Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa

7474639136_401bce2c60_z
Tällä viikolla juhlitaan Helsingissä Pridea. Kuin viikon kunniaksi Yhdysvalloissa korkein oikeus linjasi, että tasa-arvoinen mahdollisuus avioliittoon kuuluu kaikille kaikissa maan osavaltioissa. Huomenna Helsinki Pride huipentuu yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta juhlivaan kulkueeseen. Minulta kysyttiin Askissä, mitkä ovat tärkeimmät poliittiset viestit, joita kulkueessa tulisi viestittää. Vastasin, että translain uudistus ja leikkauspolitiikan vastustaminen. Translaista ja sen merkityksestä on kirjoitettu ansiokkaasti muualla. Tässä haluan avata ajatusta leikkauspolitiikasta vähemmistöjen kannalta kielteisenä politiikkana. Ensinnäkin leikkauspolitiikka koskee kaikkia. Nyt suunnitellut leikkaukset ovat niin mittavia, että niiden voi hyvällä syyllä sanoa hyödyttävän vain rikkaimpia. Myös tavallinen keskiluokka on kärsijänä yhteisten palveluiden, päiväkotien ja koulujen joutuessa leikkauslistalle ja työajan pidennyksen uhatessa alentaa palkkoja. Erityisen kipeästi leikkaukset kohdistuvat eläkeläisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja opiskelijoihin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on kaikissa näissä ryhmissä. Leikkauksilla on kuitenkin myös spesifimpi vähemmistöjen kannalta kielteinen vaikutus.

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan sateenkaarinuoret voivat huonommin kuin nuoret keskimäärin. Syrjintä ja marginaalinen asema asettavat vähemmistöt koko väestöä haavoittuvampaan asemaan. Siksi sateenkaarinuorten kannalta toimivat koulupsykologipalvelut ja mielenterveyspalvelut ovat elimellisen tärkeitä. Kouluihin ja kuntiin suunnatut leikkaukset uhkaavat näitä palveluita. Monipuoliset harrastusmahdollisuudet, turvalliseksi koetut tilat tai edes se yksi aikuiskontakti, joka hyväksyy, rohkaisee ja jaksaa uskoa nuoreen ovat monella nuorella se henkireikä, jonka turvin jaksaa murrosiän yli. Erityisesti näin on nuorten kohdalla, joita syrjitään ja jotka joutuvat taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta mahdollisesti sekä kotona, koulussa että ikätoveriensa keskuudessa. Näitä mahdollisuuksia ja tiloja ollaan hallituksen toimesta ajamassa alas väljentämällä kuntien velvoitteita esimerkiksi kirjastojen ja nuorisotyön suhteen. Opintotuen ja muiden sosiaalietuuksien leikkaukset lisäävät nuorten riippuvuutta vanhemmistaan ja asettavat nuoria eriarvoiseen asemaan sen mukaan, kuinka kyvykkäitä tai halukkaita heidän vanhempansa ovat lastensa taloudelliseen tukemiseen. Perheissä, jossa vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta tai sukupuolen kokemusta, jo aikuisten lasten riippuvuuden lisääminen vanhemmista, vaikeuttaa näiden nuorten tilannetta entisestään. Leikkaukset päiväkodeista ja kouluista sekä niistä seuraava ryhmäkokojen suureneminen tarkoittaa, että kasvattajilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia kohdata lapset yksilöllisesti, tukea ja tunnistaa ongelmia. Se tarkoittaa huonompia mahdollisuuksia puuttua kiusaamiseen ja syrjintään. Sateenkaarinuorten korkeampia päihteiden ongelmakäytön riski tarkoittaa, että myös ennaltaehkäisevien päihdepalveluiden toimivuus on vähemmistökysymys. Näitäkin palveluita leikkaukset uhkaavat. Lisäksi on vaikea kuvitella, että ylitäysissä päiväkodeissa, kouluissa, nuorisotaloissa tai aliresurssoidussa terveydenhuollossa riittää jaksamista työhön, jota olisi tehtävä, jotta sateenkaarinuorten tarpeet tunnistettaisiin ja huomioitaisiin nykyistä paremmin.

