Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa

7474639136_401bce2c60_z
Tällä viikolla juhlitaan Helsingissä Pridea. Kuin viikon kunniaksi Yhdysvalloissa korkein oikeus linjasi, että tasa-arvoinen mahdollisuus avioliittoon kuuluu kaikille kaikissa maan osavaltioissa. Huomenna Helsinki Pride huipentuu yhdenvertaisuutta ja moninaisuutta juhlivaan kulkueeseen. Minulta kysyttiin Askissä, mitkä ovat tärkeimmät poliittiset viestit, joita kulkueessa tulisi viestittää. Vastasin, että translain uudistus ja leikkauspolitiikan vastustaminen. Translaista ja sen merkityksestä on kirjoitettu ansiokkaasti muualla. Tässä haluan avata ajatusta leikkauspolitiikasta vähemmistöjen kannalta kielteisenä politiikkana. Ensinnäkin leikkauspolitiikka koskee kaikkia. Nyt suunnitellut leikkaukset ovat niin mittavia, että niiden voi hyvällä syyllä sanoa hyödyttävän vain rikkaimpia. Myös tavallinen keskiluokka on kärsijänä yhteisten palveluiden, päiväkotien ja koulujen joutuessa leikkauslistalle ja työajan pidennyksen uhatessa alentaa palkkoja. Erityisen kipeästi leikkaukset kohdistuvat eläkeläisiin, lapsiperheisiin, työttömiin ja opiskelijoihin. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä on kaikissa näissä ryhmissä. Leikkauksilla on kuitenkin myös spesifimpi vähemmistöjen kannalta kielteinen vaikutus.

Tuoreen suomalaisen tutkimuksen mukaan sateenkaarinuoret voivat huonommin kuin nuoret keskimäärin. Syrjintä ja marginaalinen asema asettavat vähemmistöt koko väestöä haavoittuvampaan asemaan. Siksi sateenkaarinuorten kannalta toimivat koulupsykologipalvelut ja mielenterveyspalvelut ovat elimellisen tärkeitä. Kouluihin ja kuntiin suunnatut leikkaukset uhkaavat näitä palveluita. Monipuoliset harrastusmahdollisuudet, turvalliseksi koetut tilat tai edes se yksi aikuiskontakti, joka hyväksyy, rohkaisee ja jaksaa uskoa nuoreen ovat monella nuorella se henkireikä, jonka turvin jaksaa murrosiän yli. Erityisesti näin on nuorten kohdalla, joita syrjitään ja jotka joutuvat taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta mahdollisesti sekä kotona, koulussa että ikätoveriensa keskuudessa. Näitä mahdollisuuksia ja tiloja ollaan hallituksen toimesta ajamassa alas väljentämällä kuntien velvoitteita esimerkiksi kirjastojen ja nuorisotyön suhteen. Opintotuen ja muiden sosiaalietuuksien leikkaukset lisäävät nuorten riippuvuutta vanhemmistaan ja asettavat nuoria eriarvoiseen asemaan sen mukaan, kuinka kyvykkäitä tai halukkaita heidän vanhempansa ovat lastensa taloudelliseen tukemiseen. Perheissä, jossa vanhemmat eivät hyväksy lapsen seksuaalisuutta tai sukupuolen kokemusta, jo aikuisten lasten riippuvuuden lisääminen vanhemmista, vaikeuttaa näiden nuorten tilannetta entisestään. Leikkaukset päiväkodeista ja kouluista sekä niistä seuraava ryhmäkokojen suureneminen tarkoittaa, että kasvattajilla on yhä vähemmän mahdollisuuksia kohdata lapset yksilöllisesti, tukea ja tunnistaa ongelmia. Se tarkoittaa huonompia mahdollisuuksia puuttua kiusaamiseen ja syrjintään. Sateenkaarinuorten korkeampia päihteiden ongelmakäytön riski tarkoittaa, että myös ennaltaehkäisevien päihdepalveluiden toimivuus on vähemmistökysymys. Näitäkin palveluita leikkaukset uhkaavat. Lisäksi on vaikea kuvitella, että ylitäysissä päiväkodeissa, kouluissa, nuorisotaloissa tai aliresurssoidussa terveydenhuollossa riittää jaksamista työhön, jota olisi tehtävä, jotta sateenkaarinuorten tarpeet tunnistettaisiin ja huomioitaisiin nykyistä paremmin.

