Odotusaika VII: Rahaahan se vain on

Minimiäitiyspäiväraha on 22,96 euroa päivältä pois lukien sunnuntait. Veroa päivärahasta maksetaan 20 prosenttia, jonka jälkeen käteen jää noin 478 euroa kuukaudessa. Lapsilisää maksetaan ensimmäisestä lapsesta 104,19 euroa. Päälle voi saada asumistukea, mikäli puolison tulot eivät ole liian isot. Näillä rahoilla siis pärjäilleen ensi kevät.

Ei niillä juhlita, mutta kumppanillani on töitä ainakin alkuvuodeksi ja olen mä pienemmilläkin rahoilla elänyt. Eikös niistä lapsistakin tule kalliita vasta sitten jonkun vuoden päästä? Kiperä tilanne on minimirahaa saavilla yksinhuoltajilla ja perheillä, joissa molemmat vanhemmat elävät minietuuksilla.

Minulle kiperä ja täytenä yllätyksenä tullut kohta on siirtymä opintotuelta äitiyspäivärahalle. Nimittäin marraskuu on viimeinen opiskelukuukauteni, äitiysloma alkoi 3.12. Marraskuun opintotuki on maksettu 4.11. ja ensimmäinen äitiyspäiväraha maksetaan joskus tammikuun alkupuolella. Toisin kuin opintotuki, äitiyspäiväraha maksetaan 30 päivää jälkikäteen. Ja tämähän toimii hienosti, jos siirryt palkkatyöstä päivärahalle, mutta tukimuodosta toiseen siirtyessä vastassa onkin kuukauden tueton jakso. Juuri siinä vaiheessa, kun viimeistään pitäisi ostaa vaunut, turvaistuin, imetysliivejä ja -paitoja, vauvan vaatteita, rintapumppu ja hoitopöytä. Seuraavan kerran kun kuulette puhuttavan sosiaaliturvan aukkoisuudesta niin tiedätte, että tätä se tarkoittaa. Seuraavaksi annan esimerkin ilmiöstä, jota kutsutaan tukiviidakoksi.

Tukiviidakko osa I: Kela ja toimeentulotuki
Kun muualta ei saa rahaa, sitä saa sosiaaliasemalta. Toimeentulotuki on viimesijainen ja väliaikaiseksi tarkoitettu tukimuoto, jonka myöntää ja rahoittaa kunta. Verrattuna Kelan tukiin, toimeentulotukeen liittyy hyvin voimakas kontrolli. Tt-tuen saamisen ehtona on varattomuus, siis ensin on käytettävä kaikki säästönsä ennen kuin tukea voi saada. Jos siis vanhemmaksi tulevalla opiskeljalla sattuisi jotain säästössä olemaan, nämä rahat olisi pistettävä tukijärjestelmän aukon paikkailuun. Jos säästöjä ei ole (kuten useimmilla opiskelijoilla juuri ei), äitiyspäivärahalle siirtyvä opiskelija joutuu hakemaan siirtymäkuukaudelle toimeentulotukea. Siis kiikuttamaan tiliotteensa, vuokrasopimuksensa ja lääkärilaskunsa sossuun ja tapaamaan sosiaaliohjaajan, jonka kanssa käydään läpi hakijan tilanne. Vaikka ei siihen mitään ohjausta tarvita, että huomaa, että tässä on aukko ja siksi ollaan tällä luukulla. Perustellusti voi sanoa, että tukijärjestelmän aukko pakottaa ihmisiä muutenkin ylikuormitetun ja kunnille kustannuksia aiheuttavan toimeentulotuen asiakkaiksi.

