Seksiä ja sukupuolia

Jokaisella tulee olla oikeus haluamaansa sukupuolen ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Käsitys kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta pitää yllä sukupuolien ja seksuaalisuuksien välistä hierarkiaa ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät sovi tähän käsitykseen. On luotava tilaa moninaisuudelle ja kunnioitettava jokaisen seksuaalista ja sukupuolista itsemääräämisoikeutta.

– Vasemmiston tavoiteohjelma 2010

Jako kahteen vastakkaiseen sukupuoleen on yksi yhteiskuntamme keskeisimmistä jaoista. Suunnilleen ensimmäinen asia, johon vastaantulevassa ihmisessä kiinnitämme huomiota, on tämän sukupuoli. Ja jos emme saa siitä selvää, asia jää häiritsemään. Jako homo- ja heteroseksuaalisuuteen pohjautuu sukupuolijakoon. Sukupuolijaon keskeisyys tekee kysymyksen seksuaalisesti suuntautumisesta tärkeäksi, vai minkä muun takia sillä olisi mitään väliä, ketä kukakin tykkään panna tai minkä vuoksi muuten rakentaisimme identiteettiämme seksuaalisen maun ympärille? Vaikka Päivi Räsänen homofobisine mielipiteineen alkaakin olla vähemmistössä, kulttuurissamme heteroseksuaalisuus nähdään edelleen normina ja harvoin tätä edes pidetään ongelmana. Valitettavan usein keskustelu jää siihen, että kunhan homoille taataan samat oikeudet ja kunhan heitä suvaitaan, kaikki on ok. Harvoin kyseenalaistetaan seksuaali- ja sukupuolijaon mielekkyyttä. Kuten ylläoleva lainaus sanoo, kuitenkin lopulta jako ja siihen sisältyvä hierarkia, tuottaa tilanteen, jossa on tarpeellista keskustella samoista oikeuksista ja suvaita.

Sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden ahtaus ei ole yhdentekevä kysymys. Jokainen on varmasti kohdanneet epämiellyttäviä tilanteita sen vuoksi, että hänen on oletettu toimivan tietyllä tavalla tai näyttävän tietynlaiselta sukupuolensa vuoksi. Naiset kärsivät siitä, että mies ja miehinen on hierarkiassa ylempänä ja nainen ja naisinen on vähämpiarvoista ja poikkeus. Systeemi on suorastaan väkivaltainen niiden osalta, jotka eivät mahdu normaalin rajoihin: esimerkiksi ei-heteroseksuaaleille ja transsukupuolisille. Oma itsensä on oikeutettava jatkuvasti, toisaalta selitettävä, toisaalta varottavasta pitämästä liikaa numeroa. Myös se mikä on normaali parisuhde ja oikea ja hyväksytty tapa harrastaa seksiä määritellään normatiivisesti, ja selittelemään, piilottelemaan ja häpeämään joutuvat kaikki, jotka harrastavat normin vastaista seksiä. Asiaa ei auta se, että puolustettaessa vähemmistöjen oikeuksia, keskeinen argumentti on samuus. Homoille kuuluvat samat oikeudet kuin heteroille, koska homot ovat ihan samanlaisia ihmisiä, elävät ihan samanlaisissa suhteissa, viettävät samanlaista arkea ja haluavat samoja asioita kuin heterot. Saadakseen yhdenvertaisen aseman, vähemmistöjen on tultava samanlaisiksi. Ja samalla taas uusi ryhmä ihmisiä työnnetään marginaaliin.

Tämän lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat saavat myös pelätä konkreettisesti turvallisuutensa puolesta, etenkin kun rasistinen ja homofobinen liikehdintä näyttää olevan kasvussa.

Olemme tuskin pääsemässä sukupuolesta eroon lähitulevaisuudessa. Eikä sukupuoli tai varsinkinkaan seksuaalisuus ole vain negatiivinen asia. Oma ja toisten sukupuolen ilmaisu ja sukupuolinen ruumis ovat niitä asioita, joista saamme nautintoa. Ruumis kiihottaa ja kiihottuu, sukupuolen ilmaisut saavat meidät haluamaan. Ei ole väärin nauttia omasta ja toisten sukupuolesta. Pyrkimyksenä ei tule olla harmaa neutraalius vaan ruumiiden moninaisuus, jossa tiukat normit eivät määritä ilmaisun keinoja tai halun kohteita.

