Synnyttäminen on feministinen kysymys

Perjantaina juhlittiin yksiä vanhempia ja niiden vauvaa. Puhuttiin ihan vähän synnyttämisestä, mutta silti jäin miettimään juuri sitä. Ensinnäkin aiheen politisoiminen on vaikeaa, kun useimmat tietävät asiasta niin vähän. Ei meille ainakaan koulussa koskaan opetettu mitään synnyttämisestä, vaikka kyse on ihmiselämälle hyvin keskeisestä toiminnosta, jossa vielä ruumis toimii hämmystyttävän tarkoituksenmukaisesti. Neuvolassakin kerrottiin aika vähän.

Myöskään sukupuolentutkimuksen opinnoissa ei sanottu halaistua sanaa synnyttämisestä. Vaikka suurta osaa naisia koskettavana asiana, jolla on hyvinkin väkivaltainen historia, sen luulisi olevan feminismille keskeinen aihe. Väkivaltaisella historialla viittaan etenkin sairaaloitumisvaiheeseen, jossa synnyttäjä nähtiin potilaana, jonka kuului maata aloillaan ja jolle rutiininomaisesti suoritettiin sellaisia toimenpiteitä kuin välilihan leikkaukset, peräruiskeet, vulvan ajelu ja desifiointi. Edelleenkään synnyttäjän itsemääräämisoikeuden toteutuminen ei ole mitenkään itsestään selvää ja edelleen synnyttäjä nähdään usein toimenpiteiden kohteena ja potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Luulisi, että synnytystoimintaan kohdistuvat leikkaukset, joiden esimerkiksi Kätilöliitto on pelännyt johtavan lisääntyviin synnytysten käynnistyksiin ja jopa ajastuksiin (jotka tuottavat rajuja synnytyksiä ja uusia interventioita), tuottaisivat jotain reaktioita feministisissä ja naisjärjestöissä. Mutta ei.

Myöskään feministinen teoria, ainakaan se butlerilainen sukupuolen performatiivisuutta korostava suuntaus, joka oli kuuminta hottia opiskeluaikanani, ei tarjoa yhtään mitään liittyen synnyttämiseen tai raskauteen. Nykyisin puhutaan kai enemmän ruumiillisuudesta, en tiedä mitä se tarkoittaa ja tarjoaako parempia välineitä.

Ennen kaikkea synnyttäminen on suomalaisille feministeille vaikea aihe, koska kyse on eroista. Tasa-arvohan on sitä, että kaikki voivat olla ja tehdä mitä haluavat, että sukupuoli ei määritä, etenkään se mikä on jalkojen välissä. Mutta sitten on ne muutamat jutut, joissa fysiologiset erot juurikin määrittävät. Synnyttäminen on biologisessa mielessä naisspesifi aihe eikä tasa-arvo vaatimukseksi riitä samanlaisuus. Mikä on tasa-arvoinen synnytys? Mitä on tasa-arvo raskauden ja imetyksen suhteen? Syrjimättömyys on itsestään selvä lähtökohta, mutta se ei riitä. Synnytys vie syvälle feministiseen keskusteluun asiantuntijuudesta, kokemuksesta, lääketieteen ja (nais)potilaan suhteesta sekä ennen kaikkea itsemääräämisoikeudesta. Feministeillä ja synnyttäjillä on sata mielipidettä siitä, mikä on hyvä synnytys. Yhteinen lähtökohta voisi löytyä itsemääräämisoikeudesta. Periaatteen tasolla synnyttäjän itsemääräämisoikeus on vahva. Käytännön tasolla tiedon puute, sairaalarutiinit ja asiantuntijavalta sekä lisääntyvässä määrin resurssien puute estävät sen toteutumisen.

Kuten kätilö Eliisa Karttunen on sanonut, ”Synnytys on hetki, jolloin nainen voidaan murskata pieniksi palasiksi tai rikkinäinen ihminen voidaan tehdä eheämmäksi”. Synnytyksen tulisi olla feminismin ydinkysymyksiä ja suomalaisen naisliikkeen tulisi nousta barrikadeille synnytyksiin kohdistuvien leikkausten vuoksi. Hiljaista on. Älkää siis ihmetelkö, jos en aina jaksa olla niin innoissani palkkatasa-arvosta. Onhan se kiva tulla toimeen, mutta se ei riitä, ellen voi luottaa, että jokaista siskoani kohdellaan kunnioittaen yhdellä elämän tärkeimmistä hetkistä: synnyttäessä.

Hyvää kunnioita -synnytystä viikkoa! Työtä on vielä edessä.

Miksi synnytämme sairaalasssa? – Yksi näkökulma keskusteluun

Suomessa lähes kaikki synnytykset tapahtuvat sairaalassa. Sen sijaan sata vuotta sitten suurin osa naisista synnytti kotona. Trendi on länsimaita yhdistävä: 1900-luvun alkupuoliskolla sairaalasynnytykset alkoivat yleistyä ja vuosisadan puolen välin jälkeen sairaalasynnytyksestä oli tullut tavallisin tapa synnyttää. Sairaaloitumista edelsi voimakkaan (väestöpoliittisesti motivoituneen) äitiyspolitiikan aika. Korkeat lapsi- ja äitikuolleisuusluvat aiheuttivat yhteiskunnallista huolta ja poliittisia toimia vaadittiin vasemmalta oikealle erityisesti naisten keskuudessa. Sairaalasynnytys näyttäytyykin usein modernin lääketieteen voittona ja puoskarin avustama kotisynnytys sen vastakohtana.

Kuva ei kuitenkaan ole aivan näin mustavalkoinen. Korkeat kuolleisuusluvut ja niiden aleneminen ovat useiden ympäristöllisten ja terveydellisten tekijöiden summa. Ravitsemuksellisesti köyhällä ravinnolla puutteellisissa hygieniaoloissa elävillä raskasta työtä tekevillä rahvaan naisilla oli heikot edellytykset selvitä toistuvista raskauksista ja synnytyksistä. Kuolleisuuden aleneminen liittyy siis merkittävästä parantuneisiin asumisoloihin ja elintason kasvuun. Toinen merkittävä tekijä oli ammatillisen synnytysavun yleistyminen. Etenkin maatalousvaltaisessa Suomessa tämä tarkoitti pitkään koulutetun kätilön avustamien kotisynnytysten yleistymistä, sairaalasynnytykset yleistyivät lähinnä kaupungeissa. Lisäksi kehittyvä neuvolajärjestelmä näytteli omaa rooliaan.