Tukiviidakko II: Epätarkoituksenmukainen tukien käyttö
Kuten äsken kirjoitin, minun olisi pitänyt marssia sossuun hakemaan toimeentulotukea. En kuitenkaan tehnyt niin. Ensinnäkin koska tiedän, että toimeentulotuen saaminen opiskelija voi toisinaan olla kohtuuttoman vaikeaa. Tässä tapauksessa tuleva äitiys olisi saattanut tasoittaa tietä, mutta en kumminkaan vaan jaksanut, koska en osannut arvioida paljonko ylipäätään saisin tukea, jos myönteinen päätös tehtäisiin. Toimeentulotuki on perhekohtainen ja töissä käyvän puolisoni tulot – vaikka eivät isot olekaan – olisivat saattaneet leikata koko tuen. Ja siihen kaikkien vauvahankintojen ja lähestyvän joulun alla meillä ei olisi ollut varaa. Sitä paitsi ajatus täysin toisen rahoilla elämisestä ei vaan tunnu kivalta eikä reilulta. Niinpä tein juuri niin kuin entisenä Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan varapuheenjohtajana tiedän, ettei pitäisi: nostin opintotukea, vaikka tiesin, etten joulukuussa saisi mitään uusia kurssisuorituksia tehtyä. Panen nyt toivoni siihen, että graduohjaajani on suopea ja suostuu arvioimaan, että graduni on edistynyt vaadittavan pistemäärän verran. Jos ei, päätyvät paperini ensi syksynä opintotukilautakunnan säälivien katseiden alle. Siellä he pyörittelevät päitään ja vääntelevät pykäliä saadakseen estettyä opintotukeni katkaisemisen. Sitten he voivottelevat, kun opiskelijat eivät osaa käyttää tukia tarkoituksenmukaisesti. Tämänkin opiskelijaäidin olisi tietenkin pitänyt hakea rahaa sossusta, kun kerran opintosuoritukset eivät riitä ja äitiysloma on alkanut.

Tukiviidakko III: Asumisen tuet
Tässä maassa on erilaisia asumisen tukia eri ihmisryhmille. Opiskelijat saavat opintotuen asumislisää, muut pienituloiset yleistä asumistukea. Kun opiskelija saa lapsen, hän siirtyy yleiselle asumistuelle. Syksyn aikana soittelin Kelaan ja kyselin, miten tapauksessani asumistuki menee. Selvisi, että joulukuulta minun pitää hakea yleistä asumistukea. Laitoin paperit vuokrasopimuksineen ja palkkakuitteineen menemään ja odottelin puolisentoista kuukautta. Vähän aloin ihmetellä, kun kuu lähestyi loppuaan eikä päätöstä kuulunut. Tässä muutama päivä sitten Kelasta soitettiin. Hakemus seisoi, koska minun olisi kuitenkin pitänyt hakea asumislisää. Kun olin kysellyt asiasta puhelimessa, olin sanonut, etten nosta opintorahaa joulukuulta ja näin minua neuvottiin hakeamaan yleistä asumistukea. Päättelin, että asumisen tuki on sidoksissa äitiysloman alkamiseen ja hain yleistä asumistukea. Asumislisän vaihtuminen yleiseksi asumistueksi onkin sidoksissa lapsen syntymään ja koska olin nostanut opintorahaa minun olisi kuulunut hakea asumislisää. Virkailija kehotti tekemään uuden hakemuksen, jota voin sitten yrittää kiirehtiä, jos rahat ihan loppuu. ”Ja jos sitten se ei menisikään läpi, palataan sitten tähän yleisen asumistuen hakemukseen”. Helvetin rohkaisevaa. Nyt voimme lyödä vetoa, koska saan asumistukeni. Mä veikkaan, että mahdollisesti tammikuun puoleen väliin mennessä.

*****

Mutta se tukiviidakoista ja aukoista. Lopuksi erityismaininnan ansaitsee se fakta, että jos kaikenlainen vauvakama vaunuista kestovaippoihin maksaa niin maksaa myös synnyttäminen. Sairaalamaksu on 33 euroa päivältä ja tavallisesti ensisynnyttäjä viettää sairaalassa 2-4 päivää. Jos haluaa ja saa perhehuoneen, jossa myös kumppani voi yöpyä, maksua menee tuplasti. Sellaiset pari sataa euroa siis kannattaa varata tähän hommaan.

Ja jotta kukaan osallinen ei jäisi pois, aivan viimeisen erityismaininnan ansaitsee Helsingin yliopiston ylioppilaskunta. Ehdin nimittäin hetken luulla, että kerran elämässäni saisin jotain etuutta enemmän kuin minimäärän. Äitiyspäiväraha nimittäin määräytyy kahden vuoden takaisten verotulojen mukaan eli minun tapauksessani vuoden 2010 mukaan. Vuonna 2010 olin koko vuoden töissä ylioppilaskunnassa ja tienasin bruttona 1000 euroa kuussa. Tällä summalla päiväraha olisi kuitenkin ollut 660 euroa. Paitsi hetkinen, enhän ollutkaan töissä vaan luottamustoimessa hallituksen jäsenenä. Lähes kokopäiväisesti me kyllä siellä toimistolla istuttiin, harvalla oli aikaa opintotukeen oikeuttavassa määrin opiskeluun saati työntekoon. Mutta, koska työnantaja oli jättänyt maksamatta kaikki mahdolliset eläke- ja sairausvakuutusmaksut (varmaankin viisaan edustajiston säästölinjan ansiosta), verottaja ei tätä tuloa tunnista (tulovero siitä kyllä maksettiin aivan normaalisti). Muistan, että siitä oli hallituksen jäsenten kesken puhetta, ettei eläkettä kerry, mutta vaikutuksesta tukiin kukaan ei maininnut. Toivomus tovereille ja facebook-kavereille sillä suunnalla: olisi aika kivasti tehty, jos tietämättömille hallituksen jäsenille kerrottaisiin tällaisista asioista ja vielä kivempi olisi, jos niistä palkkioista alettaisiin maksaa niitä maksuja.

