Kun politiikasta tulee henkilökohtaista

Lapseni on tänään viimeistä päivää päiväkodissa ennen loman alkua. Koska lomalla aion hellittää sekä työnhausta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, nyt tuntuu hyvältä hetkeltä vähän peilata viime kevättä, joka on ollut muutoksen kevät minulle niin äitinä, työmarkkinahenkilönä kuin poliittisena toimijanakin. Ensinnäkin valmistuin ja siirryin työntekijäksi ja sitten työttömäksi. Toiseksi aloin nukkumaan kokonaisia öitä ja sen tuomalla energialla pystyin avautumaan taas yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös henkisesti oli aika: äitiys alkoi hellittää otettaan. Vielä kaksi vuotta sitten katselin eksyneenä ympärilleni yliopiston ruokalassa ja mietin, mitä muuta kuin maitorauhanen ja syli olen. Kuuntelin poliittista keskustelua, joka tuntui tulevan vieraalta planeetalta. Mietin, mitä on olla äiti ja mitä sen ulkopuolella on. Vielä viime syksynä olin liian väsynyt muuhun kuin graduun ja perhe-elämään. Tänä keväänä aloin jo muistaa ja tietää, kuka olen. Äiti ja paljon muuta. Ja halu niiden muiden asioiden olemiseen ja tekemiseen oli valtava. Työ yökahvilassa sattui sopivaan saumaan, siellä sain olla muuta ja puuhailla myös poliittisia juttuja yön pitkinä tunteina kävijöiden nukkuessa. Sitten olinkin työtön ja kesä oli tulossa. ”Siistiä,” ajattelin. Lähetin työhakemuksia, virittelin poliittisia projekteja, kirjoittelin lehtijuttuja ja vietin aikaa lapseni kanssa.

Sitten Suomeen muodostettiin hallitus ja se julkisti ohjelmansa. En muista, koska poliittinen päätöksenteko olisi tullut näin iholle. Jo viime vaalikaudella lapsilisää leikattiin ja se tuntui omassa kukkarossa. Mutta kyse oli kuitenkin vain kympistä. Vasemmistopuolueet harasivat hallituksessa vastaan ja vaikka finanssipoliittisesti politiikka oli nykyistäkin kiristävämpää, monet Kokoomuksen haaveilevat kurjistukset jäivät toteuttamatta. Nyt minuun ja perheeseeni kohdistuvien leikkausten lista on pitkä: lapsilisät, päiväkotien ryhmien kasvattaminen ja työntekijöiden kelpoisuusvaatimusten alentaminen, koululeikkaukset, työttömyystuen leikkaukset, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ja hoito-oikeuden rajaaminen. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. Työttömänä melkein kolmekymppisenä naisena pelkään myös itseni puolesta. Jo nyt kaltaiseni naiset työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa hälyttävän usein. Jos hallituksen aikomus sallia enintään vuoden mittaiset määräaikaisuudet ilman perustetta toteutuu, voin lopullisesti luopua toivosta saada vakityötä koskaan. Etenkään lastentekoikäisiä naisia ei uudistuksen jälkeen kannata palkata kuin vuodeksi kerrallaan. Työajan pidennystä pelkään, koska en ymmärrä, miten nykyiselläänkään lapsiperheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä, ehtivät hoitamaan kotityöt ja olemaan läsnä lapsilleen ja toisilleen saati sitten tekemään mitään omia juttuja. Pelkään, koska jos saan töitä, meidät saatetaan potkia ulos kaupungin vuokra-asunnosta ja jos en saa, pääsen varmaan liimaamaan postimerkkejä peruspäivärahalla osallistavan sosiaaliturvan nimissä. Sosiaaliturvan, jolla leikkausten jälkeen tulee entistä huonommin toimeen. Pelkään kaikkien niiden lasten puolesta, jotka joutuvat viettämään yhä pidempiä päiviä päiväkodeissa, joissa aikuisten aika ei usein nykyiselläänkään riitä kaikille. Pelkään kaikkien itseäni heikommassa asemassa olevien puolesta ja pelkään soiden ja saimaannorppien puolesta.

Kaiken kaikkiaan Suomen hallitus pilasi huolettoman työttömän kesäni. Työnhakukin alkoi ahdistaa eri tavalla. Tiesin, ettei oman alan töitä löydä hetkessä. Tiesin, että hakemuksia pitää lähettää paljon ja jo haastatteluun pääseminen on saavutus. Silti hakeminen, odottaminen, ilman vastausta jääminen, ystävällinen kirje, jossa kerrotaan toisen tulleen valituksi ja haastattelun jälkeinen ”kiitos, mutta ei kiitos” -puhelu tuntuvat raskailta. Saadakseen muotoiltua motivoituneen hakemuksen jokaiseen potentiaaliseen työpaikkaan täytyy sitoutua jollain tasolla. Sitä enemmän sitoutuu, mitä pitemmälle pääsee ja sitä isompi pudotus, vaikka kuinka olisi hokenut itselleen, ettei pidä innostua. Lisäksi Suomen hallitus lisää ahdistustani tekemällä kasvun tukahduttavaa talouspolitiikkaa ja leikkaamalla tuet järjestösektorilta, potentiaalisimmalta työllistäjältäni. Jatkossa yhä useampi paikka tullaan täyttämään jakamalla työt uudelleen talon sisällä ja niistä jäljelle jäävistä paikoista kilpailee yhä useampi hakija.