Nuorten kohdalla on helppo sanoa, että leikkauspolitiikka uhkaa erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten hyvinvointia. Aikuistenkin kohdalla esimerkiksi mielenterveyspalveluiden saatavuus ja laatu ovat merkittäviä kysymyksiä vähemmistönäkökulmasta. Kaiken kaikkiaan syrjitty ja marginalisoitu yhteiskunnallinen asema on omiaan altistamaan myös muunlaiselle sivuun joutumiselle, kuten työttömyydelle, pienituloisuudelle ja mielenterveysongelmille. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan transsukupuoliset työntekijät ovat työttöminä kaksi kertaa useammin ja pienituloisia neljä kertaa useammin kuin koko väestö. Vaikka luvuista ei voi suoraan johtaakaan päätelmiä Suomeen, se viittaa siihen, että transsukupuolisten työmarkkina-asema on koko väestöä marginaalisempi. Leikkauksien työttömyysturvaan tai muunlaiset työntekijän aseman huononnukset ovat näin ollen vähemmistökysymyksiä. Olen viitannut tässä lähinnä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta moni edellä lueteltu pätee myös muihin vähemmistöihin.

Leikkauspolitiikka on vähemmistökielteistä politiikkaa ja siksi toivon, että leikkausten vastustaminen nousee esille Pride-kulkueessa ja sellaisten yhdistysten kuin Seta ja Trasek toiminnassa. Tasa-arvoinen avioliittolaki ajettiin läpi ihmisoikeuskysymyksenä. Myös riittävä toimeentulo ja terveys ovat ihmisoikeuksia. Ihmisoikeuksia, jotka koskettavat erityisellä tavalla vähemmistöjä.

Kun politiikasta tulee henkilökohtaista

Lapseni on tänään viimeistä päivää päiväkodissa ennen loman alkua. Koska lomalla aion hellittää sekä työnhausta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, nyt tuntuu hyvältä hetkeltä vähän peilata viime kevättä, joka on ollut muutoksen kevät minulle niin äitinä, työmarkkinahenkilönä kuin poliittisena toimijanakin. Ensinnäkin valmistuin ja siirryin työntekijäksi ja sitten työttömäksi. Toiseksi aloin nukkumaan kokonaisia öitä ja sen tuomalla energialla pystyin avautumaan taas yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös henkisesti oli aika: äitiys alkoi hellittää otettaan. Vielä kaksi vuotta sitten katselin eksyneenä ympärilleni yliopiston ruokalassa ja mietin, mitä muuta kuin maitorauhanen ja syli olen. Kuuntelin poliittista keskustelua, joka tuntui tulevan vieraalta planeetalta. Mietin, mitä on olla äiti ja mitä sen ulkopuolella on. Vielä viime syksynä olin liian väsynyt muuhun kuin graduun ja perhe-elämään. Tänä keväänä aloin jo muistaa ja tietää, kuka olen. Äiti ja paljon muuta. Ja halu niiden muiden asioiden olemiseen ja tekemiseen oli valtava. Työ yökahvilassa sattui sopivaan saumaan, siellä sain olla muuta ja puuhailla myös poliittisia juttuja yön pitkinä tunteina kävijöiden nukkuessa. Sitten olinkin työtön ja kesä oli tulossa. ”Siistiä,” ajattelin. Lähetin työhakemuksia, virittelin poliittisia projekteja, kirjoittelin lehtijuttuja ja vietin aikaa lapseni kanssa.

Sitten Suomeen muodostettiin hallitus ja se julkisti ohjelmansa. En muista, koska poliittinen päätöksenteko olisi tullut näin iholle. Jo viime vaalikaudella lapsilisää leikattiin ja se tuntui omassa kukkarossa. Mutta kyse oli kuitenkin vain kympistä. Vasemmistopuolueet harasivat hallituksessa vastaan ja vaikka finanssipoliittisesti politiikka oli nykyistäkin kiristävämpää, monet Kokoomuksen haaveilevat kurjistukset jäivät toteuttamatta. Nyt minuun ja perheeseeni kohdistuvien leikkausten lista on pitkä: lapsilisät, päiväkotien ryhmien kasvattaminen ja työntekijöiden kelpoisuusvaatimusten alentaminen, koululeikkaukset, työttömyystuen leikkaukset, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ja hoito-oikeuden rajaaminen. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. Työttömänä melkein kolmekymppisenä naisena pelkään myös itseni puolesta. Jo nyt kaltaiseni naiset työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa hälyttävän usein. Jos hallituksen aikomus sallia enintään vuoden mittaiset määräaikaisuudet ilman perustetta toteutuu, voin lopullisesti luopua toivosta saada vakityötä koskaan. Etenkään lastentekoikäisiä naisia ei uudistuksen jälkeen kannata palkata kuin vuodeksi kerrallaan. Työajan pidennystä pelkään, koska en ymmärrä, miten nykyiselläänkään lapsiperheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä, ehtivät hoitamaan kotityöt ja olemaan läsnä lapsilleen ja toisilleen saati sitten tekemään mitään omia juttuja. Pelkään, koska jos saan töitä, meidät saatetaan potkia ulos kaupungin vuokra-asunnosta ja jos en saa, pääsen varmaan liimaamaan postimerkkejä peruspäivärahalla osallistavan sosiaaliturvan nimissä. Sosiaaliturvan, jolla leikkausten jälkeen tulee entistä huonommin toimeen. Pelkään kaikkien niiden lasten puolesta, jotka joutuvat viettämään yhä pidempiä päiviä päiväkodeissa, joissa aikuisten aika ei usein nykyiselläänkään riitä kaikille. Pelkään kaikkien itseäni heikommassa asemassa olevien puolesta ja pelkään soiden ja saimaannorppien puolesta.

