Kun politiikasta tulee henkilökohtaista

Lapseni on tänään viimeistä päivää päiväkodissa ennen loman alkua. Koska lomalla aion hellittää sekä työnhausta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta, nyt tuntuu hyvältä hetkeltä vähän peilata viime kevättä, joka on ollut muutoksen kevät minulle niin äitinä, työmarkkinahenkilönä kuin poliittisena toimijanakin. Ensinnäkin valmistuin ja siirryin työntekijäksi ja sitten työttömäksi. Toiseksi aloin nukkumaan kokonaisia öitä ja sen tuomalla energialla pystyin avautumaan taas yhteiskunnalliselle toiminnalle. Myös henkisesti oli aika: äitiys alkoi hellittää otettaan. Vielä kaksi vuotta sitten katselin eksyneenä ympärilleni yliopiston ruokalassa ja mietin, mitä muuta kuin maitorauhanen ja syli olen. Kuuntelin poliittista keskustelua, joka tuntui tulevan vieraalta planeetalta. Mietin, mitä on olla äiti ja mitä sen ulkopuolella on. Vielä viime syksynä olin liian väsynyt muuhun kuin graduun ja perhe-elämään. Tänä keväänä aloin jo muistaa ja tietää, kuka olen. Äiti ja paljon muuta. Ja halu niiden muiden asioiden olemiseen ja tekemiseen oli valtava. Työ yökahvilassa sattui sopivaan saumaan, siellä sain olla muuta ja puuhailla myös poliittisia juttuja yön pitkinä tunteina kävijöiden nukkuessa. Sitten olinkin työtön ja kesä oli tulossa. ”Siistiä,” ajattelin. Lähetin työhakemuksia, virittelin poliittisia projekteja, kirjoittelin lehtijuttuja ja vietin aikaa lapseni kanssa.

Sitten Suomeen muodostettiin hallitus ja se julkisti ohjelmansa. En muista, koska poliittinen päätöksenteko olisi tullut näin iholle. Jo viime vaalikaudella lapsilisää leikattiin ja se tuntui omassa kukkarossa. Mutta kyse oli kuitenkin vain kympistä. Vasemmistopuolueet harasivat hallituksessa vastaan ja vaikka finanssipoliittisesti politiikka oli nykyistäkin kiristävämpää, monet Kokoomuksen haaveilevat kurjistukset jäivät toteuttamatta. Nyt minuun ja perheeseeni kohdistuvien leikkausten lista on pitkä: lapsilisät, päiväkotien ryhmien kasvattaminen ja työntekijöiden kelpoisuusvaatimusten alentaminen, koululeikkaukset, työttömyystuen leikkaukset, subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen ja hoito-oikeuden rajaaminen. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. Työttömänä melkein kolmekymppisenä naisena pelkään myös itseni puolesta. Jo nyt kaltaiseni naiset työskentelevät määräaikaisissa työsuhteissa hälyttävän usein. Jos hallituksen aikomus sallia enintään vuoden mittaiset määräaikaisuudet ilman perustetta toteutuu, voin lopullisesti luopua toivosta saada vakityötä koskaan. Etenkään lastentekoikäisiä naisia ei uudistuksen jälkeen kannata palkata kuin vuodeksi kerrallaan. Työajan pidennystä pelkään, koska en ymmärrä, miten nykyiselläänkään lapsiperheet, joissa molemmat vanhemmat tekevät kokopäivätyötä, ehtivät hoitamaan kotityöt ja olemaan läsnä lapsilleen ja toisilleen saati sitten tekemään mitään omia juttuja. Pelkään, koska jos saan töitä, meidät saatetaan potkia ulos kaupungin vuokra-asunnosta ja jos en saa, pääsen varmaan liimaamaan postimerkkejä peruspäivärahalla osallistavan sosiaaliturvan nimissä. Sosiaaliturvan, jolla leikkausten jälkeen tulee entistä huonommin toimeen. Pelkään kaikkien niiden lasten puolesta, jotka joutuvat viettämään yhä pidempiä päiviä päiväkodeissa, joissa aikuisten aika ei usein nykyiselläänkään riitä kaikille. Pelkään kaikkien itseäni heikommassa asemassa olevien puolesta ja pelkään soiden ja saimaannorppien puolesta.

Kaiken kaikkiaan Suomen hallitus pilasi huolettoman työttömän kesäni. Työnhakukin alkoi ahdistaa eri tavalla. Tiesin, ettei oman alan töitä löydä hetkessä. Tiesin, että hakemuksia pitää lähettää paljon ja jo haastatteluun pääseminen on saavutus. Silti hakeminen, odottaminen, ilman vastausta jääminen, ystävällinen kirje, jossa kerrotaan toisen tulleen valituksi ja haastattelun jälkeinen ”kiitos, mutta ei kiitos” -puhelu tuntuvat raskailta. Saadakseen muotoiltua motivoituneen hakemuksen jokaiseen potentiaaliseen työpaikkaan täytyy sitoutua jollain tasolla. Sitä enemmän sitoutuu, mitä pitemmälle pääsee ja sitä isompi pudotus, vaikka kuinka olisi hokenut itselleen, ettei pidä innostua. Lisäksi Suomen hallitus lisää ahdistustani tekemällä kasvun tukahduttavaa talouspolitiikkaa ja leikkaamalla tuet järjestösektorilta, potentiaalisimmalta työllistäjältäni. Jatkossa yhä useampi paikka tullaan täyttämään jakamalla työt uudelleen talon sisällä ja niistä jäljelle jäävistä paikoista kilpailee yhä useampi hakija.

