Ei vain konkretiaa

Lyhyt keskeneräinen ajatus:

Usein, kun keskustellaan siitä, mikseivät ihmiset vaikuta, miksi heitä ei kiinnosta, vastausta etsitään kaukaisiksi jäävistä asioista. Vaaditaan asioiden (vaikkapa edarivaaleissa äänestämisen tai yliopistolain vastustamisen) kiinnittämistä konkreettisiin asioihin ja ihmisten arkisiin kokemuksiin. Kuitenkin oma poliittinen heräämiseni liittyi sellaisiin varsin kaukaisiin ja osin epäkonkreettisiin asioihin kuin rauhaan ja kehitysmaiden tilanteeseen. Näin taitaa olla monen muunkin kohdalla.

Ydin ei ehkä olekaan siinä, puhutaanko konkretiasta vai teoriasta. Tarvitaan molempia. Tarvitaan lyhyen ja pitkän välin tavoitteita (no shit..). Ydin on siinä, että täytyy päästä yli triviaaliudesta. Hallinnon kolmikanta, joka kytkeytyy ajatukseen yliopistohallinon demokraattisuudesta, on triviaalia, ellei samalla puhuta, mitä tämän demokratian kautta on mahdollista saavuttaa. Toisaalta se, saako vaikkapa jostain opintopiiristä opinpisteitä, on sekin triviaali kysymys, ei niin tärkeä, että sen vuoksi jaksaisi pitää meteliä, kyllähän ne pari pistettä voi hankkia jostain muualta.

Tämä ei ehkä ole kummoisen uusi ajatus: mutta tarvitaan konkretiaa ja tarvitaan periaatteita, yksinään molemmat ovat triviaaleja. Tarvitaan lyhyen ja pitkän aika välin tavoitteita, koska ilman toista, toisen puolesta ei jaksa kamppailla. Tarvitaan kokemukseen pohjaavaa tietoa ja tarvitaan teoria, joka pohjaa kokemukseen ja jonka kautta kokemus tulee ymmärretäväksi.

Teoria tarkoittaa tässä varmaan samaa kuin ymmärrys ympäröivästä maailmasta. Tässä lienee yksi punavihreän vasemmiston kompastuskivistä. Halutaan kivoja asioita ja vastustetaan pahoja, mutta rivien hajottamisen ja 70-lukulaiseksi leimaamisen pelossa, ei uskalleta selittää maailmaa. Ehkäpä tämä oli välttämätön strategia liikeen syntyaikoina 1990-luvulla, kun uusliberalismi eli kulta-aikaansa ja vasemmisto oli ihan hukassa. Enää se ei kuitenkaan riitä.

Sukupuoli sosiaalisena konstruktiona

Luulen viimeinkin käsittäneeni, mitä postmodernit feministiset ajattelijat tarkoittavat sanoessaan, että sukupuoli – myös biologinen – on sosiaalinen konstruktio.

Pointti lähtee ajatuksesta, että todellisuus tuppaa järjestymään dikotomisesta, ja että sanoilla on merkitys suhteessa siihen mitä ne eivät ole. Nainen ja mies ovat dikotomisessa suhteessa toisiinsa ja sana nainen saa merkityksensä miehen negaationa. Nainen on sitä mitä mies ei ole. Feministit kuitenkin kieltävät jaon biologisen pohjan ja argumentoivat, että kysymys sukupuolesta on ensisijaisesti diskurssiivinen ei materiaalinen tai sosiaalinen. Aikaisemmin, minulle on aina jäänyt epäselväksi, mitä tämä oikestaan tarkoittaa, koska onhan naisillä keskimäärin vagina ja miehillä penis, eikä siitä pääse mihinkään. Mutta eivät postmodernistit yritäkään kieltää erojen olemassaoloa vaan kyse on siitä, että ”yhteiskunta luo miehen ja naisen kategoriat tekemällä meidät tietoisiksi ja liittämällä suuren merkityksen tiettyihin anatomisiin piirteisiimme” (”..society creates the categories of ’man’ and ’woman’ by making us aware of, and attaching great importance to particular features of our anatomy..”). Toisin sanoen vaginan ja peniksen ei tarvitsisi olla merkittäviä eroja. Tältä kannalta jaottelu biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen muuttuu merkityksettömäksi. Feminiinisiksi tai maskuliinisiksi merkityksellistetyt ominaisuudet voivat olla sosiaalisia tai biologisia, mutta sillä ei ole väliä, koska yhtä kaikki se, että merkityksellistämme ne sukupuolen mukaan on sosiaalinen konstruktio.

