Kyllä päiväkodeille ja Latte-äideille

juokse villi lapsi
Meidän lapsemme tapa kehittää omaa tahtoaan on kapinoida nukkumaan mennessä. ”Tänään ei nukuta,” ”Kerro vielä yksi satu.” Sitten vuorotellen hypitään ja maataan sängyssä, juoksennellaan pitkin kämppää ja hypitään päällä – viime iltoina sellaiset puolitoista tuntia. Toisaalta, kun kyse on lapsesta, jonka kanssa ensimmäiset kaksi vuotta nukkuminen ylipäätään oli vaikeaa, kaikenlaista on oppinut kestämään. Päiväkodissa tämä samainen lapsi nukkuu kuin enkeli. Ylipäätään päiväunten nukkuminen ilman tissiä onnistui vasta päiväkodissa ja pitkän poissaolon päiväkodista huomaa siitä, että kaikenlaiset rutiinit sujuvat huonommin. Nyt kun olemme viettäneet viikon sairastaen kotona, minulta on kysytty viimeisen viiden päivän ajan ”mihin me tänään mennään.” Lapsi selvästi tylsistyy kotonaan, vaikka olemme ulkoilleetkin viimepäivinä, ettemme tulisi täällä ihan hulluiksi. Pitkän kotijakson jälkeen (nelipäiväisen päiväkotiviikon vuoksi näitä tulee) lapsi yleensä lähtee innokkaana päiväkotiin. Siellä ovat kaverit, tärkeät aikuiset ja omat jutut.

Viimeisen puolen viikon ajan nukahtaminen on tosiaan ollut meillä todella vaikeaa. Ehkä se taas siitä, kun pääsee päiväkotiin. Jännitin päiväkodin alkua, kuten varmaan jokainen vanhempi. Tuntui vaikealta antaa oma lapsi vieraiden ihmisten hoitoon moneksi tunniksi päivässä. Enää ihmiset eivät ole vieraita eikä minua jännitä. Tiedän, että lapseni saa rakastavaa ja yksilöllistä hoitoa turvallisessa yhteisössä. Päiväkoti on myös tärkeä kumppani joskus vaikealta tuntuvassa kasvatushommassa. Enkä nyt tuon kaksivuotiaan kohdalla edes tarkoita kasvatuksella kuin suurin piirtein sitä, että päivät sujuvat ilman suurempia tappeluita ja parkuja, pettymyksiin löytyy lohtu ja oma tahto saa kehittyä turvallisesti. Päiväkodin rutiinit, viisaat aikuiset ja toisten lasten esimerkki auttavat valtavasti tässä hommassa.

Lasten kasvattaminen tiiviin ydinperheen sisällä on luonnotonta. Valtaosan ihmiskunnan historiaa lapset ovat kasvaneet yhteisöissä. Se lienee kaikille helpompaa. Aina on syli, johon lapsen istuttaa, kun tarvitsee omat kädet vapaaksi, omia turhautumisiaan ei tarvitse käsitellä yksin ja lapsenkaan tahto, pettymykset, huomion ja rakkauden kaipuu eivät suuntaudu vain yhteen tai kahteen aikuiseen. Kapitalistisessa palkkatyöyhteiskunnassa perheet on eristetty omiin asuntoihinsa ja vastuu lasten kasvattamisesta on ennen kaikkea vanhemmilla. Siitäkin huolimatta, että lapset ja heidän kasvattamisensa on yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämätöntä työtä. Julkinen päivähoito on syntynyt tarpeesta saada naisten työvoima tehokkaammin palkkatyömarkkinoiden käyttöön. Ja kuntien ja valtion taloudessa se valitettavan usein näyttäytyy vain kulueränä. Ajatus palkkatyöstä ainoana hyväksyttävänä syynä lapsen päivähoidolle istuu syvässä. Jopa niin syvässä, että vanhemmat saattavat vähän häpeillä, kun käyvät kaupassa ennen kuin hakevat lapsen päiväkodista. Myös Sipilän hallitukselle vain palkkatyö oikeuttaa päivähoidon: subjektiivinen oikeus päivähoitopaikkaan aiotaan lakkauttaa ja hoito-oikeutta rajata niiltä perheiltä, joissa toinen vanhempi on kotona hoitamassa toista lasta tai työttömyyden vuoksi. Tämä tarkoittaa lisää byrokratiaa, leimaavaa tarveharkintaa ja lasten pompottelua ryhmästä toiseen sekä perheiden arjen vaikeutumista. Vähintään yhtä järkyttävä on päätös kasvattaa päiväkotien ryhmäkokoja. Erityisesti yhdistettynä yleistyvään puolipäivähoitoon (jossa olevat lapset ovat henkilöstömitoituksen näkökulmasta puolikkaita) tämä tarkoittaa katastrofaalisen suuria ryhmiä. Tiedämme varmaan kaikki, että jo nykyisellään monissa kunnissa päiväkodit pullistelevat ja henkilöstömitoitukset paukkuvat ”väliaikaisesti”. Lapsi tarvitsee jatkuvuutta, rakkautta, yksilöllistä hoitoa ja turvallisen yhteisön, eivätkä nämä voi toteutua parin aikuisen ohjaamassa jättiryhmässä.