Se pelottaa, vaikka en ajattelekaan palkkatyön olevan ihmisarvon mitta tai ainoa siihen mieltä tuova asia. Minulla ei ole mitään vaikeuksia saada aikaani kulumaan työttömänä. Palkkatyö tuo rahaa ja vapauttaa työttömiin kohdistuvasta kontrollista, se yhteiskunnan silmissä ainoita oikeutettuja olemisen tapoja. Ja rahaa tarvitsee, etenkin lasten kanssa. Itse voi kärvistellä, mutta lapselleni tahdon tarjota lapsuuden, jota ei varjosta liiallinen taloudellinen huoli. Palkkatyökeskeisessä yhteiskunnassa jokainen palkkatyöstä tai koulutuksesta poissa vietetty kuukausi ja vuosi huonontaa työmarkkina-asemaa. Sitä valintaa, että jäisin työmarkkinoiden ulkopuolelle en uskalla tehdä, vaikka niiden käytettävissä oleminen seuraavat neljäkymmentä vuotta ahdistaa yhtäläisesti. Jos näin täytyy olla, haluaisin edes tehdä kiinnostavaa työtä, johon tutkintoni antaa mahdollisuuden. Okei, muitakin mahdollisuuksia on ja uskon kyllä saavani jotain töitä jostain. Todennäköisesti voin halutessani jatkaa yökahvilan ohjaajan hommia taas syksyllä, mutta ammatillisesti se ei johda mihinkään. Muihin sen alan duuneihin tarvitsen lähihoitajan, sosionomin tai sosiaalityöntekijän paperit. Niiden hankkiminen on tietysti ihan mahdollista ja sosiaalialalle kouluttautuminen onkin jonkinlainen itseni rauhoitteluun tarkoitettu suunnitelma B. Paitsi, kun hallitus leikkaa koulutuksesta ja pyrkii varaamaan opiskelupaikat ensimmäistä tutkintoaan suorittaville. Ruuvi kiristyy joka puolelta.

Mutta jo riittää ankeilu. Työttömyys on ollut myös siistiä, on ollut aikaa ideoiden kehittelylle ja toteuttamiselle. Ja kuten tavallista, suunnitelmia multa ei puutu, se saako niistä rahaa on toinen juttu. Kevään aikana olen myös voimaantunut poliittisessa toiminnassa. Yhdessä toverien kanssa ahdistus on kääntynyt toimintatahdoksi. Huomenna alkaa kesäloma. Silloin en aio murehtia töiden saamisesta. Tää aika on mulle, mun lapselle, kumppanille, läheisille ja ystäville. Toivon muillekin rakkauden kesää!

Äidit töihin! – Kotihoidontuesta ja työstä

Eilen kaatui hallituksen ns. perhepaketti, joka sisälsi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen ja kotihoidontuen jakamisen molemmille vanhemmille. Tähän sopii olla tyytyväinen. Uudistuksia perusteltiin säästöillä (päivähoito-oikeus) ja tasa-arvolla (kotihoidontuki). Päivähoito-oikeudesta koituvat säästöt olisivat olleet niin pieniä, että on helppo nähdä uudistus ideologisena pyrkimyksenä pois universaaleita palveluita tarjoavasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja kohti yhä suurempaa tarveharkintaisuutta. Päälle liimatut perusteet päivähoidon ”väärinkäytöstä” taas ovat puppua. Kotihoidontuen jakamisella taas ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, koska todennäköisesti vain harvat miehet hyödyntäisivät ei-ansiosidonnaista etuutta. Kun sen vaikutuksesta sanotaan syntyvän työpaikkoja, ollaan jäljillä jakamisen todellisista syistä. Juhana Vartiainen ilmaisi pyrkimykset ainakin kiitettävän suoraan:

vartiainen

Minulla on toivomus tulevalle hallituksella. Toivon, ettei perhepolitiikkaa tehdä työvoimapoliittisista lähtökohdista.

Minulla on myös toinen toivomus: toivon, ettei tasa-arvon nimissä tehdä ideologista politiikkaa, joka ohittaa perheiden arjen ja vaikeuttaa sitä kohtuuttomasti. Tämän toivomuksen kohdistan erityisesti Vihreille nuorille ja opiskelijoille (Vino), jotka ottivat kantaa kotihoidontuen lakkauttamisen puolesta. Tosin samansuuntaisia kantoja on muillakin feministisiksi julistautuvilla tahoilla. Vinon mukaansa kotihoidontuki voidaan lakkauttaa, jos vanhempainvapaissa siirrytään 6+6+6 –malliin, jossa toinen vanhempi voi käyttää korkeintaan kaksi kuuden kuukauden mittaista jaksoa. Siis nykyisestä mallista, jossa lasta voi hoitaa kotona yhteiskunnan tukemana (joskin naurettavan pienellä rahalla) 3-vuotiaaksi, siirryttäisiin malliin, jossa yhteiskunta tukee kotihoitoa vajaa 1,5-vuotiaaksi tai vain 11-kuukauden ikään, mikäli toinen vanhempi syystä tai toisesta ei käytä korvamerkittyä kuuden kuukauden vanhempainvapaataan. Näin siis olettaen, että vapaa alkaisi nykyiseen tapaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa.