Ps. Tässä lopussa kuuluu tietenkin esittää pakollinen vaatimus kaikille yhteisestä vastikkeettomasta perustulosta, jolla ehkä tähänkin sekamelskaan saataisiin jotain järkeä.

Mittaamaton onni

Vihreiden mielestä ensi hallitusohjelmaan on saatava kirjaus onnellisuusmittarin laadinnasta. Ilmeisesti ideana on luoda kritisoidun bruttokansantuotteen rinnalle mittari, joka ei mittaa talouden kasvua vaan onnellisuutta. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta voiko onnellisuutta mitata?

Onnellisuustutkimus on kiistelty tutkimuksen suunta. Ihminen arvioi aina onnellisuuttaan suhteessa siihen, minkä katsoo itselleen olevan mahdollista. Subjektiivista onnellisuuden kokemusta kysyttäessä laajamittaisen köyhyyden ja puutteen kanssa kamppailevien maiden asukkaat saattavat olla onnellisempia kuin vauraiden teollisuusmaiden. Silti tältä pohjalta ei voida sanoa, ettei köyhyyteen ja kurjuuteen tarvitse puuttua.

Tietenkin ainakin vasemmistolaisempien vihreiden mielistä onnellisuusmittari tarkoittaa pienempiä tuloeroa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki haluaa, että seuraava hallitus ”keskittyy talouspolitiikassaan tuloerojen tasaamiseen, säästää hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan leikkauksilta ja tähtää kaikkien ihmisten työllistymiseen”. Sinnemäki myös peräänkuuluttaa todellisen hyvinvoinnin indeksin (Genuine Progress Indicator) kaltaista mittaria.

Mutta mitä tapahtuu, jos vihreät saavat tahtonsa läpi onnellisuusmittarin laadinnasta? Millaisen onnellisuusmittarin valmistelee mahdollinen oikeistohallitus? Vaikka vihreät olisivat mukana hallituksessa, oikeistolaisessa onnellisuusmittarissa onnellisuuden mittana eivät varmasti ole pienet tuloerot tai tasa-arvo. Aivan päinvastaiset tavoitteet ovat ainakin ohjanneet nykyisen hallituksen työtä ilman, että tässä hallituksessa istuvat vihreät edes olisivat sanoneet vastaan. En syytä oikeistoa heidän näkemyksestään onnellisuudesta, onnelisuus nimittäin on aina politiikan tavoite, näkemys siitä, mikä luo onnellisuutta ja kenelle onnellisuutta on ensisijassa tuotettava vain vaihtelee.

Vihreät tahtovat onnellisuutta talouskasvun sijaan. Kuitenkin talouskasvua perustellaan juuri sen onnellisuutta tuottavalla vaikutuksella: kasvu ja vain kasvu luo edellytykset hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan ylläpidolle ja on siksi onnellisuuden kannalta välttämätöntä. Tämä logiikka on väärä, koska hyvinvointi syntyy paljon muustakin. Talouskasvuun perustuva onnellisuuskäsitys tuokin hyvin esiin sen, ettei onnellisuutta aina haluta tuottaa kaikille. Talouskasvuun perustuva malli on hyödyttänyt hyvä- ja osin keskituloisiakin. Rikkaita suosivaa politiikka on vain perusteltu välttämättömyydellä.

