Odotusaika VIII: Synnytys – kivuliasta kestämistä?

Näin viime yönä unta, jossa olin sivarissa. Asevelvollisuus suoritettiin kaksiviikkoisella kurssilla ja se koski myös naisia. Olin ajatellut hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ennen synnytystä, olihan laskettuun aikaan juuri kaksi viikkoa aikaa. Kurssiin kuului, että me pari vanhempaa osallistujaa pidimme esitelmiä kaksikymppisille asevelvollisille. Minä päätin luennoida sivareille synnytyksestä.

Koska todellisuudessa en pääse kertomaan synnytyksestä sivareille, kirjoitan muutaman ajatuksen teille, hyvät lukijat.

Vielä joitain kuukausia sitten ajattelin, että synnytys on kivulias kokemus, josta selviää hammasta purren ja riittävällä kivunlievityksellä. Näin taitaa ajatella aika moni, koska eihän synnyttämisestä juuri puhuta – paitsi synnyttäneiden naisten kesken. Ehkä kuvaavaa on, että Eve Enslerin Vaginamonologeissa ei alunperin ollut yhtään raskautta tai synnytystä käsittelevää tekstiä. Ei yhtään!? Ja kuitenkin synnytys on äärimmäinen ruumiillinen kokemus, joka koskettaa suurta osaa naisista ja joka jättää jälkensä kehoon. On sääli, jos näin oleellinen naisten kokemus pelkistyy kulttuurissamme passiiviseen kestämiseen ja sietämiseen. Erityisen valitettavaa on, jos se muodostuu synnyttäjälle itselleen traumaattiseksi kokemukseksi.

Miten synnytys sitten voi olla jotain muuta? Neuvolan perhevalmennuksessa kehotettiin olemaan suunnittelematta liian tarkasta ja luottamaan kätilöön. Synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä taas toivottiin synnyttäjien miettivän etukäteen omia odotuksiaan, kivunlievitystä, synnytysasentoa, kätilön ja kumppanin roolia ja kirjaavan toiveensa ylös. Pitääkö siis suunnitella vai ei, käyttää omaa päätään vai luottaa kätilöön?

Vastaus on tietenkin molempia, mutta kysymykset kuvastavat kuitenkin tärkeää jakoa suhtautumisessa synnytykseen. Vanhakantaisempi sairaalakulttuuriin syvälle iskostunut linja on, että ammattilaisilla on paras tieto. Potilas jää helposti toimenpiteiden passiviseksi kohteeksi; aina ei edes tarvitse kertoa toimenpiteistä tai ainakaan neuvotella niistä. Tällöin synnyttäjänkään on turha suunnitella synnytyksen kulkua.

Synnyttäjälähtöisempi ajattelu lähtee siitä, että synnytystä saa ja kannattaa suunnitella. Tuskin koskaan kaikki menee suunnitelman mukaan, mutta synnyttäjä on se, joka lopulta synnyttää ja jonka ruumiista löytyvät voimat saattaa lapsi maailmaan. Parhaimmillaan synnyttäjällä on edes joku kuva siitä, mitä haluaa ja kätilö tukee päätöksiä, esittää vaihtoehtoja ja puuttuu vain jos tilanne vaatii. Aina kaikki ei mene näin nätisti. Sairaaloiden käytännöt voivat sanella toimenpiteitä ja lisäksi jokaisella kätilöllä on omat mieltymyksensä ja toimintatapansa. Siksi omien toiveiden kirjaaminen ylös on tärkeää. Samoin on syytä varautua pitämään kiinni näkemyksistään ja vaatimaan perusteluja esitetyille toimenpiteille.

