kaikkialla. Kaupunkitila on yhä tarkemmin kontrolloitua. Kamera voi valvoa missä tahansa. Oikeastaan, se kuvaako kamera todella on toissijaista, käyttäydymme kuin meitä tarkkailtaisiin.

Tämä kehitys miellyttää varmasti kaupungin harmaita herroja, jotka tahtovat kliinisen ja siistin kaupungin. Jokainen taiteiden yön satunnaisuuden ja yllätyksellisyyden kokenut tai nokkelasta maalauksesta alikulkusillan alla huvittunut kuitenkin ymmärtää, että juuri säröt tekevät kaupungista kiinnostavan ja hauskan. Mahdollisuus käyttää ja jättää jälkensä kaupunkitilaan on myös elinehto pienten tapahtumien, keikkojen, keskustelutilaisuuksien ja mielenosoitusten järjestäjille.

Asun Arabianrannassa. Alueella on satsattu erityisesti taiteeseen. Pihoilta löytyy mosaiikkitaidetta, porttikongeista linnunpönttöjä, seiniin on kirjoitettu runoja ja stensiilit koristavat pihoja. Kaiken kaikkiaan paikkaan liittyy samaa yllätyksellisyyttä ja löytämisen riemua kuin Taiteiden yöhön. Se mikä molemmissa on hassua, on että ne ovat suvaittuja ja hienoja vain koska ne on toteutettu luvan kanssa. Jos maalaan stensiilikuvan omaehtoisesti paikkaan, johon se minusta sopii, kyse onkin rikoksesta.

Suomalaista keskustelua vaivaa pelko ja ymmärtämättömyys omaehtoista toimintaa kohtaan sekä valtava legalismi. Jos joku on laitonta, se on laitonta. Pitäisi ymmärtää, että tilan antaminen omaehtoiselle tekemiselle, olipa kyse sitten rennommasta asenteesta graffiteja kohtaan tai talonvaltausten laillistamisesta, tuottaa yllätyksellistä ja kiinnostavaa kaupunkikulttuuria. Kaupunki on orgaani, jota ei voi kontrolloida. Aina löytyy vapauden tiloja ja uusia vastarinnan muotoja. Kaupunki on meidän kaikkien ja meillä on oikeus tehdä siitä näköisemme.

Liekeissä

Brittiläinen nuorten sarja Skins – liekeissä on parasta telkkarissa juuri nyt. Sarja kuvaa aika tavallisia nuoria ja heidän aika tavallisia ongelmiaan sydämmellä, mutta paisuttelematta. Usein jaksojen teemat ovat hyvinkin tavallisia: toivottomia rakkauksia, epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta, sisaren varjoon jäämistä ja vanhempien ongelmia. Ja juonet ovat jopa kliseisiä. Sarjan hulvattomuus perustuukin siihen, että jutut vedetään tarpeeksi yli, kuten esimerkiksi tytärtään pojilta suojeleva meditoiva äiti, joka harrastaa salaa SM-seksiä naapurin sedän kanssa tai samaisen äidin tyttärelleen järjestämien synttäreiden ekstaasisuklaaruudut. Sarja on suunnattu nuorille, mutta se ei moralisoi. Huumeista ei joudu helvettiin, joskus vähän vaikeuksiin, joskus on vaan kivaa. Ja lesbokin voi panna miespuolista kaveriaan ystävänpalveluksena. Oppilastaan suutelemaan erehtyvä miesopettaja ei ole pervo sika, vaan ainoastaan erehtyvä ihminen, joka päätyy sänkyyn samaisen oppilaan hippiäidin kanssa. Oppilaskunnan puheenjohtajan vaaleja ei voita fiksu ja rakentava ehdokas vaan kaikkea liikkuvaa paneva koulun kingi, joka ensi töikseen puheenjohtajana julistaa mellakan. Ennen kaikkea sarja ei moralisoi tai liiemmin pyri kasvattamaan ja sen arvomaailma on hyvin liberaali, paikoin jopa anarkistinen.

Siis olen ihan liekeissä tästä. Miksen voi olla taas viisitoista?