Kaiken kaikkiaan Suomen hallitus pilasi huolettoman työttömän kesäni. Työnhakukin alkoi ahdistaa eri tavalla. Tiesin, ettei oman alan töitä löydä hetkessä. Tiesin, että hakemuksia pitää lähettää paljon ja jo haastatteluun pääseminen on saavutus. Silti hakeminen, odottaminen, ilman vastausta jääminen, ystävällinen kirje, jossa kerrotaan toisen tulleen valituksi ja haastattelun jälkeinen ”kiitos, mutta ei kiitos” -puhelu tuntuvat raskailta. Saadakseen muotoiltua motivoituneen hakemuksen jokaiseen potentiaaliseen työpaikkaan täytyy sitoutua jollain tasolla. Sitä enemmän sitoutuu, mitä pitemmälle pääsee ja sitä isompi pudotus, vaikka kuinka olisi hokenut itselleen, ettei pidä innostua. Lisäksi Suomen hallitus lisää ahdistustani tekemällä kasvun tukahduttavaa talouspolitiikkaa ja leikkaamalla tuet järjestösektorilta, potentiaalisimmalta työllistäjältäni. Jatkossa yhä useampi paikka tullaan täyttämään jakamalla työt uudelleen talon sisällä ja niistä jäljelle jäävistä paikoista kilpailee yhä useampi hakija.

Se pelottaa, vaikka en ajattelekaan palkkatyön olevan ihmisarvon mitta tai ainoa siihen mieltä tuova asia. Minulla ei ole mitään vaikeuksia saada aikaani kulumaan työttömänä. Palkkatyö tuo rahaa ja vapauttaa työttömiin kohdistuvasta kontrollista, se yhteiskunnan silmissä ainoita oikeutettuja olemisen tapoja. Ja rahaa tarvitsee, etenkin lasten kanssa. Itse voi kärvistellä, mutta lapselleni tahdon tarjota lapsuuden, jota ei varjosta liiallinen taloudellinen huoli. Palkkatyökeskeisessä yhteiskunnassa jokainen palkkatyöstä tai koulutuksesta poissa vietetty kuukausi ja vuosi huonontaa työmarkkina-asemaa. Sitä valintaa, että jäisin työmarkkinoiden ulkopuolelle en uskalla tehdä, vaikka niiden käytettävissä oleminen seuraavat neljäkymmentä vuotta ahdistaa yhtäläisesti. Jos näin täytyy olla, haluaisin edes tehdä kiinnostavaa työtä, johon tutkintoni antaa mahdollisuuden. Okei, muitakin mahdollisuuksia on ja uskon kyllä saavani jotain töitä jostain. Todennäköisesti voin halutessani jatkaa yökahvilan ohjaajan hommia taas syksyllä, mutta ammatillisesti se ei johda mihinkään. Muihin sen alan duuneihin tarvitsen lähihoitajan, sosionomin tai sosiaalityöntekijän paperit. Niiden hankkiminen on tietysti ihan mahdollista ja sosiaalialalle kouluttautuminen onkin jonkinlainen itseni rauhoitteluun tarkoitettu suunnitelma B. Paitsi, kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja pyrkii varaamaan opiskelupaikat ensimmäistä tutkintoaan suorittaville. Ruuvi kiristyy joka puolelta.

Mutta jo riittää ankeilu. Työttömyys on ollut myös siistiä, on ollut aikaa ideoiden kehittelylle ja toteuttamiselle. Ja kuten tavallista, suunnitelmia multa ei puutu, se saako niistä rahaa on toinen juttu. Kevään aikana olen myös voimaantunut poliittisessa toiminnassa. Yhdessä toverien kanssa ahdistus on kääntynyt toimintatahdoksi. Huomenna alkaa kesäloma. Silloin en aio murehtia töiden saamisesta. Tää aika on mulle, mun lapselle, kumppanille, läheisille ja ystäville. Toivon muillekin rakkauden kesää!