Kun puhutaan aktiivisesta synnytyksestä, tarkoitetaan, että synnyttäjä on aktiivinen toimija, oman kehonsa paras asiantuntija. Aktiivisen synnytyksen kannattajat korostavat lääkkeettömien ja mietojen kivunlievitysmenetelmien, kuten veden, erilaisten asentojen, hieronnan ja lämpöhauteiden käyttöä. Lähtökohtana on, että naisen ruumiista löytyy kaikki tarvittava synnyttämiseen. Luomusynnyttäjät korostavat, että synntyksessä käytettävät lääkkeet ovat vahvoja ja niillä on vaikutuksia vauvaan. On myös näyttöä siitä, että toimenpiteiden ja lääkkeiden käyttö johtaa uusiin toimenpiteisiin ja lääkkeisiin. Minusta tämä ei kuitenkaan ole oleellisinta. Myös lääkkeettömyys voi olla haitallista, jos esimerkiksi synnyttäjä väsyy liikaa jo avautumisvaiheessa eikä jaksa enää ponnistaa. Samoin lääkkeistä pidättäytyminen ja siitä johtuva sietämätön kipu voivat muodostua traumaattiseksi kokemukseksi. Äidin ja lapsen terveyden ohella tavoitteena tulee olla positiivinen synnytyskokemus. Ehdottomuus lääkkeiden tai asentojen suhteen tuskin palvelee tätä tavoitetta. Sen sijaan kokemus siitä, että synnyttäjä itse voi ohjailla tilannetta, toimia aktiivisesti ja vaikuttaa ovat oleellisia. Synnyttäjän voimauttaminen luottamaan itseensä ja kehoonsa on aktiivisen synnytyksen ydin ja paras anti.

Synnyttäminen on samaan aikaan kontrollin menetystä ja sen pitämistä. Jotkut naiset kokevat synnyttäessään ns. synnytysregression, tilan, jossa tietoisuus vaipuu taka-alalle ja toiminnasta tulee vaistonvaraista. Äärimmäisyydessään ja biologisuudessaan synnyttäminen on ihmisen eläimellisempiä puolia. Synnyttäessä ihminen ehkä tavoittaa jotain siitä, mitä on olla nisäkäs – tai niin ainakin haluan kuvitella. Synnytystä ei voi kontrolloida, sen tahtia määrätä tai kestoa ennustaa. Rationaalisessa modernissa maailmassa tässä on jotain vallankumouksellista. Luonto asettaa reunaehtonsa, elää meissä ja mahdollistaa elämämme.

Samaan aikaan synnyttäjä voi olla aktiivinen. Hän voi etukäteen suunnitella, miten toivoisi synnytyksen etenevän. Synnyttäessään hän voi olla vedessä, laulaa, huutaa, kuunnella musiikkia, heijata itseään tyynyjen päällä, liikkua, olla kyykyssä, kontallaan, makuullaan tai seistä, pyytää kumppanin tai tukihenkilön hieromaan, hakea hellyyttä tai eristäytyä. Hän voi naukkailla ilokaasua tai turvautua tuhdimpiin lääkkeisiin, mutta myös olla turvautumatta. Itse synnytyksessä juuri vaistojen seuraaminen voi olla aktiivisuutta.

Odotusaika VI: Kenelle kehoni kuuluu?

”Edessäni istuva viiksekäs lääkäri kehottaa mumisten riisumaan housut. Vaivalloisesti otan ensin kengät pois, sitten housut, lököttävät pitkät kalsarit ja alushousut. Tuntuu että kengännauhoissa kestää ikuisuus. Lääkärin vieressä seisova opiskelijapoika yrittää katsoa muualle. Takanani kätilö valmistelee tutkimusvälineitä. Kun olen saanut housut pois, käy ilmi, että jokin oleellinen väline puuttuu. Kätilö lähtee hakemaan sitä. Minä jään odottelemaan ilman housuja. On vaivaannuttavan hiljaista.”

Itse tutkimuksessa vauvassa tai minussa ei havaita mitään hälyttävää. Tutkimukseen johtanut kohdun epätavallisen suuri korkeus ei tarkoitakaan mitään. Lapsi on tavallisen kokoinen ja vettä on sopivasti. En siis joudukaan punnertamaan ulos jättiläistä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa sokerin syömisestä (sokeri kasvattaa sikiötä ja altistaa raskausdiabetekselle).

Loppuraskauden tihenevät neuvolakäynnit, tutkimukset ja yhä selvemmin näkyvä ulkoinen muutos ovat saanut minut pohtimaan raskauden suhdetta kehon omistajuuteen. Raskaana ollessa ruumiistasi tulee tarkkailun kohde aivan erilaisessa määrin kuin missään toisessa elämäntilanteessa lukuun ottamatta vakavaa sairautta. Sitä seurataan, tutkitaan ja sille tehdään toimenpiteitä. Tottahan valtiovallalla ja kapitalistisella järjestelmällä on muutoinkin intressejä ihmiskehojen suhteen ja niiden toimintaan puututaan suoremmin ja epäsuoremmin. Raskaana ruumiista tulee enemmän ja suoremmin vallan leikkikenttä.