Lapsella on oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Tutkimukset kertovat, että erityisesti tästä hyötyvät vaikeammista lähtökohdista (lue: huonommin keskiluokkaiseen normiin sopivista) ponnistavat lapset. Välillä minulle on kuitenkin epäselvää, mitä halutaan, kun halutaan ”laadukasta varhaiskasvatusta”. Halutaanko paremmin yhteiskuntaan ja tulevaan koululaitokseen sopeutuvia lapsia? Näyttäytyykö kotihoito jotenkin huonompana kuin ammattilaisten tarjoama ja mistä näkökulmasta? Oli miten oli, yksinään varhaiskasvatuksen vaatimus ei riitä. Eikä myöskään vaatimus päivähoidosta naisten työssäkäynnin mahdollistajina. Yhteiskunnan tarjoama päivähoito tulee nähdä tapana, jolla tasaamme lasten kasvatuksesta aiheutuvaa vastuuta ja taakkaa siinä kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan ja ydinperheinstituution tuottamassa historiallisesti erikoisessa tilanteessa, jossa lasten kasvatusvastuu on ennen kaikkea pienillä eristetyillä perheyksiköillä. Yhteiskuntaa ei ole kovin pitkään olemassa ilman lapsia. Yhteiskunta muokkaa ja hyödyntää lapsia monin tavoin päiväkodeissa ja kouluissa saadakseen heistä mahdollisimman hyvää käyttöainesta. Yhteiskunta kannustaa naisia lisääntymään ja kontrolloi sitä, millaisia mahdollisuuksia perheillä on hoitojärjestelyiden suhteen. Yhteiskunta pakottaa meidät kaikki palkkatyöhön. Tässä tilanteessa on vähintäänkin reilua vaatia, että se tarjoaa vastineeksi päiväkoteja, joissa lapset saavat rakkautta ja aikaa. Ihan riippumatta siitä, ovatko lasten vanhemmat sillä välin palkkatyössä vai kirjoittavatko blogitekstejä lattea juoden.

PS. Vain kaksi kättä –mielenosoitus vaatii stoppia ryhmäkokojen kasvattamiselle keskiviikkona 10.6. klo 18 Helsingissä, Tampereella, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä ja Hämeenlinnassa. Ei leikata lapsilta! #eilaikata #vainkaksikatta

Politiikan suunta muuttuu kaduilla

Lapsilisät ja opintotuki irrotetaan indeksistä, päiväkotien ryhmäkokoja kasvatetaan, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luovutaan, päiväkotimaksuja nostetaan, työttömyystuista, vanhempainrahasta ja korkeakoulutuksesta leikataan, kehitysyhteistyötä ja ympäristönsuojelua ajetaan alas. Hyvätuloisten verotusta ei kiristetä ja perintövero laskee. En ole edes jaksanut lukea kaikkea, positiivisia yllätyksiä hallitusohjelma ei juurikaan sisällä. Ei ole vaikea nähdä, että hallitus on päättänyt maksattaa laman laskun ennen kaikkea pienituloisilla ja tavallisella keskiluokalla. Kovimman iskun kokee koulutus, josta sekä Sipilä että Stubb lupasivat olla leikkaamatta. Kieroin temppu on ay-liikkeen kiristäminen lisäleikkauksien uhalla elinkeinoelämän sanelemaan työntekijöiden asemaa kurjistavaan yhteiskuntasopimukseen. Leikkaukset kohdistuvat rankimmin pienituloisiin, mutta yhdessä yhteiskuntasopimukseen kaavailtujen työajan pidennysten kanssa, on selvää, että maksajana on suuressa määrin myös tavallinen keskiluokka. Sen sijaan suurituloiset kantavat kortensa kekoon maksamalla vähemmän perintöveroa.

