Duuni voi olla paskaa

Osallistuin joitain kuukausia sitten OUBS -televisiokanavan ohjelmaan, jonka aiheena oli opintotuki. Sanomiseni jäivät siinä määrin mieleen, että niihin jaksetaan viitata vielä nytkin. Blogitekstissään Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Elina Lepomäki kuittaa ihmisten vaatimuksen hyvästä työstä – jota myös Kokoomus paperilla tavoittelee – ”maisterien marinana” ja vaatii työttömien laittamista pakkotyöhön. Aika ristiriitaista, kun Lepomäen blogin otsikko kuitenkin kuuluu ”Vapaus. Ja miten siihen päästään”.

Lepomäki viittaa aika vapaasti sanomisiini kyseisessä keskustelussa ja muun muassa kertoo ikäni väärin. Siinä hän on kuitenkin aivan oikeassa, että en näe mitään väärää siinä, että valtio mahdollistaa taloudellisesti opiskelun taustasta tai varallisuudesta riippumatta. Koulutuksen maksuttomuus ja riittävä opintotuki ovat tämän edellytyksiä. Lepomäki itse taas ei tunnu ymmärtävän opintotuen tarkoitusta: tv-keskustelussa hän halusi poistaa opintotuen tulorajat, mutta ei pidä opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin merkittävänä asiana. Niin kauan, kun etuudet ovat tarveharkintaisia, niiden tarveharkintaisuus perustuu tarpeeseen, eikä niillä ole tarkoituskaan palkita ketään. Jos taas puhutaan perustulosta, sen voi nähdä palkitsevana, kun jokainen tehty työtunti kasvattaa tuloja. Perustulon idea ei kuitenkaan ole palkitsevuus vaan sen myöntäminen, että toimeentulo on perusoikeus.

Puheenvuorossaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä paitsi työtä myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Hän viittaa minun sanoneen, että opiskelulla on muutakin arvoa kuin työpaikan saaminen. Lepomäki jatkaa: ”Totisesti. Niin minunkin opiskelulla oli monta funktiota: juosta bileissä haalari päällä ja painaa vappuna tupsulakki kutreille”. Haalareita tai tupsulakkia en ole koskaan omistanut ja on melkoisen ymmärtämätöntä tulkita opiskelun arvon viittaavan bilettämiseen. Yhteiskunnasta jotain ymmärtävä ihminen tajuaa, että opisekelu hyödyttää yksilö ja yhteiskuntaa sitä kautta, että se parhaimmillaan kasvattaa kriittisiä yhteiskunnan jäseniä, joilla on kyky kyseenalaistaa ja luoda uutta riippumatta siitä työllistyvätkö ja mille alalle. Eivätkä opiskelijat opiskellessaankaan vain elele yhteiskunnan varoilla, esimerkiksi toiminta erilaisissa yhteiskunnallisissa yhdistyksissä tai vaikkapa ylioppilaskunnissa on äärimmäisen tärkeää kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, vaikka sille ei rahallista arvoa voikaan laskea.

