Synnyttäminen on feministinen kysymys

Perjantaina juhlittiin yksiä vanhempia ja niiden vauvaa. Puhuttiin ihan vähän synnyttämisestä, mutta silti jäin miettimään juuri sitä. Ensinnäkin aiheen politisoiminen on vaikeaa, kun useimmat tietävät asiasta niin vähän. Ei meille ainakaan koulussa koskaan opetettu mitään synnyttämisestä, vaikka kyse on ihmiselämälle hyvin keskeisestä toiminnosta, jossa vielä ruumis toimii hämmystyttävän tarkoituksenmukaisesti. Neuvolassakin kerrottiin aika vähän.

Myöskään sukupuolentutkimuksen opinnoissa ei sanottu halaistua sanaa synnyttämisestä. Vaikka suurta osaa naisia koskettavana asiana, jolla on hyvinkin väkivaltainen historia, sen luulisi olevan feminismille keskeinen aihe. Väkivaltaisella historialla viittaan etenkin sairaaloitumisvaiheeseen, jossa synnyttäjä nähtiin potilaana, jonka kuului maata aloillaan ja jolle rutiininomaisesti suoritettiin sellaisia toimenpiteitä kuin välilihan leikkaukset, peräruiskeet, vulvan ajelu ja desifiointi. Edelleenkään synnyttäjän itsemääräämisoikeuden toteutuminen ei ole mitenkään itsestään selvää ja edelleen synnyttäjä nähdään usein toimenpiteiden kohteena ja potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Luulisi, että synnytystoimintaan kohdistuvat leikkaukset, joiden esimerkiksi Kätilöliitto on pelännyt johtavan lisääntyviin synnytysten käynnistyksiin ja jopa ajastuksiin (jotka tuottavat rajuja synnytyksiä ja uusia interventioita), tuottaisivat jotain reaktioita feministisissä ja naisjärjestöissä. Mutta ei.

Myöskään feministinen teoria, ainakaan se butlerilainen sukupuolen performatiivisuutta korostava suuntaus, joka oli kuuminta hottia opiskeluaikanani, ei tarjoa yhtään mitään liittyen synnyttämiseen tai raskauteen. Nykyisin puhutaan kai enemmän ruumiillisuudesta, en tiedä mitä se tarkoittaa ja tarjoaako parempia välineitä.

Ennen kaikkea synnyttäminen on suomalaisille feministeille vaikea aihe, koska kyse on eroista. Tasa-arvohan on sitä, että kaikki voivat olla ja tehdä mitä haluavat, että sukupuoli ei määritä, etenkään se mikä on jalkojen välissä. Mutta sitten on ne muutamat jutut, joissa fysiologiset erot juurikin määrittävät. Synnyttäminen on biologisessa mielessä naisspesifi aihe eikä tasa-arvo vaatimukseksi riitä samanlaisuus. Mikä on tasa-arvoinen synnytys? Mitä on tasa-arvo raskauden ja imetyksen suhteen? Syrjimättömyys on itsestään selvä lähtökohta, mutta se ei riitä. Synnytys vie syvälle feministiseen keskusteluun asiantuntijuudesta, kokemuksesta, lääketieteen ja (nais)potilaan suhteesta sekä ennen kaikkea itsemääräämisoikeudesta. Feministeillä ja synnyttäjillä on sata mielipidettä siitä, mikä on hyvä synnytys. Yhteinen lähtökohta voisi löytyä itsemääräämisoikeudesta. Periaatteen tasolla synnyttäjän itsemääräämisoikeus on vahva. Käytännön tasolla tiedon puute, sairaalarutiinit ja asiantuntijavalta sekä lisääntyvässä määrin resurssien puute estävät sen toteutumisen.

Kuten kätilö Eliisa Karttunen on sanonut, ”Synnytys on hetki, jolloin nainen voidaan murskata pieniksi palasiksi tai rikkinäinen ihminen voidaan tehdä eheämmäksi”. Synnytyksen tulisi olla feminismin ydinkysymyksiä ja suomalaisen naisliikkeen tulisi nousta barrikadeille synnytyksiin kohdistuvien leikkausten vuoksi. Hiljaista on. Älkää siis ihmetelkö, jos en aina jaksa olla niin innoissani palkkatasa-arvosta. Onhan se kiva tulla toimeen, mutta se ei riitä, ellen voi luottaa, että jokaista siskoani kohdellaan kunnioittaen yhdellä elämän tärkeimmistä hetkistä: synnyttäessä.

Hyvää kunnioita -synnytystä viikkoa! Työtä on vielä edessä.

Äidit töihin! – Kotihoidontuesta ja työstä

Eilen kaatui hallituksen ns. perhepaketti, joka sisälsi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen ja kotihoidontuen jakamisen molemmille vanhemmille. Tähän sopii olla tyytyväinen. Uudistuksia perusteltiin säästöillä (päivähoito-oikeus) ja tasa-arvolla (kotihoidontuki). Päivähoito-oikeudesta koituvat säästöt olisivat olleet niin pieniä, että on helppo nähdä uudistus ideologisena pyrkimyksenä pois universaaleita palveluita tarjoavasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja kohti yhä suurempaa tarveharkintaisuutta. Päälle liimatut perusteet päivähoidon ”väärinkäytöstä” taas ovat puppua. Kotihoidontuen jakamisella taas ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, koska todennäköisesti vain harvat miehet hyödyntäisivät ei-ansiosidonnaista etuutta. Kun sen vaikutuksesta sanotaan syntyvän työpaikkoja, ollaan jäljillä jakamisen todellisista syistä. Juhana Vartiainen ilmaisi pyrkimykset ainakin kiitettävän suoraan:

vartiainen

Minulla on toivomus tulevalle hallituksella. Toivon, ettei perhepolitiikkaa tehdä työvoimapoliittisista lähtökohdista.

Minulla on myös toinen toivomus: toivon, ettei tasa-arvon nimissä tehdä ideologista politiikkaa, joka ohittaa perheiden arjen ja vaikeuttaa sitä kohtuuttomasti. Tämän toivomuksen kohdistan erityisesti Vihreille nuorille ja opiskelijoille (Vino), jotka ottivat kantaa kotihoidontuen lakkauttamisen puolesta. Tosin samansuuntaisia kantoja on muillakin feministisiksi julistautuvilla tahoilla. Vinon mukaansa kotihoidontuki voidaan lakkauttaa, jos vanhempainvapaissa siirrytään 6+6+6 –malliin, jossa toinen vanhempi voi käyttää korkeintaan kaksi kuuden kuukauden mittaista jaksoa. Siis nykyisestä mallista, jossa lasta voi hoitaa kotona yhteiskunnan tukemana (joskin naurettavan pienellä rahalla) 3-vuotiaaksi, siirryttäisiin malliin, jossa yhteiskunta tukee kotihoitoa vajaa 1,5-vuotiaaksi tai vain 11-kuukauden ikään, mikäli toinen vanhempi syystä tai toisesta ei käytä korvamerkittyä kuuden kuukauden vanhempainvapaataan. Näin siis olettaen, että vapaa alkaisi nykyiseen tapaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa.

Kannatan 6+6+6-mallia, mutta esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä tai piittaamattomuutta perheiden arkea kohtaan. Se osoittaa myös, ettei yksikään kannanottoa hyväksynyt ole hoitanut vähän huonommin nukkuvaa lasta. Se on silkkaa ideologista liberaalifeminismiä, joka ei ymmärrä luokkaeroja ja jolle naisten palkkatyösuhteiden ulkopuolella harjoittama hoiva on ennen kaikkea ongelma.