Nuorten kohdalla on helppo sanoa, että leikkauspolitiikka uhkaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten hyvinvointia. Aikuistenkin kohdalla esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saatavuus ja laatu ovat merkittäviä kysymyksiä vähemmistönäkökulmasta. Kaiken kaikkiaan syrjitty ja marginalisoitu yhteiskunnallinen asema on omiaan altistamaan myös muunlaiselle sivuun joutumiselle, kuten työttömyydelle, pienituloisuudelle ja mielenterveysongelmille. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan transsukupuoliset työntekijät ovat työttöminä kaksi kertaa useammin ja pienituloisia neljä kertaa useammin kuin koko väestö. Vaikka luvuista ei voi suoraan johtaakaan päätelmiä Suomeen, se viittaa siihen, että transsukupuolisten työmarkkina-asema on koko väestöä marginaalisempi. Leikkauksien työttömyysturvaan tai muunlaiset työntekijän aseman huononnukset ovat näin ollen vähemmistökysymyksiä. Olen viitannut tässä lähinnä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta moni edellä lueteltu pätee myös muihin vähemmistöihin.

Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa ja siksi toivon, että leikkausten vastustaminen nousee esille Pride-kulkueessa ja sellaisten yhdistysten kuin Seta ja Trasek toiminnassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki ajettiin läpi ihmisoikeuskysymyksenä. Myös riittävä toimeentulo ja terveys ovat ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksia, jotka koskettavat erityisellä tavalla vähemmistöjä.

Kun politiikasta tulee henkilökohtaista

Lapseni on tänään viimeistä päivää päiväkodissa ennen loman alkua. Koska lomalla aion hellittää sekä työnhausta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, nyt tuntuu hyvältä hetkeltä vähän peilata viime kevättä, joka on ollut muutoksen kevät minulle niin äitinä, työmarkkinahenkilönä kuin poliittisena toimijanakin. Ensinnäkin valmistuin ja siirryin työntekijäksi ja sitten työttömäksi. Toiseksi aloin nukkumaan kokonaisia öitä ja sen tuomalla energialla pystyin avautumaan taas yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös henkisesti oli aika: äitiys alkoi hellittää otettaan. Vielä kaksi vuotta sitten katselin eksyneenä ympärilleni yliopiston ruokalassa ja mietin, mitä muuta kuin maitorauhanen ja syli olen. Kuuntelin poliittista keskustelua, joka tuntui tulevan vieraalta planeetalta. Mietin, mitä on olla äiti ja mitä sen ulkopuolella on. Vielä viime syksynä olin liian väsynyt muuhun kuin graduun ja perhe-elämään. Tänä keväänä aloin jo muistaa ja tietää, kuka olen. Äiti ja paljon muuta. Ja halu niiden muiden asioiden olemiseen ja tekemiseen oli valtava. Työ yökahvilassa sattui sopivaan saumaan, siellä sain olla muuta ja puuhailla myös poliittisia juttuja yön pitkinä tunteina kävijöiden nukkuessa. Sitten olinkin työtön ja kesä oli tulossa. ”Siistiä,” ajattelin. Lähetin työhakemuksia, virittelin poliittisia projekteja, kirjoittelin lehtijuttuja ja vietin aikaa lapseni kanssa.