Jos 1990-luvun laman jälkeen uusliberaaliin talousajatteluun ja oikeistolaiseen ideologiaan pohjaavaa kulukuripolitiikkaa on toteutettu vähin äänin ja hivuttamalla, nyt ideologia ja sen hyötyjät ja häviäjät ovat selvästi näkyvillä. Tässä lieneekin se ainoa hyvä asia, jota uudesta hallituksesta voi sanoa. Ja tähän on laitettava toivo. Sillä toivoa on. Tarvitaan ruohonjuuritason liikehdintää yhdistettynä vahvaan parlamentaariseen oppositioon ja taistelevaan ay-liikkeeseen. Kaikissa voimantunnoissaankin uusi hallitus pelkää seuraavia vaaleja ja joutuu taltuttamaan erimielisyyksiä keskenään ja kunkin puolueen sisällä. Tähän rakoon on iskettävä.

Vaikka leikkausten vastustaminen on reaktiivista politiikkaa, se voi kuitenkin synnyttää jotain uutta. Sen kautta voi ottaa keskustelua haltuun ja tuottaa uusia vastakkainasetteluja. Jokainen menestyvä poliittinen liike tarvitsee vihollisen ja vastakkainasetteluja, joiden varaan rakentaa. Leikkausten vastaisen liikehdinnän tulee ottaa haltuun puhe eliitistä. Ja osoittaa kuinka talouseliitti ja oikeistolainen poliittinen eliitti mediaeliitin tukemana tekevät enemmistön etujen vastaista politiikkaa. Eliitin vastustamista ei voi jättää vain harhaisille perussuomalaisille, joille prekaarit tietotyöläiset muodostavat kansasta vieraantuneen eliitin.

Mielenosoituksia ja lakkoja tullaan varmasti lähivuosina näkemään. Se, mitä tarvitaan, on yhteistyö ja kamppailujen kytkeminen osaksi suurempaa kokonaisuutta. Ympäristöjärjestöt osoittivat toimintakykynsä keräämällä muutamassa päivässä satojen tuhansien nimien adressin ympäristöministeriön puolesta. Liikkeet, joita voisi löyhästi nimittää leikkauspolitiikan vastaisiksi, ovat erillään ja keskittyneet yksittäiskysymyksiin. Opiskelijaliikkeestä feministisiin liikkeisiin kaikkien tulisi miettiä, mitä saavutetaan jos jokainen keskittyy puolustamaan vain omia resurssejaan tilanteessa, jossa politiikan suuri linja on, että kaikilta leikataan. Tasa-arvoista yhteiskuntaa tavoitteleville liikkeille tulisi olla selvää, että vaikka omia resursseja saataisiin puolustettua, kokonaisuutena yhteiskunta muuttuu eriarvoisemmaksi ja jakaantuneemmaksi, ellei politiikan suuntaa muuteta.

Erityisesti haluan peräänkuuluttaa opiskelijaliikettä pohtimaan vaikuttamisstrategiaansa. Itse olen toiminut sekä ruohonjuuritason opiskelijaliikkeessä että ylioppilaskunnassa. Siitä huolimatta, että yliopistolla on ollut enemmän ruohonjuuritason liikehdintää kuin monessa muussa paikassa ja että ylioppilaskunnilla on kohtuulliset resurssit edunvalvontaan, tappiot ovat seuranneet toisiaan. Opiskelijaliike on korkeintaan onnistunut viivyttämään huononnuksia. Viimeksi ennen vaaleja ylioppilaskunnat keräsivät koulutuslupauksia vaaliehdokkailta ja hallitusneuvottelujen aikana reippaat aktiivit ovat seisseet päivittäin Smolnassa. Silti juuri koulutukseen kohdistetaan suurimmat säästöt, etenkin opintotukeen, joka on ollut yksi liikkeen vaikuttamisen kärjistä. Olisiko aika vaihtaa strategiaa? Pitäisikö ottaa kärjekkäämmät keinot käyttöön? Pitäisikö hankkia liittolaisia? Olisiko aika tunnustaa, että niin kauan kuin uusliberaali oikeistopolitiikka on hegemonisessa asemassa, opiskelijoiden asema tulee huononemaan? En tiedä vastauksia, mutta toivon että näitä kysymyksiä pohditaan ennen kuin enää yhtään hyväntuulista vaikuttamiskampaan polkaistaan käyntiin.