Aloitan arjesta. Lyhimmillään lasta siis voisi hoitaa kotona alle vuoden. Totta kai kaikki toivovat, että molemmat vanhemmat käyttävät omat jaksonsa, mutta aina on perheitä, joissa tämä ei ole mahdollista. Vuoden ikäinen lapsi saattaa vielä herätä useamman kerran yössä, usein nimenomaan tissille. Meidän lapsemme heräsi päiväkodin alkaessa puolitoistavuotiaana keskimäärin kerran yössä, enkä suoraan sanoen tiedä olisiko minusta ollut kokopäiväiseen palkkatyöhön (opiskelu antoi enemmän joustoa). Tietenkin voimme laittaa kaikki alle 1-vuotiaina unikouluun itkemään ja oppimaan nukkumaan, mutta ihanko tosiaan tahdomme kasvattaa lapsiamme kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan vaatimusten mukaan? En tahdo sanoa, mikä on oikea ikä päivähoidon aloittamiselle, se riippuu lapsesta ja hoitomuodosta. Kolmen vuoden maagiseen rajaan en usko, mutta väitän, että osalle lapsista vuoden ikä on liian aikaisin. Se voi johtua lapsen luonteesta tai vaikkapa siitä, että nukkuminen on niin epäsäännöllistä, että puolena päivistä hoitoon on raahattava umpiväsynyt lapsi, joka ei kuitenkaan isossa ryhmässä pääse nukkumaan ennen kuin on päiväuniaika.

Vaikka lapsi nukkuisi ja olisi reipas, päiväkoti ja kahdenkaan aikuisen palkkatyö, ei ole pienen lapsen (ja mahdollisesti muiden isompien lasten kanssa) kevyttä. Yksi keino helpottaa arkea on hoitaa pienintä lasta vähän pidempään kotona. Jos perheiden jaksamisesta ollaan huolissaan, tuskin on järkevää yhä kiristää perheiden arkea. Vaikka kotona olokin voi olla raskasta, silloin on kuitenkin paremmin aikaa pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Lisäksi yksivuotiaan päivät venyvät helposti pitkiksi, kun Suomessa tunnetusti tehdään vain vähän osa-aikatyötä. Vaikka yksivuotias päivähoidossa viihtyisikin, isossa – tai pienemmässäkin – ryhmässä toimiminen on raskasta lapselle, joka vasta harjoittelee vuorovaikutusta ja jossa aikuisen syli on jaettava monen lapsen kanssa.

Se siitä arjesta. Rakenteellisemmalla tasolla esitys on ongelmallinen monessa mielessä. Sen tarkoituksena on lisätä työntekoa. Paitsi nyt kun niitä töitä ei ole juuri tarjolla. Tilanteessa, jossa työttömyys on jo korkeaa, sen voidaan nähdä pelaavan Vartiaisen ja kumppaneiden pussiin. Työvoiman tarjontaa lisäämällä kotihoidontuen leikkauksen, ansiosidonnaisen lyhentämisen ja ns. osallistavan sosiaaliturvan kautta, halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Ei siksi, että Suomessa olisi työvoimapula – päinvastoin työttömyys on kasvussa – vaan koska näin Vartiaisen tapaan ajatellaan voitavan alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja, kun työntarjonnan lisääminen, sosiaaliturvan heikentäminen ja työvoimapoliittisen kontrollin kiristäminen huonontavat työntekijöiden neuvotteluasemaa. Kotihoidontuen ja pienten lasten äitien tapauksessa kyse on naisvaltaisten, usein matalapalkkaisten alojen palkkakehityksestä ja työehdoista. Ihanko tosissaanko tämä on feminististä politiikkaa? Se, synnyttääkö politiikka lainkaan työpaikkoja, on lisäksi hyvin kyseenalaista. Feministeiksi itseään kutsuvien tulisi suhtautua varauksella tasa-arvon nimissä tehtävään työvoimapolitiikkaan. Esimerkiksi Ruotsissa työlinjapolitiikan, jonka keskiössä on työn tarjonnon lisääminen edellä kuvailluin keinoin, lyö kättä feministien kanssa ja hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu kotinhoidontuen lakkauttaminen. Myös Ruotsissa kotihoidontukea pidetään ansana naisille, vaikka sen käyttö on Ruotsissa hyvin vähäistä – vain 2,5% lapsista hoidetaan kotihoidontuella. Osittain lukua selittänee se, että Ruotsissa pienten lasten äideistä osa-aikatöitä tekee 40%.

Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta lisää naisiin kohdistuvaa kontrollia kaventamalla niitä valinnanmahdollisuuksia, joita perheillä ja – hoitovastaan ollessa edelleen ennen kaikkea naisille – äideillä on lastenhoidon järjestämisen suhteen. Kysymys kotihoidontuesta on myös luokkakysymys. Ensinnäkin siinä mielessä, että sen matala taso synnyttää köyhyyttä niissä perheissä, joissa molempien puolisoiden tulot ovat pienet. Sitä myös käytetään enemmän pienituloisemmissa perheissä ja näin ollen pitkän tukijakson jälkeinen pitkittynyt työttömyys on myös yhteydessä luokkaan. Sen lopettaminen on luokkakysymys, sillä sen synnyttämä kontrolli kohdistuu ennen kaikkea pieni- ja keskituloisiin perheisiin. Pienituloisessa perheessä matalakin kotihoidontuki on välttämätön elämisen kannalta ja sen poistaminen pakottaa molemmat vanhemmat – puhumattakaan yksinhuoltajista – töihin. Sen sijaan hyvätuloisissa perheissä muutaman satasen kotihoidontuki on merkityksettömämpi ja elämä on järjestettävissä niin, että toinen vanhempi hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Lisäksi työvoimatoimiston kontrolli kohdistuu aivan erilailla kouluttamattomiin, etenkin nuoriin, työntekijöihin kuin korkeakoulutettuihin.

Viimeisenä kotihoidontuen lopettaminen pyrkii sopeuttamaan yhä suuremman osan väestöä yhä suuremman osan elämäänsä palkkatyöhön. Etenkin kun työelämä muuttuu vain kiireisemmäksi, epävarmemmaksi ja työehdot huononevat, tarvitaan mahdollisuuksia paeta sitä. Tähänhän perustulokin – jota Vinokin kannattaa – tähtää, mahdollisuuteen valita palkka- tai muunlainen työ tai jopa täysi joutilaisuus. Sen sijaan vanhemmat eivät saisi tehdä kotona työtä, joka on yhteiskunnan jatkumisen kannalta täysin välttämätöntä, koska se ei sovi tasa-arvoideologiaan. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on yhteiskunnan perusta, se on ihmiselämän perusta. Laajemmin erilaiset hoivan muodot ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Siihen verrattuna palkkatyö on varsin keinotekoinen rakennelma. Onkin absurdia, että yhteiskunnassamme juuri hoiva näyttäytyy ongelmana. Se on tasa-arvo-ongelma, kun sitä tehdään palkatta kotona ja se on menoerä, kun sen hoitaa julkinen valta. Hoiva on myös sukupuolikysymys. Edelleen suurimman osan hoivatyöstä sekä kotona että palkattuna tekevät naiset. Kun hoiva nähdään ongelma, nähdään myös naisten tavat elää ja toimia ongelmina. Ratkaisuksi tarjotaan naisten elämän muuttamisen enemmän miesten elämän kaltaiseksi. Kun miehet on sopeutettu hyvin palkkatyöhön, täytyy naisiltakin tukkia ne pienetkin aukot, joiden kautta edes hetkellinen pako on ollut mahdollinen. Tässä yhtälössä isille kiintiöity puolen vuoden hoitovapaa ei paljon lämmitä.