Miksi sairaala kuitenkin vei voiton? Koska se oli lopulta turvallisempi ja parempi paikka synnyttää? Ainakaan alkuaikojen kehityskulku ei tue tätä väitettä. Tämä esimerkki on Englannista, jossa äitiyskuolleisuus nousi voimakkaasti keskusteluun 1930-luvulla. Viranomaiset ja poliitikot olivat neuvottomia ongelman edessä; kuolleisuutta lisääviä monimutkaisia sosiaalisia tekijöitä ei osattu tai haluttu tunnustaa. Asiaa oli helpointa käsitellä lääketieteellisenä ongelmana, koska silloin ei tarvinnut ottaa kantaa poliittisesti arkoihin aiheisiin, kun työväenluokan palkkojen riittävyyteen tai asumisolojen puutteellisuuteen. Lääketieteellisen ongelman ratkaisuvastuu kuului luonnollisesti lääkäreille. Lääketiede tarjosikin ratkaisuja sellaisiin kuolemantapauksiin, joilla oli selkeä lääketieteellinen syy (yleensä korkean riskin raskaudet) ja niiden hoito kehittyi obstetriikan edistysaskelten myötä. Sosiaalisten syiden suhteen lääkärit olivat yhtä neuvottomia kuin virkamiehetkin. Kun laadittiin toimenpide-ehdotuksia, niitä laadittiin lähinnä riskiraskauksien näkökulmasta. Riskisynnytykset edellyttivät instrumenttien käyttöä, leikkauksia ja muita interventioita synnytykseen ja nämä taas oli helpompi suorittaa sairaalaympäristössä. Koska kaikki synnytyksiä katsottiin riskisynnytysten näkökulmasta, alettiin sairaala nähdä parhaana paikkana kaikille synnytyksille ja fyysiset interventiot tulivat hyväksytyiksi. Sektiot, välilihan leikkaukset ja synnytyksen käynnistykset lisääntyivät ja synnyttäjät laitettiin ponnistamaan selällään. Myös kivunlievitykseen käytetyt puudutukset, joiden suosio keskiluokkaisten naisten keskuudessa yleistyi, olivat paremmin käytettävissä sairaalaympäristössä. Kehityskulkuun vaikutti myös ajalleen tyypillinen usko lääketieteellisten interventioiden tehoon. Luonnollisia synnytysmenetelmiä kehitelleet tutkimukset sivuutettiin päätöksenteossa. Sairaalasynnytyksiä puolustettiin myös hygieninäkökulmasta. Todellisuudessa 1900-luvun alkupuoliskon Englannissa sairaaloiden hygieniataso vaihteli huomattavasti ja aseptiset käytännöt olivat monin paikoin puutteellisia.

Nykyperspektiivistä käsin on kiinnostavaa, että myös naisliike yhtyi vaatimuksiin sairaalasynnytyksistä. Toisaalta, mitä muutakaan se olisi voinut? Se vain vaati sitä, minkä asiantuntijat ja virkamiehet olivat kertoneet turvallisimmaksi ja parhaaksi. Naisen itsemääräämisoikeus synnytyksessä ei ollut tuolloin poliittinen kysymys, kuolleisuus oli.

Myöhempinä vuosikymmeninä feministiset liikkeet ovat kritisoineet voimakkaasti synnytysten lääketieteellistymistä. Kritiikkiä on esitetty synnyttäjän näkemisestä passiivisena potilaana aktiivisen toimijan sijaan. Tällöin synnyttäjän toiveita ei kuunnella eikä hänelle edes aina kerrota, mitä tapahtuu ja miksi. Erityisesti sellaisia rutiininomaisesti vielä 1980-luvulla käytettyjä toimenpiteitä, kuten välilihanleikkauksia, vulvan ajelua ja peräruiskeiden käyttöä on kritisoitu voimakkaasti. Lisäksi on vaadittu mahdollisuutta valita itse synnytyspaikkansa.

Nykytutkimus osoittaa, että matalan riskin synnyttäjälle ammattikätilön avustama kotisynnytys voi olla jopa sairaalasynnytystä turvallisempi. Iso-Britanniassa obstetrikkojen ja gynekologien yhdistys suosittaa kotisynnytystä yhtenä vaihtoehtona matalan riskin synnyttäjille. Suomessa kotona syntyy kuitenkin vain parikymmentä lasta vuodessa ja kotona synnyttäminen on hintansakin puolesta useimpien synnyttäjien ulottumattomissa. Samaan aikaan useita synnytyssairaaloita uhkaa lakkauttaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että synnytyspaikan valinta on ihmisoikeuskysymys. Kuinka tämä oikeus Suomessa toteutuu, jos synnytykset keskitetään yhä suurempiin yksiköihin? Suuria yksiköitä perustellaan turvallisuudella; niissä on ympärivuorokautinen hätäsektiomahdollisuus. Kuitenkin pienet yksiköt on todettu yhtä turvallisiksi kuin suuret matalan riskin synnyttäjille. Sen sijaan matkasynnytys on aina riski ja niiden määrä lisääntyy jo nyt. Miten käy, kun matkat edelleen kasvavat?

Kotisynnytyksistä puhuttaessa kuulee aina väitteen, että ”aina voi mennä jokin pieleen”. Niin voi. Sen vuoksi kotisynnytyksessä täytyy olla mahdollisuus nopeaan siirtymiseen sairaalaan. Ja varmasti on tapauksia, joissa hätäsektiomahdollisuutta olisi tarvittu välittömästi. Toisaalta kotisynnytyksissä on vähemmän lääketieteellisiä interventioita, jotka itsessään kasvattavat riskejä. Kotona kätilö on jatkuvasti paikalla, mikä lisää turvallisuutta. Synnytykset eivät hidastu samalla tavoin kuin usein sairaalaan siirryttäessä. Turvallinen ja luottavainen olo (joka toki voidaan saavuttaa sairaalassakin) edistävät synnytyksen etenemistä. Kuinka monta ihmishenkeä tämä säästää? Kuinka monelta sektiolta vältytään? Mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tilastollisesti kotisynnytyksen turvallisuudesta suhteessa sairaalasynnytykseen on näyttöä muun muassa Kanadalaisessa tutkimuksessa.