Kannatan 6+6+6-mallia, mutta esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä tai piittaamattomuutta perheiden arkea kohtaan. Se osoittaa myös, ettei yksikään kannanottoa hyväksynyt ole hoitanut vähän huonommin nukkuvaa lasta. Se on silkkaa ideologista liberaalifeminismiä, joka ei ymmärrä luokkaeroja ja jolle naisten palkkatyösuhteiden ulkopuolella harjoittama hoiva on ennen kaikkea ongelma.

Aloitan arjesta. Lyhimmillään lasta siis voisi hoitaa kotona alle vuoden. Totta kai kaikki toivovat, että molemmat vanhemmat käyttävät omat jaksonsa, mutta aina on perheitä, joissa tämä ei ole mahdollista. Vuoden ikäinen lapsi saattaa vielä herätä useamman kerran yössä, usein nimenomaan tissille. Meidän lapsemme heräsi päiväkodin alkaessa puolitoistavuotiaana keskimäärin kerran yössä, enkä suoraan sanoen tiedä olisiko minusta ollut kokopäiväiseen palkkatyöhön (opiskelu antoi enemmän joustoa). Tietenkin voimme laittaa kaikki alle 1-vuotiaina unikouluun itkemään ja oppimaan nukkumaan, mutta ihanko tosiaan tahdomme kasvattaa lapsiamme kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan vaatimusten mukaan? En tahdo sanoa, mikä on oikea ikä päivähoidon aloittamiselle, se riippuu lapsesta ja hoitomuodosta. Kolmen vuoden maagiseen rajaan en usko, mutta väitän, että osalle lapsista vuoden ikä on liian aikaisin. Se voi johtua lapsen luonteesta tai vaikkapa siitä, että nukkuminen on niin epäsäännöllistä, että puolena päivistä hoitoon on raahattava umpiväsynyt lapsi, joka ei kuitenkaan isossa ryhmässä pääse nukkumaan ennen kuin on päiväuniaika.

Vaikka lapsi nukkuisi ja olisi reipas, päiväkoti ja kahdenkaan aikuisen palkkatyö, ei ole pienen lapsen (ja mahdollisesti muiden isompien lasten kanssa) kevyttä. Yksi keino helpottaa arkea on hoitaa pienintä lasta vähän pidempään kotona. Jos perheiden jaksamisesta ollaan huolissaan, tuskin on järkevää yhä kiristää perheiden arkea. Vaikka kotona olokin voi olla raskasta, silloin on kuitenkin paremmin aikaa pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Lisäksi yksivuotiaan päivät venyvät helposti pitkiksi, kun Suomessa tunnetusti tehdään vain vähän osa-aikatyötä. Vaikka yksivuotias päivähoidossa viihtyisikin, isossa – tai pienemmässäkin – ryhmässä toimiminen on raskasta lapselle, joka vasta harjoittelee vuorovaikutusta ja jossa aikuisen syli on jaettava monen lapsen kanssa.

Se siitä arjesta. Rakenteellisemmalla tasolla esitys on ongelmallinen monessa mielessä. Sen tarkoituksena on lisätä työntekoa. Paitsi nyt kun niitä töitä ei ole juuri tarjolla. Tilanteessa, jossa työttömyys on jo korkeaa, sen voidaan nähdä pelaavan Vartiaisen ja kumppaneiden pussiin. Työvoiman tarjontaa lisäämällä kotihoidontuen leikkauksen, ansiosidonnaisen lyhentämisen ja ns. osallistavan sosiaaliturvan kautta, halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Ei siksi, että Suomessa olisi työvoimapula – päinvastoin työttömyys on kasvussa – vaan koska näin Vartiaisen tapaan ajatellaan voitavan alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja, kun työntarjonnan lisääminen, sosiaaliturvan heikentäminen ja työvoimapoliittisen kontrollin kiristäminen huonontavat työntekijöiden neuvotteluasemaa. Kotihoidontuen ja pienten lasten äitien tapauksessa kyse on naisvaltaisten, usein matalapalkkaisten alojen palkkakehityksestä ja työehdoista. Ihanko tosissaanko tämä on feminististä politiikkaa? Se, synnyttääkö politiikka lainkaan työpaikkoja, on lisäksi hyvin kyseenalaista. Feministeiksi itseään kutsuvien tulisi suhtautua varauksella tasa-arvon nimissä tehtävään työvoimapolitiikkaan. Esimerkiksi Ruotsissa työlinjapolitiikan, jonka keskiössä on työn tarjonnon lisääminen edellä kuvailluin keinoin, lyö kättä feministien kanssa ja hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu kotinhoidontuen lakkauttaminen. Myös Ruotsissa kotihoidontukea pidetään ansana naisille, vaikka sen käyttö on Ruotsissa hyvin vähäistä – vain 2,5% lapsista hoidetaan kotihoidontuella. Osittain lukua selittänee se, että Ruotsissa pienten lasten äideistä osa-aikatöitä tekee 40%.

Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta lisää naisiin kohdistuvaa kontrollia kaventamalla niitä valinnanmahdollisuuksia, joita perheillä ja – hoitovastaan ollessa edelleen ennen kaikkea naisille – äideillä on lastenhoidon järjestämisen suhteen. Kysymys kotihoidontuesta on myös luokkakysymys. Ensinnäkin siinä mielessä, että sen matala taso synnyttää köyhyyttä niissä perheissä, joissa molempien puolisoiden tulot ovat pienet. Sitä myös käytetään enemmän pienituloisemmissa perheissä ja näin ollen pitkän tukijakson jälkeinen pitkittynyt työttömyys on myös yhteydessä luokkaan. Sen lopettaminen on luokkakysymys, sillä sen synnyttämä kontrolli kohdistuu ennen kaikkea pieni- ja keskituloisiin perheisiin. Pienituloisessa perheessä matalakin kotihoidontuki on välttämätön elämisen kannalta ja sen poistaminen pakottaa molemmat vanhemmat – puhumattakaan yksinhuoltajista – töihin. Sen sijaan hyvätuloisissa perheissä muutaman satasen kotihoidontuki on merkityksettömämpi ja elämä on järjestettävissä niin, että toinen vanhempi hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Lisäksi työvoimatoimiston kontrolli kohdistuu aivan erilailla kouluttamattomiin, etenkin nuoriin, työntekijöihin kuin korkeakoulutettuihin.

Viimeisenä kotihoidontuen lopettaminen pyrkii sopeuttamaan yhä suuremman osan väestöä yhä suuremman osan elämäänsä palkkatyöhön. Etenkin kun työelämä muuttuu vain kiireisemmäksi, epävarmemmaksi ja työehdot huononevat, tarvitaan mahdollisuuksia paeta sitä. Tähänhän perustulokin – jota Vinokin kannattaa – tähtää, mahdollisuuteen valita palkka- tai muunlainen työ tai jopa täysi joutilaisuus. Sen sijaan vanhemmat eivät saisi tehdä kotona työtä, joka on yhteiskunnan jatkumisen kannalta täysin välttämätöntä, koska se ei sovi tasa-arvoideologiaan. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on yhteiskunnan perusta, se on ihmiselämän perusta. Laajemmin erilaiset hoivan muodot ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Siihen verrattuna palkkatyö on varsin keinotekoinen rakennelma. Onkin absurdia, että yhteiskunnassamme juuri hoiva näyttäytyy ongelmana. Se on tasa-arvo-ongelma, kun sitä tehdään palkatta kotona ja se on menoerä, kun sen hoitaa julkinen valta. Hoiva on myös sukupuolikysymys. Edelleen suurimman osan hoivatyöstä sekä kotona että palkattuna tekevät naiset. Kun hoiva nähdään ongelma, nähdään myös naisten tavat elää ja toimia ongelmina. Ratkaisuksi tarjotaan naisten elämän muuttamisen enemmän miesten elämän kaltaiseksi. Kun miehet on sopeutettu hyvin palkkatyöhön, täytyy naisiltakin tukkia ne pienetkin aukot, joiden kautta edes hetkellinen pako on ollut mahdollinen. Tässä yhtälössä isille kiintiöity puolen vuoden hoitovapaa ei paljon lämmitä.

Ymmärrän tasa-arvopoliittisen huolen eikä tieto korkeakoulujettujen naisten pätkätöiden yleisyydestä paljon naurata kohta kolmekymppistä, vastavalmistunutta, töitä hakevaa yhden lapsen äitiä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että tähän ongelmaan puututaan vaikeuttamalla perheiden arkea ja kaventamalla valinnanmahdollisuuksia etenkin, kun niin paljon muutakin on tehtävissä. Ensinnäkin 6+6+6-malli joustavasti toteutettuna. Toiseksi vanhemmuuden kustannusten tasaus työnantajien kesken. Kolmenneksi turhien pätkätöiden tekeminen kannattamattomaksi työnantajalle esimerkiksi pätkätyölisän kautta. Neljänneksi kotihoidontuen nostaminen tasolle, jolla tulee toimeen. Lähdetäänkö näistä, sen sijaan että revitään tasa-arvoa lasten, äitien ja isien selkänahoista? Ja ennen kaikkea, muistetaan, että feministisen politiikan edellytys on, että niitä ihmisiä, jota kulloinenkin asia kaikkein suorimmin koskettaa on kuunneltava tarkkaan. Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta ohittaa tylysti vanhempien kokemukset ja tarpeet.