Ymmärrän tasa-arvopoliittisen huolen eikä tieto korkeakoulujettujen naisten pätkätöiden yleisyydestä paljon naurata kohta kolmekymppistä, vastavalmistunutta, töitä hakevaa yhden lapsen äitiä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että tähän ongelmaan puututaan vaikeuttamalla perheiden arkea ja kaventamalla valinnanmahdollisuuksia etenkin, kun niin paljon muutakin on tehtävissä. Ensinnäkin 6+6+6-malli joustavasti toteutettuna. Toiseksi vanhemmuuden kustannusten tasaus työnantajien kesken. Kolmenneksi turhien pätkätöiden tekeminen kannattamattomaksi työnantajalle esimerkiksi pätkätyölisän kautta. Neljänneksi kotihoidontuen nostaminen tasolle, jolla tulee toimeen. Lähdetäänkö näistä, sen sijaan että revitään tasa-arvoa lasten, äitien ja isien selkänahoista? Ja ennen kaikkea, muistetaan, että feministisen politiikan edellytys on, että niitä ihmisiä, jota kulloinenkin asia kaikkein suorimmin koskettaa on kuunneltava tarkkaan. Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta ohittaa tylysti vanhempien kokemukset ja tarpeet.

Odotusaika IV: Naisia pakkohoitoon?

Aina raskaus ei ole kiva asia. Halutunkin lapsen odottamiseen liittyy ristiriitaisia tunteita ja pelkoja. Oman kehon muutos voi tuntua raskaalta ja sikiö vieraalta. Ja sitten se huoli. Luulen, että jokainen raskaana oleva nainen tuntee huolta jossain vaiheessa. Mitä ultra paljastaa, syönkö tarpeeksi terveellisesti, mitä kun ensimmäisten viikkojen aikana vedin hirveät kännit, meneekö synnytyksessä kaikki hyvin?

Toista luokkaa on sellaisen naisen huoli, jolla itsellään on vakavia ongelmia, vaikkapa päihdeongelma. Melkein jokainen raskaana oleva nainen – siinä tapauksessa, että aikoo pitää lapsen – haluaa lopettaa päihteidenkäytön, mutta keinot ovat usein vähissä (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). Alkoholismi tai muu päihderiippuvuus ei ole yksinkertainen valintakysymys vaan sairaus, josta eroon pääseminen vaatii usein ammattimaista apua ja hoitoa. Keskustelu päihteitä käyttävistä raskaana olevista naisista on kuitenkin hyvin leimaavaa. Puhutaan päihdeäideistä, jotka ovat selvästi kakkosluokan äitejä ja naisia. Ratkaisuna ongelmaan sosiaali- ja terveysministeriö esittää raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten pakkohoitoa.

Keskustelu pakkohoidosta kulkee sivuraiteilla. Sellaiset teennäiset vastakkainasettelut kuin lapsen terveys vs. naisen oikeus käyttää päihteitä tai toisaalta abstraktisti vain naisen itsemääräämisoikeutta puolustavat kannat eivät tavoita oleellista. Käytännön tasolla pitäisi kysyä, onko laki toimiva ja tehokas tapa alkoholihaittojen ehkäisyyn, aiheutuuko siitä enemmän haittaa vai hyötyä? Periaatteen tasolla taas kysymys kuuluu, onko saavutettu hyöty suhteessa siihen, missä määrin yksilön perusoikeuksia rajoitetaan?

Sekä tutkijat että päihteitä käyttävien naisten kanssa työskentelevät suhtautuvat lakiin epäillen. Päihdeongelmaisten raskaana olevien naisten kanssa työskentelevät Päivi Viitanen-Marchegiano ja Anna Leppo suhtautuvat lakiin kriittisesti (Emilia Kukkala. Äitejä ilman etuliitettä. Tulva 2012:3). He pelkäävät siitä olevan enemmän haittaa kuin hyötyä. Sen myötä naisten kynnys kertoa päihdeongelmastaan nousisi ja nämä voisivat jäädä kokonaan hoidon ulkopuolelle. Jo nykyisin alkoholistiäitejä on vaikea tavoittaa. Norjassa jossa pakkohoito on käytössä valtaosa sen piirissä olevista on huumeiden käyttäjiä, vaikka alkoholi aiheuttaa suurimmat haitat ja laki on säädetty juuri alkoholihaittojen vähentämiseksi.

Klaus Mäkelä (Raskaana olevien naisten päihde-ehtoinen pakkohoito ja sen kriteerit. Yhteiskuntapolitiikka 75. 2010:4) näkee lain periaatteellisesti ongelmallisena ja vaikutuksiltaan kiistanalaisena. Ongelman mittasuhteista Mäkelä toteaa, että FAS-lapsia (sikiöaikainen alkoholisyndrooma) syntyy vuosittain noin 70, lisäksi syntyy vaikeammin arvioitava määrä lievemmistä alkoholihaitoista kärsiviä lapsia. Päihteitä runsaasti käyttävien äitien lapsista noin 1,1 prosenttia sairastaa FAS:a eli suurkuluttajillakin FAS-riski on suhteellisen pieni. Lievemmät vauriot eivät tosin ole mukana tässä luvussa.

Oleellinen kysymys on saataisiinko pakkohoidolla alennettua tätä lukua. Mäkelä esittää joukon ongelmia pakkohoitoon liittyen. Alkuraskaus on herkintä aikaa sikiövaurioille. On kuitenkin ilmeistä, ettei naista voitaisi määrätä pakkohoitoon niin kauan, kun hänellä on oikeus aborttiin. Lakiluonnos edellyttää, että ”muita keinoja on jo kokeiltu, mutta ne on todettu riittämättömiksi tai ettei suojattavan edun turvaamiseksi ole käytettävissä muita keinoja.” Tämä muotoilu on siinä mielessä epämääräinen, että se jättää auki milloin voidaan katsoa, ettei muita keinoja ole käytettävissä. Toisaalta ottaen huomioon ajan, joka kestää raskauden havaitsemisesta siihen, että nainen pääsee vapaaehtoiseen hoitoon ja lopulta sen epäonnistuttua joutuu pakkohoitoon, on hyvin mahdollista, että sikiövauriot ovat jo tapahtuneet eikä pakkohoidolla näin ole niihin vaikutusta.

Sekä Viitanen-Marchegiano, Leppo että Mäkelä nostavat myös esiin vapaaehtoiseen hoitoon pääsyn vaikeuden. Suurimmassa osassa Suomen kunnista mahdollisuus päästä hoitoon on todella huono.

Vaikuttaa, että pakkohoidosta etsitään helppoa ratkaisua monimutkaiseen ongelmaan. Sen vaikuttavuus on kyseenalainen ja Norjan esimerkin perusteella sillä ei tavoiteta niitä naisia, joiden tavoittamiseksi se säädettäisiin. Lisäksi se eittämättä puuttuu perustavanlaatuisesti naisen itsemääräämisoikeuteen, ilman, että on varmuutta siitä, onko siitä lopulta mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa laki saattaisi lisätä FAS-tapauksia, jos päihteidenkäyttäjät eivät uskalla tuoda ilmi päihteidenkäyttöään. Se myös avaa pelottavia ovia. Kuinka kaukana on ajatus siitä, että tietynlaisia naisia voidaan pakottaa aborttiin? Entä mitä tulevaisuuden kannalta tulee tarkoittamaan, että sikiölle myönnetään oikeuksia (jotka voivat ylittää odottavan äidin oikeudet)?