Eroon hyvinvointivaltiosta

Pari viikkoa sitten luin Pontus Purokurun jutun Hyvinvointivaltio alas ja ärsyynnyin. Vioistaan huolimatta hyvinvointivaltio tarjoaa tai on ainakin tarjonnut valtavat määrät hyvää: kohtuuhintaiset päiväkodit, ilmaisen kouluruuan, vanhempainvapaat, työttömyysturvan, terveyspalvelut, leikkipuistot ja vanhainkodit. Se on hoitanut alkoholisteja ja mielenterveysongelmaisia. Se ei ole sitä mitä ennen ja 1980-luvun kukoistuksen päivinäänkin se oli vain luokkakompromissi. Mutta kuitenkin, onhan se puolustamisen arvoinen, eikö? Eikö hyvinvointivaltion tuhon vaatiminen pelaa juuri oikeistolaisen leikkauspolitiikan pussiin, ajattelin.

Vasemmistolaiset rakastavat hyvinvointivaltiota tai sen ideaa. Ajatusta universaaleista julkisesti tuotetuista palveluista, joita kaikki käyttävät ja joiden säilyttäminen on näin kaikkien intressi. Vaalilauseessaan Vasemmistoliitto halusi jälleenrakentaa hyvinvointivaltion. Mutta eikö hyvinvointivaltio ole myös kontrollia ja vallankäyttöä, kuten eräs asunnoton minulle huomautti? Teppo Eskelisen mukaan, huonossa asemassa olevien käsitys valtiosta on vahvan kielteinen. Eivätkä muiden mielikuvat ole välttämättä positiivisempia. Reino Nordin kommentoi Yle Kioskissa, että Vasemmiston kompastuskivi on vaatimus julkisista yhdenmukaisista palveluista ja epäluulo moninaisia yksityisten tahojen tuottamia palveluita kohtaan (kokonaisuutena kritiikki oli osin kohtuutonta ja virheellistä, mutta tavoitti silti palan olennaista). Vähintäänkin valtio on abstrakti asia ja hyvivointivaltio (tai oikeistolainen versio hyvinvointiyhteiskunta) tarkoittaa julkisessa keskustelussa niin monia asioita, ettei siitä ole politiikan tavoitteeksi. Kaikki puolueet puolustavat hyvinvointivaltiota. Sen käsittäminen, mitä kukin tällä tarkoittaa, vaatiikin jo melkoista perehtymistä. Vasemmiston tulisikin puhua vähemmän hyvinvointivaltiosta ja enemmän siitä, millä tavoin hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturva tulee järjestää.

Puhutaan siitä, että tahdomme maksuttomat ja yhdenvertaiset palvelut, joilla ei tavoitella voittoa. Voitontavoittelun kieltäminen on tärkeä vaatimus ja tavoittaa todellisen ristiriidan: pääoman edun ja ihmisten hyvinvoinnin välisen. Kilpailu hyvinvointibisneksessä on kovaa ja suuryrtykset laskevat, kuinka suuria markkinapotentiaaleja peruspalveluiden tuotannosta löytyy. On selvää, että suuryrityksen intresseissä ei ole ihmisten hyvinvointi vaan voitto. Ja on kyseenalaista subventoida yksityistä hyvinvointibisnestä julkisilla varoilla. Lisäksi yksityistämiskehitys kulkee käsikädessä kehityksen kanssa, jossa kustannuksia siirretään asiakkaille ja luodaan palveluita, joista on maksettava vähän ekstraa. Esimerkiksi palveluseteli perustuu tähän. Voitontavoittelun kieltämiseen tähtäävä linja asettaa rajat, sille millä asioilla on sallittua tehdä voittoa. Toisaalta se ei luo vastakkainasettelua julkisen ja kolmannen sektorin tai pienyrittäjän harjoittaman palvelutuotannon välille. Sen sijaan, että vasemmisto pelkää yksityisten toimijoiden harjoittamaa palvelutuotantoa, tulisi miettiä, miten sitä voisi tukea. Ihmisten itsemääräämisoikeuden ja toimijuuden vahvistamisen näkökulmasta vasemmiston pitäisi tervehtiä ilolla projekteja, joissa ihmiset pyrkivät tuottamaan palveluita itselleen tai läheisilleen omista lähtökohdistaan. Tai kun yhdistys tuottaa jäsenistönsä tarpeidenmukaista palvelua, jollaisen tarpeesta julkisella sektorilla ei olla edes tietoisia. Tietenkin tämän on kuljettava käsikädessä sen kanssa, että kunnan tuottamille palveluille taataan riittävät resurssit. Lisäksi käyttäjien on päästävä vaikuttamaan myös julkisten palveluiden sisältöön. Tällaisen toiminnan voi nähdä osana ”yhteistämistä”, yksityistämisen vastakohtaa. Käsittääkseni yhteistämisen tarkoituksena on rakentaa markkinoiden ulkopuolista elämää, joka voisi jopa mahdollistaa kasvupakosta luopumisen ja ekologisesti kestävän elämäntavan.  Mutta tästä ymmärrän melko vähän. Kuitenkin kamppailua peruspalveluiden yksityistämisestä kapitalistisille markkinoille käydään tässä ja nyt.