Yhdessä vahvan parlamentaarisen opposition ja ay-liikkeen kanssa liikkeemme voi muuttaa politiikan suunnan tai vähintään torjua joitakin huononnuksia. Eurooppalaisittain vastarinta nousee ja myös talouspolitiikan suunnan haastavat puolueet menestyvät. Suomessa valtaosa taloustieteilijöistä pitää leikkauspolitiikkaa taantumassa huonoimpana mahdollisena vaihtoehtona. Yhteiskuntatieteilijät ovat vuosia varoitelleet eriarvoistavan politiikan seurauksista. Nämä tutkijat pitää ottaa mukaan liikkeisiin ja hyödyntää heidän asiantuntemustaan. Pitää ottaa oppia Espanjan, Kreikan ja Britannian liikehdinnästä ja miettiä mikä toimii täällä. Pitää katsoa mihin tilanne kehittyy. Taantuman syventyessä, työttömyyden kasvaessa ja nuorten syrjäytyessä, tilanne voi kehittyä hyvinkin räjähdysherkäksi. Silloin meidän pitää pystyä osoittamaan vakuuttavammat vastakkainasettelut kuin äärioikeisto tarjoaa.

Eroon hyvinvointivaltiosta

Pari viikkoa sitten luin Pontus Purokurun jutun Hyvinvointivaltio alas ja ärsyynnyin. Vioistaan huolimatta hyvinvointivaltio tarjoaa tai on ainakin tarjonnut valtavat määrät hyvää: kohtuuhintaiset päiväkodit, ilmaisen kouluruuan, vanhempainvapaat, työttömyysturvan, terveyspalvelut, leikkipuistot ja vanhainkodit. Se on hoitanut alkoholisteja ja mielenterveysongelmaisia. Se ei ole sitä mitä ennen ja 1980-luvun kukoistuksen päivinäänkin se oli vain luokkakompromissi. Mutta kuitenkin, onhan se puolustamisen arvoinen, eikö? Eikö hyvinvointivaltion tuhon vaatiminen pelaa juuri oikeistolaisen leikkauspolitiikan pussiin, ajattelin.

Vasemmistolaiset rakastavat hyvinvointivaltiota tai sen ideaa. Ajatusta universaaleista julkisesti tuotetuista palveluista, joita kaikki käyttävät ja joiden säilyttäminen on näin kaikkien intressi. Vaalilauseessaan Vasemmistoliitto halusi jälleenrakentaa hyvinvointivaltion. Mutta eikö hyvinvointivaltio ole myös kontrollia ja vallankäyttöä, kuten eräs asunnoton minulle huomautti? Teppo Eskelisen mukaan, huonossa asemassa olevien käsitys valtiosta on vahvan kielteinen. Eivätkä muiden mielikuvat ole välttämättä positiivisempia. Reino Nordin kommentoi Yle Kioskissa, että Vasemmiston kompastuskivi on vaatimus julkisista yhdenmukaisista palveluista ja epäluulo moninaisia yksityisten tahojen tuottamia palveluita kohtaan (kokonaisuutena kritiikki oli osin kohtuutonta ja virheellistä, mutta tavoitti silti palan olennaista). Vähintäänkin valtio on abstrakti asia ja hyvivointivaltio (tai oikeistolainen versio hyvinvointiyhteiskunta) tarkoittaa julkisessa keskustelussa niin monia asioita, ettei siitä ole politiikan tavoitteeksi. Kaikki puolueet puolustavat hyvinvointivaltiota. Sen käsittäminen, mitä kukin tällä tarkoittaa, vaatiikin jo melkoista perehtymistä. Vasemmiston tulisikin puhua vähemmän hyvinvointivaltiosta ja enemmän siitä, millä tavoin hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturva tulee järjestää.