Helppojen ratkaisujen sijaan tarvitaan monipuolista politiikkaa lasten ja vanhempien tukemiseksi. Vapaaehtoiseen raskaudenaikaiseen päihdehoitoon on päästävä kaikkialla Suomessa. Neuvolajärjestelmän resurssien on oltava kunnossa, jotta siellä pystytään kohtaamaan asiakas ja tarjoamaan apua. Tarvitaan yleiseen alkoholin kulutuksen alentamiseen tähtääviä toimia. Ja tarvitaan toimia, joilla sukupolvien yli jatkuva osattomuuden ja ongelmien ketju saadaan katkaistua. Siis niitä ihan tavallisia peruspalveluita terveyskeskuksista nuorisotaloihin sekä erityistä tukea niille, jotka sitä tarvitsevat. Ja rahaa tähän.

Sillä sehän tässä ratkaisee. 1990-luvun alun lamasta lähtien hyvinvointivaltiota on ajattu alas ja periaatteena on ollut, että tehokkuuden on lisäännyttävä ja mikään ei saa maksaa lisää. Jos tämä on politiikan lähtökohta, ei ongelmiin voida puuttua kuin kontrollilla ja pakkokeinoilla, koska ennaltaehkäisy maksaa. Lopulta tosin se, ettei ennaltaehkäistä maksaa enemmän. Mutta tätä lyhytkatseinen politiikka ei huomaa.

Odotusaika III: Se liikkuu sittenkin!

On käsittämätöntä mihin eläinruumis kykenee. Kaikessa luonnollisuudessaan raskaus on aika käsittämätön juttu. Monta kuukautta toinen elämä kasvaa sisälläni, puristaa ruuansulatuselimistöä niin, että tuloksena on pieruja ja närästystä, rasittaa selkää ja venyttää lantiota. Siellä se on, liikkuu ja elää.

Tunsin ensimmäiset potkut metromatkalla lähellä puolta yötä noin kuukausi sitten. Se oli hassua. Ensin ajattelin, että se on elohiiri tai joku, mutta kun ne jatkuivat totesin, että kyllä, minua potkitaan. Olo oli ihastunut ja hämmentynyt, tosin ihaninta oli kumppanini kasvoille levinnyt hölmö hymy, kun sanoin, että meidän tyyppi taitaa potkia. Seuraavina viikkoina tyyppi potki samankaltaisissa tilanteissa. Nyt liikkeet ovat päivittäisiä. Aamulla kun herään ruokaa kaipaa neljän kissan lisäksi myös yksi ihmisen alku. Kaikessa luonnollisuudessaan se on aika hurjaa.

Siihen nähden kuinka keskeisenä lasten hankkiminen naisille nähdään, kuinka paljon huolta kannetaan naisten halusta saada lapsia ja kuinka monet naiset lapsia saavat, puhutaan raskaudesta aika vähän. Paitsi sitten, kun nainen on raskaana. Ennen kuin raskaudestani tuli julkista puhuin tuskin koskaan kenenkään kanssa raskaana olemisesta tai synnyttämisestä. Abortista puhuttiin, etenkin teini-iässä, kun me kukin rakensimme omaa suhdettamme siihen, siitä haluaako joku joskus lapsia vai ei ja kasvatuksesta – siitä olen puhunut paljon. Nykyisin raskaus nousee keskusteluun harvasen päivä. Peruskysymys on, että onko ollut mielihaluja (vastaus: ei, ei oikeastaan). Kysyjä on yleensä henkilö, joka ei ole itse synnyttänyt eikä välttämättä ole koko asiasta kauhean kiinnostunut. Toinen kysymys, jonka yleensä esittää nainen, jolla on jo isompia tai aikuisia lapsia ja joka on minua vanhempi, on että onko kaikki mennyt hyvin (vastaus: kyllä, ainakin tähän asti). Jotkut kysyvät tiedämmekö sukupuolen (kyllä, mutta ajateltiin, ettei kerrota sitä, ettei sitten tule liikaa vain tietyn värisiä vaatteita). Yhteistä raskauspuheelle on, että valtaosassa tapauksia naiset nostavat aiheen esille. Miehet yleensä korkeintaan onnittelevat, poikkeuksen tekevät toisinaan nuoret miehet, joilla itsellään on lapsia. Raskauspuhe – pinnallinenkin – on pääosin naisten puhetta.

Se mikä on kiinnostavaa on kuitenkin niiden naisten puhe, joilla on lapsia. Kesällä, kun sukulaisnaiset vuorotellen kertoivat omista raskauksistaan, tuntui, että jollakin tavoin raskaus liittää naisen synnyttäneiden naissukupolvien ketjuun. Raskaana tulee osaksi jotakin, mihin aiemmin ei ole kuulunut. Suhde sukuun määrittyy uudelleen ainakin symbolisesti, kun uusi sukupolvi liittyy kauttasi sukuun. Minulle mummo kiikutti kassillisen vauvanvaatteita, joista vanhimpia olen itse käyttänyt ja jotka sitten on ovat kiertäneet veljelläni ja serkuillani. Eikä tässä ole kyse siitä, että vaatteita olisi säilytetty ihan käytännöllisistä syistä. Viimeistään nyt kun ne siirtyvät minulle, ne saavat vahvan symbolisen merkityksen.

Raskaana ollessa myös liittyy raskaana olleiden naisten joukkoon. Toisen raskaus mahdollistaa muille naisille puheen omasta raskaudestaan. Eikä kyse ole vain sellaisesta, että golfharrastajat puhuvat golfista tavatessaan. Väitän, että siitä huolimatta kuinka keskeisenä äitiys edelleen nähdään, puhe raskaudesta ja synnytyksestä on marginaalissa. Ne miellätään naisten likaisten yksityiskohtien maailmaan, vähän samaan tapaan kuin kuukautiset. Yleisellä tasolla voi puhua, mutta ällöistä yksityiskohdista kukaan ei tahdo kuulla. Raskaus on myös julkinen yksityinen tapahtuma. Toisaalta se näkyy ulos ja sitä on lupa kommentoida, toisaalta siihen liittyvät tuntemukset voivat olla hyvinkin yksityisiä. Siitä ei myöskään saisi tehdä liikaa numeroa, koska se on ärsyttävää niiden mielestä, jotka eivät lapsia halua. Jotenkin tämä yhtälö tuottaa tilanteen, jossa raskauspuhe purkeutuu raskaana oleviin naisiin. Ja se, että raskaus on iso kokemus.

