Ihan kuin normaalit

Jos oikein muistan, en ole koskaan halunnut naimisiin. Alaluokilla pojat olivat yök ja ajatus tytön naimisesta oli vieras. Myöhemminkin kun tulin toisiin aatoksiin, en kyennyt ymmärtämään, miksi minun pitäisi hakea oikeutusta rakkaudelleni avioitumalla. Mukana oli tietenkin myös nuoren radikaalin ennakkoluuloa perinteitä kohtaan. Myöskin ajatus siitä, että tietty ihmissuhde elämässäni – tai yleensä ottaen ihmisten elämässä – on niin tärkeä ja ensisijainen, että sen pitää lain ja läheisten silmissä olla erityisessä asemassa, tuntui hölmöltä. Pohjimmiltaan ajattelin avioliiton olevan osa heterojärjestystä, jonka perusyksikkö naisen ja miehen muodostama perhe on.

Viime viikolla ylioppilaslehti kirjoitti määräneutraalista avioliitosta otsikolla ”Tahdon naida monta”. Minun silmissäni radikaaliksi keskustelun avaukseksi tarkoitettu juttu näyttäytyi vähän muuna.

Supuolentutkija Gayle Rubin kirjoittaa klassikkoartikkelissaan seksin hierarkioista. Rubinin mukaan erilaiset seksin muodot asettuvat janalle, jonka toisessa päässä on hyvä ja hyväksytty ja toisessa paha ja paheksuttu seksi. Äärimmäisen hyvää on heteroseksuaalinen lisääntymiseen tähtäävä, pyyteetön ja avioliitossa tapahtuva seksi, äärimmäisen pahaa taas eri ikäisten välinen seksi tai lajirajat ylittävä seksi. Tässä arvojärjestyksessä esimerkiksi homoseksuaalisella seksillä ei ole yksiselitteistä paikkaa; lapsiperheellisen lesboparin seksi ja homomiesten polygaminen puskaseksiä arvotetaan hyvin eri tavoin. Yleensä ottaen hyvän seksin ominaisuuksia ovat yksiavioisuus, heteroseksuaalisuus, pyyteettömyys ja vähäinen ikäero. Hyvän ja pahan seksin välinen raja tai seksin muotojen asettuminen janalle ei ole pysyvää vaan jatkuvassa muutoksessa. Esimerkiksi tietyt homoseksuaalisuuden muodot ovat muuttuneet hyväksytymmiksi viime vuosikymmeninä. Rubinin mukaan siirtymät eivät kuitenkaan muuta hierarkista rakennettava vaan tiettyjen seksin muotojen muuttuminen hyväksytymmäksi tuottaa uuden marginaalin, uusien paheksuttujen joukon.

Ylioppilaslehden juttu pyrki vakuuttamaan lukijansa siitä, että useamman hengen liitossa eletään ihan normaalia elämää. Polygamiset ovat perhekeskeisiä, suhteet eivät välttämättä ole avoimia, seksiä ei harrasteta lasten edessä ja erityisesti kyse ei ole pedofiliasta tai lajirajat ylittävästä seksistä. Ei liene sattumaa, että jyrkin ero halutaan tehdä juuri paheksituimpiin seksin muotoihin.

En ole aikaisemmin täysin ymmärtänyt, mitä Rubin tarkoittaa uuden marginaalin luomisella. Nyt luulen tajuavani. Samalla, kun Ylioppilaslehti pyrkii normalisoimaan polygamisen avioliiton, se tulee samalla marginalisoineeksi muita seksin muotoja ja vahvistaneeksi niiden kyseenalaista asemaa. Polygamisuus on ihan ok, koska sen harjoittajat ovat muuten ihan kuin kaikki perusjampat. Samaa taktiikkaa on käyttänyt esimerkiksi homojen oikeusliike. Valtavirtakeskustelussa homoseksuaalisuudesta tällainen taktiikka on edelleen tavallinen. Homot ovat ok, koska ovat ihan kuin heterot. Sukupuolineutraalin avioliiton voi hyväksyä huoletta, koska se ei johda polygamiseen avioliittoon. Tullakseen hyväksytyksi on hyväksyttävä valtavirtakulttuurin tavat ja normit. Samalla, kun osasta homoseksuaalisesta tai polygamisesta seksistä tulee hyväksyttävämpää, toiset seksin muodot työnnetään yhä marginaalimpaan.