Ja miten tähän päästään? Vaikka lainsäädäntö ei ratkaise kaikkea, perusasioiden on oltava kunnossa: avioliiton tulee olla mahdollinen parin sukupuolista riippumatta. Lisäksi transsukupuolisuuden hoitokäytännöt tulee ottaa kriittiseen tarkasteluun. Onko välttämätöntä, että juridinen sukupuoli on sidottu tiettyihin ulkoisiin sukupuolipiirteisiin? On ihmisoikeusloukkaus, että, että sukupuolen vaihtamisen edellytyksenä on steriiliys. Koulu on keskeinen kasvatuspaikka ja siksi koulussa pitäisi tarjota tietoa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Enkä tällä tarkoita kaikkien vähemmistöjen listaamista, vaan sitä, että sukupuoli- ja seksuaalijako otettaisiin kriittiseen tarkasteluun ja annettaisiin eväitä oman olemisen ja halujen tunnusteluun ja tunnistamiseen.

Lopulta vallankumous tapahtuu kuitenkin alhaalta päin. Tekemällä naurettavaksi ja tekemällä sukupuolta väärin, voimme osoittaa kuinka keinotekoisesta jaosta on kyse ja kuinka se pysyäkseen yllä vaatii jatkuvaa tekemistä. En halua kieltää biologiaa vaan sanoa, että myös biologia saa merkityksensä kulttuurissa. Ei ole mitenkään itsestään selvää ja välttämätöntä, että juuri sukupuolta määrittävät biologiset piirteet saavat kulttuurissamme niin suuren painoarvon.

Ihan kuin normaalit

Jos oikein muistan, en ole koskaan halunnut naimisiin. Alaluokilla pojat olivat yök ja ajatus tytön naimisesta oli vieras. Myöhemminkin kun tulin toisiin aatoksiin, en kyennyt ymmärtämään, miksi minun pitäisi hakea oikeutusta rakkaudelleni avioitumalla. Mukana oli tietenkin myös nuoren radikaalin ennakkoluuloa perinteitä kohtaan. Myöskin ajatus siitä, että tietty ihmissuhde elämässäni – tai yleensä ottaen ihmisten elämässä – on niin tärkeä ja ensisijainen, että sen pitää lain ja läheisten silmissä olla erityisessä asemassa, tuntui hölmöltä. Pohjimmiltaan ajattelin avioliiton olevan osa heterojärjestystä, jonka perusyksikkö naisen ja miehen muodostama perhe on.

Viime viikolla ylioppilaslehti kirjoitti määräneutraalista avioliitosta otsikolla ”Tahdon naida monta”. Minun silmissäni radikaaliksi keskustelun avaukseksi tarkoitettu juttu näyttäytyi vähän muuna.

Supuolentutkija Gayle Rubin kirjoittaa klassikkoartikkelissaan seksin hierarkioista. Rubinin mukaan erilaiset seksin muodot asettuvat janalle, jonka toisessa päässä on hyvä ja hyväksytty ja toisessa paha ja paheksuttu seksi. Äärimmäisen hyvää on heteroseksuaalinen lisääntymiseen tähtäävä, pyyteetön ja avioliitossa tapahtuva seksi, äärimmäisen pahaa taas eri ikäisten välinen seksi tai lajirajat ylittävä seksi. Tässä arvojärjestyksessä esimerkiksi homoseksuaalisella seksillä ei ole yksiselitteistä paikkaa; lapsiperheellisen lesboparin seksi ja homomiesten polygaminen puskaseksiä arvotetaan hyvin eri tavoin. Yleensä ottaen hyvän seksin ominaisuuksia ovat yksiavioisuus, heteroseksuaalisuus, pyyteettömyys ja vähäinen ikäero. Hyvän ja pahan seksin välinen raja tai seksin muotojen asettuminen janalle ei ole pysyvää vaan jatkuvassa muutoksessa. Esimerkiksi tietyt homoseksuaalisuuden muodot ovat muuttuneet hyväksytymmiksi viime vuosikymmeninä. Rubinin mukaan siirtymät eivät kuitenkaan muuta hierarkista rakennettava vaan tiettyjen seksin muotojen muuttuminen hyväksytymmäksi tuottaa uuden marginaalin, uusien paheksuttujen joukon.