Kaikki tahtovat onnellisuutta ja siksi puhe onnellisuudesta on höttöä, joka ei vielä sellaisenaan sano yhtään mitään mistään. Lisäksi onnellisuus on niin subjektiivinen ja epämääräinen käsite, ettei se sovi politiikan lähtökohdaksi. On parempi puhua hyvinvoinnista. Hyvinvointitutkimuksella on pitkät perinteet ja toisin kuin onnellisuus, se sisältää selvästi elämän materiaaliset puolet, mutta ei kuitenkaan rajoitu vain niihin. Esimerkiksi Erik Allardtin vaikutusvaltainen hyvinvoinnin malli tarkastelee kolmea ulottuvuutta: omistamista, rakastamista ja olemista, englanniksi paremmin taipuvat having, loving, being.

Keskustelussa hyvinvoinnista on teorioista ja tutkimuksesta huolimatta kyse poliittisista valinnoista: mitä hyvinvointi on, kenelle sitä halutaan tuottaa ja miten sitä tuotetaan. Vasemmiston näkemyksen mukaan hyvinvointi kuuluu kaikille. Keskeinen keino sen tuottamiseen on ihmisten toiminnan ja osallistumismahdollisuuksien takaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kyse on on siis perusasioista: riittävästä toimeentulosta ja palveluista, mielekkäästä elämästä ja valinnan mahdollisuuksista.

Hyvinvointierojen tasoittamisen on oltava seuraavan hallituksen esityslistalla. Konkreettisesti tämä tarkoittaa lisää panostuksia perusturvaan ja palveluihin, niiden säilyttäminen ei vielä riitä. Vasemmiston veromallin mukaan rahoitus tähän saadaan oikeudenmukaiselle verotuksella eli kiristämällä suurituloisten verotusta, jonka keventämiseen edelliset hallitukset ovat tuhlanneet yli kahdeksan miljardia euro. Erityisesti palkka- ja pääomatulot on laitettava samalle viivalle ottamalla pääomatulot progression piiriin.

Unta ja ruokaa

Tänään kello 13.30 Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa kolmatta kymmentä opiskelijaa kaivaa peitot, makuupussit ja unilelut laukuistaan ja käy makaamaan porraskäytäville. Mankasta alkaa soida rauhallinen musiikki ja moniääninen puhe. Tieteenpäivillä vierailevat ihmiset jäävät hämmästelemään, televisiokamerat kuvaavat, me nukumme.

Opiskelijalla ei ole aikaa uneen. Opiskelijatoiminnan unimanifestin sanoin:

Opiskelijan perusmielentila on jatkuva ylivirittynyt valmiustila, jossa stressi ja ahdistus vievät nekin vähät yöunet, joihin olisi aikaa. Ja ainoa, mitä yliopisto tarjoaa, ovat YTHS:n uni- ja masennuslääkkeet! Aivot ja ruumis tarvitsevat oikeaa lepoa ja joutilaisuutta tyrmäystippojen sijaan!

Tämä ei koske vain opiskelijoita. Kyse ei ole väliaikaisesta elämänvaiheesta. Myös työssäkäyvän arki on raskasta. Vaikka palkka riittäisikin elämiseen, ylityöt ja työelämän tuleminen osaksi vapaa aikaa vievät voimat. Samalla pitäisi huolehtia, kodista, lapsista, omista ystävyyssuhteistaan. Univelkaa otetaan ja aito lepo ja joutilaisuus alkavat olla ylellisyyttä.

Tänään otimme aikaa unelle. Vaadimme, aikaa ja unta. Riittävää toimeentulo, joka vapauttaisi meidät jatkuvasta tasapainoilusta työn ja opiskelun välillä. Vapautta luoda opiskelun merkitykset itse, tutkia ja oivaltaa, ilman jatkuvasti kiristyvää kontrollia. Uneksia omat unemme. Tilaa unelle myös yliopistolla.

Makaaminen yliopiston aulassa tuntui aluksi oudolta, mutta kuitenkin turvalliselta. Silmät kiinni on suojassa ja myös ympärillä liikkuvat ihmiset kohtelivat meitä varoen. Peiton alla on turvassa, sen tietää lapsikin. Myös yliopiston vahtimestari, joiden taholta olen joskus saanut kokea melko töykeää käytöstä, olivat nyt varsin rauhallisia. Yksi tuli ravistelemaan, mutta kun en reagoinut lähti pois. Nukkuvaa ihmistä ei saa häiritä eikä nukkava ole uhka. On myös vaikea tietää kuinka suhtautua julkisella paikalla nukkuvaan. Poliisikaan ei ottanut oikein todesta, kun vahtimestarien puhetta ”opiskelijamielenosoituksesta”, kun vahtimestari kertoi puhelimessa, että nukumme. Poliisi ei tainnut priorisoida tätä mielenosoitusta eikä ilmaantunut paikalle tempauksen aikana.