Hyvinvointivaltio on muutakin kuin palveluita. Paljon kontrollia ja vallankäyttöä liittyy sosiaalietuuksiin, erityisesti toimeentulotukeen, johon yhä useampi pienituloinen joutuu turvautumaan perusturvan jälkeenjääneisyyden, asumisen korkean hinnan tai riittämättömän palkan vuoksi. Maksuttomien, yhdenvertaisten ja voittoatuottamattomien palveluiden lisäksi tulee vaatia toimeentulonturvaa, joka huomioi prekaarin elämän epävarmuuden, vähentää kontrollia ja lisää ihmisten vapautta ja toiminnan mahdollisuuksia. Riittävän suuri perustulo olisi hyvä alku.

Sen lisäksi, että valtio käyttää suunnatonta määrittelyvaltaa elämäämme, tarkkailee, kontrolloi ja pakottaa, valtioon on rakennettu myös sisään ulossulkeminen. Valtio koostuu kansalaisista ja rajoista, joilla toisia rajataan ulos. Fyysisten rajojen sisäpuolella rajaukset jatkuvat hyvinvointivaltion rakenteissa. Oletko sisällä vai ulkona määräytyy muun muassa sen mukaan, kauanko olet maassa oleskellut, mistä tulet, millaisella luvalla maassa oleskelet ja mikä on työsuhteesi kesto ja tyyppi. Lisäksi palkkasi suuruus määrää, onko sinulla oikeus tuoda perheesi mukanasi. Puhe yhdenvertaisista palveluista antaa mahdollisuudet avata oikeuksia turvaan ja palveluihin myös nykyisellään ulkopuoliseksi määriteltyjen suuntaan. Lisäksi yhdenvertaisuus pitää sisällään paitsi sen, että samojen palveluiden oltava saatavilla tulotasosta tai työmarkkina-asemasta riippumatta, myös sen, että palveluiden on kohdeltava yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi kaikkia riippumatta sellaisista omainaisuuksista kuin sukupuoli tai sen ilmaisu, seksuaalinen suuntautuminen, etnisyys tai toimintakyky. Yhdenvertaisuus sisältää myös sen, että erilaisten ryhmien erilaiset tarpeet on huomioitava ja tarjottava palveluita, jotka mahdollistavat kaikille täysivaltaisen osallisuuden.

PS.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ollut sanoa, miksi Vasemmistoliitto hävisi vaalit. Vaikka uskonkin, että ympäripyöreä hyvinvointivaltiopuhe ei ainakaan edistänyt voittoa, syitä on monia ja niitä on jo analysoitu ansiokkaasti muualla.

Odotusaika IV: Naisia pakkohoitoon?

Aina raskaus ei ole kiva asia. Halutunkin lapsen odottamiseen liittyy ristiriitaisia tunteita ja pelkoja. Oman kehon muutos voi tuntua raskaalta ja sikiö vieraalta. Ja sitten se huoli. Luulen, että jokainen raskaana oleva nainen tuntee huolta jossain vaiheessa. Mitä ultra paljastaa, syönkö tarpeeksi terveellisesti, mitä kun ensimmäisten viikkojen aikana vedin hirveät kännit, meneekö synnytyksessä kaikki hyvin?

Toista luokkaa on sellaisen naisen huoli, jolla itsellään on vakavia ongelmia, vaikkapa päihdeongelma. Melkein jokainen raskaana oleva nainen – siinä tapauksessa, että aikoo pitää lapsen – haluaa lopettaa päihteidenkäytön, mutta keinot ovat usein vähissä (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). Alkoholismi tai muu päihderiippuvuus ei ole yksinkertainen valintakysymys vaan sairaus, josta eroon pääseminen vaatii usein ammattimaista apua ja hoitoa. Keskustelu päihteitä käyttävistä raskaana olevista naisista on kuitenkin hyvin leimaavaa. Puhutaan päihdeäideistä, jotka ovat selvästi kakkosluokan äitejä ja naisia. Ratkaisuna ongelmaan sosiaali- ja terveysministeriö esittää raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten pakkohoitoa.

