Äänestä mua!

Ehdokkuuteni eduskuntavaaleissa varmistui, kun Helsingin vasemmistoliitto varmisti ensimmäiset ehdokkaansa. Jännittää ja innostaa!

”Vapaus, vihreys, feminismi”, sanoo mun alustava slogan. Sen lisäksi, että se on hauska viittaus Ranskan vallankumoukseen ja sointuu kivasti yhteen, se myös tiivistää joitain oleellisia juttuja ajattelustani. Vapaus tarkoittaa ennen kaikkea vapautta ja mahdollisuuksia toimia, ajatella, osallistua, olla ja elää. Ihmiset ovat oman elämänsä parhaita asiantuntijoita. Pakkojen sijaan me tarvitsemme mahdollistavia rakenteita, kuten taatun toimeentulon, mahdollisuudet opiskella ja oppia, laadukkaat ja ilmaiset julkiset palvelut, osallistumisen paikkoja ja omia yhteisöjä.

Vihreyttä tuskin edes tarvitsee selittää. En yleensä usko välttämättömyyksiin politiikassa, mutta ympäristön suhteen on välttämätöntä tehdä aika paljon ja aika pian, jos halutaan, että maapallo jossain kunnossa tulevaisuudessakin. Asioiden katsominen vain ihmisen näkökulmasta on kestämätöntä, oikeus elinkelpoiseen ympäristöön kuuluu kaikille.

Feministi olen ollut kymmenen vuotiaasta. Silloin tärkeä kysymys oli naisten mahdollisuus mennä armeijaan (ja tietenkin oli itsekin sinne menossa, ihan vaan näyttääkseni, että olen yhtä kova kuin pojat). Nykyisin suhtaudun kyseiseen instituutioon varsin kriittisesti ja muutenkin feminismini on ehkä hitusen kehittynyt. Uskon, että tasa-arvo ei ole vain samaa palkkaa ja jaettuja kotitöitä, vaikka nekin ovat tärkeitä. Sukupuolittaminen on vallankäyttöä, joka perustuu ajatukseen normaaliudesta. Tietynlainen sukupuolen ja seksuaalisuuden ilmaiseminen on toivotumpaa, hyväksytympää ja normaalimpaa kuin joku muu. Jokainen on saanut kokea nahoissaan sukupuolisten ja seksuaalisten normien tiukkuuden, eniten ne jotka eivät koe asettuvansa annettuun kategoriaan. Edelleenkin homoseksuaalisuutta joutuu selittämään. Pelkkä erilaisuuden suvaitseminen ei riitä, pitää haastaa ajatus siitä, että heteroseksuaalisuus olisi luonnollista ja automaattista ja se, että sukupuolet jakautuvat biologisesti ja sosiaalisesti kahteen. Tämä ei tapahdu yksin tai edes pääasiassa lainsäädännön tasolla, mutta esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi tai steriiliysvaatimuksesta sukupuolen korjaamisen ehtona luopuminen purkavat hierarkiaa hetero- ja homoseksuaalisuuden välillä ja kyseenalaistavat käsityksen kaksijakoisesta sukupuolesta.

Vaaliteemani eivät ole vielä lukkoonlyötyjä tai valmiita. Lopulliset teemat syntyvät yhdessä tukiryhmän kanssa. Vaikka vaaleissa politiikkaa tehdään yksilön kasvojen kautta, haluaisin rakentaa kampanjan, joka on kollektiivista toimii ja joka nostaa esiin meidän ei vain minun ajatuksiani. Jos tukiryhmään liittyminen kiinnostaa, liity facebook-ryhmään ja/tai laita viestiä. Kaikkien panosta tarvitaan!

Oletko jo äänestänyt?