Minulle synnyttäminen on feminismin ydinkysymyksiä ja siinä, jos missä on kyse naisen itsemääräämisoikeudesta kehoonsa. Siksi on vaadittava loppua säästöjen toivossa tehtävälle keskittämispolitiikalle. Sen sijaan tarvitsemme kriittistä puhetta siitä, miten itsemääräämisoikeus nykyisellään toteutuu. Tarvitsemme sairaalan kohtuullisen matkan päähän ja oikean mahdollisuuden synnyttää kotona.

Lähteet:
Helsti, Hilkka: Kotisynnytysten aikaan: etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. SKS, Helsinki 2000.
Lewis, Jane: Child and Maternal Welfare in England, 1900-1939. Croom Helm, London 1980.
Nätkin, Ritva: Kamppailu suomalaisesta äitiydestä: maternalismi, väestöpolitiikka ja naisten kertomukset. Gaudeamus, Helsinki 1997.
Patricia A. Janssen, PhD, Lee Saxell, MA, Lesley A. Page, PhD, Michael C. Klein, MD, Robert M. Liston, MD, Shoo K. Lee, MBBS PhD: Outcomes of planned home birth with registered midwife versus planned hospital birth with midwife or physician. CMAJ September 15, 2009 vol. 181 no. 6-7 First published August 31, 2009, doi: 10.1503/cmaj.081869. http://www.cmaj.ca/content/181/6-7/377.full
Synnytysten hoito ihmisoikeuskysymys: http://www.ts.fi/mielipiteet/lukijoilta/675370/Synnytysten+hoito+ihmisoikeuskysymys

Puoli hurjaa vuotta

Puoli vuotta on takana – vauvan kanssa ja päivittämättä blogia. Ei sillä ettei olisi ollut sanottavaa. Sanottava on vain ollut epämääräisenä mössönä päässä eikä aikaa sen kirjoittamiseen ja prosessoimiseen ole ollut. Siinä ehkä ensimmäinen asia: ajan vähyys, sellaisen ajan että ehtii sekä ajatella että tehdä. Sitä ei vain ole ollut. Mitä kadun: sitä etten hankkiutunut eroon ihan kaikista ylimääräisistä vastuista, aika on niin tiukka resurssi, ettei mihinkään papereiden pyörittelyyn ole sitä tuhlata.

Mutta, että miltä nyt tuntuu? Sitähän tuoreilta vanhemmilta kysellään. Vaikea siihen on vastata. Miten sitä kuvailee älytöntä ääretöntä voimistuvaa rakkautta? Sitä, että saa nähdä toisen kaikki jännät maagiset taidot päivästä toiseen ja sitä, miten toisen hymy ilahduttaa kerrasta toiseen ja toisen nauraessa on pakko nauraa mukana. Että sitä vaan elää maailman hauskimman ja huikeimman tyypin kanssa. Tai sitä, että kaikki aika ihan oikeasti menee sen pienen hoitamiseen ja siihen, että pitää kotinsa jossakin vähän räjähdyspistettä siistimmässä tilassa, yrittää ruokki vauvan lisäksi vielä itsensäkin. Sitä, miten suuri voi olla väsymys, kun viikon nukkuu tunnin pätkissä, ja miten valtava helpotus, kun vauva viimein nukahtaa kello neljä aamuyöllä yöunilleen.

Sitten siinä ympärillä käydään jotain yhteiskunnallista keskustelua vanhemmuudesta ja sen jakamisesta. Kotihoidentuesta, vanhempainvapaista, kotiäitiydestä ja isien vastuusta, päiväkodista ja kotihoidosta. Ja se koko keskustelu kulkee jollain totaalisen eri tasolla, sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä sen kanssa, mitä tässä pienessä perheessä eletään ja tehdään. Se vähän ärsyttää, mutta lopulta se on aika samantekevää.

Moni asia on aika samantekevä, siinä usvassa, jossa ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen kuluivat. Muistan ensimmäisen käynnin kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Menin ostamaan imetyspaitaa. Kauppakeskuksen valot tuntuivat liian kirkkailta, ihmiset olivat meluisia. Seurailin heitä katseillani ja mietin, mihin he olivat menossa ja mitä ajattelivat. Olivatko he kokoneet sen? Keillä heistä oli lapsia? Näytinkö minä äidiltä? Vaatekaupan pukukopissa sovitin paitaa. M-koko mahtui. Otin itsestäni kuvan puhelimella. Ruumiini tuntui ja näytti vieraalta, toisaalta ei hullummalta siihen nähden, että reilu viikko sitten sieltä oli poistunut kahdeksan kiloa pientä ihmistä, lapsivettä, napanuoraa ja istukkaa. Palasin paidan kanssa turvalliseen kotiin ikävöiden pikkuistani. Muutamaa päivää myöhemmin kaipasin jo ulos. Paria viikkoa myöhemmin istuin kokouksessa vauvan kanssa. Ihan pihalla ja mielessä ihan muut kuin esityslistan asiat.

Alku oli ihmeellistä, mutta oli myös raskasta. Ensin kehoni oli upea raskaana olevan naisen keho. Sitten sieltä repeytyi ulos pieni elämä. Muutos, joka toiseen suuntaan oli kestänyt yhdeksän kuukautta, kesti toiseen suuntaan muutaman tunnin. Jäljelle jäi lököttävä vatsa ja kipu. Ruumiini, joka oli ollut keskipiste, muuttui avustajaksi. Sen tehtävä oli pitää pieni elämä hengissä. Myös kanssaihmisten ja terveydenhuollon mielenkiinto siirtyi minusta lapseen. Raskaudenaikaisista vaivoista voi vielä puhua, mutta kukaan ei halua tietää synnytyksen jälkeisistä vuodoista, säryistä, virtsanpidätysvaikeuksista ja leikkaushaavojen tai repeämien kivuista. Kaikki kuvaavat raskaana olevaa mahaa, kukaan ei ota kuvia synnytyksen jälkeisestä mahasta. Vain toiset synnyttäneet naiset tietävät, synnyttäminen ei tee naista, mutta se tekee synnyttäneen naisen. Hemmetin vahvan naisen. Naisen, joka on työntänyt ulos pienen elämän. Olin ylpeä ruumiistani. Se – minä pystyin siihen! Nyt kannan iloisella ylpeydellä raskauden aikana mahaani ilmestynyttä ruskeaa viivaa, joka ei ole ainakaan vielä haalistunut.