Miten tämän tarkkailun keskellä käy tunteelle oman kehon hallinnasta? Asiantuntijuus omasta ruumiista siirtyy oman kehon ulkopuolelle. Merkitsevää ovat hemoglobiiniarvot ja sijoittuminen normaalikäyrille, ei se miltä sinusta tuntuu. Neuvolaan mennään kuulemaan, että kaikki on hyvin. Oma kokemus kehosta ja sen muutoksista on toissijaista.

Samaan aikaan muillakin tahoilla raskaana olevan ruumiista tulee yhteistä omaisuutta. Suhteessa mahdolliseen kumppaniin: vauva on myös hänen ja hän tekee sinun kehosi kautta työtä ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Nykyihanteen mukaan kumppani käy neuvolassa kanssasi. Hän tietää painosi, hemoglobiiniarvojasi ja on läsnä gynekologisissa tutkimuksissa. Suhteessa ympäröiviin ihmisiin: viimeistään nyt jokainen näkee, mitä kehossasi tapahtuu. Ventovieraidenkin on lupa kommentoida, neuvoa ja ottaa kantaa siihen, mikä toiminta ja käytös on sinulle suotavaa ja mikä ei. Ja tietenkin suhteessa kehittyvään lapseen: hän vaatii yhä suurempia resursseja ruumiiltasi ja on yhä selvemmin läsnä.

Osaltaan raskaus opettaa kuuntelemaan ja kunnioittamaan ruumista. Kun se vaatii enemmän lepoa ja enemmän huomiota, ei sitä voi sivuuttaa eikä väheksyä. Kulttuurissamme, joka nostaa järjen tunteen edelle ja henkisen ruumiillisen edelle, raskaus luo näihin jakoihin uuden perspektiivin.

Toisaalta puhe kehon huomioimisesta on osa normittavaa raskauspuhetta. Raskaana on lupa löhöillä, kiukutella ja olla jaksamatta. Mutta onko lupa juhlia, jaksaa ja puuhata? Vaikka mahan kanssa ei voi enää tanssia kovin pitkään ja hurjasti, niin juuri tanssia minä haluan. Vielä kun pystyn ja kun mun kroppa näyttää niin siistiltä.

Sitten on vielä synnytys. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut ajatellut koko asiaa juuri lainkaan. Nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei se ole vain kivulias tapahtuma, joka on kestettävä, vaan että se liittyy voimakkaasti kehon hallinnan teemaan. Lähtökohtaisesti tapahtuma ei ole hallittavissa; vauvan on tultava ulos ja se tulee, ihan riippumatta synnyttäjän tahdosta. Minulle tässäkin on jotain radikaalia suhteessa länsimaisen ajattelun historiaan. Vaikka ihminen kuinka niin uskottelee, kaikki ei ole alistettavissa järjelle ja kontrolloitavissa. Synnyttäessään ihminen on eläin ja se on hienoa. Hierarkian luomisen ja erottautumisen sijaan, tässä on löydettävissä yhteisyyden paikka eläimen ja ihmisen välillä.

Kaikesta hallitsemattomuudestaan huolimatta synnytyksessä on suuri ero sillä nähdäänkö synnyttäjä aktiivisena toimijana vai toimenpiteiden kohteena. Länsimaissa lääketieteen kehittyminen on johtanut paitsi lapsi- ja äitikuolleisuuden radikaaliin vähenemiseen, myös synnytyksen siirtymiseen vähemmän naisen itsensä kontrolliin. Pahimmillaan nainen nähdään toimenpiteiden kohteena. Synnyttäjä ottaa kipulääkkeitä, kun tarjotaan, ponnistaa kun käsketään siinä asennossa, jonka kätilö näkee parhaaksi ja jatkuva sydänäänten ym tarkkailu takaa, ettei mikään mene pieleen. Onneksi nykyisin todellisuus ei ole aivan tätä. Synnyttäjiä kehotetaan suurempaan aktiivisuuteen, toimenpiteitä ei suoriteta ilman tarvetta, lääketieteellinen tarkkailu ei ole jatkuvaa ja eri vaihtoehdoista kerrotaan. Kuitenkin meidänkin synnytysaiheisen perhevalmennuksemme viesti tuntui olevan, ettei kannata liiaksi suunnitella, kannattaa luottaa kätilöön ja että epiduraalinhan ottaa melkein jokainen. Kun kysyin, saako synnyttää omissa vaatteissa, vastaus oli ”Joo…mutta miksi joku haluaisi?”. Ero on suuri, jos vertaa aktiivisen synnytyksen ajatukseen, jossa synnyttäjä itse nähdään oman kehonsa suurimpana asiantuntijana ja korostetaan synnyttäjälle turvallisen tilan rakentamisen tärkeyttä.