Sitten Suomeen muodostettiin hallitus ja se julkisti ohjelmansa. En muista, koska poliittinen päätöksenteko olisi tullut näin iholle. Jo viime vaalikaudella lapsilisää leikattiin ja se tuntui omassa kukkarossa. Mutta kyse oli kuitenkin vain kympistä. Vasemmistopuolueet harasivat hallituksessa vastaan ja vaikka finanssipoliittisesti politiikka oli nykyistäkin kiristävämpää, monet Kokoomuksen haaveilevat kurjistukset jäivät toteuttamatta. Nyt minuun ja perheeseeni kohdistuvien leikkausten lista on pitkä: lapsilisät, päiväkotien ryhmien kasvattaminen ja työntekijöiden kelpoisuusvaatimusten alentaminen, koululeikkaukset, työttömyystuen leikkaukset, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ja hoito-oikeuden rajaaminen. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. Työttömänä melkein kolmekymppisenä naisena pelkään myös itseni puolesta. Jo nyt kaltaiseni naiset työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa hälyttävän usein. Jos hallituksen aikomus sallia enintään vuoden mittaiset määräaikaisuudet ilman perustetta toteutuu, voin lopullisesti luopua toivosta saada vakityötä koskaan. Etenkään lastentekoikäisiä naisia ei uudistuksen jälkeen kannata palkata kuin vuodeksi kerrallaan. Työajan pidennystä pelkään, koska en ymmärrä, miten nykyiselläänkään lapsiperheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä, ehtivät hoitamaan kotityöt ja olemaan läsnä lapsilleen ja toisilleen saati sitten tekemään mitään omia juttuja. Pelkään, koska jos saan töitä, meidät saatetaan potkia ulos kaupungin vuokra-asunnosta ja jos en saa, pääsen varmaan liimaamaan postimerkkejä peruspäivärahalla osallistavan sosiaaliturvan nimissä. Sosiaaliturvan, jolla leikkausten jälkeen tulee entistä huonommin toimeen. Pelkään kaikkien niiden lasten puolesta, jotka joutuvat viettämään yhä pidempiä päiviä päiväkodeissa, joissa aikuisten aika ei usein nykyiselläänkään riitä kaikille. Pelkään kaikkien itseäni heikommassa asemassa olevien puolesta ja pelkään soiden ja saimaannorppien puolesta.

Kaiken kaikkiaan Suomen hallitus pilasi huolettoman työttömän kesäni. Työnhakukin alkoi ahdistaa eri tavalla. Tiesin, ettei oman alan töitä löydä hetkessä. Tiesin, että hakemuksia pitää lähettää paljon ja jo haastatteluun pääseminen on saavutus. Silti hakeminen, odottaminen, ilman vastausta jääminen, ystävällinen kirje, jossa kerrotaan toisen tulleen valituksi ja haastattelun jälkeinen ”kiitos, mutta ei kiitos” -puhelu tuntuvat raskailta. Saadakseen muotoiltua motivoituneen hakemuksen jokaiseen potentiaaliseen työpaikkaan täytyy sitoutua jollain tasolla. Sitä enemmän sitoutuu, mitä pitemmälle pääsee ja sitä isompi pudotus, vaikka kuinka olisi hokenut itselleen, ettei pidä innostua. Lisäksi Suomen hallitus lisää ahdistustani tekemällä kasvun tukahduttavaa talouspolitiikkaa ja leikkaamalla tuet järjestösektorilta, potentiaalisimmalta työllistäjältäni. Jatkossa yhä useampi paikka tullaan täyttämään jakamalla työt uudelleen talon sisällä ja niistä jäljelle jäävistä paikoista kilpailee yhä useampi hakija.

Se pelottaa, vaikka en ajattelekaan palkkatyön olevan ihmisarvon mitta tai ainoa siihen mieltä tuova asia. Minulla ei ole mitään vaikeuksia saada aikaani kulumaan työttömänä. Palkkatyö tuo rahaa ja vapauttaa työttömiin kohdistuvasta kontrollista, se yhteiskunnan silmissä ainoita oikeutettuja olemisen tapoja. Ja rahaa tarvitsee, etenkin lasten kanssa. Itse voi kärvistellä, mutta lapselleni tahdon tarjota lapsuuden, jota ei varjosta liiallinen taloudellinen huoli. Palkkatyökeskeisessä yhteiskunnassa jokainen palkkatyöstä tai koulutuksesta poissa vietetty kuukausi ja vuosi huonontaa työmarkkina-asemaa. Sitä valintaa, että jäisin työmarkkinoiden ulkopuolelle en uskalla tehdä, vaikka niiden käytettävissä oleminen seuraavat neljäkymmentä vuotta ahdistaa yhtäläisesti. Jos näin täytyy olla, haluaisin edes tehdä kiinnostavaa työtä, johon tutkintoni antaa mahdollisuuden. Okei, muitakin mahdollisuuksia on ja uskon kyllä saavani jotain töitä jostain. Todennäköisesti voin halutessani jatkaa yökahvilan ohjaajan hommia taas syksyllä, mutta ammatillisesti se ei johda mihinkään. Muihin sen alan duuneihin tarvitsen lähihoitajan, sosionomin tai sosiaalityöntekijän paperit. Niiden hankkiminen on tietysti ihan mahdollista ja sosiaalialalle kouluttautuminen onkin jonkinlainen itseni rauhoitteluun tarkoitettu suunnitelma B. Paitsi, kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja pyrkii varaamaan opiskelupaikat ensimmäistä tutkintoaan suorittaville. Ruuvi kiristyy joka puolelta.