Sitten on maito. Outo ja ihmeellinen ihmisen maito. Alkuun imettäminen oli vaikeaa. Se oikea ote, minä ja vauva turhauduimme, nänneihin sattui. Ihmettelin ja ihmettelen yhä, miten ihmislaji on selvinnyt Afrikan savannilla aikana ennen rintakumeja, tuttipulloja ja imetysneuvojia tai mitään muitakaan apuvälineitä. Vasta lapsen saatuani oivalsin, miten keskeistä hoivataitojen kehittymisen on täytynyt olla ihmislajin evoluutiolle. Lapsi ei osaa edes syödä synnyttyään eikä äiti syöttää, se homma pitää opetella. Mutta kun sen oppii, voi sitä autuutta. Harvoin on niin lähellä toista ihmistä, on niin tarvittu. Rinta on ruokaa ja turvaa. Se on läheisyyttä ja riippuvuutta. Molemmin puolista riippuvuutta.

Vauva oli kuukauden vanha, kun kuuliaisesti vauvakirjojen ohjeita noudattaen päätin ”ottaa omaa aikaa”. Menin teatteriin. Se vapauden tunne, kun kävelin kotoa metrolle. Se levottomuus, joka valtasi mielen jo metrossa. Teatterissa rintoja nipisteli, ne kertoivat, että olisi aika ruokkia vauva. Vasta kolmen neljän kuukauden jälkeen ajatus erossa olemisesta alkoi tuntua miellyttävältä, sitä ennen tarvitsin vauvaani, kuten se tarvitsi minua. Kun viiden kuukauden iässä vauva maisteli ensimmäiset lusikallisensa kiinteää, riemuitsin; kohta voisin poistua kotoa itsekseni pidemmäksi kuin pariksi tunniksi. Toisaalta olin haikea: kohta minua ei enää tarvittaisi.

Mutta niin, se yhteiskunnallinen keskustelu. Ärsyynnyin ja välillä halusin kommentoida. Halusin sanoa, että kannatan perhevapaiden jakamista ja isien vastuun lisäämistä, mutta keskustelua ei voi käydä huomioimatta eroja tai eroa – imetystä. Halusin sanoa, että en usko, että isien vanhempainvapaan käyttö lisääntyy ellei vapaata kokonaisuutena pidennetä ja vanhempien yhdessä kotona olemaa aikaa kasvateta. Halusin sanoa, etten tahdo käydä keskustelua, jonka motiivina on taloudellisen tehokkuuden ja työnteon lisääminen. Halusin sanoa, että en usko äitiyden mustiin aukkoihin, että ehkä äitiys onkin pakoa. Yritän kirjoittaa näistä teemoista vielä lisää. Tosin ensi viikolla pitäisi myöskin aloittaa täysipäiväinen opiskelu lapsen isän jäädessä kotiin. Odotan innolla ja jännityksellä.

Odotusaika VIII: Synnytys – kivuliasta kestämistä?

Näin viime yönä unta, jossa olin sivarissa. Asevelvollisuus suoritettiin kaksiviikkoisella kurssilla ja se koski myös naisia. Olin ajatellut hoitaa asian pois päiväjärjestyksestä ennen synnytystä, olihan laskettuun aikaan juuri kaksi viikkoa aikaa. Kurssiin kuului, että me pari vanhempaa osallistujaa pidimme esitelmiä kaksikymppisille asevelvollisille. Minä päätin luennoida sivareille synnytyksestä.

Koska todellisuudessa en pääse kertomaan synnytyksestä sivareille, kirjoitan muutaman ajatuksen teille, hyvät lukijat.

Vielä joitain kuukausia sitten ajattelin, että synnytys on kivulias kokemus, josta selviää hammasta purren ja riittävällä kivunlievityksellä. Näin taitaa ajatella aika moni, koska eihän synnyttämisestä juuri puhuta – paitsi synnyttäneiden naisten kesken. Ehkä kuvaavaa on, että Eve Enslerin Vaginamonologeissa ei alunperin ollut yhtään raskautta tai synnytystä käsittelevää tekstiä. Ei yhtään!? Ja kuitenkin synnytys on äärimmäinen ruumiillinen kokemus, joka koskettaa suurta osaa naisista ja joka jättää jälkensä kehoon. On sääli, jos näin oleellinen naisten kokemus pelkistyy kulttuurissamme passiiviseen kestämiseen ja sietämiseen. Erityisen valitettavaa on, jos se muodostuu synnyttäjälle itselleen traumaattiseksi kokemukseksi.

Miten synnytys sitten voi olla jotain muuta? Neuvolan perhevalmennuksessa kehotettiin olemaan suunnittelematta liian tarkasta ja luottamaan kätilöön. Synnytyssairaalan tutustumiskäynnillä taas toivottiin synnyttäjien miettivän etukäteen omia odotuksiaan, kivunlievitystä, synnytysasentoa, kätilön ja kumppanin roolia ja kirjaavan toiveensa ylös. Pitääkö siis suunnitella vai ei, käyttää omaa päätään vai luottaa kätilöön?

Vastaus on tietenkin molempia, mutta kysymykset kuvastavat kuitenkin tärkeää jakoa suhtautumisessa synnytykseen. Vanhakantaisempi sairaalakulttuuriin syvälle iskostunut linja on, että ammattilaisilla on paras tieto. Potilas jää helposti toimenpiteiden passiviseksi kohteeksi; aina ei edes tarvitse kertoa toimenpiteistä tai ainakaan neuvotella niistä. Tällöin synnyttäjänkään on turha suunnitella synnytyksen kulkua.

Synnyttäjälähtöisempi ajattelu lähtee siitä, että synnytystä saa ja kannattaa suunnitella. Tuskin koskaan kaikki menee suunnitelman mukaan, mutta synnyttäjä on se, joka lopulta synnyttää ja jonka ruumiista löytyvät voimat saattaa lapsi maailmaan. Parhaimmillaan synnyttäjällä on edes joku kuva siitä, mitä haluaa ja kätilö tukee päätöksiä, esittää vaihtoehtoja ja puuttuu vain jos tilanne vaatii. Aina kaikki ei mene näin nätisti. Sairaaloiden käytännöt voivat sanella toimenpiteitä ja lisäksi jokaisella kätilöllä on omat mieltymyksensä ja toimintatapansa. Siksi omien toiveiden kirjaaminen ylös on tärkeää. Samoin on syytä varautua pitämään kiinni näkemyksistään ja vaatimaan perusteluja esitetyille toimenpiteille.