Raskaus on arkipäiväiselle tavalla iso kokemus. Toisaalta se on läsnä koko ajan eikä sitä siksi ajattele jatkuvasti, toisaalta sen merkityksen prosessoiminen jatkuu koko raskauden ajan. Se myös muuttaa suhdetta ruumiiseen. Ruumis muuttuu, mutta myös käsitys omasta ruumiista. Koska kaikki tapahtuu ruumiissa, se muuttuu keskeisemmäksi ja sitä tarkkailee uudella tavalla. Minulle tämä on ollut voimauttavaa. Ensimmäistä kertaa elämästäni olen kokenut, että tämä naisruumis on hemmetin siisti juttu ja että on aika hienoa olla nainen siinä kaikkein biologisimmassa mielessä. Tämä on aika isoa, sillä aikaisemmin olen suhtautunut omaan biologiaan välinpitämättömän penseästi. Vaikka kehon muutos voi olla kova paikka, se voi myös muuttaa sallivammaksi omalle keholleen, kun uuden elämän kasvattaminen siihen kuuluvine lisäkiloineen ja raskausarpineen on tärkeämpää kuin kauneusihanteiden mittoihin mahtuminen.

______
Ps. Muutin tämän raskausblogisarjan nimen ”Odotusajaksi”, kun aikaisempi tuntui niin hölmöltä ja pitkältä. Jatkossa siis tällä nimellä, sikäli mikäli vielä jaksan jotain kirjoittaa.

Odotusaika II: Mystinen raskaus ja se oikea raskaus

Tutustuin hiljattain videopelipiireissä runsasta keskustelu herättäneen Anita Sarkeesianin videoblogauksiin. Sarkeesian ruotii populaarikulttuurin naisstereotyyppejä ja seksismiä napakoissa ja kipakoissa blogauksissaan. Tieteis- ja fantasiatelevisioviihteeseen keskittyvässä blogauksessaan Sarkeesian nostaa esille mystiseksi raskaudeksi nimeämänsä toistuvan juonikuvion. Sarkeesian toteaa juonikuvion olevan taas yksi seksistinen narratiivi, joka käyttää hyväkseen naisten naisena olemista ja Laura Shapiro käyttää mystisestä raskaudesta termiä ”reproductive terrorism”.

Sarkeesianin mukaan tieteisviihteessä naisten luonnollinen biologinen ominaisuus, kyky kantaa ja synnyttää lapsia, näyttäytyy mystisen raskauden muodossa inhottavana, pelottavana ja painajaismaisena tapahtumana, joka ei ole laisinkaan naisen itsensä kontrollissa. Esimerkiksi X-Filesin Scully tehdään raskaaksi avaruusolentojen toimesta ja Battlestar Galactican Starbuck cylonien. Juonikuvio toistuu myös monissa muissa tieteissarjoissa kuten Torchwoodissa, Xenassa ja Star Trekissa. Yhteistä näille raskauksille on, että ne rikkovat naisten ruumiillista koskemattomuutta ja tapahtuvat naisten tahdosta riippumatta yliluonnollisten tai teknologisten toimien seukrauksena. Ne myöskään harvemmin muodostavat pitkäkestoisia juonia vaan niitä käsitellään muutamassa jaksossa ja sitten unohdetaan. Juonikuvion käyttö osoittaakin täydellistä ymmärtämättömyyttä tai kiinnostuksen puutetta laajemmin ruumiillisen itsemääräämisoikeuden teemaan. Tai kuvitelkaa kuinka traumaattista olisi tulla raskaaksi alienien toimesta, sitten mahdollisesti synnyttää jokin vieras olento ja sitten vielä menettää se. Ei tällaista voi kuitata parissa jaksossa. On myös kummallista, miten mystinen raskaus on viihdettä ja päähenkilöitä voidaan kepeästi esittää sen uhreina. Harvemmin esimerkiksi samat hahmot joutuvat raiskauksen tai muun äärimmäisen loukkaavan väkivallan uhreiksi. Siispä en voi kuin yhtyä Sarkeesianin sanoihin, Hollywood, häpeä!

Scifi ei kuitenkaan ole ainoa viihteen muoto, jossa ei-toivottua raskautta käytetään törkeästi hyväksi helppona juonikikkana tai moralistisesti. Minua tämä ärsyttää. Tv:tä katsomalla saa helposti sellaisen kuvan, että raskaus on joku naisia joka nurkan takana vaaniva vaara – etenkin tietynlaisia naisia. Ja niin ehkä onkin, ellei perhesuunnittelu- ja ehkäisypolitiikka muuta mahdollista. Harvemmassa ovat kuitenkin tarinat, joissa lisääntymisoikeuksia ja ehkäisypolitiikkaa käsiteltäisiin vaikka etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa naisten lisääntymisoikeudet ovat uhattuina abortin vastustajien muuttuessa koko ajan äänekkäämmiksi. Yhden tapauksen muistan scifin puolelta: Battlestar Galacticassa naispuolinen naisten oikeuksia puolustava presidentti päätyy kannattamaan aborttikieltoa, koska ihmislaji on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Juoni on esillä yhdessä jaksossa, myöhemmin siihen ei palata eikä kiellon tehokkuutta syntyvyyden lisäämiseen kyseenalaisteta. Tämä jos mikä osoittaa, mihin tärkeysluokkaan sarjan käsikirjoittajat naisten lisääntymisoikeuset laskevat.

Raskaus on hieno asia, silloin kun nainen pystyy itse määräämään haluaako synnyttää, milloin ja montako lasta tahtoo synnyttää. Se on niin hieno asia, että välillä tekisi mieli huutaa kadulla, että katsokaa mihin ihmeelliseen asiaan minun ruumiini kykenee! Ollakseen niin biologista ja arkipäiväistä, se on todella ihmeellistä. Minulle se tuottaa suurta iloa tästä nimenomaisesta naisruumiista – tunne jonka olen aikaisemmin harvemmin kokenut. Kuitenkin naisten lisääntymistä kontrolloidaan niin voimakkaasti ja niin monilta naisilta viedään mahdollisuus valintoihin sen suhteen, että ehkä iloitsemisen aika ei ole vielä. Vasta sitten kun voimme aidosti määrätä ruumiistamme voimme todella nauttia niistä.
__________________

Ps. Harkitsin pitkään (okei, ainakin vartin) tämän tekstin julkaisemista. Ajatus itsemääräämisoikeudesta ja kontrollista omaan elämään on hyvin modernia ja länsimaista. Se toistaa ajatusta siitä, että modernisaatio oikeuksineen, lääketieteineen ja (pohjoismaisessa versiossa) hyvinvointivaltioineen on mahdollistanut naisten itsemääräämisoikeuden ja vapautumisen. Tavallaan tämä tarina on totta. Toisaalta on väärin olettaa, että naiset nykylänsimaisissa yhteiskunnissa olisivat automaattisesti vapaampia ja vähemmän sorrettuja kuin naiset esimerkiksi joissain alkuperäiskulttuureissa, joissa ihmiset yleensä ovat enemmän ympäristön ja biologiansa armoilla. On väärin ajatella, että vasta länsimainen moderni valtio on vapauttanut naiset biologiastaan ja että tämä vapautuminen on edellytys tasa-arvolle. En myöskään tahdo romantisoida alkuperäiskulttuureja – varsinkin kun tiedän niistä aivan liian vähän tehdäkseni sitä. Haluan vain sanoa, että länsimaisessa kulttuurissa lisääntymisen kontrolli – tai päätös sen kontrolloimattomuudesta, siis mahdollisuus valita – on äärimmäisen tärkeä naisten tasa-arvon ja vapautumisen kannalta, niin yhteiskuntamme ja mentaliteettimme toimii. Kuitenkin tältä pohjalta on väärin olettaa kykenemättömyys täysin säädellä lisääntymistä automaattisesti naisia alistavana rakenteena jossain toisessa ympäristössä. Sen sijaan itsemääräämisoikeus omaan kehoon on tärkeää kaikkialla, naisilla tulee aina olla oikeus asettaa omat rajansa.

