Ei vain konkretiaa

Lyhyt keskeneräinen ajatus:

Usein, kun keskustellaan siitä, mikseivät ihmiset vaikuta, miksi heitä ei kiinnosta, vastausta etsitään kaukaisiksi jäävistä asioista. Vaaditaan asioiden (vaikkapa edarivaaleissa äänestämisen tai yliopistolain vastustamisen) kiinnittämistä konkreettisiin asioihin ja ihmisten arkisiin kokemuksiin. Kuitenkin oma poliittinen heräämiseni liittyi sellaisiin varsin kaukaisiin ja osin epäkonkreettisiin asioihin kuin rauhaan ja kehitysmaiden tilanteeseen. Näin taitaa olla monen muunkin kohdalla.

Ydin ei ehkä olekaan siinä, puhutaanko konkretiasta vai teoriasta. Tarvitaan molempia. Tarvitaan lyhyen ja pitkän välin tavoitteita (no shit..). Ydin on siinä, että täytyy päästä yli triviaaliudesta. Hallinnon kolmikanta, joka kytkeytyy ajatukseen yliopistohallinon demokraattisuudesta, on triviaalia, ellei samalla puhuta, mitä tämän demokratian kautta on mahdollista saavuttaa. Toisaalta se, saako vaikkapa jostain opintopiiristä opinpisteitä, on sekin triviaali kysymys, ei niin tärkeä, että sen vuoksi jaksaisi pitää meteliä, kyllähän ne pari pistettä voi hankkia jostain muualta.

Tämä ei ehkä ole kummoisen uusi ajatus: mutta tarvitaan konkretiaa ja tarvitaan periaatteita, yksinään molemmat ovat triviaaleja. Tarvitaan lyhyen ja pitkän aika välin tavoitteita, koska ilman toista, toisen puolesta ei jaksa kamppailla. Tarvitaan kokemukseen pohjaavaa tietoa ja tarvitaan teoria, joka pohjaa kokemukseen ja jonka kautta kokemus tulee ymmärretäväksi.

Teoria tarkoittaa tässä varmaan samaa kuin ymmärrys ympäröivästä maailmasta. Tässä lienee yksi punavihreän vasemmiston kompastuskivistä. Halutaan kivoja asioita ja vastustetaan pahoja, mutta rivien hajottamisen ja 70-lukulaiseksi leimaamisen pelossa, ei uskalleta selittää maailmaa. Ehkäpä tämä oli välttämätön strategia liikeen syntyaikoina 1990-luvulla, kun uusliberalismi eli kulta-aikaansa ja vasemmisto oli ihan hukassa. Enää se ei kuitenkaan riitä.