Keskustelu pakkohoidosta kulkee sivuraiteilla. Sellaiset teennäiset vastakkainasettelut kuin lapsen terveys vs. naisen oikeus käyttää päihteitä tai toisaalta abstraktisti vain naisen itsemääräämisoikeutta puolustavat kannat eivät tavoita oleellista. Käytännön tasolla pitäisi kysyä, onko laki toimiva ja tehokas tapa alkoholihaittojen ehkäisyyn, aiheutuuko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? Periaatteen tasolla taas kysymys kuuluu, onko saavutettu hyöty suhteessa siihen, missä määrin yksilön perusoikeuksia rajoitetaan?

Sekä tutkijat että päihteitä käyttävien naisten kanssa työskentelevät suhtautuvat lakiin epäillen. Päihdeongelmaisten raskaana olevien naisten kanssa työskentelevät Päivi Viitanen-Marchegiano ja Anna Leppo suhtautuvat lakiin kriittisesti (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). He pelkäävät siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen myötä naisten kynnys kertoa päihdeongelmastaan nousisi ja nämä voisivat jäädä kokonaan hoidon ulkopuolelle. Jo nykyisin alkoholistiäitejä on vaikea tavoittaa. Norjassa jossa pakkohoito on käytössä valtaosa sen piirissä olevista on huumeiden käyttäjiä, vaikka alkoholi aiheuttaa suurimmat haitat ja laki on säädetty juuri alkoholihaittojen vähentämiseksi.

Klaus Mäkelä (Raskaana olevien naisten päihde-ehtoinen pakkohoito ja sen kriteerit. Yhteiskuntapolitiikka 75. 2010:4) näkee lain periaatteellisesti ongelmallisena ja vaikutuksiltaan kiistanalaisena. Ongelman mittasuhteista Mäkelä toteaa, että FAS-lapsia (sikiöaikainen alkoholisyndrooma) syntyy vuosittain noin 70, lisäksi syntyy vaikeammin arvioitava määrä lievemmistä alkoholihaitoista kärsiviä lapsia. Päihteitä runsaasti käyttävien äitien lapsista noin 1,1 prosenttia sairastaa FAS:a eli suurkuluttajillakin FAS-riski on suhteellisen pieni. Lievemmät vauriot eivät tosin ole mukana tässä luvussa.

Oleellinen kysymys on saataisiinko pakkohoidolla alennettua tätä lukua. Mäkelä esittää joukon ongelmia pakkohoitoon liittyen. Alkuraskaus on herkintä aikaa sikiövaurioille. On kuitenkin ilmeistä, ettei naista voitaisi määrätä pakkohoitoon niin kauan, kun hänellä on oikeus aborttiin. Lakiluonnos edellyttää, että ”muita keinoja on jo kokeiltu, mutta ne on todettu riittämättömiksi tai ettei suojattavan edun turvaamiseksi ole käytettävissä muita keinoja.” Tämä muotoilu on siinä mielessä epämääräinen, että se jättää auki milloin voidaan katsoa, ettei muita keinoja ole käytettävissä. Toisaalta ottaen huomioon ajan, joka kestää raskauden havaitsemisesta siihen, että nainen pääsee vapaaehtoiseen hoitoon ja lopulta sen epäonnistuttua joutuu pakkohoitoon, on hyvin mahdollista, että sikiövauriot ovat jo tapahtuneet eikä pakkohoidolla näin ole niihin vaikutusta.

Sekä Viitanen-Marchegiano, Leppo että Mäkelä nostavat myös esiin vapaaehtoiseen hoitoon pääsyn vaikeuden. Suurimmassa osassa Suomen kunnista mahdollisuus päästä hoitoon on todella huono.

Vaikuttaa, että pakkohoidosta etsitään helppoa ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan. Sen vaikuttavuus on kyseenalainen ja Norjan esimerkin perusteella sillä ei tavoiteta niitä naisia, joiden tavoittamiseksi se säädettäisiin. Lisäksi se eittämättä puuttuu perustavanlaatuisesti naisen itsemääräämisoikeuteen, ilman, että on varmuutta siitä, onko siitä lopulta mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa laki saattaisi lisätä FAS-tapauksia, jos päihteidenkäyttäjät eivät uskalla tuoda ilmi päihteidenkäyttöään. Se myös avaa pelottavia ovia. Kuinka kaukana on ajatus siitä, että tietynlaisia naisia voidaan pakottaa aborttiin? Entä mitä tulevaisuuden kannalta tulee tarkoittamaan, että sikiölle myönnetään oikeuksia (jotka voivat ylittää odottavan äidin oikeudet)?