Puhutaan siitä, että tahdomme maksuttomat ja yhdenvertaiset palvelut, joilla ei tavoitella voittoa. Voitontavoittelun kieltäminen on tärkeä vaatimus ja tavoittaa todellisen ristiriidan: pääoman edun ja ihmisten hyvinvoinnin välisen. Kilpailu hyvinvointibisneksessä on kovaa ja suuryrtykset laskevat, kuinka suuria markkinapotentiaaleja peruspalveluiden tuotannosta löytyy. On selvää, että suuryrityksen intresseissä ei ole ihmisten hyvinvointi vaan voitto. Ja on kyseenalaista subventoida yksityistä hyvinvointibisnestä julkisilla varoilla. Lisäksi yksityistämiskehitys kulkee käsikädessä kehityksen kanssa, jossa kustannuksia siirretään asiakkaille ja luodaan palveluita, joista on maksettava vähän ekstraa. Esimerkiksi palveluseteli perustuu tähän. Voitontavoittelun kieltämiseen tähtäävä linja asettaa rajat, sille millä asioilla on sallittua tehdä voittoa. Toisaalta se ei luo vastakkainasettelua julkisen ja kolmannen sektorin tai pienyrittäjän harjoittaman palvelutuotannon välille. Sen sijaan, että vasemmisto pelkää yksityisten toimijoiden harjoittamaa palvelutuotantoa, tulisi miettiä, miten sitä voisi tukea. Ihmisten itsemääräämisoikeuden ja toimijuuden vahvistamisen näkökulmasta vasemmiston pitäisi tervehtiä ilolla projekteja, joissa ihmiset pyrkivät tuottamaan palveluita itselleen tai läheisilleen omista lähtökohdistaan. Tai kun yhdistys tuottaa jäsenistönsä tarpeidenmukaista palvelua, jollaisen tarpeesta julkisella sektorilla ei olla edes tietoisia. Tietenkin tämän on kuljettava käsikädessä sen kanssa, että kunnan tuottamille palveluille taataan riittävät resurssit. Lisäksi käyttäjien on päästävä vaikuttamaan myös julkisten palveluiden sisältöön. Tällaisen toiminnan voi nähdä osana ”yhteistämistä”, yksityistämisen vastakohtaa. Käsittääkseni yhteistämisen tarkoituksena on rakentaa markkinoiden ulkopuolista elämää, joka voisi jopa mahdollistaa kasvupakosta luopumisen ja ekologisesti kestävän elämäntavan.  Mutta tästä ymmärrän melko vähän. Kuitenkin kamppailua peruspalveluiden yksityistämisestä kapitalistisille markkinoille käydään tässä ja nyt.

Hyvinvointivaltio on muutakin kuin palveluita. Paljon kontrollia ja vallankäyttöä liittyy sosiaalietuuksiin, erityisesti toimeentulotukeen, johon yhä useampi pienituloinen joutuu turvautumaan perusturvan jälkeenjääneisyyden, asumisen korkean hinnan tai riittämättömän palkan vuoksi. Maksuttomien, yhdenvertaisten ja voittoatuottamattomien palveluiden lisäksi tulee vaatia toimeentulonturvaa, joka huomioi prekaarin elämän epävarmuuden, vähentää kontrollia ja lisää ihmisten vapautta ja toiminnan mahdollisuuksia. Riittävän suuri perustulo olisi hyvä alku.

Sen lisäksi, että valtio käyttää suunnatonta määrittelyvaltaa elämäämme, tarkkailee, kontrolloi ja pakottaa, valtioon on rakennettu myös sisään ulossulkeminen. Valtio koostuu kansalaisista ja rajoista, joilla toisia rajataan ulos. Fyysisten rajojen sisäpuolella rajaukset jatkuvat hyvinvointivaltion rakenteissa. Oletko sisällä vai ulkona määräytyy muun muassa sen mukaan, kauanko olet maassa oleskellut, mistä tulet, millaisella luvalla maassa oleskelet ja mikä on työsuhteesi kesto ja tyyppi. Lisäksi palkkasi suuruus määrää, onko sinulla oikeus tuoda perheesi mukanasi. Puhe yhdenvertaisista palveluista antaa mahdollisuudet avata oikeuksia turvaan ja palveluihin myös nykyisellään ulkopuoliseksi määriteltyjen suuntaan. Lisäksi yhdenvertaisuus pitää sisällään paitsi sen, että samojen palveluiden oltava saatavilla tulotasosta tai työmarkkina-asemasta riippumatta, myös sen, että palveluiden on kohdeltava yhdenvertaisesti ja syrjimättömästi kaikkia riippumatta sellaisista omainaisuuksista kuin sukupuoli tai sen ilmaisu, seksuaalinen suuntautuminen, etnisyys tai toimintakyky. Yhdenvertaisuus sisältää myös sen, että erilaisten ryhmien erilaiset tarpeet on huomioitava ja tarjottava palveluita, jotka mahdollistavat kaikille täysivaltaisen osallisuuden.