Se pelottaa, vaikka en ajattelekaan palkkatyön olevan ihmisarvon mitta tai ainoa siihen mieltä tuova asia. Minulla ei ole mitään vaikeuksia saada aikaani kulumaan työttömänä. Palkkatyö tuo rahaa ja vapauttaa työttömiin kohdistuvasta kontrollista, se yhteiskunnan silmissä ainoita oikeutettuja olemisen tapoja. Ja rahaa tarvitsee, etenkin lasten kanssa. Itse voi kärvistellä, mutta lapselleni tahdon tarjota lapsuuden, jota ei varjosta liiallinen taloudellinen huoli. Palkkatyökeskeisessä yhteiskunnassa jokainen palkkatyöstä tai koulutuksesta poissa vietetty kuukausi ja vuosi huonontaa työmarkkina-asemaa. Sitä valintaa, että jäisin työmarkkinoiden ulkopuolelle en uskalla tehdä, vaikka niiden käytettävissä oleminen seuraavat neljäkymmentä vuotta ahdistaa yhtäläisesti. Jos näin täytyy olla, haluaisin edes tehdä kiinnostavaa työtä, johon tutkintoni antaa mahdollisuuden. Okei, muitakin mahdollisuuksia on ja uskon kyllä saavani jotain töitä jostain. Todennäköisesti voin halutessani jatkaa yökahvilan ohjaajan hommia taas syksyllä, mutta ammatillisesti se ei johda mihinkään. Muihin sen alan duuneihin tarvitsen lähihoitajan, sosionomin tai sosiaalityöntekijän paperit. Niiden hankkiminen on tietysti ihan mahdollista ja sosiaalialalle kouluttautuminen onkin jonkinlainen itseni rauhoitteluun tarkoitettu suunnitelma B. Paitsi, kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja pyrkii varaamaan opiskelupaikat ensimmäistä tutkintoaan suorittaville. Ruuvi kiristyy joka puolelta.

Mutta jo riittää ankeilu. Työttömyys on ollut myös siistiä, on ollut aikaa ideoiden kehittelylle ja toteuttamiselle. Ja kuten tavallista, suunnitelmia multa ei puutu, se saako niistä rahaa on toinen juttu. Kevään aikana olen myös voimaantunut poliittisessa toiminnassa. Yhdessä toverien kanssa ahdistus on kääntynyt toimintatahdoksi. Huomenna alkaa kesäloma. Silloin en aio murehtia töiden saamisesta. Tää aika on mulle, mun lapselle, kumppanille, läheisille ja ystäville. Toivon muillekin rakkauden kesää!

Kyllä päiväkodeille ja Latte-äideille

juokse villi lapsi
Meidän lapsemme tapa kehittää omaa tahtoaan on kapinoida nukkumaan mennessä. ”Tänään ei nukuta,” ”Kerro vielä yksi satu.” Sitten vuorotellen hypitään ja maataan sängyssä, juoksennellaan pitkin kämppää ja hypitään päällä – viime iltoina sellaiset puolitoista tuntia. Toisaalta, kun kyse on lapsesta, jonka kanssa ensimmäiset kaksi vuotta nukkuminen ylipäätään oli vaikeaa, kaikenlaista on oppinut kestämään. Päiväkodissa tämä samainen lapsi nukkuu kuin enkeli. Ylipäätään päiväunten nukkuminen ilman tissiä onnistui vasta päiväkodissa ja pitkän poissaolon päiväkodista huomaa siitä, että kaikenlaiset rutiinit sujuvat huonommin. Nyt kun olemme viettäneet viikon sairastaen kotona, minulta on kysytty viimeisen viiden päivän ajan ”mihin me tänään mennään.” Lapsi selvästi tylsistyy kotonaan, vaikka olemme ulkoilleetkin viimepäivinä, ettemme tulisi täällä ihan hulluiksi. Pitkän kotijakson jälkeen (nelipäiväisen päiväkotiviikon vuoksi näitä tulee) lapsi yleensä lähtee innokkaana päiväkotiin. Siellä ovat kaverit, tärkeät aikuiset ja omat jutut.