Duuni voi olla paskaa

Osallistuin joitain kuukausia sitten OUBS -televisiokanavan ohjelmaan, jonka aiheena oli opintotuki. Sanomiseni jäivät siinä määrin mieleen, että niihin jaksetaan viitata vielä nytkin. Blogitekstissään Kokoomuksen eduskuntavaaliehdokas Elina Lepomäki kuittaa ihmisten vaatimuksen hyvästä työstä – jota myös Kokoomus paperilla tavoittelee – ”maisterien marinana” ja vaatii työttömien laittamista pakkotyöhön. Aika ristiriitaista, kun Lepomäen blogin otsikko kuitenkin kuuluu ”Vapaus. Ja miten siihen päästään”.

Lepomäki viittaa aika vapaasti sanomisiini kyseisessä keskustelussa ja muun muassa kertoo ikäni väärin. Siinä hän on kuitenkin aivan oikeassa, että en näe mitään väärää siinä, että valtio mahdollistaa taloudellisesti opiskelun taustasta tai varallisuudesta riippumatta. Koulutuksen maksuttomuus ja riittävä opintotuki ovat tämän edellytyksiä. Lepomäki itse taas ei tunnu ymmärtävän opintotuen tarkoitusta: tv-keskustelussa hän halusi poistaa opintotuen tulorajat, mutta ei pidä opintotuen sitomista elinkustannusindeksiin merkittävänä asiana. Niin kauan, kun etuudet ovat tarveharkintaisia, niiden tarveharkintaisuus perustuu tarpeeseen, eikä niillä ole tarkoituskaan palkita ketään. Jos taas puhutaan perustulosta, sen voi nähdä palkitsevana, kun jokainen tehty työtunti kasvattaa tuloja. Perustulon idea ei kuitenkaan ole palkitsevuus vaan sen myöntäminen, että toimeentulo on perusoikeus.

Puheenvuorossaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä paitsi työtä myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Hän viittaa minun sanoneen, että opiskelulla on muutakin arvoa kuin työpaikan saaminen. Lepomäki jatkaa: ”Totisesti. Niin minunkin opiskelulla oli monta funktiota: juosta bileissä haalari päällä ja painaa vappuna tupsulakki kutreille”. Haalareita tai tupsulakkia en ole koskaan omistanut ja on melkoisen ymmärtämätöntä tulkita opiskelun arvon viittaavan bilettämiseen. Yhteiskunnasta jotain ymmärtävä ihminen tajuaa, että opisekelu hyödyttää yksilö ja yhteiskuntaa sitä kautta, että se parhaimmillaan kasvattaa kriittisiä yhteiskunnan jäseniä, joilla on kyky kyseenalaistaa ja luoda uutta riippumatta siitä työllistyvätkö ja mille alalle. Eivätkä opiskelijat opiskellessaankaan vain elele yhteiskunnan varoilla, esimerkiksi toiminta erilaisissa yhteiskunnallisissa yhdistyksissä tai vaikkapa ylioppilaskunnissa on äärimmäisen tärkeää kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, vaikka sille ei rahallista arvoa voikaan laskea.

Erityisesti Lepomäkeä häiritsee ”paskaduunin” käsite. Tv-keskustelun aikana Lepomäki kysyi, että miten mikään duuni voi olla paskaa. Vastasin toteamalla, että paskaduuni on työtä, jossa on huonot työehdot ja joka on epämielekästä tekijälleen. Paskaduuni on myös epäitsenäistä ja siitä maksetaan huonosti. Huonon palkan ja työehtojen sekä epäitsenäisyyden yhdistelmä tuottaa epämielekkyyden. Lepomäen mukaan työehtosopimuksen mukainen työ ei voi olla paskaa. Kommentillaan Lepomäki osoittaa ymmärtämättömyytensä suomalaista työmarkkinajärjestelmää ja työelämän todellisuutta kohtaan. Voimassa oleva työehtosopimus on kahden sopijaosapuolen kompromissi eikä se, ettei työntekijäosapuoli ole pystynyt neuvottelemaan säädyllistä palkkaa tai kohtuullisia työehtoja tarkoita, että sopimus olisi säädyllinen. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikka kaikki ne alat, joiden minipalkat ovat alle 10 euroa tunnilta. Tätä pienemmällä tuntipalkalla toimeentulo on todella niukissa ja silloin työ on palkkauksensa osalta paskaa. Toinen Lepomäen ohittama seikka on se, ettei Suomessa kaikilla aloilla ole työehtosopimusta, jolloin työntekijän suojana on vain työlainsäädäntö. Vahvasti työmarkkinaosapuolten vetämässä maassa monet asiat, kuten minimipalkka sovitaan kuitenkin työehtosimuksissa, jolloin työehtosopimusten ulkopuolella olevat joutuvat kärsimään huonoista työehdoista. Kolmanneksi Lepomäki ei tunnu tietävän mitään todellisuudesta työmarkkinoilla. Sopimuksista huolimatta työehtoja rikotaan jossain yrityksissä tai aloilla säännönmukaisesti. Nuoret ja opiskelijat ovat esimerkiksi heikossa asemassa työmarkkinoilla. He ovat huonosti järjestäytyneitä, eivät välttämättä tietoisia oikeuksistaan ja toimeentulon epävarmuuden ja vähäisyyden vuoksi työtä on otettava vastaan, vaikka kaikki ei menisikään ihan sääntöjen mukaan. Kuvatut ongelmat eivät kuitenkaan koske vain nuoria tai vain vähän tai ei lainkaan koulutusta vaativia töitä. Kokemuksen kartuttamiseksi ja työn saannin varmistamiseksi nuoret tekevät myös epävarmoja ja huonosti palkattuja töitä esimerkiksi freelancereina ja harjoittelijoina. Perusturvan jatkuva jääminen jälkeen yleisestä ansiotason kehityksestä myös tarkoittaa sitä, että pakko työntekoon riippumatta sen sisällöstä tai ehdoista koskettaa yhä laajempaa joukkoa ihmisiä. Tämä taas heikentää työntekijöiden neuvotteluasemaa ja johtaa siihen, että yhä useampi duuni alkaa olla paskaa.