PS.
Tämän tekstin tarkoituksena ei ollut sanoa, miksi Vasemmistoliitto hävisi vaalit. Vaikka uskonkin, että ympäripyöreä hyvinvointivaltiopuhe ei ainakaan edistänyt voittoa, syitä on monia ja niitä on jo analysoitu ansiokkaasti muualla.

Äidit töihin! – Kotihoidontuesta ja työstä

Eilen kaatui hallituksen ns. perhepaketti, joka sisälsi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen ja kotihoidontuen jakamisen molemmille vanhemmille. Tähän sopii olla tyytyväinen. Uudistuksia perusteltiin säästöillä (päivähoito-oikeus) ja tasa-arvolla (kotihoidontuki). Päivähoito-oikeudesta koituvat säästöt olisivat olleet niin pieniä, että on helppo nähdä uudistus ideologisena pyrkimyksenä pois universaaleita palveluita tarjoavasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja kohti yhä suurempaa tarveharkintaisuutta. Päälle liimatut perusteet päivähoidon ”väärinkäytöstä” taas ovat puppua. Kotihoidontuen jakamisella taas ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, koska todennäköisesti vain harvat miehet hyödyntäisivät ei-ansiosidonnaista etuutta. Kun sen vaikutuksesta sanotaan syntyvän työpaikkoja, ollaan jäljillä jakamisen todellisista syistä. Juhana Vartiainen ilmaisi pyrkimykset ainakin kiitettävän suoraan:

vartiainen

Minulla on toivomus tulevalle hallituksella. Toivon, ettei perhepolitiikkaa tehdä työvoimapoliittisista lähtökohdista.

Minulla on myös toinen toivomus: toivon, ettei tasa-arvon nimissä tehdä ideologista politiikkaa, joka ohittaa perheiden arjen ja vaikeuttaa sitä kohtuuttomasti. Tämän toivomuksen kohdistan erityisesti Vihreille nuorille ja opiskelijoille (Vino), jotka ottivat kantaa kotihoidontuen lakkauttamisen puolesta. Tosin samansuuntaisia kantoja on muillakin feministisiksi julistautuvilla tahoilla. Vinon mukaansa kotihoidontuki voidaan lakkauttaa, jos vanhempainvapaissa siirrytään 6+6+6 –malliin, jossa toinen vanhempi voi käyttää korkeintaan kaksi kuuden kuukauden mittaista jaksoa. Siis nykyisestä mallista, jossa lasta voi hoitaa kotona yhteiskunnan tukemana (joskin naurettavan pienellä rahalla) 3-vuotiaaksi, siirryttäisiin malliin, jossa yhteiskunta tukee kotihoitoa vajaa 1,5-vuotiaaksi tai vain 11-kuukauden ikään, mikäli toinen vanhempi syystä tai toisesta ei käytä korvamerkittyä kuuden kuukauden vanhempainvapaataan. Näin siis olettaen, että vapaa alkaisi nykyiseen tapaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa.

Kannatan 6+6+6-mallia, mutta esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä tai piittaamattomuutta perheiden arkea kohtaan. Se osoittaa myös, ettei yksikään kannanottoa hyväksynyt ole hoitanut vähän huonommin nukkuvaa lasta. Se on silkkaa ideologista liberaalifeminismiä, joka ei ymmärrä luokkaeroja ja jolle naisten palkkatyösuhteiden ulkopuolella harjoittama hoiva on ennen kaikkea ongelma.