Ylioppilaslehden juttu pyrki vakuuttamaan lukijansa siitä, että useamman hengen liitossa eletään ihan normaalia elämää. Polygamiset ovat perhekeskeisiä, suhteet eivät välttämättä ole avoimia, seksiä ei harrasteta lasten edessä ja erityisesti kyse ei ole pedofiliasta tai lajirajat ylittävästä seksistä. Ei liene sattumaa, että jyrkin ero halutaan tehdä juuri paheksituimpiin seksin muotoihin.

En ole aikaisemmin täysin ymmärtänyt, mitä Rubin tarkoittaa uuden marginaalin luomisella. Nyt luulen tajuavani. Samalla, kun Ylioppilaslehti pyrkii normalisoimaan polygamisen avioliiton, se tulee samalla marginalisoineeksi muita seksin muotoja ja vahvistaneeksi niiden kyseenalaista asemaa. Polygamisuus on ihan ok, koska sen harjoittajat ovat muuten ihan kuin kaikki perusjampat. Samaa taktiikkaa on käyttänyt esimerkiksi homojen oikeusliike. Valtavirtakeskustelussa homoseksuaalisuudesta tällainen taktiikka on edelleen tavallinen. Homot ovat ok, koska ovat ihan kuin heterot. Sukupuolineutraalin avioliiton voi hyväksyä huoletta, koska se ei johda polygamiseen avioliittoon. Tullakseen hyväksytyksi on hyväksyttävä valtavirtakulttuurin tavat ja normit. Samalla, kun osasta homoseksuaalisesta tai polygamisesta seksistä tulee hyväksyttävämpää, toiset seksin muodot työnnetään yhä marginaalimpaan.

Lopuksi täytyy vielä kysyä, miksi juuri avioliitto? Täytyykö meidän hakea suhteillemme oikeutusta vanhasta ja konservatiisesta instituutiosta ja sisällyttää sen piiriin aina uusi suhteiden muotoja? Osittain kyse on varmasti siitä, millaiset vaatimukset ovat helposti esitettävissä ja tunnistettavissa. Kuitenkin voimakkaasti lainsäädäntöön ja tunnustamiseen liittyvät vaatimukset, peittävät näkyvistä vaikeammin muotoiltavia päämääriä ja vaatimuksia. Lisäksi ne koskettavat vain tiettyä joukkoa ihmisistä.

Mitä edellinen oli tarkoittavinaan? Sitä, että samaan aikaan, kun käytämme energiamme sukupuoli tai määräneutraalin avioliiton ajamiseen, kaupunkien järjestyssääntöjen tasolla tapahtuvat muutokset voivat mennä kokonaan ohitse. Samaan aikaan, kun ilmapiiri ei-heteroseksuaalista seksiä kohtaan muuttuu näennäisesti sallivammaksi lakimuutosten myötä, kaupungin tasolla kehitys voi olla täysin päinvastaista. Tästä hyvänä esimerkkinä on taannoinen päätös kieltää darkroomit Helsingissä. Harva edes ymmärsi, että kysymys koskettaa seksuaalisia oikeuksia, vaikka joillekin tämä kysymys oli relevantimpi kuin kysymys adoptio-oikeudesta. Lisäksi monet seksuaaliseen autonomiaan liittyvät ongelmat ovat aivan muulla kuin lain ja säädösten tasolla.

Perustuloa ja eroon tarhauksesta

Vasemmistoliiton puoluekokous päättyi tänään. Kolmen päivän kokouksessa hyväksyttiin poliittinen tavoiteohjelma seuraavalle viidelle vuodelle ja valittiin henkilöt puolueen johtoon. Tiivistäen voi sanoa, että henkilövalinnat olisivat voineet mennä nuoren uudistuvan vasemmiston kannalta paremminkin, mutta että tavoiteohjelmasta sen sijaan tuli aika hyvä.

Ensinnäkin Vasemmisto hyväksyi linjauksen perustulosta, johon tärkeä askel on nykyisten tukimuotojen yhtenäistäminen korottamalle ne 750 euroon. Vasemmistoa niin usein vaivaavan (palkka)työn korostamisen lisäksi perustulon yhteyteen tuli myös tärkeä kirjaus siitä, kuinka perustulo lisää vapautta, neuvotteluvoimaa ja mahdollistaa palkkatyön ulkopuolisen työn ja elämän muodot. Toinen tärkeä linjaus koskee turkistarhausta; ohjelman mukaan tarhauksesta on luovuttava. Sitä, että kanta ydinvoimaan on kielteinen, tuskin tarvitsee edes mainita.