Mutta jo riittää ankeilu. Työttömyys on ollut myös siistiä, on ollut aikaa ideoiden kehittelylle ja toteuttamiselle. Ja kuten tavallista, suunnitelmia multa ei puutu, se saako niistä rahaa on toinen juttu. Kevään aikana olen myös voimaantunut poliittisessa toiminnassa. Yhdessä toverien kanssa ahdistus on kääntynyt toimintatahdoksi. Huomenna alkaa kesäloma. Silloin en aio murehtia töiden saamisesta. Tää aika on mulle, mun lapselle, kumppanille, läheisille ja ystäville. Toivon muillekin rakkauden kesää!

Politiikan suunta muuttuu kaduilla

Lapsilisät ja opintotuki irrotetaan indeksistä, päiväkotien ryhmäkokoja kasvatetaan, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luovutaan, päiväkotimaksuja nostetaan, työttömyystuista, vanhempainrahasta ja korkeakoulutuksesta leikataan, kehitysyhteistyötä ja ympäristönsuojelua ajetaan alas. Hyvätuloisten verotusta ei kiristetä ja perintövero laskee. En ole edes jaksanut lukea kaikkea, positiivisia yllätyksiä hallitusohjelma ei juurikaan sisällä. Ei ole vaikea nähdä, että hallitus on päättänyt maksattaa laman laskun ennen kaikkea pienituloisilla ja tavallisella keskiluokalla. Kovimman iskun kokee koulutus, josta sekä Sipilä että Stubb lupasivat olla leikkaamatta. Kieroin temppu on ay-liikkeen kiristäminen lisäleikkauksien uhalla elinkeinoelämän sanelemaan työntekijöiden asemaa kurjistavaan yhteiskuntasopimukseen. Leikkaukset kohdistuvat rankimmin pienituloisiin, mutta yhdessä yhteiskuntasopimukseen kaavailtujen työajan pidennysten kanssa, on selvää, että maksajana on suuressa määrin myös tavallinen keskiluokka. Sen sijaan suurituloiset kantavat kortensa kekoon maksamalla vähemmän perintöveroa.

Jos 1990-luvun laman jälkeen uusliberaaliin talousajatteluun ja oikeistolaiseen ideologiaan pohjaavaa kulukuripolitiikkaa on toteutettu vähin äänin ja hivuttamalla, nyt ideologia ja sen hyötyjät ja häviäjät ovat selvästi näkyvillä. Tässä lieneekin se ainoa hyvä asia, jota uudesta hallituksesta voi sanoa. Ja tähän on laitettava toivo. Sillä toivoa on. Tarvitaan ruohonjuuritason liikehdintää yhdistettynä vahvaan parlamentaariseen oppositioon ja taistelevaan ay-liikkeeseen. Kaikissa voimantunnoissaankin uusi hallitus pelkää seuraavia vaaleja ja joutuu taltuttamaan erimielisyyksiä keskenään ja kunkin puolueen sisällä. Tähän rakoon on iskettävä.

Vaikka leikkausten vastustaminen on reaktiivista politiikkaa, se voi kuitenkin synnyttää jotain uutta. Sen kautta voi ottaa keskustelua haltuun ja tuottaa uusia vastakkainasetteluja. Jokainen menestyvä poliittinen liike tarvitsee vihollisen ja vastakkainasetteluja, joiden varaan rakentaa. Leikkausten vastaisen liikehdinnän tulee ottaa haltuun puhe eliitistä. Ja osoittaa kuinka talouseliitti ja oikeistolainen poliittinen eliitti mediaeliitin tukemana tekevät enemmistön etujen vastaista politiikkaa. Eliitin vastustamista ei voi jättää vain harhaisille perussuomalaisille, joille prekaarit tietotyöläiset muodostavat kansasta vieraantuneen eliitin.