Sukupuolivähemmistönuorten visioita

Jos olisin tiennyt jo yläasteella, että sille mitä koen on nimi – transsukupuolisuus… että se ei ole sairasta ja etten ole ainoa maailmassa josta tuntuu tältä, olisin varmasti ollut vähemmän ahdistunut. Suunnittelen, että tapan itseni ennen kuin täytän 20, koska ajattelin, että loppuelämä on tätä ahdistusta. Nyt tuntuu siltä, et tulevaisuudessa on jotain hyvää mitä odottaa, kun tiedän että voin tehdä tällä asialle jotain ja elää omana itsenäni.

Transsukupuolinen (henkilö, joka kokee syntymässä määritetyn sukupuolensa vääräksi) nuori joutuu kohtaamaan monia ongelmia ja haasteita. Transsukupuolisuus on yhteiskunnassamme niin marginalisoitu ilmiö, ettei nuorella ole välttämättä edes nimeä sillä, mitä kokee. Tämän lisäksi ongelmia tulee usein perheen, koulun ja jopa terveydenhuoltohenkilökunnan kanssa. Vanhemmat eivät hyväksi, koulu on sokea ja hoitohenkilökuntakaan ei ota nuoren kokemusta vakavasti. Lisäksi transsukupuolisten oikeuksissa on monia epäkohtia: sukupuolen muuttaminen edellyttää lisääntymiskyvyttömyyttä ja on täysin tulkinnanvaraista kattaako tasa-arvolain syrjintäkielto syrjinnän sukupuolen ilmaisun perusteella. Intersukupuolisten (henkilö, jonka anatomis-fysiologiset ominaisuudet eivät ole selkeästi ja yhtenäisesti miehen tai naisen) osalta taas hoitokäytännöt mahdollistavat edelleen sen, että lapsi leikataan jommaksi kummaksi sukupuoleksi ennen kuin lapsen kokemus sukupuolestaan on selvillä tai on tietoa, haluaako lapsi ylipäätään leikkauksia.

Kun mä synnyin, mun vanhemmille oli sanottu et mä oon vähän epätavallinen tyttö ja et mut pitää leikata heti. Leikkauksia oli myöhemmin lisää, jouduin olemaan paljon poissa koulusta ja mulla oli kipuja…Eikä leikkaaminen tehnyt musta todellakaan normaalia. Se on aiheuttanut mulle kipuja ja sen ettei mulla ole erogeenista tuntoa. Musta tuntuu että mut on silvottu, koska aikuiset ei osannut suhtautua siihen, et mun keho on vähän erilainen ja kun mä poikkean niiden käsityksestä siitä, mikä on normaali.

Sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten aseman parantaminen vaatii monenlaisia toimia. Ennen kaikkea tietoa on lisättävä: koululaisten tietoa, lasten kanssa työskentelevien tietoa ja vanhempien tietoa. Lisäksi on varmistettava nuoren oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Tämä toteutuu sitä kautta, että aikuiset ja yhteiskunta hyväksyvät ja osaavat tukea nuorta, ja että nuoren erityistarpeet huomioidaan. Transnuorta ei esimerkiksi tule pakottaa liikunnan tunnilla yhteiseen pukuhuoneeseen muiden kanssa, ellei hän halua ja kouluissa on suosittava sukupuolineutraaleja WC-tiloja, jotta nuori välttyy ahdistavilta valintatilanteilta. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kärsivät tavallista useammin mielenterveysongelmista; sukupuoliristiriita ja eläminen väärässä sukupuolessa aiheuttavat usein ahdistusta ja masennusta, jota vain ympäristön negatiiviset reaktiot lisäävät. Tämän vuoksi onkin erityisen tärkeää, että nuoret saavat mielenterveyspalveluita ja että heidän tilanteensa ymmärretään.

Terapeutin mielestä oon vaan niin masentunut, että kuvittelen olevani tyttö. Vihaan kuulemma itseäni niin paljon etten pysty hyväksymään mun ”oikeaa” sukupuolta. Mut se on just toisinpäin – hyväksyin mun oikean sukupuolen kun tajusin et olen tyttö. Masennun vaan lisää kun terapiasta on tullut väittelyä mun sukupuolesta.

Aikuisten on kunnioitettava nuoren itsemäärittelyä sukupuolensa ja seksuaalisuutensa suhteen – ja myös halua jättää määrittelemättä. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vanhemmat ja opettajat suostuvat käyttämään nuoresta sitä nimeä, jota hän tahtoo. Nuorella täytyy olla oikeus määrätä omasta kehostaan. Ei ole myöskään mitään syytä, miksei sukupuolenkorjaushoitoja voitaisi aloittaa jo ennen täysi-ikäisyyttä; on kohtuutonta, että nuoren täytyy odottaa ”elämää omana itsenään” pahimmassa tapauksessa vuosien ajan.

Olen tiennyt lapsesta asti että olen transtyttö, mutta en voi tehdä asialle mitään koska olen alaikäinen. Tuntuu epäreilulta, että joudun odottamaan monta vuotta, että voin alkaa elää mun elämää. Koko ajan ahdistaa kun keho muuttuu maskuliinisemmaksi…pelkään, että aikuisena aloitettu hormihoito ei enää auta…On ihan turha väittää, että olen liian nuori tietämään mikä mun sukupuoli on; oletetaanhan, että kaikki muutkin nuoret tietävät.

———
Lainaukset ja lähde: ”Muu mikä? Sukupuolivähemmistönuorten visio 2020”. Vihkonen esittää kymmenen kohdan ohjelman sukupuolivähemmistönuorten aseman parantamiseksi ja vaatii, että kohdat on toteutettava vuoteen 2020 mennessä. Julkaisu luettavissa: http://www.transtukipiste.fi/doc/muumika-2painos-nettiin.pdf

Seksiä ja sukupuolia

Jokaisella tulee olla oikeus haluamaansa sukupuolen ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Käsitys kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta pitää yllä sukupuolien ja seksuaalisuuksien välistä hierarkiaa ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät sovi tähän käsitykseen. On luotava tilaa moninaisuudelle ja kunnioitettava jokaisen seksuaalista ja sukupuolista itsemääräämisoikeutta.

– Vasemmiston tavoiteohjelma 2010

Jako kahteen vastakkaiseen sukupuoleen on yksi yhteiskuntamme keskeisimmistä jaoista. Suunnilleen ensimmäinen asia, johon vastaantulevassa ihmisessä kiinnitämme huomiota, on tämän sukupuoli. Ja jos emme saa siitä selvää, asia jää häiritsemään. Jako homo- ja heteroseksuaalisuuteen pohjautuu sukupuolijakoon. Sukupuolijaon keskeisyys tekee kysymyksen seksuaalisesti suuntautumisesta tärkeäksi, vai minkä muun takia sillä olisi mitään väliä, ketä kukakin tykkään panna tai minkä vuoksi muuten rakentaisimme identiteettiämme seksuaalisen maun ympärille? Vaikka Päivi Räsänen homofobisine mielipiteineen alkaakin olla vähemmistössä, kulttuurissamme heteroseksuaalisuus nähdään edelleen normina ja harvoin tätä edes pidetään ongelmana. Valitettavan usein keskustelu jää siihen, että kunhan homoille taataan samat oikeudet ja kunhan heitä suvaitaan, kaikki on ok. Harvoin kyseenalaistetaan seksuaali- ja sukupuolijaon mielekkyyttä. Kuten ylläoleva lainaus sanoo, kuitenkin lopulta jako ja siihen sisältyvä hierarkia, tuottaa tilanteen, jossa on tarpeellista keskustella samoista oikeuksista ja suvaita.

Sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden ahtaus ei ole yhdentekevä kysymys. Jokainen on varmasti kohdanneet epämiellyttäviä tilanteita sen vuoksi, että hänen on oletettu toimivan tietyllä tavalla tai näyttävän tietynlaiselta sukupuolensa vuoksi. Naiset kärsivät siitä, että mies ja miehinen on hierarkiassa ylempänä ja nainen ja naisinen on vähämpiarvoista ja poikkeus. Systeemi on suorastaan väkivaltainen niiden osalta, jotka eivät mahdu normaalin rajoihin: esimerkiksi ei-heteroseksuaaleille ja transsukupuolisille. Oma itsensä on oikeutettava jatkuvasti, toisaalta selitettävä, toisaalta varottavasta pitämästä liikaa numeroa. Myös se mikä on normaali parisuhde ja oikea ja hyväksytty tapa harrastaa seksiä määritellään normatiivisesti, ja selittelemään, piilottelemaan ja häpeämään joutuvat kaikki, jotka harrastavat normin vastaista seksiä. Asiaa ei auta se, että puolustettaessa vähemmistöjen oikeuksia, keskeinen argumentti on samuus. Homoille kuuluvat samat oikeudet kuin heteroille, koska homot ovat ihan samanlaisia ihmisiä, elävät ihan samanlaisissa suhteissa, viettävät samanlaista arkea ja haluavat samoja asioita kuin heterot. Saadakseen yhdenvertaisen aseman, vähemmistöjen on tultava samanlaisiksi. Ja samalla taas uusi ryhmä ihmisiä työnnetään marginaaliin.

Tämän lisäksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat saavat myös pelätä konkreettisesti turvallisuutensa puolesta, etenkin kun rasistinen ja homofobinen liikehdintä näyttää olevan kasvussa.

Olemme tuskin pääsemässä sukupuolesta eroon lähitulevaisuudessa. Eikä sukupuoli tai varsinkinkaan seksuaalisuus ole vain negatiivinen asia. Oma ja toisten sukupuolen ilmaisu ja sukupuolinen ruumis ovat niitä asioita, joista saamme nautintoa. Ruumis kiihottaa ja kiihottuu, sukupuolen ilmaisut saavat meidät haluamaan. Ei ole väärin nauttia omasta ja toisten sukupuolesta. Pyrkimyksenä ei tule olla harmaa neutraalius vaan ruumiiden moninaisuus, jossa tiukat normit eivät määritä ilmaisun keinoja tai halun kohteita.

Ja miten tähän päästään? Vaikka lainsäädäntö ei ratkaise kaikkea, perusasioiden on oltava kunnossa: avioliiton tulee olla mahdollinen parin sukupuolista riippumatta. Lisäksi transsukupuolisuuden hoitokäytännöt tulee ottaa kriittiseen tarkasteluun. Onko välttämätöntä, että juridinen sukupuoli on sidottu tiettyihin ulkoisiin sukupuolipiirteisiin? On ihmisoikeusloukkaus, että, että sukupuolen vaihtamisen edellytyksenä on steriiliys. Koulu on keskeinen kasvatuspaikka ja siksi koulussa pitäisi tarjota tietoa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Enkä tällä tarkoita kaikkien vähemmistöjen listaamista, vaan sitä, että sukupuoli- ja seksuaalijako otettaisiin kriittiseen tarkasteluun ja annettaisiin eväitä oman olemisen ja halujen tunnusteluun ja tunnistamiseen.

Lopulta vallankumous tapahtuu kuitenkin alhaalta päin. Tekemällä naurettavaksi ja tekemällä sukupuolta väärin, voimme osoittaa kuinka keinotekoisesta jaosta on kyse ja kuinka se pysyäkseen yllä vaatii jatkuvaa tekemistä. En halua kieltää biologiaa vaan sanoa, että myös biologia saa merkityksensä kulttuurissa. Ei ole mitenkään itsestään selvää ja välttämätöntä, että juuri sukupuolta määrittävät biologiset piirteet saavat kulttuurissamme niin suuren painoarvon.

Sinun ei täydy yhtään mitään

Eräässä työväenlaulussa, jonka nimeä en juuri nyt muista, sanotaan:

Opi perusasiat…
…Opi kaikki aakkoset
Se ei riitä, mutta opi ne
Älä anna sen harmittaa vaan ala jo
Sinun täytyy tietää kaikki
Sinun täytyy astua johtoon

Vasemmistonuorten uusille toimijoille suunnattu kurssi on nimetty biisin sanojen mukaan ”Opi perusasiat” -kurssiksi ja järjestöbyrokratiaan perehdyttävä kurssi ”Sinun täytyy astua johtoon”. Vanu-seurassa baarissa totesin tänään, että kurssien nimet ovat ihan hirveät. Sanoin, että minusta ne ovat taistolaisnostalgiaa, josta en tykkää. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, ettei 1970-luvulla vasemmistolla mennyt ihan putkeen ja että osa lauluista neuvostoihailuneen tai väkivaltaisuuteneen on vastenmielisiä ja epäilyttäviä. Lisäksi työväenlaulut ovat imago- ja makukysymys.

Vasta baarista lähdettyäni tajusin kuitenkin henkilökohtaisesti tärkeimmän: laulut (osa niistä) edustavat sellaista ihmis- ja politiikkakuvaa ja vasemmiston perinnettä, johon en halua kuulua. Vaikka kyse ei olisikaan porvarien lahtaamisesta, laulujen vasemmistolainen toimija on aatteen puolesta itsensä uhraava puolueen väsymätön soturi. Sinun täytyy oppia perusasiat ja tiedostaa, ettei se riitä.

”Jos rakastat” -biisi on aina saanut ihoni kananlihalle samasta syystä.

Jos rakastat purjehtimista,
kaukomatkoja, Kanarian saarta,
pois sinä lähdet, ja minä pysyn täällä.
Ja muistelen sinua kaipaamatta,
aamua, jolloin tuuli puhalsi
hiuksissani, ja vei sinun kuvasi.

Jos perusasia biisissä oletettiin omistautumista, Jos rakastat -kertoo, millaisia asioita saat haluta ja rakastaa, että olet kertojan arvoinen ja kunnollinen ihminen. Ei haluaminen ja rakastaminen kuitenkaan ole poliittisesti korrektia tai järkevää. Laulu asettaa ihanteeksi (miehisen) aineellisen yläpuolelle nousevan ja itseään kontrolloivan toimijan.

Eikö vasemmiston pidä puolustaa oikeutta nautintoon ja onneen? Vasemmiston tehtävä ei ole sanoa, mitä ihmiset saavat tai eivät saa haluta. Jos vasemmisto haluaa väittää itseään feministiseksi, sen tulee kyseenalaistaa itsekieltäymyksen ja nautinnon halun (ruumiillisuuden) ulkoistamisen kautta rakentuva miehinen subjekti. Lisäksi vasemmiston on lakattava moralisoimasta ihmisten mieltymyksiä ja rakennettava sellainen visio maailmasta, joka on houkuttelevampi kuin porvarillinen elintason ja kulutuksen kasvun houkutukseen perustuva visio. Ei voi myöskään olla niin, että poliittinen osallistuminen edellyttää valtavaa tietomäärää ja omistautumista. Osallistumisen on oltava mahdollista vaikka ei tietäisi kaikkea eikä haluaisi astua johtoon. Myöskään ei tarvitse osallistua, jos ei tahdo.