Kaikki reaktiot eivät olleet vain positiivisia. Joku päivitteli sitä kuinka ”ei vain hänen nuoruudessaan” ja eräs ohikulkija kysyi olemmeko jotain narkkareita. Makasin sellaisessa kohdassa, että ihmiset harppoivat jatkuvasti ylitseni. Erään rouvan turkki, joka osui naamalleni säikäytti aika pahasti.

Kello 14.30 herätyskellot alkoivat soida. Venyttelimme, nousimme, pakkasimme peittomme ja suuntasimme Unicafeen lounaalle. Ruokaa ja unta, niillä pääsee jo pitkälle.

Opiskelija, tunne oikeutesi!

 

HUOMIO! Opintotukisäädökset ovat muuttuneet tämän julkaisemisen jälkeen enkä ole uusista itse täysin perillä. Tarkista oikeat tiedot esim. Kelasta!


Käsittelimme eilen Helsingin yliopiston opintotukilautakunnan kokouksessa edistymisen seurannan tapauksia. Jos opiskelijan opinnot eivät etene vaadittavaa tahtia (4,8op/kk, ensi syksystä 5op/kk), joutuu opiskelija lukuvuotta seuraavana syksynä edistymisen seurantaan. Seurannasta selviää joko suorittamalla 18op syksyn aikana tai selittämällä hyväksyttävällä syyllä opintojen hidasta etenemistä. Syyksi kelpaa oma tai läheisen vakava sairaus tai kuolema tai muu vaikea elämäntilanne. Lisäksi syyn on oltava tilapäinen. Työnteko tai esimerkiksi lapsen saaminen eivät ole hyväksyttäviä syitä.

Eilisessä kokouksessa käsittelimme erilaisiin syihin vedonneiden opiskelijoiden tapauksia ja meillä oli kolme ratkaisuvaihtoehtoa: jatkaa tuen maksemista normaalisti, myöntää tuki määräaikaisena tai lakkauttaa tuki. Ratkaisujen tekeminen ei ole näissä tapauksissa helppoa, koska kokonaistukiaika on rajattu pääsääntöisesti 55 tukikuukauteen. Onko opiskelijan kannalta parempi jatkaa tuen maksua, jos hidas eteneminen on ollut ongelma jo useampana vuotena? Jos tahti ei nopeudu, tukikuukaudet menevät “hukkaan” ja opinnot täytyy saattaa loppuun kokonaan ilman tukea. Toisaalta, mitä opiskelijalle seuraa tuen katkaisemisesta? Tajuaako hän hakeutua tarkoituksemmukaisemman tuen piiriin tai onko edes oikeutettu siihen? Tukiviidakon ongelmat konkretisoituvat: ihmiset eivät osaa hakea tukia, joihin ovat oikeutettuja eikä oikeaa tukimuotoa välttämättä löydy, jos et asetu tarpeeksi selvästi mihinkään kategoriaan. Toinen ongelma, jonka opintotukilautakunnassa kohtaa, on kapea ja lokeroitunut käsitys ihmisen terveydestä. Opintojen on edettävä vaadittua tahtia vain tilapäinen hidastuminen annetaan anteeksi. Pitkäaikainen masennus, joka vaikuttaa opintojen etenemiseen koko opiskelun ajan ei ole selitys tai oppimisvaikeus, jonka vuoksi ei pysty vaadittuun tahtiin. Tällaisissa tapauksissa tukijärjestelmän logiikan mukaan opiskelijan kuuluisi hakautua toisen tukimuodon piiriin tai lopettaa opintonsa. Esimerkiksi masentuneelle opintojen eteenpäin saattaminen voi kuitenkin olla huomattavasti mielekkäämpää kuin viruminen sairaspäivärahalla, jolloin opintoja ei periaatteessa saa suorittaa. Kukaan ei tosin valvo tätä, joten käytännössä sairauspäivärahalla opiskelu on mahdollista. Voi myös olla, ettei elämäntilanne oikeuta muihin tukimuotoihin, mutta hidastaa opintoja pitkäaikaisesti.