Näin ollen sosiaalinen konstruktionismi ei ota kantaa siihen, onko miesten ja naisten välillä jotain myötäsyntyisiä eroja, se ei yksinkertaisesti ole kiinnostava kysymys. Saman voisi varmaan laajentaa koskemaan seksuaalisuutta. Muistan jonkun joskus kommentoineen, että väite, jonka mukaan heteroseksuaalisuudessa ei olisi mitään luonnollista on naurettava. Ja onhan se jos asian ymmärtää niin, että ellei ihmisiä olisi sosiaalistettu toimimaan heteroseksuaalisesti, naiset ja miehet eivät tuntisi seksuaalista vetoa toisiinsa. Moinen väite lienee melkoista ihmisen korottamista muun luonnon ja biologiansa yläpuolelle. Mutta, uskoisin, että tuossa väitteessä on kyse samasta kuin sukupuolen kohdalla: se että pidämme ihmisen seksuaalisia mieltymyksiä tärkeänä erona, on sosiaalinen konstruktio. Vaikka heteroseksuaalinen seksi olisikin jonkinlainen biologinen tavallisuus, siitä ei voida johtaa heteroseksuaalisuuden (joitain satoja vuosia vanhan käsitteen) luonnollisuutta.

Toisen oivalluksen tarjoili sama kirja. Ei ole pakko valita puoltaan. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi erilaisten feminismien välillä. Allekirjoitan konstruktionistisen maailmanymmärryksen, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että pelkkä kielen ja diskurssien tasolla pysytteleminen ei riitä. Jos ongelmiin halutaan puuttua ja muutosta saada aikaan, on kyettävä sanomaan jotain myös materiaalisesta maailmasta. Samoin materiaalista maailmaa ei voida jättää ottamatta huomioon, sillä se luo aika konkreettisesti puitteita toiminnallemme. Lisäksi suhteellisten, paikallisten ja erityisten teorioiden lisäksi on kyettävä yleistämään, vaikka silloin tarkkuus kärsisikin, muutoin on vaarana, että vallankäyttö ja sorto pelkistyvät paikallisiksi ilmiöiksi eikä niiden yleisempää luonnetta huomata. Mutta siis, kuulemma nykyisenä trendinä on postmodernien ja varhaisempien teorioiden ja käsitteiden yhdisteleminen. Teos myös osoitti, että jako liberaalifeminismin, radikaalifeminismin, sosialistisen feminismin ja postmodernin feminismin (ja muiden) välillä ei todellakaan ole kovin selvärajainen. Mutta jos pitäisi valita olisin postmoderni tai radikaalifeministi. Netissä pitäisi olla testi tätä varten, varmaan onkin.

Nämä oivallukset minulle tarjosi Valerie Brysonin ”Feminist Political Theory” -teos. Monipuolinen ja selkeä johdanto aiheeseen, etenkin jos varhaisempi feministinen ajattelu (ennen 1960-l) kiinnostaa.

Historian merkityksestä

Tänään jutellessani kansantaloustieteen luennon jälkeen yhden opiskelutoverini kanssa historian opettamisesta muistui mieleen taannoinen keskustelu taksikuskin kanssa (ei mulla taksiin ole varaa, olin töissä). Olin maininnut opiskelevani yhteiskuntahistoriaa (niinku mä aina sanon, talous- ja sosiaali on liian mutkikasta). Kuski totesi, ettei oikein tiedä mitää historiaa turhempaa ainetta ja ettei voinut koulussa tajuta, miksi sitäkin piti opiskella. Taisin siinä tilanteessa vain todeta, jotain sen suuntaista kuin: ”mitä pitempään oon historiaa opiskellut, sitä paremmin huomaa miten turhia juttuja koulussa opetetaan. Jotain antiikin Kreikan pylväitä ja keskiaikaisia kirkkotyylejä.” Olin juuri avustettani kanssa jäämässä pois, enkä ehtinyt jatkaa. Jäin kuitenkin miettimään, että mun historian opiskelijana ja mahdollisesti tulevana opettajana pitäisi varmaan osata kertoa, miksi historiaa pitää opettaa ja opiskella. Ihan ilman mitään asiaa koskevia lähteitä konsultoimatta sanoisin, että neljästä syystä:

1. Ymmärtääksemme paremmin nykyisyyttä
2. Nähdäksemme, ettei nykyjärjestelmä ole väistämättömyys
3. Muistaaksemme ja ymmärtääksemme entisajan ihmisiä ja elämää
4. Muistaaksemme ja pystyäksemme tunnustamaan ja kohtaamaan historian traumat

Ensimmäinen kohta lienee itsestäänselvä. Jos tahtoo ymmärtää nyky-yhteiskuntaa, täytyy olla jokin käsitys kehityksistä, jotka ovat johtaneet siihen. Niin ja kai historiasta voi myös ottaa opikseen.

Toinen kohta perustuu näkemykseen, jonka mukaan historia on jatkuvia valintoja eikä historialla ole mitään päämäärää tai päätepistettä. Tietyt valinnat eri aikoina ja paikoissa ovat johtaneet nykyisen kaltaiseen maailmaan. Toisenlaiset valinnat olisivat johtaneet toisenlaisiin tuloksiin. Toisin sanoen ei ole mitään syytä olettaa, että nyky-eurooppalainen yhteiskunta olisi ainoa tai paras vaihtoehto. Tällainen näkemys auttaa suhtautumaan kriittisesti yhteiskuntaan ja sen ”välttämättömyyksiin”, kyseenalaistamaan vallitsevan järjestyksen sekä vapautumaan kuvittelemaan, että mitä vois olla.

Kolmas kohta lähtee ajatuksesta, että ihmisten (ja mikseivät eläintenkin) elämät ovat arvokkaita ja muistamisen arvoisia sinänsä. Tärkeitä eivät ole vain suurmiesten elämät vaan myös historian marginaalien ja häviäjien elämät. Suurmiesten lisäksi naiset, lapset, etniseltä taustaltaan ei-eurooppalaiset, homoseksuaalit, köyhät, orjat, sairaat, rikolliset ja eläimet tulee muistaa ja tuoda päivänvaloon. Näiden ryhmien kautta avautuu myös historian pimeämpi puoli; Se, ettei teollinen vallankumous merkinnyt kaikille elintason kasvua ja helpompaa elämää, ettei Itä-Euroopan komeita kartanoita olisi rakennettu ilman halpaa maaorjatyövoimaaa, että protestanttinen usko huononsi naisen asemaa perheessä asettemalla miehen ehdottomaksi perheen pääksi, että halpa liha merkitsi lihansyönnin demokratisoitumisen lisäksi tuotantoeläinten olojen huononemista ja niin edelleen.
Toisaalta parhaimmillaan historia voi lisätä kulttuurista ymmärrystä. Jos pystymme ymmärtämään menneen ajan ihmisten näkemyksiä itsestään ja maailmasta, meidän on helpompi ymmärtää myös nykymaailman erilaisia kulttuureja. Lisäksi historia osoittaa, ettei miedän tapamme ajatella ole ainoa ja että nykyiset käsitteet ovat historiallisia.

Neljäs kohta yhdistää ”ei koskaan enää tarinat” ja menneisyyden hallinnan. Vaikka onkin viimeisenä, tämä on tavallaan kaikkein tärkein kohta. Meidän ei tule koskaan unohtaa Holocaustia tai Hiroshiman ja Nagasakin pommeja, sillä uskon, että tällaisten äärimmäisten tapausten kohdalla voimme ehkä jopa ottaa opiksemme historiasta. Muistamisen alku on kiperienkin asioiden myöntäminen. Esimerkiksi ajopuiden ja erillissotien sijaan pitäisi pystyä kohtaamaan se tosiasia, että Suomi oli natsi-Saksan liittolainen.