Tietoyhteiskunta-asioista paremmin perillä olevien mukaan myös tähän teemaan liittyvät linjaukset ovat hyviä ja puolueista radikaaleimpia, ellei Piraatteja lasketa. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä suurissa puolueissa näissä teemoissa ollaan pihalla ja toimitaan lähinnä anti-piratismin sanomaa julistavien tekijänoikeuksista hyötyvien firmojen lobbauksen varassa. Löytyy ohjelmasta hyviä linjauksia myös muun muassa ympäristöasioista ja kapitalismiakin kritisoidaan.

Minua kuitenkin lämmittävät lopulta perustulon lisäksi eniten queer-poliittiset linjauksesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Muotoilemassani lisäyksessä todetaan:

Jokaisella tulee olla oikeus haluamaansa sukupuolen ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Käsitys kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta pitää yllä sukupuolien ja seksuaalisuuksien välistä hierarkiaa ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät sovi tähän käsitykseen. On luotava tilaa moninaisuudelle ja kunnioitettava jokaisen seksuaalista ja sukupuolista itsemääräämisoikeutta.

Uskallan väittää, että myös tässä ollaan puolueista radikaaleimmilla linjoilla. Tarvetta tällaiselle linjaukselle on, sillä valitettavan monet hahmottavat sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja niiden toteuttamiseen ja ilmaisuun liittyvät asiat naiivisti suvaitsevaisuuskysymyksinä. Ajatellaan, että maailma on onnellinen ja kiva paikka, kunhan kaikki oppivat iloitsemaan erilaisuudesta. Sukupuolijärjestelmään liittyvät hierarkiat ja normaalin ja toivottavan kautta tapahtuva vallankäyttö jäävät näkemättä.

Ohjelman johtoajatuksena on uuden ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion rakentaminen. Ihmisten puolesta päättämisen sijaan Vasemmisto tukee ihmisten kamppailuja heidän oman elämänsä autonomian puolesta tarkoittipa tämä säädyllisen toimeentulon takaamista, kohtuuhintaista asuntoa tai vapautta pakottavista sukupuolimääreistä. Osittaisesta sillppuisuudesta ja avoimeksi jäävistä kysymyksistä huolimatta ohjelmasta hahmottuu kuva siitä, millaista maailmaa ollaan tavoittelemassa ja siinä maailmassa on paljon hyvää.

Entä ne henkilövalinnat? Missä kaikki kritiikki? Vähän kriittisemmän puheenvuoron voit lukea vaikka Vallankumouksen hedelmistä.

Oikea tapa olla homo

Katsoin juuri Älä kerro äidille -sarjan loppuun (eng. Queer as folk). Koska olen edelleen ihastunut enkä osaa päästää irti, katson nyt ekstroja. Niissä käsitellään muun muassa sarjan aiheuttamaa keskustelua. Tää on just niin tätä!

Sarja aiheutti alkaessaan televisiossa ison kohun muun muassa rohkeiden seksikohtausten vuoksi, joissa toinen osapuoli oli alaikäinen. Sarjan myös arvosteltiin vahvistavan (epätosia) stereotypioita homomiesten arjesta. Sillä eiväthän homomiehet ole oikeasti feminiinisiä, eivätkä nai ympäriinsä ja biletä kaikkia iltoja. Ja etenkään aikuiset homomiehet eivät harrasta seksiä alaikäisten kanssa! Sehän on laitonta. Ekstrassa itsensä homoksi määrittelevä mies vakuutti omasta ja ystäväpiirinsä kokemuksesta käsin esitetyn kuvan epätodeksi. Hän piti pöyristyttävänä sitä, että sarja vahvistaa streotyyppistä ja virheellistä kuvaa homomiesten elämästä.

Usein kun käydään kamppailua homojen oikeuksien laajenemisesta tai argumentoidaan homouden olevan ok, vakuutetaan, että homot ovat ihan samanlaisia kuin heterotkin, heillä vain sattuu olemaan parisuhteita samaa sukupuolta olevien kanssa. Tällaisessa argumentaatiossa sellaiset homot, jotka eivät ole tai tahdo olla kuin heterot, marginalisoidaan. Osa homoista voi päästä normaalin piiriin, mutta samaan aikaan toinen joukko jätetään ulkopuolelle. Tällaista toimintaa queer-liike ja -teoria arvostelee. Queer näkökulmasta ei-heteroseksuaalisten ei pidä pyrkiä sulautumaan heteronormiin tai hakea heterokulttuurin hyväksyntää.