Kun puhutaan aktiivisesta synnytyksestä, tarkoitetaan, että synnyttäjä on aktiivinen toimija, oman kehonsa paras asiantuntija. Aktiivisen synnytyksen kannattajat korostavat lääkkeettömien ja mietojen kivunlievitysmenetelmien, kuten veden, erilaisten asentojen, hieronnan ja lämpöhauteiden käyttöä. Lähtökohtana on, että naisen ruumiista löytyy kaikki tarvittava synnyttämiseen. Luomusynnyttäjät korostavat, että synntyksessä käytettävät lääkkeet ovat vahvoja ja niillä on vaikutuksia vauvaan. On myös näyttöä siitä, että toimenpiteiden ja lääkkeiden käyttö johtaa uusiin toimenpiteisiin ja lääkkeisiin. Minusta tämä ei kuitenkaan ole oleellisinta. Myös lääkkeettömyys voi olla haitallista, jos esimerkiksi synnyttäjä väsyy liikaa jo avautumisvaiheessa eikä jaksa enää ponnistaa. Samoin lääkkeistä pidättäytyminen ja siitä johtuva sietämätön kipu voivat muodostua traumaattiseksi kokemukseksi. Äidin ja lapsen terveyden ohella tavoitteena tulee olla positiivinen synnytyskokemus. Ehdottomuus lääkkeiden tai asentojen suhteen tuskin palvelee tätä tavoitetta. Sen sijaan kokemus siitä, että synnyttäjä itse voi ohjailla tilannetta, toimia aktiivisesti ja vaikuttaa ovat oleellisia. Synnyttäjän voimauttaminen luottamaan itseensä ja kehoonsa on aktiivisen synnytyksen ydin ja paras anti.

Synnyttäminen on samaan aikaan kontrollin menetystä ja sen pitämistä. Jotkut naiset kokevat synnyttäessään ns. synnytysregression, tilan, jossa tietoisuus vaipuu taka-alalle ja toiminnasta tulee vaistonvaraista. Äärimmäisyydessään ja biologisuudessaan synnyttäminen on ihmisen eläimellisempiä puolia. Synnyttäessä ihminen ehkä tavoittaa jotain siitä, mitä on olla nisäkäs – tai niin ainakin haluan kuvitella. Synnytystä ei voi kontrolloida, sen tahtia määrätä tai kestoa ennustaa. Rationaalisessa modernissa maailmassa tässä on jotain vallankumouksellista. Luonto asettaa reunaehtonsa, elää meissä ja mahdollistaa elämämme.

Samaan aikaan synnyttäjä voi olla aktiivinen. Hän voi etukäteen suunnitella, miten toivoisi synnytyksen etenevän. Synnyttäessään hän voi olla vedessä, laulaa, huutaa, kuunnella musiikkia, heijata itseään tyynyjen päällä, liikkua, olla kyykyssä, kontallaan, makuullaan tai seistä, pyytää kumppanin tai tukihenkilön hieromaan, hakea hellyyttä tai eristäytyä. Hän voi naukkailla ilokaasua tai turvautua tuhdimpiin lääkkeisiin, mutta myös olla turvautumatta. Itse synnytyksessä juuri vaistojen seuraaminen voi olla aktiivisuutta.

Odotusaika VII: Rahaahan se vain on

Minimiäitiyspäiväraha on 22,96 euroa päivältä pois lukien sunnuntait. Veroa päivärahasta maksetaan 20 prosenttia, jonka jälkeen käteen jää noin 478 euroa kuukaudessa. Lapsilisää maksetaan ensimmäisestä lapsesta 104,19 euroa. Päälle voi saada asumistukea, mikäli puolison tulot eivät ole liian isot. Näillä rahoilla siis pärjäilleen ensi kevät.

Ei niillä juhlita, mutta kumppanillani on töitä ainakin alkuvuodeksi ja olen mä pienemmilläkin rahoilla elänyt. Eikös niistä lapsistakin tule kalliita vasta sitten jonkun vuoden päästä? Kiperä tilanne on minimirahaa saavilla yksinhuoltajilla ja perheillä, joissa molemmat vanhemmat elävät minietuuksilla.

Minulle kiperä ja täytenä yllätyksenä tullut kohta on siirtymä opintotuelta äitiyspäivärahalle. Nimittäin marraskuu on viimeinen opiskelukuukauteni, äitiysloma alkoi 3.12. Marraskuun opintotuki on maksettu 4.11. ja ensimmäinen äitiyspäiväraha maksetaan joskus tammikuun alkupuolella. Toisin kuin opintotuki, äitiyspäiväraha maksetaan 30 päivää jälkikäteen. Ja tämähän toimii hienosti, jos siirryt palkkatyöstä päivärahalle, mutta tukimuodosta toiseen siirtyessä vastassa onkin kuukauden tueton jakso. Juuri siinä vaiheessa, kun viimeistään pitäisi ostaa vaunut, turvaistuin, imetysliivejä ja -paitoja, vauvan vaatteita, rintapumppu ja hoitopöytä. Seuraavan kerran kun kuulette puhuttavan sosiaaliturvan aukkoisuudesta niin tiedätte, että tätä se tarkoittaa. Seuraavaksi annan esimerkin ilmiöstä, jota kutsutaan tukiviidakoksi.

Tukiviidakko osa I: Kela ja toimeentulotuki
Kun muualta ei saa rahaa, sitä saa sosiaaliasemalta. Toimeentulotuki on viimesijainen ja väliaikaiseksi tarkoitettu tukimuoto, jonka myöntää ja rahoittaa kunta. Verrattuna Kelan tukiin, toimeentulotukeen liittyy hyvin voimakas kontrolli. Tt-tuen saamisen ehtona on varattomuus, siis ensin on käytettävä kaikki säästönsä ennen kuin tukea voi saada. Jos siis vanhemmaksi tulevalla opiskeljalla sattuisi jotain säästössä olemaan, nämä rahat olisi pistettävä tukijärjestelmän aukon paikkailuun. Jos säästöjä ei ole (kuten useimmilla opiskelijoilla juuri ei), äitiyspäivärahalle siirtyvä opiskelija joutuu hakemaan siirtymäkuukaudelle toimeentulotukea. Siis kiikuttamaan tiliotteensa, vuokrasopimuksensa ja lääkärilaskunsa sossuun ja tapaamaan sosiaaliohjaajan, jonka kanssa käydään läpi hakijan tilanne. Vaikka ei siihen mitään ohjausta tarvita, että huomaa, että tässä on aukko ja siksi ollaan tällä luukulla. Perustellusti voi sanoa, että tukijärjestelmän aukko pakottaa ihmisiä muutenkin ylikuormitetun ja kunnille kustannuksia aiheuttavan toimeentulotuen asiakkaiksi.