Lopuksi täytyy vielä kysyä, miksi juuri avioliitto? Täytyykö meidän hakea suhteillemme oikeutusta vanhasta ja konservatiisesta instituutiosta ja sisällyttää sen piiriin aina uusi suhteiden muotoja? Osittain kyse on varmasti siitä, millaiset vaatimukset ovat helposti esitettävissä ja tunnistettavissa. Kuitenkin voimakkaasti lainsäädäntöön ja tunnustamiseen liittyvät vaatimukset, peittävät näkyvistä vaikeammin muotoiltavia päämääriä ja vaatimuksia. Lisäksi ne koskettavat vain tiettyä joukkoa ihmisistä.

Mitä edellinen oli tarkoittavinaan? Sitä, että samaan aikaan, kun käytämme energiamme sukupuoli tai määräneutraalin avioliiton ajamiseen, kaupunkien järjestyssääntöjen tasolla tapahtuvat muutokset voivat mennä kokonaan ohitse. Samaan aikaan, kun ilmapiiri ei-heteroseksuaalista seksiä kohtaan muuttuu näennäisesti sallivammaksi lakimuutosten myötä, kaupungin tasolla kehitys voi olla täysin päinvastaista. Tästä hyvänä esimerkkinä on taannoinen päätös kieltää darkroomit Helsingissä. Harva edes ymmärsi, että kysymys koskettaa seksuaalisia oikeuksia, vaikka joillekin tämä kysymys oli relevantimpi kuin kysymys adoptio-oikeudesta. Lisäksi monet seksuaaliseen autonomiaan liittyvät ongelmat ovat aivan muulla kuin lain ja säädösten tasolla.

Oikea tapa olla homo

Katsoin juuri Älä kerro äidille -sarjan loppuun (eng. Queer as folk). Koska olen edelleen ihastunut enkä osaa päästää irti, katson nyt ekstroja. Niissä käsitellään muun muassa sarjan aiheuttamaa keskustelua. Tää on just niin tätä!

Sarja aiheutti alkaessaan televisiossa ison kohun muun muassa rohkeiden seksikohtausten vuoksi, joissa toinen osapuoli oli alaikäinen. Sarjan myös arvosteltiin vahvistavan (epätosia) stereotypioita homomiesten arjesta. Sillä eiväthän homomiehet ole oikeasti feminiinisiä, eivätkä nai ympäriinsä ja biletä kaikkia iltoja. Ja etenkään aikuiset homomiehet eivät harrasta seksiä alaikäisten kanssa! Sehän on laitonta. Ekstrassa itsensä homoksi määrittelevä mies vakuutti omasta ja ystäväpiirinsä kokemuksesta käsin esitetyn kuvan epätodeksi. Hän piti pöyristyttävänä sitä, että sarja vahvistaa streotyyppistä ja virheellistä kuvaa homomiesten elämästä.

Usein kun käydään kamppailua homojen oikeuksien laajenemisesta tai argumentoidaan homouden olevan ok, vakuutetaan, että homot ovat ihan samanlaisia kuin heterotkin, heillä vain sattuu olemaan parisuhteita samaa sukupuolta olevien kanssa. Tällaisessa argumentaatiossa sellaiset homot, jotka eivät ole tai tahdo olla kuin heterot, marginalisoidaan. Osa homoista voi päästä normaalin piiriin, mutta samaan aikaan toinen joukko jätetään ulkopuolelle. Tällaista toimintaa queer-liike ja -teoria arvostelee. Queer näkökulmasta ei-heteroseksuaalisten ei pidä pyrkiä sulautumaan heteronormiin tai hakea heterokulttuurin hyväksyntää.

En tunne manchesteriläistä homokulttuuria, en siis osaa sanoa, onko sarjan kuva tosi. Tosin en myöskään usko tosiin ja epätosiin representaatioihin. Representaatiot eivät kuvaa yhteiskuntaa tai ilmiötä suoraan, vaan niihin vaikuttavat ne tavat, joilla merkityksellistämme yhteiskuntaa tai ilmiötä. Lisäksi, kun kyse on fiktiivisesta sarjasta, edes lähtökohtana ei ole todellisuuden kuvaus. Representaatioilla on myös tuottava luonne; ne muokkaavat sitä miten käsitämme maailman ja sen ilmiöt. Ne siis sekä kuvaavat että tuottavat todellisuutta yhtä aikaa. Olipa siis Älä kerro äidillen esittämä representaatio tosi tai ei, sen tuottamassa kuvassa on paljon hyvää. Vaikka tietenkin se on vain yksi kuva.

Vaikka en mä sarjasta ensisijaisesti reprsentaation takia tykäänyt, vaan hyvien hahmojen, jännän juonen ja oli ne pojat myös aika kuumia.