En tunne manchesteriläistä homokulttuuria, en siis osaa sanoa, onko sarjan kuva tosi. Tosin en myöskään usko tosiin ja epätosiin representaatioihin. Representaatiot eivät kuvaa yhteiskuntaa tai ilmiötä suoraan, vaan niihin vaikuttavat ne tavat, joilla merkityksellistämme yhteiskuntaa tai ilmiötä. Lisäksi, kun kyse on fiktiivisesta sarjasta, edes lähtökohtana ei ole todellisuuden kuvaus. Representaatioilla on myös tuottava luonne; ne muokkaavat sitä miten käsitämme maailman ja sen ilmiöt. Ne siis sekä kuvaavat että tuottavat todellisuutta yhtä aikaa. Olipa siis Älä kerro äidillen esittämä representaatio tosi tai ei, sen tuottamassa kuvassa on paljon hyvää. Vaikka tietenkin se on vain yksi kuva.

Vaikka en mä sarjasta ensisijaisesti reprsentaation takia tykäänyt, vaan hyvien hahmojen, jännän juonen ja oli ne pojat myös aika kuumia.

Tisseistä

Uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Vesi oli kylmää, muttei kohmettavan kylmää ja kaiken kaikkiaan uiminen oli tähän mennessä tämän kesän paras asia. En tietenkään ollut varautunut uimiseen, joten uin alusvaatteisillani. Koska rintsikat olivat uinnin jälkeen märät, olin loppupäivän ilman. Tulin ajatelleeksi paljon tissejä, koska ne pomppivat ja hiertyivät.

Tissit ovat merkillinen asia. Naisella pitää olla sellaiset, mieluiten aika isot. Ei kuitenkaan liian isot. Niitä kuuluu näyttää, muttei kuitenkaan kokonaan. Sen perusteella miten paljon rintojaan esittelee on oikeutettua tehdä päätelmiä ihmisestä. Liika esilletuominen tarkoittaa, että on tyrkky tai kuten yläastelaiset suoraan sanovat huora. Myös tissien liikkumista ja muotoa kuuluu kontrolloida. Rintaliiveillä tissit tuetaan pystyyn, push-upeilla vielä vähän enemmän. Rinnat eivät saa hölskyä ja pomppia hillitsemättömästi. Rintaliivejen käyttämättömyyttä joutuu perustelemaan, elleivät rinnat ole pienet.

Vaikka rintojen tulee olla isohkot niiden isonnuttamiseen liittyy jotain väärää. Tai miksi muuten rintojen isonnukset synnyttävät sellaisia otsikoita? Iltapäivälehtien lisäksi rintojen suurentaminen on vaikea asia myös feministeille, jotka näkevät rintojen aseman miesten katseiden kohteena ongelmallisena. Feministit ovat myös ihmetelleet sitä, miten reaktiot ovat niin kovin erilaisia silloin, kun hyvin lattarintainen henkilö suurennuttaa rintansa ”normaaleiksi” verrattuna siihen, kun jo alunperin ”normaalin” rintava henkilö suurentaa omiaan entisestään.

Rintojen pienentäminen tai poistattaminen taas ovat harvoin esillä. Pienentäminen ymmärretään sellaisessa kontekstissa, jossa suuret rinnat häiritsevät fyysisesti elämää. Poistamista tuntuu olevan vaikea ymmärtää meidän kaksijakoisessa sukupuolijärjestelmässämme. Mikseivät tissit voisi olla vain tissit, niin kuin kädet ovat ihan vain kädet? Tahdon tissini takaisin.

Sukupuoli sosiaalisena konstruktiona

Luulen viimeinkin käsittäneeni, mitä postmodernit feministiset ajattelijat tarkoittavat sanoessaan, että sukupuoli – myös biologinen – on sosiaalinen konstruktio.