Tukiviidakko II: Epätarkoituksenmukainen tukien käyttö
Kuten äsken kirjoitin, minun olisi pitänyt marssia sossuun hakemaan toimeentulotukea. En kuitenkaan tehnyt niin. Ensinnäkin koska tiedän, että toimeentulotuen saaminen opiskelija voi toisinaan olla kohtuuttoman vaikeaa. Tässä tapauksessa tuleva äitiys olisi saattanut tasoittaa tietä, mutta en kumminkaan vaan jaksanut, koska en osannut arvioida paljonko ylipäätään saisin tukea, jos myönteinen päätös tehtäisiin. Toimeentulotuki on perhekohtainen ja töissä käyvän puolisoni tulot – vaikka eivät isot olekaan – olisivat saattaneet leikata koko tuen. Ja siihen kaikkien vauvahankintojen ja lähestyvän joulun alla meillä ei olisi ollut varaa. Sitä paitsi ajatus täysin toisen rahoilla elämisestä ei vaan tunnu kivalta eikä reilulta. Niinpä tein juuri niin kuin entisenä Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan varapuheenjohtajana tiedän, ettei pitäisi: nostin opintotukea, vaikka tiesin, etten joulukuussa saisi mitään uusia kurssisuorituksia tehtyä. Panen nyt toivoni siihen, että graduohjaajani on suopea ja suostuu arvioimaan, että graduni on edistynyt vaadittavan pistemäärän verran. Jos ei, päätyvät paperini ensi syksynä opintotukilautakunnan säälivien katseiden alle. Siellä he pyörittelevät päitään ja vääntelevät pykäliä saadakseen estettyä opintotukeni katkaisemisen. Sitten he voivottelevat, kun opiskelijat eivät osaa käyttää tukia tarkoituksenmukaisesti. Tämänkin opiskelijaäidin olisi tietenkin pitänyt hakea rahaa sossusta, kun kerran opintosuoritukset eivät riitä ja äitiysloma on alkanut.

Tukiviidakko III: Asumisen tuet
Tässä maassa on erilaisia asumisen tukia eri ihmisryhmille. Opiskelijat saavat opintotuen asumislisää, muut pienituloiset yleistä asumistukea. Kun opiskelija saa lapsen, hän siirtyy yleiselle asumistuelle. Syksyn aikana soittelin Kelaan ja kyselin, miten tapauksessani asumistuki menee. Selvisi, että joulukuulta minun pitää hakea yleistä asumistukea. Laitoin paperit vuokrasopimuksineen ja palkkakuitteineen menemään ja odottelin puolisentoista kuukautta. Vähän aloin ihmetellä, kun kuu lähestyi loppuaan eikä päätöstä kuulunut. Tässä muutama päivä sitten Kelasta soitettiin. Hakemus seisoi, koska minun olisi kuitenkin pitänyt hakea asumislisää. Kun olin kysellyt asiasta puhelimessa, olin sanonut, etten nosta opintorahaa joulukuulta ja näin minua neuvottiin hakeamaan yleistä asumistukea. Päättelin, että asumisen tuki on sidoksissa äitiysloman alkamiseen ja hain yleistä asumistukea. Asumislisän vaihtuminen yleiseksi asumistueksi onkin sidoksissa lapsen syntymään ja koska olin nostanut opintorahaa minun olisi kuulunut hakea asumislisää. Virkailija kehotti tekemään uuden hakemuksen, jota voin sitten yrittää kiirehtiä, jos rahat ihan loppuu. ”Ja jos sitten se ei menisikään läpi, palataan sitten tähän yleisen asumistuen hakemukseen”. Helvetin rohkaisevaa. Nyt voimme lyödä vetoa, koska saan asumistukeni. Mä veikkaan, että mahdollisesti tammikuun puoleen väliin mennessä.

*****

Mutta se tukiviidakoista ja aukoista. Lopuksi erityismaininnan ansaitsee se fakta, että jos kaikenlainen vauvakama vaunuista kestovaippoihin maksaa niin maksaa myös synnyttäminen. Sairaalamaksu on 33 euroa päivältä ja tavallisesti ensisynnyttäjä viettää sairaalassa 2-4 päivää. Jos haluaa ja saa perhehuoneen, jossa myös kumppani voi yöpyä, maksua menee tuplasti. Sellaiset pari sataa euroa siis kannattaa varata tähän hommaan.

Ja jotta kukaan osallinen ei jäisi pois, aivan viimeisen erityismaininnan ansaitsee Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Ehdin nimittäin hetken luulla, että kerran elämässäni saisin jotain etuutta enemmän kuin minimäärän. Äitiyspäiväraha nimittäin määräytyy kahden vuoden takaisten verotulojen mukaan eli minun tapauksessani vuoden 2010 mukaan. Vuonna 2010 olin koko vuoden töissä ylioppilaskunnassa ja tienasin bruttona 1000 euroa kuussa. Tällä summalla päiväraha olisi kuitenkin ollut 660 euroa. Paitsi hetkinen, enhän ollutkaan töissä vaan luottamustoimessa hallituksen jäsenenä. Lähes kokopäiväisesti me kyllä siellä toimistolla istuttiin, harvalla oli aikaa opintotukeen oikeuttavassa määrin opiskeluun saati työntekoon. Mutta, koska työnantaja oli jättänyt maksamatta kaikki mahdolliset eläke- ja sairausvakuutusmaksut (varmaankin viisaan edustajiston säästölinjan ansiosta), verottaja ei tätä tuloa tunnista (tulovero siitä kyllä maksettiin aivan normaalisti). Muistan, että siitä oli hallituksen jäsenten kesken puhetta, ettei eläkettä kerry, mutta vaikutuksesta tukiin kukaan ei maininnut. Toivomus tovereille ja facebook-kavereille sillä suunnalla: olisi aika kivasti tehty, jos tietämättömille hallituksen jäsenille kerrottaisiin tällaisista asioista ja vielä kivempi olisi, jos niistä palkkioista alettaisiin maksaa niitä maksuja.

Ps. Tässä lopussa kuuluu tietenkin esittää pakollinen vaatimus kaikille yhteisestä vastikkeettomasta perustulosta, jolla ehkä tähänkin sekamelskaan saataisiin jotain järkeä.

Odotusaika VI: Kenelle kehoni kuuluu?