Mielenosoituksia ja lakkoja tullaan varmasti lähivuosina näkemään. Se, mitä tarvitaan, on yhteistyö ja kamppailujen kytkeminen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ympäristöjärjestöt osoittivat toimintakykynsä keräämällä muutamassa päivässä satojen tuhansien nimien adressin ympäristöministeriön puolesta. Liikkeet, joita voisi löyhästi nimittää leikkauspolitiikan vastaisiksi, ovat erillään ja keskittyneet yksittäiskysymyksiin. Opiskelijaliikkeestä feministisiin liikkeisiin kaikkien tulisi miettiä, mitä saavutetaan jos jokainen keskittyy puolustamaan vain omia resurssejaan tilanteessa, jossa politiikan suuri linja on, että kaikilta leikataan. Tasa-arvoista yhteiskuntaa tavoitteleville liikkeille tulisi olla selvää, että vaikka omia resursseja saataisiin puolustettua, kokonaisuutena yhteiskunta muuttuu eriarvoisemmaksi ja jakaantuneemmaksi, ellei politiikan suuntaa muuteta.

Erityisesti haluan peräänkuuluttaa opiskelijaliikettä pohtimaan vaikuttamisstrategiaansa. Itse olen toiminut sekä ruohonjuuritason opiskelijaliikkeessä että ylioppilaskunnassa. Siitä huolimatta, että yliopistolla on ollut enemmän ruohonjuuritason liikehdintää kuin monessa muussa paikassa ja että ylioppilaskunnilla on kohtuulliset resurssit edunvalvontaan, tappiot ovat seuranneet toisiaan. Opiskelijaliike on korkeintaan onnistunut viivyttämään huononnuksia. Viimeksi ennen vaaleja ylioppilaskunnat keräsivät koulutuslupauksia vaaliehdokkailta ja hallitusneuvottelujen aikana reippaat aktiivit ovat seisseet päivittäin Smolnassa. Silti juuri koulutukseen kohdistetaan suurimmat säästöt, etenkin opintotukeen, joka on ollut yksi liikkeen vaikuttamisen kärjistä. Olisiko aika vaihtaa strategiaa? Pitäisikö ottaa kärjekkäämmät keinot käyttöön? Pitäisikö hankkia liittolaisia? Olisiko aika tunnustaa, että niin kauan kuin uusliberaali oikeistopolitiikka on hegemonisessa asemassa, opiskelijoiden asema tulee huononemaan? En tiedä vastauksia, mutta toivon että näitä kysymyksiä pohditaan ennen kuin enää yhtään hyväntuulista vaikuttamiskampaan polkaistaan käyntiin.

Yhdessä vahvan parlamentaarisen opposition ja ay-liikkeen kanssa liikkeemme voi muuttaa politiikan suunnan tai vähintään torjua joitakin huononnuksia. Eurooppalaisittain vastarinta nousee ja myös talouspolitiikan suunnan haastavat puolueet menestyvät. Suomessa valtaosa taloustieteilijöistä pitää leikkauspolitiikkaa taantumassa huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona. Yhteiskuntatieteilijät ovat vuosia varoitelleet eriarvoistavan politiikan seurauksista. Nämä tutkijat pitää ottaa mukaan liikkeisiin ja hyödyntää heidän asiantuntemustaan. Pitää ottaa oppia Espanjan, Kreikan ja Britannian liikehdinnästä ja miettiä mikä toimii täällä. Pitää katsoa mihin tilanne kehittyy. Taantuman syventyessä, työttömyyden kasvaessa ja nuorten syrjäytyessä, tilanne voi kehittyä hyvinkin räjähdysherkäksi. Silloin meidän pitää pystyä osoittamaan vakuuttavammat vastakkainasettelut kuin äärioikeisto tarjoaa.