Kriittisestä pedagogiikasta

Olen lueskellut Heliltä lainaamaani kirjaa Kriittinen pedagogiikka (Giroux & McLaren). Kriittinen pedagogiikka lähtee ajatuksesta, että neutraalia tietoa ei ole (no shit..) ja että myöskin usein neutraaleina esitetyt koulujen opetussuunnitelmat ja oppisisällöt sisältävät poliittisia päämääriä ja ovat syntyneet poliittisissa prosesseissa. Toisin sanoen kriittinen pedagogiikka tarkastelee kouluja niiden historiallisessa kontekstissa ja osana vallitsevia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Näin se pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon historiattomalle, positivistiselle ja politiikasta riisutulle diskurssille, jolle kouluista usein puhutaan. Neutraalin tiedon sijaan kriittinen pedagogiikka ottaa päämäräkseen tarjota oppilaalle

”…kritiikin ja mahdollisuuden kieli, jonka päämääränä on haastaa ja muuttaa modernin byrokratian räikeä alistavuus, samoin androkratian teknologioiden synnyttämä barbarismi. Lisäksi on haastettava kolonialismin logiikka ja hallitsevien eliittien tapa järjestelmällisesti lujittaa luokkahierarkiaa, sekä rodullisten vähemmistöjen ja köyhien demonisoiminen.”

Että näin. Kyseisessä lainauksessa ehkä tiivistyy hyvin, mikä kirjassa on vikana: paljon teoreettisia vaatimuksia, vähän konkretiaa, paikoitellen vaikeasti sanottuna. Mutta olen kyllä pitkälti samaa mieltä kirjan kanssa (paitsi mihin unohtui esim homot ja eläimet?). Itse opettajana tahtoisin tarjota oppilaille välineitä olla kriittisiä ja kyseenalaistaa yhteiskunnallisia rakenteita ja ilmiöitä, ei vähiten koululaitosta. Tämä ei tosin herrojen Giroux & McLaren mukaan riitä vaan ”kriittisten opettajien täytyy toimia muutakin kuin yhteiskuntakriitikoina. Heidän täytyy yrittää muotoilla toivon kieli, joka tähtää yhteiskunnallisten ja materiaalisten suhteiden uudelleen järjestämiseen.” Eli vallankumous on opettajien vastuulla, siistiä. Mutta miten? Lisäksi vierastan hiukan herrojen ehdotonta kieltä: vaikka en poliittisesti neutraaliin opetukseen uskokaan, en mä voi mennä julistamaan vallankumousta oppilaille, vaikka tuskin kirjoittajat nyt ihan sitä tarkoittivatkaan. Ehkä pikemminkin kritiikin ja vaihtoehtojen osoittamisen kautta oppilaat voivat tehdä omat johtopäätöksensä (ja totta kai jokainen hyvä ihminen silloin alkaa vaatia muutosta).

Historia & yhteiskuntaoppi (joiden ope musta toivon mukaan joskus tulee) lienevät hyviä aineita kriittisen pedagogiikan soveltamisen kannalta. Historian kautta voi näyttää asioiden historiallisuuden, valinnat, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Paitsi, että samalla pitäisi ehtiä opettaa antiikin pylvästyypit ja keskiajan kirkkomuodit & muuta tuiki tarpeellista. Kyseenalaista nyt siinä voittajien historia, kun valtaosa opetuksesta kuitenkin on sitä (tässähän on niitä välineitä koko koululaitoksen kriittiseen tarkasteluun;).

Yhden konkreettisen vinkin jätkät antoivat kirjassaan liittyen nimenomaan historian opetukseen, nimittäin että opetuksessa tulisi nostaa esiin alistettujen ryhmien taistelu. Kai pointtina on tarjota historian toislle, kuten naisille, positiivisia samaistumiskohteita ja näyttää, että omien oikeuksiensa puolesta voi taistella ja siitä saattaa seuratakin jotain. Tätä lukiessa tuli mieleen, että selittääköhän kouluhistorian mieskeskeisyys osaltaan sitä, miksi poliittinen historia ja yleinen historia ovat tiedekuntiensa suunnilleen ainoat aineet, missä sukupuolijakauma on niinkin epänormaali kuin fifti-fifti. Mä ainakin muistan koulussa (ja edelleenkin) historian tunneilla miettineeni, missä minä olen, vaikka historiasta tykkäsinkin. Henkilökohtaisesti kaikenmaailman Boudiccat oli mulle hyvin tärkeitä, näyttivät etteivät kaikki naiset vain kokanneet ja pesseet ja tulleet hakatuiksi. Myöhemmin olen tietty oppinut, ettei naisten elämä historiassa ole ollut lainkaan sitä, millaiseksi sen koulussa kuvitteli, mutta ei kukaan koulussa kertonut millaista se oli, jolloin kuvaan astuivat myyttiset ”perinteiset sukupuoliroolit”, jotka todellisuudessa keksittiin joskus 1700-1800-luvuilla.