”Edessäni istuva viiksekäs lääkäri kehottaa mumisten riisumaan housut. Vaivalloisesti otan ensin kengät pois, sitten housut, lököttävät pitkät kalsarit ja alushousut. Tuntuu että kengännauhoissa kestää ikuisuus. Lääkärin vieressä seisova opiskelijapoika yrittää katsoa muualle. Takanani kätilö valmistelee tutkimusvälineitä. Kun olen saanut housut pois, käy ilmi, että jokin oleellinen väline puuttuu. Kätilö lähtee hakemaan sitä. Minä jään odottelemaan ilman housuja. On vaivaannuttavan hiljaista.”

Itse tutkimuksessa vauvassa tai minussa ei havaita mitään hälyttävää. Tutkimukseen johtanut kohdun epätavallisen suuri korkeus ei tarkoitakaan mitään. Lapsi on tavallisen kokoinen ja vettä on sopivasti. En siis joudukaan punnertamaan ulos jättiläistä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa sokerin syömisestä (sokeri kasvattaa sikiötä ja altistaa raskausdiabetekselle).

Loppuraskauden tihenevät neuvolakäynnit, tutkimukset ja yhä selvemmin näkyvä ulkoinen muutos ovat saanut minut pohtimaan raskauden suhdetta kehon omistajuuteen. Raskaana ollessa ruumiistasi tulee tarkkailun kohde aivan erilaisessa määrin kuin missään toisessa elämäntilanteessa lukuun ottamatta vakavaa sairautta. Sitä seurataan, tutkitaan ja sille tehdään toimenpiteitä. Tottahan valtiovallalla ja kapitalistisella järjestelmällä on muutoinkin intressejä ihmiskehojen suhteen ja niiden toimintaan puututaan suoremmin ja epäsuoremmin. Raskaana ruumiista tulee enemmän ja suoremmin vallan leikkikenttä.

Miten tämän tarkkailun keskellä käy tunteelle oman kehon hallinnasta? Asiantuntijuus omasta ruumiista siirtyy oman kehon ulkopuolelle. Merkitsevää ovat hemoglobiiniarvot ja sijoittuminen normaalikäyrille, ei se miltä sinusta tuntuu. Neuvolaan mennään kuulemaan, että kaikki on hyvin. Oma kokemus kehosta ja sen muutoksista on toissijaista.

Samaan aikaan muillakin tahoilla raskaana olevan ruumiista tulee yhteistä omaisuutta. Suhteessa mahdolliseen kumppaniin: vauva on myös hänen ja hän tekee sinun kehosi kautta työtä ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Nykyihanteen mukaan kumppani käy neuvolassa kanssasi. Hän tietää painosi, hemoglobiiniarvojasi ja on läsnä gynekologisissa tutkimuksissa. Suhteessa ympäröiviin ihmisiin: viimeistään nyt jokainen näkee, mitä kehossasi tapahtuu. Ventovieraidenkin on lupa kommentoida, neuvoa ja ottaa kantaa siihen, mikä toiminta ja käytös on sinulle suotavaa ja mikä ei. Ja tietenkin suhteessa kehittyvään lapseen: hän vaatii yhä suurempia resursseja ruumiiltasi ja on yhä selvemmin läsnä.

Osaltaan raskaus opettaa kuuntelemaan ja kunnioittamaan ruumista. Kun se vaatii enemmän lepoa ja enemmän huomiota, ei sitä voi sivuuttaa eikä väheksyä. Kulttuurissamme, joka nostaa järjen tunteen edelle ja henkisen ruumiillisen edelle, raskaus luo näihin jakoihin uuden perspektiivin.

Toisaalta puhe kehon huomioimisesta on osa normittavaa raskauspuhetta. Raskaana on lupa löhöillä, kiukutella ja olla jaksamatta. Mutta onko lupa juhlia, jaksaa ja puuhata? Vaikka mahan kanssa ei voi enää tanssia kovin pitkään ja hurjasti, niin juuri tanssia minä haluan. Vielä kun pystyn ja kun mun kroppa näyttää niin siistiltä.

Sitten on vielä synnytys. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut ajatellut koko asiaa juuri lainkaan. Nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei se ole vain kivulias tapahtuma, joka on kestettävä, vaan että se liittyy voimakkaasti kehon hallinnan teemaan. Lähtökohtaisesti tapahtuma ei ole hallittavissa; vauvan on tultava ulos ja se tulee, ihan riippumatta synnyttäjän tahdosta. Minulle tässäkin on jotain radikaalia suhteessa länsimaisen ajattelun historiaan. Vaikka ihminen kuinka niin uskottelee, kaikki ei ole alistettavissa järjelle ja kontrolloitavissa. Synnyttäessään ihminen on eläin ja se on hienoa. Hierarkian luomisen ja erottautumisen sijaan, tässä on löydettävissä yhteisyyden paikka eläimen ja ihmisen välillä.

Kaikesta hallitsemattomuudestaan huolimatta synnytyksessä on suuri ero sillä nähdäänkö synnyttäjä aktiivisena toimijana vai toimenpiteiden kohteena. Länsimaissa lääketieteen kehittyminen on johtanut paitsi lapsi- ja äitikuolleisuuden radikaaliin vähenemiseen, myös synnytyksen siirtymiseen vähemmän naisen itsensä kontrolliin. Pahimmillaan nainen nähdään toimenpiteiden kohteena. Synnyttäjä ottaa kipulääkkeitä, kun tarjotaan, ponnistaa kun käsketään siinä asennossa, jonka kätilö näkee parhaaksi ja jatkuva sydänäänten ym tarkkailu takaa, ettei mikään mene pieleen. Onneksi nykyisin todellisuus ei ole aivan tätä. Synnyttäjiä kehotetaan suurempaan aktiivisuuteen, toimenpiteitä ei suoriteta ilman tarvetta, lääketieteellinen tarkkailu ei ole jatkuvaa ja eri vaihtoehdoista kerrotaan. Kuitenkin meidänkin synnytysaiheisen perhevalmennuksemme viesti tuntui olevan, ettei kannata liiaksi suunnitella, kannattaa luottaa kätilöön ja että epiduraalinhan ottaa melkein jokainen. Kun kysyin, saako synnyttää omissa vaatteissa, vastaus oli ”Joo…mutta miksi joku haluaisi?”. Ero on suuri, jos vertaa aktiivisen synnytyksen ajatukseen, jossa synnyttäjä itse nähdään oman kehonsa suurimpana asiantuntijana ja korostetaan synnyttäjälle turvallisen tilan rakentamisen tärkeyttä.

Odotusaika III: Se liikkuu sittenkin!