Pitkälliseksi venyneen vuodatuksen jälkeen: ennen kaikkea en halua kuulua sellaisen vasemmiston perinteeseen, joka vaalii ylläkuvatunkaltaista ihmis- ja politiikkakuvaa. Laulujen ja nimien kautta rakennamme omaa paikkaamme historiassa. Mieluummin liittäisin itseni sen vasemmiston perinteeseen, joka näkyi vaikkapa vuoden 1968 iskulauseissa ja julistuksissa.

Kursseja voisi nimetä vaikka: ”The revolution doesn’t belong to the committees, it’s yours”? tai ”I love you!!! Oh, say it with paving stones!!!”

Perustuloa ja eroon tarhauksesta

Vasemmistoliiton puoluekokous päättyi tänään. Kolmen päivän kokouksessa hyväksyttiin poliittinen tavoiteohjelma seuraavalle viidelle vuodelle ja valittiin henkilöt puolueen johtoon. Tiivistäen voi sanoa, että henkilövalinnat olisivat voineet mennä nuoren uudistuvan vasemmiston kannalta paremminkin, mutta että tavoiteohjelmasta sen sijaan tuli aika hyvä.

Ensinnäkin Vasemmisto hyväksyi linjauksen perustulosta, johon tärkeä askel on nykyisten tukimuotojen yhtenäistäminen korottamalle ne 750 euroon. Vasemmistoa niin usein vaivaavan (palkka)työn korostamisen lisäksi perustulon yhteyteen tuli myös tärkeä kirjaus siitä, kuinka perustulo lisää vapautta, neuvotteluvoimaa ja mahdollistaa palkkatyön ulkopuolisen työn ja elämän muodot. Toinen tärkeä linjaus koskee turkistarhausta; ohjelman mukaan tarhauksesta on luovuttava. Sitä, että kanta ydinvoimaan on kielteinen, tuskin tarvitsee edes mainita.

Tietoyhteiskunta-asioista paremmin perillä olevien mukaan myös tähän teemaan liittyvät linjaukset ovat hyviä ja puolueista radikaaleimpia, ellei Piraatteja lasketa. Tämä on äärimmäisen tärkeää, sillä suurissa puolueissa näissä teemoissa ollaan pihalla ja toimitaan lähinnä anti-piratismin sanomaa julistavien tekijänoikeuksista hyötyvien firmojen lobbauksen varassa. Löytyy ohjelmasta hyviä linjauksia myös muun muassa ympäristöasioista ja kapitalismiakin kritisoidaan.

Minua kuitenkin lämmittävät lopulta perustulon lisäksi eniten queer-poliittiset linjauksesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Muotoilemassani lisäyksessä todetaan:

Jokaisella tulee olla oikeus haluamaansa sukupuolen ja seksuaalisuuden toteuttamiseen. Käsitys kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta ja heteroseksuaalisuuden ensisijaisuudesta pitää yllä sukupuolien ja seksuaalisuuksien välistä hierarkiaa ja kohtelee väkivaltaisesti niitä, jotka eivät sovi tähän käsitykseen. On luotava tilaa moninaisuudelle ja kunnioitettava jokaisen seksuaalista ja sukupuolista itsemääräämisoikeutta.

Uskallan väittää, että myös tässä ollaan puolueista radikaaleimmilla linjoilla. Tarvetta tällaiselle linjaukselle on, sillä valitettavan monet hahmottavat sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja niiden toteuttamiseen ja ilmaisuun liittyvät asiat naiivisti suvaitsevaisuuskysymyksinä. Ajatellaan, että maailma on onnellinen ja kiva paikka, kunhan kaikki oppivat iloitsemaan erilaisuudesta. Sukupuolijärjestelmään liittyvät hierarkiat ja normaalin ja toivottavan kautta tapahtuva vallankäyttö jäävät näkemättä.

Ohjelman johtoajatuksena on uuden ekologisesti kestävän hyvinvointivaltion rakentaminen. Ihmisten puolesta päättämisen sijaan Vasemmisto tukee ihmisten kamppailuja heidän oman elämänsä autonomian puolesta tarkoittipa tämä säädyllisen toimeentulon takaamista, kohtuuhintaista asuntoa tai vapautta pakottavista sukupuolimääreistä. Osittaisesta sillppuisuudesta ja avoimeksi jäävistä kysymyksistä huolimatta ohjelmasta hahmottuu kuva siitä, millaista maailmaa ollaan tavoittelemassa ja siinä maailmassa on paljon hyvää.

Entä ne henkilövalinnat? Missä kaikki kritiikki? Vähän kriittisemmän puheenvuoron voit lukea vaikka Vallankumouksen hedelmistä.

Tisseistä

Uin eilen ensimmäistä kertaa tänä kesänä. Vesi oli kylmää, muttei kohmettavan kylmää ja kaiken kaikkiaan uiminen oli tähän mennessä tämän kesän paras asia. En tietenkään ollut varautunut uimiseen, joten uin alusvaatteisillani. Koska rintsikat olivat uinnin jälkeen märät, olin loppupäivän ilman. Tulin ajatelleeksi paljon tissejä, koska ne pomppivat ja hiertyivät.

Tissit ovat merkillinen asia. Naisella pitää olla sellaiset, mieluiten aika isot. Ei kuitenkaan liian isot. Niitä kuuluu näyttää, muttei kuitenkaan kokonaan. Sen perusteella miten paljon rintojaan esittelee on oikeutettua tehdä päätelmiä ihmisestä. Liika esilletuominen tarkoittaa, että on tyrkky tai kuten yläastelaiset suoraan sanovat huora. Myös tissien liikkumista ja muotoa kuuluu kontrolloida. Rintaliiveillä tissit tuetaan pystyyn, push-upeilla vielä vähän enemmän. Rinnat eivät saa hölskyä ja pomppia hillitsemättömästi. Rintaliivejen käyttämättömyyttä joutuu perustelemaan, elleivät rinnat ole pienet.

Vaikka rintojen tulee olla isohkot niiden isonnuttamiseen liittyy jotain väärää. Tai miksi muuten rintojen isonnukset synnyttävät sellaisia otsikoita? Iltapäivälehtien lisäksi rintojen suurentaminen on vaikea asia myös feministeille, jotka näkevät rintojen aseman miesten katseiden kohteena ongelmallisena. Feministit ovat myös ihmetelleet sitä, miten reaktiot ovat niin kovin erilaisia silloin, kun hyvin lattarintainen henkilö suurennuttaa rintansa ”normaaleiksi” verrattuna siihen, kun jo alunperin ”normaalin” rintava henkilö suurentaa omiaan entisestään.

Rintojen pienentäminen tai poistattaminen taas ovat harvoin esillä. Pienentäminen ymmärretään sellaisessa kontekstissa, jossa suuret rinnat häiritsevät fyysisesti elämää. Poistamista tuntuu olevan vaikea ymmärtää meidän kaksijakoisessa sukupuolijärjestelmässämme. Mikseivät tissit voisi olla vain tissit, niin kuin kädet ovat ihan vain kädet? Tahdon tissini takaisin.