Erityisesti Lepomäkeä häiritsee ”paskaduunin” käsite. Tv-keskustelun aikana Lepomäki kysyi, että miten mikään duuni voi olla paskaa. Vastasin toteamalla, että paskaduuni on työtä, jossa on huonot työehdot ja joka on epämielekästä tekijälleen. Paskaduuni on myös epäitsenäistä ja siitä maksetaan huonosti. Huonon palkan ja työehtojen sekä epäitsenäisyyden yhdistelmä tuottaa epämielekkyyden. Lepomäen mukaan työehtosopimuksen mukainen työ ei voi olla paskaa. Kommentillaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä suomalaista työmarkkinajärjestelmää ja työelämän todellisuutta kohtaan. Voimassa oleva työehtosopimus on kahden sopijaosapuolen kompromissi eikä se, ettei työntekijäosapuoli ole pystynyt neuvottelemaan säädyllistä palkkaa tai kohtuullisia työehtoja tarkoita, että sopimus olisi säädyllinen. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaikki ne alat, joiden minipalkat ovat alle 10 euroa tunnilta. Tätä pienemmällä tuntipalkalla toimeentulo on todella niukissa ja silloin työ on palkkauksensa osalta paskaa. Toinen Lepomäen ohittama seikka on se, ettei Suomessa kaikilla aloilla ole työehtosopimusta, jolloin työntekijän suojana on vain työlainsäädäntö. Vahvasti työmarkkinaosapuolten vetämässä maassa monet asiat, kuten minimipalkka sovitaan kuitenkin työehtosimuksissa, jolloin työehtosopimusten ulkopuolella olevat joutuvat kärsimään huonoista työehdoista. Kolmanneksi Lepomäki ei tunnu tietävän mitään todellisuudesta työmarkkinoilla. Sopimuksista huolimatta työehtoja rikotaan jossain yrityksissä tai aloilla säännönmukaisesti. Nuoret ja opiskelijat ovat esimerkiksi heikossa asemassa työmarkkinoilla. He ovat huonosti järjestäytyneitä, eivät välttämättä tietoisia oikeuksistaan ja toimeentulon epävarmuuden ja vähäisyyden vuoksi työtä on otettava vastaan, vaikka kaikki ei menisikään ihan sääntöjen mukaan. Kuvatut ongelmat eivät kuitenkaan koske vain nuoria tai vain vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia töitä. Kokemuksen kartuttamiseksi ja työn saannin varmistamiseksi nuoret tekevät myös epävarmoja ja huonosti palkattuja töitä esimerkiksi freelancereina ja harjoittelijoina. Perusturvan jatkuva jääminen jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä myös tarkoittaa sitä, että pakko työntekoon riippumatta sen sisällöstä tai ehdoista koskettaa yhä laajempaa joukkoa ihmisiä. Tämä taas heikentää työntekijöiden neuvotteluasemaa ja johtaa siihen, että yhä useampi duuni alkaa olla paskaa.

Työ siis voi olla paskaa ja Lepomäen puhe ”maisterien narinasta” on keino pyrkiä mitätöimään ihmisten aito ja oikeutettu halu hyvään työhön. On kummallista, että puhu paskaduuneista saa monet varpailleen. Vasta-argumenttien mukaan ”kaikki työ on arvokasta” ja ”ei työn kuulukaan olla hauskaa”. Jos ihmissuhde sisältää pelkkää riitelyä, on oikeutettua sanoa sitä huonoksi ja lopettaa se tai jos elämä tuntuu epämielekkäältä ja suunta on hukassa, elämä nimetään paskaksi ja kaikki tukevat pyrkimyksiä muuttaa sitä. Työ on kuitenkin eri asia. Työtä on tehtävä ja kaikki on kestettävä ja paskasta työstä puhuminen on haihattelua ja työn vierastamista. Työ voi olla paskaa siinä missä mikä tahansa muukin eikä mihin tahansa tarvitse suostua edes palkan vuoksi.

Uusi uljas humanistinen!

Uuden yliopistolain voimaantulosta on vajaa vuosi. Tämä vuoden aikana Kajaanin opettajankoulutus on päätetty lakkauttaa, Oulun yliopistossa ”ylimääräisten” opintojen sijoittamista tutkintoon on rajoitettu ja Itä-Suomessa yliopistossa aiotaan vähentää kuluja irtosanomalla kaikki opintopsykologit. Samaan aikaan kaikki yliopistot kilpailevat keskenään yksityisestä rahoituksesta. Aalto-yliopisto kahmii valtaosan rahoista, ja valtio palkitsee niitä, joilla menee jo valmiiksi hyvin.

Helsingin yliopistossakin tapahtuu. Humanistinen tiedekunta suunnittelee oppiaineiden radikaalia uudelleenjärjestelyä. Nykyiset oppiaineet on tarkoitus yhdistää oppiainekokonaisuuksiksi. Kokonaisuuksilla olisi ilmeisesti kandiin asti yhteisest opinnot ja maisterissa valittaisiin vasta oma erikoistumisala. Jatkossa opiskelija ei saisi valita itse sivuaineitaan vaan hänen pitäisi valita erilaisten, valmiiksi suunniteltujen opintopolkujen väliltä. Myös opiskelijan vapaavalintaisten opintojen määrää halutaan rajoittaa 25 opintopisteeseen.

Sekä opiskelijat että henkilökunta ovat olleet tyrmistyneitä. Mihin unohtui akateeminen vapaus? Millä oikeudella opiskelun vapautta ollaan rajoittamassa? Käsittämättömintä uudistuksessa on sen toteutus. Tiedekuntaneuvoston opiskelijaedustajien korviin tieto uudistuksesta kantautui ilmeisesti vasta äskettäin, kun suuntaviivat on jo asetettu. Uudistus myös aiotaan runnoa läpi valtavalla kiireellä: ensimmäiset suunnitelmat – laitosuudistuksen jälkeen vielä sekaisin olevilta – laitoksilta halutaan joulukuussa ja tiedekuntaneuvoston on määrä päättää asiasta lopullisesti toukokuussa.