On käsittämätöntä mihin eläinruumis kykenee. Kaikessa luonnollisuudessaan raskaus on aika käsittämätön juttu. Monta kuukautta toinen elämä kasvaa sisälläni, puristaa ruuansulatuselimistöä niin, että tuloksena on pieruja ja närästystä, rasittaa selkää ja venyttää lantiota. Siellä se on, liikkuu ja elää.

Tunsin ensimmäiset potkut metromatkalla lähellä puolta yötä noin kuukausi sitten. Se oli hassua. Ensin ajattelin, että se on elohiiri tai joku, mutta kun ne jatkuivat totesin, että kyllä, minua potkitaan. Olo oli ihastunut ja hämmentynyt, tosin ihaninta oli kumppanini kasvoille levinnyt hölmö hymy, kun sanoin, että meidän tyyppi taitaa potkia. Seuraavina viikkoina tyyppi potki samankaltaisissa tilanteissa. Nyt liikkeet ovat päivittäisiä. Aamulla kun herään ruokaa kaipaa neljän kissan lisäksi myös yksi ihmisen alku. Kaikessa luonnollisuudessaan se on aika hurjaa.

Siihen nähden kuinka keskeisenä lasten hankkiminen naisille nähdään, kuinka paljon huolta kannetaan naisten halusta saada lapsia ja kuinka monet naiset lapsia saavat, puhutaan raskaudesta aika vähän. Paitsi sitten, kun nainen on raskaana. Ennen kuin raskaudestani tuli julkista puhuin tuskin koskaan kenenkään kanssa raskaana olemisesta tai synnyttämisestä. Abortista puhuttiin, etenkin teini-iässä, kun me kukin rakensimme omaa suhdettamme siihen, siitä haluaako joku joskus lapsia vai ei ja kasvatuksesta – siitä olen puhunut paljon. Nykyisin raskaus nousee keskusteluun harvasen päivä. Peruskysymys on, että onko ollut mielihaluja (vastaus: ei, ei oikeastaan). Kysyjä on yleensä henkilö, joka ei ole itse synnyttänyt eikä välttämättä ole koko asiasta kauhean kiinnostunut. Toinen kysymys, jonka yleensä esittää nainen, jolla on jo isompia tai aikuisia lapsia ja joka on minua vanhempi, on että onko kaikki mennyt hyvin (vastaus: kyllä, ainakin tähän asti). Jotkut kysyvät tiedämmekö sukupuolen (kyllä, mutta ajateltiin, ettei kerrota sitä, ettei sitten tule liikaa vain tietyn värisiä vaatteita). Yhteistä raskauspuheelle on, että valtaosassa tapauksia naiset nostavat aiheen esille. Miehet yleensä korkeintaan onnittelevat, poikkeuksen tekevät toisinaan nuoret miehet, joilla itsellään on lapsia. Raskauspuhe – pinnallinenkin – on pääosin naisten puhetta.

Se mikä on kiinnostavaa on kuitenkin niiden naisten puhe, joilla on lapsia. Kesällä, kun sukulaisnaiset vuorotellen kertoivat omista raskauksistaan, tuntui, että jollakin tavoin raskaus liittää naisen synnyttäneiden naissukupolvien ketjuun. Raskaana tulee osaksi jotakin, mihin aiemmin ei ole kuulunut. Suhde sukuun määrittyy uudelleen ainakin symbolisesti, kun uusi sukupolvi liittyy kauttasi sukuun. Minulle mummo kiikutti kassillisen vauvanvaatteita, joista vanhimpia olen itse käyttänyt ja jotka sitten on ovat kiertäneet veljelläni ja serkuillani. Eikä tässä ole kyse siitä, että vaatteita olisi säilytetty ihan käytännöllisistä syistä. Viimeistään nyt kun ne siirtyvät minulle, ne saavat vahvan symbolisen merkityksen.

Raskaana ollessa myös liittyy raskaana olleiden naisten joukkoon. Toisen raskaus mahdollistaa muille naisille puheen omasta raskaudestaan. Eikä kyse ole vain sellaisesta, että golfharrastajat puhuvat golfista tavatessaan. Väitän, että siitä huolimatta kuinka keskeisenä äitiys edelleen nähdään, puhe raskaudesta ja synnytyksestä on marginaalissa. Ne miellätään naisten likaisten yksityiskohtien maailmaan, vähän samaan tapaan kuin kuukautiset. Yleisellä tasolla voi puhua, mutta ällöistä yksityiskohdista kukaan ei tahdo kuulla. Raskaus on myös julkinen yksityinen tapahtuma. Toisaalta se näkyy ulos ja sitä on lupa kommentoida, toisaalta siihen liittyvät tuntemukset voivat olla hyvinkin yksityisiä. Siitä ei myöskään saisi tehdä liikaa numeroa, koska se on ärsyttävää niiden mielestä, jotka eivät lapsia halua. Jotenkin tämä yhtälö tuottaa tilanteen, jossa raskauspuhe purkeutuu raskaana oleviin naisiin. Ja se, että raskaus on iso kokemus.

Raskaus on arkipäiväiselle tavalla iso kokemus. Toisaalta se on läsnä koko ajan eikä sitä siksi ajattele jatkuvasti, toisaalta sen merkityksen prosessoiminen jatkuu koko raskauden ajan. Se myös muuttaa suhdetta ruumiiseen. Ruumis muuttuu, mutta myös käsitys omasta ruumiista. Koska kaikki tapahtuu ruumiissa, se muuttuu keskeisemmäksi ja sitä tarkkailee uudella tavalla. Minulle tämä on ollut voimauttavaa. Ensimmäistä kertaa elämästäni olen kokenut, että tämä naisruumis on hemmetin siisti juttu ja että on aika hienoa olla nainen siinä kaikkein biologisimmassa mielessä. Tämä on aika isoa, sillä aikaisemmin olen suhtautunut omaan biologiaan välinpitämättömän penseästi. Vaikka kehon muutos voi olla kova paikka, se voi myös muuttaa sallivammaksi omalle keholleen, kun uuden elämän kasvattaminen siihen kuuluvine lisäkiloineen ja raskausarpineen on tärkeämpää kuin kauneusihanteiden mittoihin mahtuminen.

______
Ps. Muutin tämän raskausblogisarjan nimen ”Odotusajaksi”, kun aikaisempi tuntui niin hölmöltä ja pitkältä. Jatkossa siis tällä nimellä, sikäli mikäli vielä jaksan jotain kirjoittaa.