Helppojen ratkaisujen sijaan tarvitaan monipuolista politiikkaa lasten ja vanhempien tukemiseksi. Vapaaehtoiseen raskaudenaikaiseen päihdehoitoon on päästävä kaikkialla Suomessa. Neuvolajärjestelmän resurssien on oltava kunnossa, jotta siellä pystytään kohtaamaan asiakas ja tarjoamaan apua. Tarvitaan yleiseen alkoholin kulutuksen alentamiseen tähtääviä toimia. Ja tarvitaan toimia, joilla sukupolvien yli jatkuva osattomuuden ja ongelmien ketju saadaan katkaistua. Siis niitä ihan tavallisia peruspalveluita terveyskeskuksista nuorisotaloihin sekä erityistä tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. Ja rahaa tähän.

Sillä sehän tässä ratkaisee. 1990-luvun alun lamasta lähtien hyvinvointivaltiota on ajattu alas ja periaatteena on ollut, että tehokkuuden on lisäännyttävä ja mikään ei saa maksaa lisää. Jos tämä on politiikan lähtökohta, ei ongelmiin voida puuttua kuin kontrollilla ja pakkokeinoilla, koska ennaltaehkäisy maksaa. Lopulta tosin se, ettei ennaltaehkäistä maksaa enemmän. Mutta tätä lyhytkatseinen politiikka ei huomaa.

Palveluita!

Tiedämme kaikki, että 1990-luvun laman jälkeen perusturvan taso on jäänyt jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Tästä johtuen köyhyys on lisääntynyt ja syventynyt. Tuet eivät pahimmillaan riitä perustarpeiden tyydyttämiseen saati sellaisen täysipainoiseen elämään, jollaiseen sosiaaliturvan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa pitäisi riittää. Yhä useammat myös eksyvät tukiviidakkoon ja tippuvat sen aukkoihin. Viimesijaisesta toimeentulotuesta on tullut pysyvä tukimuoto muiden tukien tai työtulojen täydentäjänä.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt köyhyyden toinen tuottaja, palveluiden huonontuminen. Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkusen mukaan laman aikana ja jälkeen leikkauksista kärsivät pahiten palvelut. Suurimpia häviäjiä olivat mielenterveys- ja päihdepalveluiden asiakkaat. Palveluiden huonontuminen ja kallistuminen ovat jatkuneet lamasta saakka. Asiakasmaksuja on otettu käyttöön ja kasvatettu paikkaamaan pienentyviä budjetteja. Palveluihin pääsy on vaikeutunut. Tämä on jonkun toisen tutkijan mukaan kansainvälinen trendi; palveluista on helpompi leikata kuin perusturvasta.

Köyhyys ei ole vain rahan puutetta vaan kyvyttömyyttä toimia ympäröivässä yhteiskunnassa, kyvyttömyyyttä tehdä valintoja ja vaikuttaa elämän suuntaan. Palveluiden kallistuminen on tarkoittanut, että perusturvalla elävien pienenevistä rahoista yhä suurempi osa kuluu sellaisten perusasioiden kuin terveydenhuollon rahoittamiseen. Se on myös tarkoittanut, että kun rahat ovat tiukissa mietit kahdesti mennäkö lääkäriin. Palveluiden huononeminen on myös rajoittanut toiminnan mahdollisuuksia sekä sitä kautta, että raha ei riitä että sitä kautta, ettei julkinen palvelu enää näyttäydy aitona vaihtoehtona. Monen vanhuksen lapset varmasti joutuvat miettimään pitkään, hoitaako vanhempansa itse vai laittaa hänet hoitokotiin, joista saamme jatkuvasti lukea kauhutarinoita. Erityisen vähiin toiminnan mahdollisuudet on viety niiltä, joilla ne muutenkin ovat kapeimmillaan, kuten päihde- ja mielenterveyskuntoutujilta.

Valitettavasti palveluiden huonontuminen ei ole yhtä helposti osoitettavissa kuin perusturvan taso. Palveluiden merkitys nousee myös valitettavan harvoin esille keskustelussa köyhyydestä ja syrjäytymisestä. Yhteyttä ei tunnu tajuavan myöskään istuva hallitus, joka leuhkii luvatuilla työmarkkinatuen ja toimeentulotuen korotuksilla, mutta leikkaa samaan aikaan kunnilta, jotka tuottavat palvelut.

Palveluista puhuu myös liian vähän punavihreä sukupolvi, joka huutaa elämiseen riittävän perustulon perään. Perustulolla ei tee mitään, ellei sen rinnalla ole riittäviä (maksuttomia) julkisia palveluita. Nuoren, terveen ja riippumattoman on helppo ajatella, että kaikki olisi ok, jos vain saisi rahaa ilman kuumotusta ja kontrollia. Jos kuitenkin keskitymme vain perustulon vaatimiseen, voi olla että siinä sivussa palvelut jatkavat huonontumistaan, koska rakas perustulomme syö kaikki sosiaalisektorin varat. Perustulo on myös tällaisessa tilanteessa kätevä keino työntää naiset takaisin koteihin hoitamaan lapset ja vanhukset.