Odotusaika I: Neuvola

Mulla on maha. Olen raskaana. Saan lapsen. Minusta tulee äiti.

Tämä uusi juttu, jonka aiheuttamia tuntemuksia voisi kuvailla parhaiten sanoilla hämmentävä ja jännittävä, avaa ihan uusia ikkunoita omaan ruumiiseen ja ympäröivään yhteiskuntaan. Ajattelin kirjoittaa pari juttua teeman ympäriltä. Päällimmäisenä mielessä on iloa, hämmennystä, jännitystä, jännää. Ruumillisuuden teemat ovat myös lähellä. Kuitenkin niiden pukeminen sanoiksi tuntuu sen verran vaikealta, että aloitan helpommasta aiheesta: neuvolasta.

Neuvolajärjestelmän, suomalaisen hyvinvointivaltion ylpeyden aiheen, tavoitteena on ”turvata odottavan äidin, sikiön ja vastasyntyneen terveys sekä edistää ja ylläpitää perheen terveyttä ja hyvinvointia”. Neuvolajärjestelmä on tärkeä asia: vanhempien tieto ja valmiudet vaihtelevat ja terveydentilan seuranta pelastaa äitien ja lapsien henkiä. Samalla järjestelmä on melkoinen kontrollin muoto. Esimerkiksi ensimmäisellä neuvolakäynnillä vanhempien pitää täyttää päihdekysely ja tehdä selkoa tupakoinnistaan. Kaikki lapsen parhaaksi, mutta oikeasti miten vuosien takaiset huumekokeilut liittyvät yhtään mihinkään? Kuulemani mukaan jos on koskaan mitään edes kokeillut, kyselyyn ei kannata vastata ihan rehellisesti, jos tahtoo välttyä kuumotukselta ja epäilyiltä. Ja tupakointi, mitä tarkoitusta tulevan isän tupakoinnista saarnaaminen palvelee? Lapsen saaminen altistaa terveyskoneistolle, jonkalaista en ennen ole kokenut. Tulee syödä oikein, liikkua oikein, puhdistaa hampaanvälit ja syödä ksylitolia – ainiin ja muistaa jumpata niitä lantionpohjan lihaksia. Ja kaikessa vedotaan siihen, että lapsi oppii vanhemmiltaan, siksi oma elämä pitää pistää kuntoon jo ennen synnytystä.

Omat neuvolakokemukseni ovat pääpiirteissään neutraaleja, mutta olenkin tuleva äiti, heteroseksuaalisessa parisuhteessa, oikean ikäinen ja suhteellisen normaalinnäköinen. Jo lapsen isän kokemukset ovat negatiivisempia. Nuoret tai epänormatiivisen näköiset naiset voivat saada osakseen hyvinkin negatiivista kohtelua.

Neuvolan menetelmät myös ihmetyttävät. Jos ihan oikeasti halutaan tukea perhettä, en tiedä ovatko rastiruutuun kyselyt paras keino. Jo mainittu päihdekysely pyörii mukana myös lastenneuvolassa. Lisäksi raskauden aikana täytetään ”lasta odottavan perheen voimavaralomake” (myöhemmin ”vauvaperheen arjen voimavaralomake” ja ”pikkulapsiperheen arjen voimavaralomake”), jossa rastia ruutuun laittamalla käydään läpi perheen voimavaroja henkisistä taloudellisiin.

