Oikea tapa olla homo

Katsoin juuri Älä kerro äidille -sarjan loppuun (eng. Queer as folk). Koska olen edelleen ihastunut enkä osaa päästää irti, katson nyt ekstroja. Niissä käsitellään muun muassa sarjan aiheuttamaa keskustelua. Tää on just niin tätä!

Sarja aiheutti alkaessaan televisiossa ison kohun muun muassa rohkeiden seksikohtausten vuoksi, joissa toinen osapuoli oli alaikäinen. Sarjan myös arvosteltiin vahvistavan (epätosia) stereotypioita homomiesten arjesta. Sillä eiväthän homomiehet ole oikeasti feminiinisiä, eivätkä nai ympäriinsä ja biletä kaikkia iltoja. Ja etenkään aikuiset homomiehet eivät harrasta seksiä alaikäisten kanssa! Sehän on laitonta. Ekstrassa itsensä homoksi määrittelevä mies vakuutti omasta ja ystäväpiirinsä kokemuksesta käsin esitetyn kuvan epätodeksi. Hän piti pöyristyttävänä sitä, että sarja vahvistaa streotyyppistä ja virheellistä kuvaa homomiesten elämästä.

Usein kun käydään kamppailua homojen oikeuksien laajenemisesta tai argumentoidaan homouden olevan ok, vakuutetaan, että homot ovat ihan samanlaisia kuin heterotkin, heillä vain sattuu olemaan parisuhteita samaa sukupuolta olevien kanssa. Tällaisessa argumentaatiossa sellaiset homot, jotka eivät ole tai tahdo olla kuin heterot, marginalisoidaan. Osa homoista voi päästä normaalin piiriin, mutta samaan aikaan toinen joukko jätetään ulkopuolelle. Tällaista toimintaa queer-liike ja -teoria arvostelee. Queer näkökulmasta ei-heteroseksuaalisten ei pidä pyrkiä sulautumaan heteronormiin tai hakea heterokulttuurin hyväksyntää.

En tunne manchesteriläistä homokulttuuria, en siis osaa sanoa, onko sarjan kuva tosi. Tosin en myöskään usko tosiin ja epätosiin representaatioihin. Representaatiot eivät kuvaa yhteiskuntaa tai ilmiötä suoraan, vaan niihin vaikuttavat ne tavat, joilla merkityksellistämme yhteiskuntaa tai ilmiötä. Lisäksi, kun kyse on fiktiivisesta sarjasta, edes lähtökohtana ei ole todellisuuden kuvaus. Representaatioilla on myös tuottava luonne; ne muokkaavat sitä miten käsitämme maailman ja sen ilmiöt. Ne siis sekä kuvaavat että tuottavat todellisuutta yhtä aikaa. Olipa siis Älä kerro äidillen esittämä representaatio tosi tai ei, sen tuottamassa kuvassa on paljon hyvää. Vaikka tietenkin se on vain yksi kuva.

Vaikka en mä sarjasta ensisijaisesti reprsentaation takia tykäänyt, vaan hyvien hahmojen, jännän juonen ja oli ne pojat myös aika kuumia.

Eläimyys

Eilisessä Hesarissa kulttuurisuvuilla sivuttiin eläinteemaa Ayelen Parolinin tanssiteosta käsittelevässä jutussa. ”Eläimiähän me ihmiset olemme” -otsikoidussa jutussa todetaan:

Parolinin teos on eräänlainen etologinen tutkielma, paitsi että se eläinten käyttäytymisen sijaan tutkii ihmisten käyttäytymistä. Tai pikemminkin ihmisen eläimellisyyttä ja eläintä ihmisessä.

Eläimellisyys ei siitä yhtään vähene, vaikka esiintyjät nousevat kahdelle jalalle. Päinvastoin. Ihmislauman nokkimisjärjestys paljastuu välittömästi. Väkivallaksi yltyvä valtataistelu päättyy voittaja-häviäjä -asetelmaan, jossa alistaminen tapahtuu seksuaalisella häpäisemisellä.

Parolin ei säästele ihmistä, vaan esittää tämän riisuttuna sivistyksestä pelkkien hormoniensa vietävänä. Mutta niinhän se onkin, sivistys on vain ihmisen ohut päällystakki.

Tätäkö on eläimellisyys? Hierarkiaa, väkivaltaa ja alistamista. Sellaisena se ainakin usein läntisissä kulttuurintuotteissa näyttäytyy. Jo sana eläimellinen on vahvan negatiivisesti latautunut, varsinkin suhteessa vastinpariinsa inhimilliseen. Tämän vuoksi Salla Tuomivaara on ottanut gradussaan käyttöön neutraalimman termin ”eläimyys”. Hormiensa ja vaistojensa ohjaamat eläimet ovat raakoja, väkivaltaisia ja piittaamattomia, ja vain sivistys pelastaa ihmisen samalta kohtalolta. Keith Thomas kirjoittaa kirjassaan Man and the Natural World. Changing Attitudes in England 1500-1800: ”Ne ominaisuudet, joita ihmisissä eniten pelättiin, kuten raakuus, mässäily ja seksuaalisuus, määriteltiin eläimellisiksi, siitä huolimatta, että juuri ihmiset, eivät eläimet, kävivät sotia omaa lajiaan vastaan, söivät liikaa ja olivat seksuaalisesti aktiivisia vuoden ympäri.”

Nätistä unohtuu se, että samoin kuin ihmiset myös monet muut eläimet surevat, iloitsevat, hoivaavat ja uhrautuvat lastensa, perheensä ja laumansa jäsenten puolesta.

Toki asia voidaan kääntää (ja on käännytty) päälaelleen. Tällöin ihmisen kulttuuri ja ”sivistys” edustavat teennäisyyttä ja rappiota, luonto ja eläimmyys autoutta ja teeskentelemättömyyttä. Silti dikotomia säilyy ja eläin toimii välineenä, jonka kautta yritämme hahmottaa, mitä itse olemme.