Opintotukilautakunnan mahdollisuudet neuvoa opiskelijoita muista tukimuodoista ovat rajalliset, koska ne eivät kuulu lautakunnan toimivaltaan. Tässä lyhyesti tietoa muista tukimuodoista, jos lakkautuspäätös uhkaa:

1) Sairauspäiväraha
Jos sairastut ja sairaus kestää yli 15 päivää, voit hakea sairauspäivärahaa. Jos opintosi eivät sairauden takia etene, kannattaa sairauspäivärahaa hakea. Muista hakea myös asumistukea.
Kelan opas sairastavalle opiskelijalle

2) Toimeentulotuki
Toimeentulotuki on viimesijainen tukimuoto ja olet oikeutettu siihen, jos et ole oikeutettu mihinkään muuhun tukeen. Opiskelijoiden kohdalla toimeentulotuen myöntämisen kriteerit vaihtelevat. Opintotuen keskeydyttyä tai loputtua toimeentulotukea kannattaa hakea ja sitä täytyy myöntää, mikäli et voi hankkia toimeentuloasi mistään muualta. Toimeentulotukea haetaan omalta sosiaaliasemalta.
Helsingin sosiaaliasemat
HYYn toimeentulotuki-info

3) Yleinen asumistuki
Jos et ole oikeutettu opintotukeen (se on katkaistu tai loppu), voit hakea yleistä asumistukea.
Kelan asumistukisivut ja -laskuri

Yksi konkreettinen parannus olisi mahdollistaa osa-aikaineen opiskelu sairauspäivärahalla. Opiskelulla voi olla etenkin mielenterveyden sairauksien kohdalla kuntouttava vaikutus ja lisäksi tämä helpottaisi siirtymää takaisin täysipäiväiseen opiskeluun. Tämäkään muutos ei ratkaise kaikkia ongelmia. Tässäkin tapauksessa vastikkeeton perustulo olisi hämmästyttävän hyvä ratkaisu. Perustulon kautta omatahtinen opiskelu olisi mahdollista. Perustulo myös ylittää kokonaan kontrolliin ja väärinkäyttöön liittyvän problematiikan. Kun tuki on automaattinen, sen käyttöä ei tarvitse valvoa eikä sitä voi käyttää väärin.

Duuni voi olla paskaa

Osallistuin joitain kuukausia sitten OUBS -televisiokanavan ohjelmaan, jonka aiheena oli opintotuki. Sanomiseni jäivät siinä määrin mieleen, että niihin jaksetaan viitata vielä nytkin. Blogitekstissään Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Elina Lepomäki kuittaa ihmisten vaatimuksen hyvästä työstä – jota myös Kokoomus paperilla tavoittelee – ”maisterien marinana” ja vaatii työttömien laittamista pakkotyöhön. Aika ristiriitaista, kun Lepomäen blogin otsikko kuitenkin kuuluu ”Vapaus. Ja miten siihen päästään”.

Lepomäki viittaa aika vapaasti sanomisiini kyseisessä keskustelussa ja muun muassa kertoo ikäni väärin. Siinä hän on kuitenkin aivan oikeassa, että en näe mitään väärää siinä, että valtio mahdollistaa taloudellisesti opiskelun taustasta tai varallisuudesta riippumatta. Koulutuksen maksuttomuus ja riittävä opintotuki ovat tämän edellytyksiä. Lepomäki itse taas ei tunnu ymmärtävän opintotuen tarkoitusta: tv-keskustelussa hän halusi poistaa opintotuen tulorajat, mutta ei pidä opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin merkittävänä asiana. Niin kauan, kun etuudet ovat tarveharkintaisia, niiden tarveharkintaisuus perustuu tarpeeseen, eikä niillä ole tarkoituskaan palkita ketään. Jos taas puhutaan perustulosta, sen voi nähdä palkitsevana, kun jokainen tehty työtunti kasvattaa tuloja. Perustulon idea ei kuitenkaan ole palkitsevuus vaan sen myöntäminen, että toimeentulo on perusoikeus.

Puheenvuorossaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä paitsi työtä myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Hän viittaa minun sanoneen, että opiskelulla on muutakin arvoa kuin työpaikan saaminen. Lepomäki jatkaa: ”Totisesti. Niin minunkin opiskelulla oli monta funktiota: juosta bileissä haalari päällä ja painaa vappuna tupsulakki kutreille”. Haalareita tai tupsulakkia en ole koskaan omistanut ja on melkoisen ymmärtämätöntä tulkita opiskelun arvon viittaavan bilettämiseen. Yhteiskunnasta jotain ymmärtävä ihminen tajuaa, että opisekelu hyödyttää yksilö ja yhteiskuntaa sitä kautta, että se parhaimmillaan kasvattaa kriittisiä yhteiskunnan jäseniä, joilla on kyky kyseenalaistaa ja luoda uutta riippumatta siitä työllistyvätkö ja mille alalle. Eivätkä opiskelijat opiskellessaankaan vain elele yhteiskunnan varoilla, esimerkiksi toiminta erilaisissa yhteiskunnallisissa yhdistyksissä tai vaikkapa ylioppilaskunnissa on äärimmäisen tärkeää kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, vaikka sille ei rahallista arvoa voikaan laskea.