Viimeisen puolen viikon ajan nukahtaminen on tosiaan ollut meillä todella vaikeaa. Ehkä se taas siitä, kun pääsee päiväkotiin. Jännitin päiväkodin alkua, kuten varmaan jokainen vanhempi. Tuntui vaikealta antaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoitoon moneksi tunniksi päivässä. Enää ihmiset eivät ole vieraita eikä minua jännitä. Tiedän, että lapseni saa rakastavaa ja yksilöllistä hoitoa turvallisessa yhteisössä. Päiväkoti on myös tärkeä kumppani joskus vaikealta tuntuvassa kasvatushommassa. Enkä nyt tuon kaksivuotiaan kohdalla edes tarkoita kasvatuksella kuin suurin piirtein sitä, että päivät sujuvat ilman suurempia tappeluita ja parkuja, pettymyksiin löytyy lohtu ja oma tahto saa kehittyä turvallisesti. Päiväkodin rutiinit, viisaat aikuiset ja toisten lasten esimerkki auttavat valtavasti tässä hommassa.

Lasten kasvattaminen tiiviin ydinperheen sisällä on luonnotonta. Valtaosan ihmiskunnan historiaa lapset ovat kasvaneet yhteisöissä. Se lienee kaikille helpompaa. Aina on syli, johon lapsen istuttaa, kun tarvitsee omat kädet vapaaksi, omia turhautumisiaan ei tarvitse käsitellä yksin ja lapsenkaan tahto, pettymykset, huomion ja rakkauden kaipuu eivät suuntaudu vain yhteen tai kahteen aikuiseen. Kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa perheet on eristetty omiin asuntoihinsa ja vastuu lasten kasvattamisesta on ennen kaikkea vanhemmilla. Siitäkin huolimatta, että lapset ja heidän kasvattamisensa on yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Julkinen päivähoito on syntynyt tarpeesta saada naisten työvoima tehokkaammin palkkatyömarkkinoiden käyttöön. Ja kuntien ja valtion taloudessa se valitettavan usein näyttäytyy vain kulueränä. Ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä syynä lapsen päivähoidolle istuu syvässä. Jopa niin syvässä, että vanhemmat saattavat vähän häpeillä, kun käyvät kaupassa ennen kuin hakevat lapsen päiväkodista. Myös Sipilän hallitukselle vain palkkatyö oikeuttaa päivähoidon: subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan aiotaan lakkauttaa ja hoito-oikeutta rajata niiltä perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona hoitamassa toista lasta tai työttömyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa lisää byrokratiaa, leimaavaa tarveharkintaa ja lasten pompottelua ryhmästä toiseen sekä perheiden arjen vaikeutumista. Vähintään yhtä järkyttävä on päätös kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja. Erityisesti yhdistettynä yleistyvään puolipäivähoitoon (jossa olevat lapset ovat henkilöstömitoituksen näkökulmasta puolikkaita) tämä tarkoittaa katastrofaalisen suuria ryhmiä. Tiedämme varmaan kaikki, että jo nykyisellään monissa kunnissa päiväkodit pullistelevat ja henkilöstömitoitukset paukkuvat ”väliaikaisesti”. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, rakkautta, yksilöllistä hoitoa ja turvallisen yhteisön, eivätkä nämä voi toteutua parin aikuisen ohjaamassa jättiryhmässä.

Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Tutkimukset kertovat, että erityisesti tästä hyötyvät vaikeammista lähtökohdista (lue: huonommin keskiluokkaiseen normiin sopivista) ponnistavat lapset. Välillä minulle on kuitenkin epäselvää, mitä halutaan, kun halutaan ”laadukasta varhaiskasvatusta”. Halutaanko paremmin yhteiskuntaan ja tulevaan koululaitokseen sopeutuvia lapsia? Näyttäytyykö kotihoito jotenkin huonompana kuin ammattilaisten tarjoama ja mistä näkökulmasta? Oli miten oli, yksinään varhaiskasvatuksen vaatimus ei riitä. Eikä myöskään vaatimus päivähoidosta naisten työssäkäynnin mahdollistajina. Yhteiskunnan tarjoama päivähoito tulee nähdä tapana, jolla tasaamme lasten kasvatuksesta aiheutuvaa vastuuta ja taakkaa siinä kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja ydinperheinstituution tuottamassa historiallisesti erikoisessa tilanteessa, jossa lasten kasvatusvastuu on ennen kaikkea pienillä eristetyillä perheyksiköillä. Yhteiskuntaa ei ole kovin pitkään olemassa ilman lapsia. Yhteiskunta muokkaa ja hyödyntää lapsia monin tavoin päiväkodeissa ja kouluissa saadakseen heistä mahdollisimman hyvää käyttöainesta. Yhteiskunta kannustaa naisia lisääntymään ja kontrolloi sitä, millaisia mahdollisuuksia perheillä on hoitojärjestelyiden suhteen. Yhteiskunta pakottaa meidät kaikki palkkatyöhön. Tässä tilanteessa on vähintäänkin reilua vaatia, että se tarjoaa vastineeksi päiväkoteja, joissa lapset saavat rakkautta ja aikaa. Ihan riippumatta siitä, ovatko lasten vanhemmat sillä välin palkkatyössä vai kirjoittavatko blogitekstejä lattea juoden.

PS. Vain kaksi kättä –mielenosoitus vaatii stoppia ryhmäkokojen kasvattamiselle keskiviikkona 10.6. klo 18 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Ei leikata lapsilta! #eilaikata #vainkaksikatta