Tältä näyttää uusi uljas yliopisto!

Minä sanon barrikadeille! Eiväthän humanistit aio niellä tällaista?

Lisää uudistuksesta humanistisen blogista (vain yliopiston tunnuksilla).

Yliopisto ja vapaus

Työurien pidentämiskeskustelu turhauttaa ja vihastuttaa. Opiskelijoista halutaan taas lisää irti, vaikka jo nyt joudumme tasapainoilemaan työn ja opintojen välillä, tulemaan toimeen elämiseen riittämättömällä opintorahalla ja maksamaan yksityisten markkinoiden tolkuttomia vuokria. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat lisääntyvät, eivät vähiten epävarman elämän ja toimeentulon vuoksi. Uudet tiukennukset opintotukeen tai maksujen asettaminen koulutukselle johtavat kohtuuttomiin tilanteisiin ja epätasa-arvoistavat yhteiskuntaamme.

Kuitenkaan tämä ei ole taistelu, jota käydään heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden puolesta. Ensinnäkin uupumuksen ja niukkuuden tunteet ovat tuttuja meille kaikille, vaikka emme kaikki olisikaan niiden takia YTHS:n jonoon joutuneet. Lisäksi kyse on muustakin kuin kohtuuttomuudesta. Nimittäin vapaudesta.

Kaikesta niukkuudesta huolimatta yliopisto-opiskelu on ainutlaatuista vapautensa takia. Yliopistossa opetetaan kymmeniä aineita ja satoja kiinnostavia kursseja. Ne ovat kaikki saatavillamme. Ylioppilaskunnan piirissä on satoja järjestö ja tuhansia kiinnostavia tyyppejä, niihinkin meillä on pääsy. Yliopistossa voi mennä kesken päivän kaljalle tai lähteä Berliiniin hetken mielijohteesta tai viettää päivän valokuvaten kaupunkia, vaikka oikeasti pitäisi istua luennolla. Ja Alinassa on bileet joka ilta.

Kaikki tästä toiminnasta ja mahdollisuuksien kirjosta ei varmasti ole tuottavaa tai hyödyllistä, enkä halua palauttaa vapauden arvoa hyötyyn. Kuitenkin tämä vapaus opettaa varmasti monella paljon enemmän kuin opintosuunnitelman mukaan etenemällä on mahdollista oppia. Matkailun, hengailun, yhdessä tekemisen, spontaanien keskustelujen ja uusien tuttavuuksien kautta opimme asioita, joiden kautta meistä tulee opettajia, jotka eivät puhua vain kirjoista, lääkäreitä, jotka ymmärtävät monenlaisia ihmisiä ja toimittajia, joilla on uusia ja kiinnostavia ideoita. Kaikki tämä on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, jopa tuottavaa. Lisäksi opimme kantamaan vastuuta aikatauluista ja deadlineistä, koska kukaan ei pakota, täytyy pystyä itse.

Meidän pitää puolustaa vapauttamme laajemminkin kuin akateemisen vapauden kapeassa mielessä. Vapautta etsiä ja löytää, pitää hauskaa ja toteuttaa itseään, olla vastuuton ja kantaa vastuuta. Vapaus tekee yliopisto-opiskelijoista etuoikeutettuja huolimatta siihen yhdistetystä niukkuudesta. Millä oikeudella me puolustamme etuoikeutettua asemaamme? Jos meidän vapaudesta luopumisemme lisäisi jonkun toisen vapautta, voisin hyväksyä kirstykset. Yhteiskunnallinen keskustelu ei kuitenkaan juuri nyt tunnu lupaavan kellekään mitään lisää. Opiskelijoiden pitää olla tehokkaampia, työelämän pitää olla tehokkaampaa ja eläkkeikääkin pitää nostaa. En suostu hyväksymään tätä välttämättömyyttä. Meillä on kaikkea, rahaa, tavaroita, tietoa enemmän kuin koskaan ja silti ihmisistä pitää saada yhä enemmän irti. Sen sijaan, että opiskelijat luopuisivat vapaudestaan, meidän pitää vaatia lisää vapautta kaikille. Rahaa siihen on, jos sitä pidetään tärkeänä.