Erityisesti Lepomäkeä häiritsee ”paskaduunin” käsite. Tv-keskustelun aikana Lepomäki kysyi, että miten mikään duuni voi olla paskaa. Vastasin toteamalla, että paskaduuni on työtä, jossa on huonot työehdot ja joka on epämielekästä tekijälleen. Paskaduuni on myös epäitsenäistä ja siitä maksetaan huonosti. Huonon palkan ja työehtojen sekä epäitsenäisyyden yhdistelmä tuottaa epämielekkyyden. Lepomäen mukaan työehtosopimuksen mukainen työ ei voi olla paskaa. Kommentillaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä suomalaista työmarkkinajärjestelmää ja työelämän todellisuutta kohtaan. Voimassa oleva työehtosopimus on kahden sopijaosapuolen kompromissi eikä se, ettei työntekijäosapuoli ole pystynyt neuvottelemaan säädyllistä palkkaa tai kohtuullisia työehtoja tarkoita, että sopimus olisi säädyllinen. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaikki ne alat, joiden minipalkat ovat alle 10 euroa tunnilta. Tätä pienemmällä tuntipalkalla toimeentulo on todella niukissa ja silloin työ on palkkauksensa osalta paskaa. Toinen Lepomäen ohittama seikka on se, ettei Suomessa kaikilla aloilla ole työehtosopimusta, jolloin työntekijän suojana on vain työlainsäädäntö. Vahvasti työmarkkinaosapuolten vetämässä maassa monet asiat, kuten minimipalkka sovitaan kuitenkin työehtosimuksissa, jolloin työehtosopimusten ulkopuolella olevat joutuvat kärsimään huonoista työehdoista. Kolmanneksi Lepomäki ei tunnu tietävän mitään todellisuudesta työmarkkinoilla. Sopimuksista huolimatta työehtoja rikotaan jossain yrityksissä tai aloilla säännönmukaisesti. Nuoret ja opiskelijat ovat esimerkiksi heikossa asemassa työmarkkinoilla. He ovat huonosti järjestäytyneitä, eivät välttämättä tietoisia oikeuksistaan ja toimeentulon epävarmuuden ja vähäisyyden vuoksi työtä on otettava vastaan, vaikka kaikki ei menisikään ihan sääntöjen mukaan. Kuvatut ongelmat eivät kuitenkaan koske vain nuoria tai vain vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia töitä. Kokemuksen kartuttamiseksi ja työn saannin varmistamiseksi nuoret tekevät myös epävarmoja ja huonosti palkattuja töitä esimerkiksi freelancereina ja harjoittelijoina. Perusturvan jatkuva jääminen jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä myös tarkoittaa sitä, että pakko työntekoon riippumatta sen sisällöstä tai ehdoista koskettaa yhä laajempaa joukkoa ihmisiä. Tämä taas heikentää työntekijöiden neuvotteluasemaa ja johtaa siihen, että yhä useampi duuni alkaa olla paskaa.

Työ siis voi olla paskaa ja Lepomäen puhe ”maisterien narinasta” on keino pyrkiä mitätöimään ihmisten aito ja oikeutettu halu hyvään työhön. On kummallista, että puhu paskaduuneista saa monet varpailleen. Vasta-argumenttien mukaan ”kaikki työ on arvokasta” ja ”ei työn kuulukaan olla hauskaa”. Jos ihmissuhde sisältää pelkkää riitelyä, on oikeutettua sanoa sitä huonoksi ja lopettaa se tai jos elämä tuntuu epämielekkäältä ja suunta on hukassa, elämä nimetään paskaksi ja kaikki tukevat pyrkimyksiä muuttaa sitä. Työ on kuitenkin eri asia. Työtä on tehtävä ja kaikki on kestettävä ja paskasta työstä puhuminen on haihattelua ja työn vierastamista. Työ voi olla paskaa siinä missä mikä tahansa muukin eikä mihin tahansa tarvitse suostua edes palkan vuoksi.