Työ siis voi olla paskaa ja Lepomäen puhe ”maisterien narinasta” on keino pyrkiä mitätöimään ihmisten aito ja oikeutettu halu hyvään työhön. On kummallista, että puhu paskaduuneista saa monet varpailleen. Vasta-argumenttien mukaan ”kaikki työ on arvokasta” ja ”ei työn kuulukaan olla hauskaa”. Jos ihmissuhde sisältää pelkkää riitelyä, on oikeutettua sanoa sitä huonoksi ja lopettaa se tai jos elämä tuntuu epämielekkäältä ja suunta on hukassa, elämä nimetään paskaksi ja kaikki tukevat pyrkimyksiä muuttaa sitä. Työ on kuitenkin eri asia. Työtä on tehtävä ja kaikki on kestettävä ja paskasta työstä puhuminen on haihattelua ja työn vierastamista. Työ voi olla paskaa siinä missä mikä tahansa muukin eikä mihin tahansa tarvitse suostua edes palkan vuoksi.

Perustulo kannustaa yrittämiseen

Kirjoitimme HYYn perustulo kannanottoon, että perustulo rohkaisee työntekoon, koska jokainen lisäeuro lisää työntekijän tuloja. Tämä argumentti on vaarallinen siinä mielessä, että jos perustuloa lähdetään toteuttamaan nimenomaan työntekoon kannustavaksi se voi tarkoittaa perustulon niin alhaista tasoa, että se pakottaa työntekoon. Selvää on, että perustulon myöt myös lyhyet duunikeikat voisivat olla kannattavia. Sen sijaan sellaista perustuloa, joka kannustaisi tekemään työtä paskalla palkalla en kannata.

Perustulo kuitenkin kannustaisi yrittämään. Nykyisellään yrittäjäksi ryhtyminen on melkoinen riski. Laskeskelin puolivakavissani ja summittaisesti, paljonko työn pitäisi tuottaa, jotta kesäkahvilan pyörittäminen olisi kannattavaa edes siinä mielessä, että pystyisi maksamaan itselleen edes kahvilatyöntekijän palkkaa. Vastaus: aika paljon. Jos meillä olisi tasoltaan riittävä perustulo, tuollaista harrastusmaista yrittämistä voisi kokeilla nykyistä helpommin. Toimeentulo olisi turvattu, vaikka homma osoittautuisi tuottamattomaksi. Voisi olla enemmän pienia kahviloita, kiinnostavaa kulttuuria, omien käsitöiden myymistä jne. Kansantaloudellisista vaikutuksista kiinnostuneita tämä ei ehkä lämmittäisi. Kuitenkin osa näistä projekteista osoittautuisi taloudellisesti menestyksekkäiksi, osa tuottaisi elannon tekijälleen. Lisäksi tällainen yrittelijäisyys lisäisi tekijänsä itsenäisyyttä verrattuna palkkatyöhön. Tämä ei sinänsä ole mikään uusi ajatus. En vain ennen ole tullut ajatelleeksi, että perustulon voi sanoa kannustavan yrittämiseen.

Opiskelijat pois työmarkkinoilta

Pari ajatusta sosiaalifoorumin opiskelua ja työntekoa käsitelleen keskustelun pohjalta:

Opiskelijat ovat työmarkkinoilla heikoilla. Opiskelijoiden toimeentulonturva on niin huono, ettei heillä ole juuri varaa valita, mitä työtä, millä hinnalla ja ehdoin he tekevät. Opiskelijat muodostavat joustavan työvoimareservin, jonka neuvotteluasemat ovat hyvin huonot. On aivan eri asia mennä lakkoon liittoon kuuluvana vakityöläisenä kuin kausiapulaisena, jonka kesätyönsaanti on kiinni siitä kuinka hyvin onnistuu työnantajaa miellyttämään. Työvoiman ”heikkona lenkkinä” opiskelijat polkevat kaikkien muidenkin työehtoja, sillä miksi palkata kallista ja vaateliasta työvoimaa, kun opiskelija tekee sen halvemmalla. Siispä opiskelijat on saatava pois työmarkkinoilta. Tämä taas tapahtuu nostamalla opintoraha sellaiselle tasolle, ettei työnteko ole välttämätöntä. Ay-liike vaatimaan opintorahan korotusta!