Eläimyys

Eilisessä Hesarissa kulttuurisuvuilla sivuttiin eläinteemaa Ayelen Parolinin tanssiteosta käsittelevässä jutussa. ”Eläimiähän me ihmiset olemme” -otsikoidussa jutussa todetaan:

Parolinin teos on eräänlainen etologinen tutkielma, paitsi että se eläinten käyttäytymisen sijaan tutkii ihmisten käyttäytymistä. Tai pikemminkin ihmisen eläimellisyyttä ja eläintä ihmisessä.

Eläimellisyys ei siitä yhtään vähene, vaikka esiintyjät nousevat kahdelle jalalle. Päinvastoin. Ihmislauman nokkimisjärjestys paljastuu välittömästi. Väkivallaksi yltyvä valtataistelu päättyy voittaja-häviäjä -asetelmaan, jossa alistaminen tapahtuu seksuaalisella häpäisemisellä.

Parolin ei säästele ihmistä, vaan esittää tämän riisuttuna sivistyksestä pelkkien hormoniensa vietävänä. Mutta niinhän se onkin, sivistys on vain ihmisen ohut päällystakki.

Tätäkö on eläimellisyys? Hierarkiaa, väkivaltaa ja alistamista. Sellaisena se ainakin usein läntisissä kulttuurintuotteissa näyttäytyy. Jo sana eläimellinen on vahvan negatiivisesti latautunut, varsinkin suhteessa vastinpariinsa inhimilliseen. Tämän vuoksi Salla Tuomivaara on ottanut gradussaan käyttöön neutraalimman termin ”eläimyys”. Hormiensa ja vaistojensa ohjaamat eläimet ovat raakoja, väkivaltaisia ja piittaamattomia, ja vain sivistys pelastaa ihmisen samalta kohtalolta. Keith Thomas kirjoittaa kirjassaan Man and the Natural World. Changing Attitudes in England 1500-1800: ”Ne ominaisuudet, joita ihmisissä eniten pelättiin, kuten raakuus, mässäily ja seksuaalisuus, määriteltiin eläimellisiksi, siitä huolimatta, että juuri ihmiset, eivät eläimet, kävivät sotia omaa lajiaan vastaan, söivät liikaa ja olivat seksuaalisesti aktiivisia vuoden ympäri.”

Nätistä unohtuu se, että samoin kuin ihmiset myös monet muut eläimet surevat, iloitsevat, hoivaavat ja uhrautuvat lastensa, perheensä ja laumansa jäsenten puolesta.

Toki asia voidaan kääntää (ja on käännytty) päälaelleen. Tällöin ihmisen kulttuuri ja ”sivistys” edustavat teennäisyyttä ja rappiota, luonto ja eläimmyys autoutta ja teeskentelemättömyyttä. Silti dikotomia säilyy ja eläin toimii välineenä, jonka kautta yritämme hahmottaa, mitä itse olemme.

Nainen ja apina

Kirjoittelin äsken jotain otsikolla ”Voisiko ihminen rakastaa simpanssia?”, mutta siitä tuli sen verran paskaa, etten viitsi sitä tänne laittaa. Se vain täytyy todeta, että jos olisin Peter Hoeg ja kirjoittanut Naisen ja apinan, niin olisin tehnyt apinasta ”ihan tavallisen” ihmisapinan ja käsitellyt erilaisuutta ja rakkauden, ymmärryksen ja kunnioituksen mahdollisuutta.

Oon nykyisin ihan simpanssifani johtuen Roger Foutsin Simpanssini Washoe -kirjasta, joka kertoo viittomakieltä oppineen Washoen tarinan. Luin kirjasta pienen pätkän 2.-3. luokkalaisille. Tykkäsivät kovasti, joskin ihmettelivät, onko kirja tosiaan totta. Vakuutin, että on. Washoen perheen asuinpaikkaa ylläpitävä Frieds of Washoe myy simpanssien tekemää taidetta. Oon ihan fani, Washoen Red Berry -maalaus (nimet ovat kuulemma simpanssien itsensä antamia) on esim tosi hyvännäköinen, tahtoo. Samalta sivulta löytyy myös simpanssikamera ja tietoa Washoen perheestä. En tosin ole itse onnistunut näkemään yhtään simpanssia varmaan aikaerosta johtuen. En myöskään tiedä, onko toisten elämän tarkkailu kameran välityksellä kuinka väärin.