Köyhällä ei ole varaa yksityisyyteen

1900-luvun alussa köyhien auttaminen oli kunnan köyhäinavun ja erilaisten rouvasväen hyväntekeväisyysyhdistysten varassa. Apuun liittyi vahva kontrolli: autettavien koteja tarkastettiin ja siveellisyyttä valvottiin ja samalla pyrittiin kasvattamaan työläisiä keskiluokkaisiin arvoihin ja elämäntapaan hygieniakäsityksineen ja juomatapoineen. Järjestelmään liittynyt kontrolli, nöyryytys ja kyttääminen tuntuvat järkyttäviltä. Saadakseen apua oli alistuttava eikä poikkipuolista sanaa kannattanut lausua.

Tänään oli opintotukilautakunnan kokous, jossa käsittelimme monta tukiajan pidentämistä käsitellyttä hakemusta. Hakemuksissa opiskelijat selittivät seikkaperäisesti avioeronsa, sairautensa ja perhesuhteensa. Hakemusten lukeminen tuntui välillä pahalta. Mikä oikeus minulla on tietää ihmisen mielenterveyden tilasta tai väkivaltaisesta puolisosta? Tiedothan ovat luottamuksellisia, mutta saadakseen opintukea, oma elämä on avattava vieraiden ihmisten nähtäville. Mitä seikkaperäisemmin kerrot, sitä paremmat mahdollisuudet hakemuksella on tulla hyväksytyksi. Saman tilanteen kohtaa toimeentulotuen hakija. Hänen on selitettävä tulonsa ja perhesuhteensa yksityiskohtaisesti. Erityisesti, jos kyseessä on opiskelija. Opintuki on opiskelijan ensisijainen toimeentulon muoto ja sossu myöntää rahaa kitsaasti. Paras siis kirjoitta hakemukseen äidin kuolema ja kolmen vuoden takainen burn out.

Kuinka paljon nykyjärjestelmä lopulta poikkeaa sadan vuoden takaisesta köyhäinavusta? Nyt sosiaalityöntekijä ei tule tarkastamaan kotia, mutta yhtään enempää yksityisyyttä tuen hakijalle ei suoda. Samalla tavoin viranomaiset punnitsevat, onko hakijan rahantarve oikeutettu ja vain tietyt syyt kelpaavat. Köyhäinapu voitiin evätä juomisen tai kodin epäsiisteyden perusteella, opiskelijalta voidaan evätä tukiajan pidennys, koska hänen opintonsa ovat viivästyneet väärästä syystä, esimerkiksi työnteon takia. Meidän yhteiskunnassa yksityisyys on etuoikeus, johon köyhällä ei ole varaa.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana sosiaalituet ja pienimmät palkat ovat jääneet jälkeen yleisestä ansiokehityksestä. Toimeentulotuen saajien määrä on kasvanut ja yhä suurempi osa sen saajista on työssäkäyviä. Köyhäinavun kontrolli ulottuu näin yhä suurempaan joukkoon ihmisiä.

Oikeistohallitukselta keppiä opiskelijoille

Hallitus on päättänyt budjettiriihessään tarjota opiskelijoille pelkkää keppiä. Opintotuesta tehdään kaksiportainen, pisterajoja tiukennetaan ja asumilisän nostaminen ryhtyy kuluttamaan tukikuukausia. Parannukset, indeksiin sitominen ja huoltajakorotus, jäävät toteuttamatta. Ilmeisesti opiskelijoiden onnistui saada liian hyviä tuloksia ulos opintotuen rakenteellisen uudistamisen työryhmästä. Erityisesti Kokoomusta harmitti, ettei työryhmä päätynyt esittämään Kokoomuksen ns. etupainotteista mallia, jossa opintojen alussa tuki olisi opintorahapainotteinen ja lopussa suurempi osa olisi lainaa. Jos Kokoomuksen malli ei kelpaa, päätti Katainen, ettei anneta opiskelijoille mitään muutakaan – paitsi keppiä. Ehkä tämän jälkeen kaikille alkaa olla selvää, ettei Kokoomus halua mitään hyvää opiskelijoille. Ai niin, löytyyhän budjetista kymmenen sentin korotus opiskelijoiden ateriatukeen. Kyllä meistä välitetään!

Tällaista vedätystä ei tarvitse sietää! Sanotaan se huomenna ääneen klo 13 Senaatintorilla.