Toinen työehtoja polkeva tekijä on työn muotojen moninaistuminen ja ay-liikkeen kyvyttömyys vastata kehitykseen. Työnantaja teettää työn niin, että se tulee mahdollisimman halvaksi. Jos vuokratyövoiman käytöllä on mahdollista säästää, käytetään vuokratyövoimaa; jos työnantajamaksut voidaan ulkoistaa freelancerina toimivan työntekijän maksettavaksi, niin tapahtuu. Vuokratyön moralisoinnin ja pitkien vakisuhteiden kaipailun sijaan ay-liikkeen pitäisi pyrkiä siihen, että työ maksaa saman verran riippumatta siitä, missä muodossa työnantaja sen ostaa.

Ehkäpä myös opiskelijaliikkeen ja erityisesti ylioppilaskuntien olisi syytä havahtua työelämäkysymyksiin uudella tavalla. Ylioppilaskuntien suhde opiskeluaikaiseen työntekoon on samankaltainen kuin ay-liikkeen suhde vuokratyöhön: opintotuen pitäisi mahdollistaa opiskelu ilman työntekoa, joten opiskeluaikaisesta työnteosta ei puhuta. Ehkä ajatellaan myös, että nämä asiat kuuluvat liitoille. Liittoja taas kiinnostavat lähinnä jäsenmaksua maksavat vakituista työtä tekevät jäsenet.

Ylioppilaskuntien kannattaisi yrittää yhteistyötä liittojen kanssa, koska selvästi yhteisiä intressejä on olemassa. Ennen kaikkea niiden alojen liittojen, joilla opiskelijat ovat töissä. Akavaa eivät perinteisesti opiskeluaikaiset paskaduunit ole juuri kiinnostaneet. Eihän opiskelijoiden aiheuttama työehtojen polkeminen myöskään niin suuressa määrin koske akavalaisia liittoja.

Yliopisto ja vapaus

Työurien pidentämiskeskustelu turhauttaa ja vihastuttaa. Opiskelijoista halutaan taas lisää irti, vaikka jo nyt joudumme tasapainoilemaan työn ja opintojen välillä, tulemaan toimeen elämiseen riittämättömällä opintorahalla ja maksamaan yksityisten markkinoiden tolkuttomia vuokria. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat lisääntyvät, eivät vähiten epävarman elämän ja toimeentulon vuoksi. Uudet tiukennukset opintotukeen tai maksujen asettaminen koulutukselle johtavat kohtuuttomiin tilanteisiin ja epätasa-arvoistavat yhteiskuntaamme.

Kuitenkaan tämä ei ole taistelu, jota käydään heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden puolesta. Ensinnäkin uupumuksen ja niukkuuden tunteet ovat tuttuja meille kaikille, vaikka emme kaikki olisikaan niiden takia YTHS:n jonoon joutuneet. Lisäksi kyse on muustakin kuin kohtuuttomuudesta. Nimittäin vapaudesta.

Kaikesta niukkuudesta huolimatta yliopisto-opiskelu on ainutlaatuista vapautensa takia. Yliopistossa opetetaan kymmeniä aineita ja satoja kiinnostavia kursseja. Ne ovat kaikki saatavillamme. Ylioppilaskunnan piirissä on satoja järjestö ja tuhansia kiinnostavia tyyppejä, niihinkin meillä on pääsy. Yliopistossa voi mennä kesken päivän kaljalle tai lähteä Berliiniin hetken mielijohteesta tai viettää päivän valokuvaten kaupunkia, vaikka oikeasti pitäisi istua luennolla. Ja Alinassa on bileet joka ilta.

Kaikki tästä toiminnasta ja mahdollisuuksien kirjosta ei varmasti ole tuottavaa tai hyödyllistä, enkä halua palauttaa vapauden arvoa hyötyyn. Kuitenkin tämä vapaus opettaa varmasti monella paljon enemmän kuin opintosuunnitelman mukaan etenemällä on mahdollista oppia. Matkailun, hengailun, yhdessä tekemisen, spontaanien keskustelujen ja uusien tuttavuuksien kautta opimme asioita, joiden kautta meistä tulee opettajia, jotka eivät puhua vain kirjoista, lääkäreitä, jotka ymmärtävät monenlaisia ihmisiä ja toimittajia, joilla on uusia ja kiinnostavia ideoita. Kaikki tämä on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, jopa tuottavaa. Lisäksi opimme kantamaan vastuuta aikatauluista ja deadlineistä, koska kukaan ei pakota, täytyy pystyä itse.