Perustulossa on vallankumouksellista potentiaalia. Riittävän tasoisena toteutuessaan se tarkoittaisi resurssien uudelleen jakoa. Se voisi myös olla osa sellaista talousjärjestystä ja elämäntapaa, joka ei perustu jatkuvalle kasvulle. Kuitenkin se vaatii rinnalleen ajatuksen maksuttomista julkisista palveluista.

Kyse on kouluista ja kirjastoista!

Viime viikolla helsinkiläisen koulun vaalipaneelissa meiltä ehdokkailta kysyttiin, mistä ensi vaalikaudella leikkaisimme. Kokoomuksen edustajalle leikkaaminen ei tuottanut vaikeuksia toisin kuin meille muille: kun pyydettiin kolmea leikkauskohdetta tämä ehdokas osasi nimetä ainakin viisi.

Leikkauslistalle pyörivät sellaiset asiat, kuten “kuntien valtionosuudet”. Siis mitkä? Olisinko minä ysiluokalla osannut sanoa, mitä tämä tarkoittaa? Tuskin. Tällaisella kielenkäytöllä etäännytetään kuulijat siitä, mistä todella on kyse. Kuntien valtionosuuksien kohdalla kyse on kunnan palveluista. Kyse on kouluista, kirjastoista, neuvoloista ja terveyspalveluista, ja kaikista niistä muista asioista joiden varassa asuinpaikkamme ja elämämme pyörivät. Jos näistä halutaan leikata, niin sanotaan se sitten pliis suoraan.

Ja mitä itse vastasin kysymykseen? Totesin, että ennen kaikkea menovajeen täyttämiseen on käytettävä verotusta. Pääomaverotusta tulee kiristää, mutta on myös tosiasia, ettei ansiotuloverotustakaan voi jättää ennalleen. Myös hyvä- ja keskituloisten veroja on kiristettävä menovajeen täyttämiseksi. Varaa tähän on, näiden ryhmien verotusta on kuitenkin 2000-luvun aikana kevennetty tuntuvasti. Nämä veronkevennykset ovat myös nykyisen säästötarpeen taustalla. Mitä taas leikkauslistaan tulee, luettelin kolme asiaa: yritystuet, omistusasumisen korkojen verovähennyksen ja puolustusvoimat.

Helsinki leikkaa päihdehoidosta

Hesari uutisoi tänään, että Helsinki aikoo säästötoimenpiteenä vähentää ulkopuolisilta ostettuja päihdehoitopalveluita ja panostaa sen sijaan omaan palveluntuotantoon ja siirtää potilaita avohoitoon. Tämä on johtamassa joidenkin hoitopaikkojen lakkauttamiseen. Lisäksi nykyiset pitkäkestoiset puolesta puoleentoista vuoteen kestävät hoitojaksot on tarkoitus korvata kuukaudenmittaisilla jaksoilla sekä avohoidolla. Sekä hoitoja tuottavan kolmannen sektorin toimijan Kalliolan Setlementin toiminnanjohtajan että asiantuntijoiden mukaan avohoito ja lyhyet hoitojaksot eivät ole toimiva ratkaisu pitkään ja vakavien huumeongelmien kanssa kamppaileville. Ei tarvitse kovin paljon järkeä pystyäkseen päättelemään, että vuosia huumeita ongelmakäyttänyttä henkilöä ei paljon auta korvauslääke ja pikajakso hoitoa, kun elämä on sekaisin ja usein elämän perusrutiinit hukassa.

Tällä tavoin hyvinvointivaltio taas kapenee entisestään. Ja eniten kärsivät kaikkein huonoimmassa jamassa olevat. He eivät nimittäin nouse barrikadeille ja eikä heille joudu vaaleissa vastuuseen. Jo nykyisellään päihde- ja mielenterveyspalveluiden tilanne on huono. Palveluita on huononnettu salakavalasta 1990-luvun lamasta asti panostamalla avohoitoon ja ostamalla palveluita ulkopuolelta. Avohoitoon panostaminen on tarkoittanut laitospaikkojen leikkausta ja ostopalvelut epävakautta, joka syntyy, kun palveluiden ostosta päätetään aina pieni pätkä kerrallaan.

Tuskin nykyjärjestelmää muutenkaan voi hyvinvointivaltioksi sanoa. Opiskelijat asuvat hätämajoituksessa ja työssäkäyvienkin on vaikea selvitä korkeista vuokrista. Aukkoja löytyy joka lähtöön. Itsekin asun todennäköisesti ensi kuun alusta vanhempieni sohvalla.