Neuvola on vahva normittaja, vaikka välillä tarjotut normit voivat olla hyvin ristiriitaisia. Toisaalta mukaan annettavat materiaalit korostavat sitä kuinka ”suomalaisessa kulttuurissa isä osallistuu lapsen hoitoon” ja isiä kehotetaan mukaan neuvolaan. Toisaalta neuvolassa isä saatetaan istuttaa jonnekin takavasemmalle ja suoraan äidin terveyteen liittymätönkin puhe suunnataan äidille. Joskus voi käydä niinkin, että lastenneuvolassa, jos äiti ei pääse paikalle tapaaminen perutaan, jos isä ei pääse, niin se pidetään. Muunlaisia kuin heteroseksuaalisia ydinperheitä ei juuri materiaaleissa huomioida.

Toinen normittamisen muoto on jatkuva tarkkailu suhteessa normaalikäyriin. Onko lapsi kasvanut liian hitaasti tai nopeasti, onko paino sopiva, osaako piirtää ihmisen tiettyyn ikään mennessä. Vanhempia tämä usein ahdistaa, vaikka tuskin yksikään lapsi osuus kaikille normaalikäyrille kaikilla osa-alueilla kaiken aikaa. Voi myös kysyä, onko näin tarkka normittaminen tarpeellista?

Kaiken kaikkiaan neuvolajärjestelmä aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Sen hyödyt lasten ja äitien terveydelle ovat kiistämättömät ja muutenkin perusteena lapsen etu on melko vastaansanomaton. Kuitenkin vaikkei kritiikkiä veisikään sen pidemmälle, on hyvä pitää mielessä, että se on kontrollijärjestelmä. Jokainen vanhempi aistii tämän. Tästä kertovat jutut omien lasten neuvolakäynneistä, joiden jälkeen vanhemmat ovat jääneet miettimään, minkälaisen kuvan se nyt meidän perheestä sai, kun lapsi ei toiminut halutulla tavalla. En tiedä myöskään kuinka moni perhe vastaa täysin rehellisesti kaiken maailman kyselyihin. Mihin ne lomakkeet edes päätyvät? Entä jos lastensuojelu kiinnostuu? Olemme kaikki lukeneet juttuja perusteettomista huostaanotoista, jotka varmasti kummittelevat monien mielissä. Parempi vaan sanoa, että kaikki on ok. Entisestään tilanne mutkistuu jos vireillä oleva laki päihteitä käyttävien raskaana olevien naisten pakkohoidosta menee läpi.

Kaikesta ongelmallisuudestaan huolimatta neuvolajärjestelmä edistää lasten ja äitien terveyttä ja tarjoaa tietoa ja tukea. Sitä kautta lapsiperheet voivat parhaassa tapauksessa saada apua ongelmiinsa ennen kuin ne kärjistyvät, ainakin jos palvelut siitä eteenpäin ovat kunnossa. Järjestelmän kanssa tekemisiin joutuneena ei voi kuitenkaan kuin ihmetellä, miten etuoikeutetussa asemassa lapsiperheet ovat. Ensimmäisen raskauden aikana neuvolassa käydään kymmenen kertaa eli keskimäärin yli kerran kuukaudessa. Sen lisäksi vielä kaksi sikiöseulontaultraa ja neuvolan kotikäynti ja jälkitarkastus lapsen synnyttyä. Ja tämä kaikki on täysin ilmaista. Ennen kuin tulin raskaaksi kukaan ei ollut kiinnostunut terveydentilastani, nyt se on kaiken keskipisteenä. Tästä herää kysymys, eikö muitakin ihmisryhmiä voitaisi kutsua vapaaehtoiseen ja maksuttomaan lääkärintarkastukseen edes silloin tällöin. Esimerkiksi on hyvin tiedossa että suhteellisen lyhyelläkin työttömyysjaksolla on negatiivisia vaikutuksia terveydentilaan ja että yksin asuminen lisää masennuksen riskiä. Jos työttömät kutsuttaisiin edes kerran lääkäriin ja yksin asujat aletteisiin tunnistaa erityistarpeita omaavaksi ryhmäksi lapsiperheiden tapaan. Ja poistettaisiin terveyskeskusmaksut kaikilta, tästä kiittäisivät myös lapsiperheet.