Pointti lähtee ajatuksesta, että todellisuus tuppaa järjestymään dikotomisesta, ja että sanoilla on merkitys suhteessa siihen mitä ne eivät ole. Nainen ja mies ovat dikotomisessa suhteessa toisiinsa ja sana nainen saa merkityksensä miehen negaationa. Nainen on sitä mitä mies ei ole. Feministit kuitenkin kieltävät jaon biologisen pohjan ja argumentoivat, että kysymys sukupuolesta on ensisijaisesti diskurssiivinen ei materiaalinen tai sosiaalinen. Aikaisemmin, minulle on aina jäänyt epäselväksi, mitä tämä oikestaan tarkoittaa, koska onhan naisillä keskimäärin vagina ja miehillä penis, eikä siitä pääse mihinkään. Mutta eivät postmodernistit yritäkään kieltää erojen olemassaoloa vaan kyse on siitä, että ”yhteiskunta luo miehen ja naisen kategoriat tekemällä meidät tietoisiksi ja liittämällä suuren merkityksen tiettyihin anatomisiin piirteisiimme” (”..society creates the categories of ’man’ and ’woman’ by making us aware of, and attaching great importance to particular features of our anatomy..”). Toisin sanoen vaginan ja peniksen ei tarvitsisi olla merkittäviä eroja. Tältä kannalta jaottelu biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen muuttuu merkityksettömäksi. Feminiinisiksi tai maskuliinisiksi merkityksellistetyt ominaisuudet voivat olla sosiaalisia tai biologisia, mutta sillä ei ole väliä, koska yhtä kaikki se, että merkityksellistämme ne sukupuolen mukaan on sosiaalinen konstruktio.

Näin ollen sosiaalinen konstruktionismi ei ota kantaa siihen, onko miesten ja naisten välillä jotain myötäsyntyisiä eroja, se ei yksinkertaisesti ole kiinnostava kysymys. Saman voisi varmaan laajentaa koskemaan seksuaalisuutta. Muistan jonkun joskus kommentoineen, että väite, jonka mukaan heteroseksuaalisuudessa ei olisi mitään luonnollista on naurettava. Ja onhan se jos asian ymmärtää niin, että ellei ihmisiä olisi sosiaalistettu toimimaan heteroseksuaalisesti, naiset ja miehet eivät tuntisi seksuaalista vetoa toisiinsa. Moinen väite lienee melkoista ihmisen korottamista muun luonnon ja biologiansa yläpuolelle. Mutta, uskoisin, että tuossa väitteessä on kyse samasta kuin sukupuolen kohdalla: se että pidämme ihmisen seksuaalisia mieltymyksiä tärkeänä erona, on sosiaalinen konstruktio. Vaikka heteroseksuaalinen seksi olisikin jonkinlainen biologinen tavallisuus, siitä ei voida johtaa heteroseksuaalisuuden (joitain satoja vuosia vanhan käsitteen) luonnollisuutta.

Toisen oivalluksen tarjoili sama kirja. Ei ole pakko valita puoltaan. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi erilaisten feminismien välillä. Allekirjoitan konstruktionistisen maailmanymmärryksen, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että pelkkä kielen ja diskurssien tasolla pysytteleminen ei riitä. Jos ongelmiin halutaan puuttua ja muutosta saada aikaan, on kyettävä sanomaan jotain myös materiaalisesta maailmasta. Samoin materiaalista maailmaa ei voida jättää ottamatta huomioon, sillä se luo aika konkreettisesti puitteita toiminnallemme. Lisäksi suhteellisten, paikallisten ja erityisten teorioiden lisäksi on kyettävä yleistämään, vaikka silloin tarkkuus kärsisikin, muutoin on vaarana, että vallankäyttö ja sorto pelkistyvät paikallisiksi ilmiöiksi eikä niiden yleisempää luonnetta huomata. Mutta siis, kuulemma nykyisenä trendinä on postmodernien ja varhaisempien teorioiden ja käsitteiden yhdisteleminen. Teos myös osoitti, että jako liberaalifeminismin, radikaalifeminismin, sosialistisen feminismin ja postmodernin feminismin (ja muiden) välillä ei todellakaan ole kovin selvärajainen. Mutta jos pitäisi valita olisin postmoderni tai radikaalifeministi. Netissä pitäisi olla testi tätä varten, varmaan onkin.

Nämä oivallukset minulle tarjosi Valerie Brysonin ”Feminist Political Theory” -teos. Monipuolinen ja selkeä johdanto aiheeseen, etenkin jos varhaisempi feministinen ajattelu (ennen 1960-l) kiinnostaa.