Tuntuu, että olen viime aikoina lopettanut kaikki puheenvuoroni vaatimukseen perustulosta. Niin teen nytkin. Elämiseen riittävä perustulo laajentaisi kaikkien ihmisten vapautta. Se antaisi mahdollisuuden etsiskelyyn, kokeiluun, nautistekeluun ja vapauttaisi palkkatyön välttämättömyydestä. Osa sen mahdollistaman vapauden kautta syntyneistä asioista olisi taloudellisesti tuottavaa, monet yhteiskunnallisesti hyödyllisiä ja sitäkin useammat ihmisten onnellisuutta lisääviä.

Rakenteellinen on yksityistä

En ole viime aikoina juuri pitänyt Ylioppilaslehdestä, vaikka ei saisi valittaa, siinä määrin Sitvas on päässyt esille. Veikkoa haastateltu useampaan lehteen HYYn tiedottajan ominaisuudessa, Otosta tehtiin ällö faniartikkeli ja itse esiinnyin viimekertaisessa Nokkapokassa. Kiinnostavia juttuja lehdestä ei kuitenkaan juuri ole löytynyt.

Viimeisin ylioppilaslehti kirjoittaa Edessä epävarmuus otsikoidussa jutussa:

Helsingin yliopiston opintopsykologin Johanna Mikkosen mukaan rajaukset opintoajoissa ovat lisänneet opiskelijoiden ahdistusta. ”Tehokkuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että opiskelijoilla on yhä vähemmän aikaa pohtia omaa urapolkuaan.”
Mitä sitten tehdä, kun ahdistus painaa päälle?
Tärkeintä on tarttua härkää sarvista. Liian moni turvautuu Itkosen mukaan välttelystrategiaan, joka ajan mittaan vain lisää ahdistusta.

Juttu jatkuu esittelyllä strategioista, joilla ahdistusta voi vähentää, kuten tutkimalla muiden ihmisten urapolkuja ja kirjaamalla ylös omia tunteita. Jutun lukeminen sai aikaan kylmät väreet. Tämä on niin tyypillistä tätä päivää. Meillä on rakenteellinen ongelma, epävarmat työmarkkinat ja ihanne siitä, että jokaisen tulee tästä huolimatta pärjätä ja menestyä. Kun nämä kaksi yhdistetään, siitä seuraa ahdistusta ja stressiä. Mistä apu? Psykologilta! Sama juttu, kun ihminen ei jaksa työssään, toimeentulon epävarmuus aiheuttaa stressiä tai jatkuva menestyskilpailu johtaa masennukseen, osoite on psykologi. Näin yhteiskunnallinen, rakenteellinen ongelma yksityistetään. Kyse on siitä, ettei sinulla ole riittäviä ajanhallinnantaitoja, ettet varaudu tarpeeksi riskeihin, ettet hanki ystäviä harrastamalla. Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, ettei kaikille riitä mielekästä työtä, että taloudellinen epävarmuus kohtaa nykytyömarkkinoilla kaikkia, että kohtuuttomat tehokkuuspaineet väsyttävät ihmiset, tarjotaan helppoja niksejä, joilla oman elämän saa järjestykseen. Tarjotaan pillereita ja paria terapiatuntita. Sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin menestymisen ihanne tai se mikä ylipäätään lasketaan menestymiksesi, pönkitetään entisestään ihannetta. Sen sijaan, että vaadittaisiin perustuloa lääkkeeksi toimeentulon epävarmuuteen, tarjotaan niksejä, joilla jo fuksivuodesta alkaen voit varmistaa, että työtä löytyy.

Myös sitä edellinen Ylkkäri kunnostautui samassa. Opiskelijoiden unelmaduuneja esittelevä juttu tarjosi vinkkejä kuinka näihin duuneihin voi päästä, tyyliin ” – Opiskele kansainvälisiä aineita… Hakeudu kansainvälisiin tehtäviin järjestöissä… -Hanki kansainvälistä työkokemusta.”

Eikö vaan saisi opiskella ja katsoa mihin päätyy? Tehdä niitä asioita, jotka kulloinkin sattuvat kiinnostamaan? Tarvitseeko tavoitella unelmaduuneja ja varmistella urapolkuja? Tarvitseeko menestyä? Miksi ja ketä varten?