Aloitan arjesta. Lyhimmillään lasta siis voisi hoitaa kotona alle vuoden. Totta kai kaikki toivovat, että molemmat vanhemmat käyttävät omat jaksonsa, mutta aina on perheitä, joissa tämä ei ole mahdollista. Vuoden ikäinen lapsi saattaa vielä herätä useamman kerran yössä, usein nimenomaan tissille. Meidän lapsemme heräsi päiväkodin alkaessa puolitoistavuotiaana keskimäärin kerran yössä, enkä suoraan sanoen tiedä olisiko minusta ollut kokopäiväiseen palkkatyöhön (opiskelu antoi enemmän joustoa). Tietenkin voimme laittaa kaikki alle 1-vuotiaina unikouluun itkemään ja oppimaan nukkumaan, mutta ihanko tosiaan tahdomme kasvattaa lapsiamme kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan vaatimusten mukaan? En tahdo sanoa, mikä on oikea ikä päivähoidon aloittamiselle, se riippuu lapsesta ja hoitomuodosta. Kolmen vuoden maagiseen rajaan en usko, mutta väitän, että osalle lapsista vuoden ikä on liian aikaisin. Se voi johtua lapsen luonteesta tai vaikkapa siitä, että nukkuminen on niin epäsäännöllistä, että puolena päivistä hoitoon on raahattava umpiväsynyt lapsi, joka ei kuitenkaan isossa ryhmässä pääse nukkumaan ennen kuin on päiväuniaika.

Vaikka lapsi nukkuisi ja olisi reipas, päiväkoti ja kahdenkaan aikuisen palkkatyö, ei ole pienen lapsen (ja mahdollisesti muiden isompien lasten kanssa) kevyttä. Yksi keino helpottaa arkea on hoitaa pienintä lasta vähän pidempään kotona. Jos perheiden jaksamisesta ollaan huolissaan, tuskin on järkevää yhä kiristää perheiden arkea. Vaikka kotona olokin voi olla raskasta, silloin on kuitenkin paremmin aikaa pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Lisäksi yksivuotiaan päivät venyvät helposti pitkiksi, kun Suomessa tunnetusti tehdään vain vähän osa-aikatyötä. Vaikka yksivuotias päivähoidossa viihtyisikin, isossa – tai pienemmässäkin – ryhmässä toimiminen on raskasta lapselle, joka vasta harjoittelee vuorovaikutusta ja jossa aikuisen syli on jaettava monen lapsen kanssa.

Se siitä arjesta. Rakenteellisemmalla tasolla esitys on ongelmallinen monessa mielessä. Sen tarkoituksena on lisätä työntekoa. Paitsi nyt kun niitä töitä ei ole juuri tarjolla. Tilanteessa, jossa työttömyys on jo korkeaa, sen voidaan nähdä pelaavan Vartiaisen ja kumppaneiden pussiin. Työvoiman tarjontaa lisäämällä kotihoidontuen leikkauksen, ansiosidonnaisen lyhentämisen ja ns. osallistavan sosiaaliturvan kautta, halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Ei siksi, että Suomessa olisi työvoimapula – päinvastoin työttömyys on kasvussa – vaan koska näin Vartiaisen tapaan ajatellaan voitavan alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja, kun työntarjonnan lisääminen, sosiaaliturvan heikentäminen ja työvoimapoliittisen kontrollin kiristäminen huonontavat työntekijöiden neuvotteluasemaa. Kotihoidontuen ja pienten lasten äitien tapauksessa kyse on naisvaltaisten, usein matalapalkkaisten alojen palkkakehityksestä ja työehdoista. Ihanko tosissaanko tämä on feminististä politiikkaa? Se, synnyttääkö politiikka lainkaan työpaikkoja, on lisäksi hyvin kyseenalaista. Feministeiksi itseään kutsuvien tulisi suhtautua varauksella tasa-arvon nimissä tehtävään työvoimapolitiikkaan. Esimerkiksi Ruotsissa työlinjapolitiikan, jonka keskiössä on työn tarjonnon lisääminen edellä kuvailluin keinoin, lyö kättä feministien kanssa ja hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu kotinhoidontuen lakkauttaminen. Myös Ruotsissa kotihoidontukea pidetään ansana naisille, vaikka sen käyttö on Ruotsissa hyvin vähäistä – vain 2,5% lapsista hoidetaan kotihoidontuella. Osittain lukua selittänee se, että Ruotsissa pienten lasten äideistä osa-aikatöitä tekee 40%.

Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta lisää naisiin kohdistuvaa kontrollia kaventamalla niitä valinnanmahdollisuuksia, joita perheillä ja – hoitovastaan ollessa edelleen ennen kaikkea naisille – äideillä on lastenhoidon järjestämisen suhteen. Kysymys kotihoidontuesta on myös luokkakysymys. Ensinnäkin siinä mielessä, että sen matala taso synnyttää köyhyyttä niissä perheissä, joissa molempien puolisoiden tulot ovat pienet. Sitä myös käytetään enemmän pienituloisemmissa perheissä ja näin ollen pitkän tukijakson jälkeinen pitkittynyt työttömyys on myös yhteydessä luokkaan. Sen lopettaminen on luokkakysymys, sillä sen synnyttämä kontrolli kohdistuu ennen kaikkea pieni- ja keskituloisiin perheisiin. Pienituloisessa perheessä matalakin kotihoidontuki on välttämätön elämisen kannalta ja sen poistaminen pakottaa molemmat vanhemmat – puhumattakaan yksinhuoltajista – töihin. Sen sijaan hyvätuloisissa perheissä muutaman satasen kotihoidontuki on merkityksettömämpi ja elämä on järjestettävissä niin, että toinen vanhempi hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Lisäksi työvoimatoimiston kontrolli kohdistuu aivan erilailla kouluttamattomiin, etenkin nuoriin, työntekijöihin kuin korkeakoulutettuihin.

Viimeisenä kotihoidontuen lopettaminen pyrkii sopeuttamaan yhä suuremman osan väestöä yhä suuremman osan elämäänsä palkkatyöhön. Etenkin kun työelämä muuttuu vain kiireisemmäksi, epävarmemmaksi ja työehdot huononevat, tarvitaan mahdollisuuksia paeta sitä. Tähänhän perustulokin – jota Vinokin kannattaa – tähtää, mahdollisuuteen valita palkka- tai muunlainen työ tai jopa täysi joutilaisuus. Sen sijaan vanhemmat eivät saisi tehdä kotona työtä, joka on yhteiskunnan jatkumisen kannalta täysin välttämätöntä, koska se ei sovi tasa-arvoideologiaan. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on yhteiskunnan perusta, se on ihmiselämän perusta. Laajemmin erilaiset hoivan muodot ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Siihen verrattuna palkkatyö on varsin keinotekoinen rakennelma. Onkin absurdia, että yhteiskunnassamme juuri hoiva näyttäytyy ongelmana. Se on tasa-arvo-ongelma, kun sitä tehdään palkatta kotona ja se on menoerä, kun sen hoitaa julkinen valta. Hoiva on myös sukupuolikysymys. Edelleen suurimman osan hoivatyöstä sekä kotona että palkattuna tekevät naiset. Kun hoiva nähdään ongelma, nähdään myös naisten tavat elää ja toimia ongelmina. Ratkaisuksi tarjotaan naisten elämän muuttamisen enemmän miesten elämän kaltaiseksi. Kun miehet on sopeutettu hyvin palkkatyöhön, täytyy naisiltakin tukkia ne pienetkin aukot, joiden kautta edes hetkellinen pako on ollut mahdollinen. Tässä yhtälössä isille kiintiöity puolen vuoden hoitovapaa ei paljon lämmitä.

Ymmärrän tasa-arvopoliittisen huolen eikä tieto korkeakoulujettujen naisten pätkätöiden yleisyydestä paljon naurata kohta kolmekymppistä, vastavalmistunutta, töitä hakevaa yhden lapsen äitiä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että tähän ongelmaan puututaan vaikeuttamalla perheiden arkea ja kaventamalla valinnanmahdollisuuksia etenkin, kun niin paljon muutakin on tehtävissä. Ensinnäkin 6+6+6-malli joustavasti toteutettuna. Toiseksi vanhemmuuden kustannusten tasaus työnantajien kesken. Kolmenneksi turhien pätkätöiden tekeminen kannattamattomaksi työnantajalle esimerkiksi pätkätyölisän kautta. Neljänneksi kotihoidontuen nostaminen tasolle, jolla tulee toimeen. Lähdetäänkö näistä, sen sijaan että revitään tasa-arvoa lasten, äitien ja isien selkänahoista? Ja ennen kaikkea, muistetaan, että feministisen politiikan edellytys on, että niitä ihmisiä, jota kulloinenkin asia kaikkein suorimmin koskettaa on kuunneltava tarkkaan. Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta ohittaa tylysti vanhempien kokemukset ja tarpeet.