Meidän pitää puolustaa vapauttamme laajemminkin kuin akateemisen vapauden kapeassa mielessä. Vapautta etsiä ja löytää, pitää hauskaa ja toteuttaa itseään, olla vastuuton ja kantaa vastuuta. Vapaus tekee yliopisto-opiskelijoista etuoikeutettuja huolimatta siihen yhdistetystä niukkuudesta. Millä oikeudella me puolustamme etuoikeutettua asemaamme? Jos meidän vapaudesta luopumisemme lisäisi jonkun toisen vapautta, voisin hyväksyä kirstykset. Yhteiskunnallinen keskustelu ei kuitenkaan juuri nyt tunnu lupaavan kellekään mitään lisää. Opiskelijoiden pitää olla tehokkaampia, työelämän pitää olla tehokkaampaa ja eläkkeikääkin pitää nostaa. En suostu hyväksymään tätä välttämättömyyttä. Meillä on kaikkea, rahaa, tavaroita, tietoa enemmän kuin koskaan ja silti ihmisistä pitää saada yhä enemmän irti. Sen sijaan, että opiskelijat luopuisivat vapaudestaan, meidän pitää vaatia lisää vapautta kaikille. Rahaa siihen on, jos sitä pidetään tärkeänä.

Tuntuu, että olen viime aikoina lopettanut kaikki puheenvuoroni vaatimukseen perustulosta. Niin teen nytkin. Elämiseen riittävä perustulo laajentaisi kaikkien ihmisten vapautta. Se antaisi mahdollisuuden etsiskelyyn, kokeiluun, nautistekeluun ja vapauttaisi palkkatyön välttämättömyydestä. Osa sen mahdollistaman vapauden kautta syntyneistä asioista olisi taloudellisesti tuottavaa, monet yhteiskunnallisesti hyödyllisiä ja sitäkin useammat ihmisten onnellisuutta lisääviä.

Rakenteellinen on yksityistä

En ole viime aikoina juuri pitänyt Ylioppilaslehdestä, vaikka ei saisi valittaa, siinä määrin Sitvas on päässyt esille. Veikkoa haastateltu useampaan lehteen HYYn tiedottajan ominaisuudessa, Otosta tehtiin ällö faniartikkeli ja itse esiinnyin viimekertaisessa Nokkapokassa. Kiinnostavia juttuja lehdestä ei kuitenkaan juuri ole löytynyt.

Viimeisin ylioppilaslehti kirjoittaa Edessä epävarmuus otsikoidussa jutussa:

Helsingin yliopiston opintopsykologin Johanna Mikkosen mukaan rajaukset opintoajoissa ovat lisänneet opiskelijoiden ahdistusta. ”Tehokkuusvaatimukset ovat johtaneet siihen, että opiskelijoilla on yhä vähemmän aikaa pohtia omaa urapolkuaan.”
Mitä sitten tehdä, kun ahdistus painaa päälle?
Tärkeintä on tarttua härkää sarvista. Liian moni turvautuu Itkosen mukaan välttelystrategiaan, joka ajan mittaan vain lisää ahdistusta.

Juttu jatkuu esittelyllä strategioista, joilla ahdistusta voi vähentää, kuten tutkimalla muiden ihmisten urapolkuja ja kirjaamalla ylös omia tunteita. Jutun lukeminen sai aikaan kylmät väreet. Tämä on niin tyypillistä tätä päivää. Meillä on rakenteellinen ongelma, epävarmat työmarkkinat ja ihanne siitä, että jokaisen tulee tästä huolimatta pärjätä ja menestyä. Kun nämä kaksi yhdistetään, siitä seuraa ahdistusta ja stressiä. Mistä apu? Psykologilta! Sama juttu, kun ihminen ei jaksa työssään, toimeentulon epävarmuus aiheuttaa stressiä tai jatkuva menestyskilpailu johtaa masennukseen, osoite on psykologi. Näin yhteiskunnallinen, rakenteellinen ongelma yksityistetään. Kyse on siitä, ettei sinulla ole riittäviä ajanhallinnantaitoja, ettet varaudu tarpeeksi riskeihin, ettet hanki ystäviä harrastamalla. Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, ettei kaikille riitä mielekästä työtä, että taloudellinen epävarmuus kohtaa nykytyömarkkinoilla kaikkia, että kohtuuttomat tehokkuuspaineet väsyttävät ihmiset, tarjotaan helppoja niksejä, joilla oman elämän saa järjestykseen. Tarjotaan pillereita ja paria terapiatuntita. Sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin menestymisen ihanne tai se mikä ylipäätään lasketaan menestymiksesi, pönkitetään entisestään ihannetta. Sen sijaan, että vaadittaisiin perustuloa lääkkeeksi toimeentulon epävarmuuteen, tarjotaan niksejä, joilla jo fuksivuodesta alkaen voit varmistaa, että työtä löytyy.

Myös sitä edellinen Ylkkäri kunnostautui samassa. Opiskelijoiden unelmaduuneja esittelevä juttu tarjosi vinkkejä kuinka näihin duuneihin voi päästä, tyyliin ” – Opiskele kansainvälisiä aineita… Hakeudu kansainvälisiin tehtäviin järjestöissä… -Hanki kansainvälistä työkokemusta.”

Eikö vaan saisi opiskella ja katsoa mihin päätyy? Tehdä niitä asioita, jotka kulloinkin sattuvat kiinnostamaan? Tarvitseeko tavoitella unelmaduuneja ja varmistella urapolkuja? Tarvitseeko menestyä? Miksi ja ketä varten?