Varsinkin nyt vaalipäivien ollessa käsillä tavallinen lause flaikkua tarjotessa on ”Moi, ootko jo äänestänyt?”. Olipa henkilö tai ei, tämän kommenttia seuraa iloinen hymy ja vastaus. Kaiken kaikkiaan vaalityötä leimaa sellainen meininki, että äänestäminen on yhteinen ja iloinen asia. On kaikkien parhaaksi, että mahdollisimman moni äänestää. Koko vaalityön tarkoitus on saada mahdollisimman moni uurnille – tietenkin oman ryhmän numero äänestyslapussa, mutta jos ei oman niin edes jonkun. Tärkeintä on, että jokainen osallistuu ja vaikuttaa.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että monissa yhteyksissä edustuksellinen demokratia on toimivin tapa hoitaa asioita, olen myös tietoinen siitä, ettei se – varsinkaan nykyisellään – ole ongelmaton. Lisäksi jotta päätöksenteko on demokraattista, tarvitaan muitakin vaikuttamisen muotoja kuin edustuksellinen demokratia. Institutionalisoitu edustuksellinen demokratia on yleensä reaktiivista. Se reagoi kansalaisyhteiskunnasta tuleviin tarpeisiin usein varsin viiveellä. Jos katsotaan suuria yhtieksunnallisia uudistuksia viimeisen sadan vuoden ajalta, harvat niistä ovat saaneet alkunsa edustuksellisten elinten piiristä. Naiset saivat äänioikeuden, kun he vaativat sitä kaduilla ja mustien kansalaisoikeudet nousivat tärkeäksi poliittiseksi kysymykseksi vasta, kun kansalaisoikeusliike pakotti keskustelemaan niistä. Toimiva demokratia siis tarvitsee kansalaisyhteiskuntaa ja yhteiskunnallisia liikkeitä, ne ovat suorastaan sen ydin.

Kuitenkin juuri äänestämisestä ja kiinnostuksesta puoluepolitiikkaan tehdään se tärkein kysymys. Äänestysprosentti on tärkeä, koska se kertoo järjestelmän legitimaatiosta ihmisten silmissä. Siksi poliitikot jaksavat puhua sen puolesta, vaikka tietenkään he eivät koskaan myönnä, että järjestelmän oikeutus olisi asettunut kyseenalaiseksi – edes eurovaaleissa, joiden äänestysprosentti oli neljänkymmenen luokkaa. Tai edustajistovaaleissa, joiden äänestysprosentti on tätäkin alhaisempi.

Jos ei usko järjestelmään, ei tarvitse äänestää. Jos kokee toisenlaiset vaikuttamisen kanavat mielekkäämmiksi, käyttäköön niitä. Minua ärsyttää vähän seistä kampuksilla toitottamassa äänestämisen ilosanomaa. Toisaalta minua myös vähän ärsyttävät ne tyypit, jotka jättävät äänestämättä, koska eivät usko edustukselliseen demokratiaan. Pitipä siitä tai ei, edustuksellisilla elimillä on aika paljon valtaa ja ainakin HYYn kontekstissa se, mitä ryhmiä edustajistoon äänestetään, määrää politiikan sisällön. Koska alhainen äänestysprosentti kuitenkin ohitetaan olankohautuksella, eikö mieluummin kannattaisi äänestää samanmielistä, joka kokee edustuksellisen vaikuttamisen mielekkäänä? Eikö hitto vie voisi olla aavistuksen vähemmän periaatteellinen? Eikö voisi äänestää vallankumouksen virallista äänitorvea eli Sitvasia?

Liityn Vasemmistoliittoon…

…jos Paavo Arhinmäestä tulee puolueen puheenjohtaja. Ei siksi, että kaipaisin messiasta, vaan koska Arhinmäki nyt vain on ainoa konkreettinen toivo siitä, että puolue voisi uudistua ja nuorentua. Tähän tarvitaan kuitenkin muitakin kuin Arhinmäki. Siksi kehotankin kaikkia niitä punavihreitä tyyppejä, jotka ovat vuosikaudet dissaten kannattaneet Vasemmistoliittoa tekemään samoin. Ja erityisesti niitä tyyppejä, joiden kesken päätös eilen syntyi.

Miten tähän on tultu? Päätöksestä lienee kiittäminen eurovaaleja. Vielä sunnuntaina olin vakuuttunut, että Vasemmistoliitto ja näin ollen vasemmisto, ovat kuolleet. Epätoivoinen analyysini oli, että vasemmistopuolue voi säilyä Suomessa vain jos samanaikaisesti: 1) Vasemmistoliitto hajoaa ja 2) Vihreät riitautuvat keskenään niin, että puolueen punavihreä siipi irtaantuu puolueesta. Vasemmistoliiton ja Vihreiden punavihreät perustavat uuden vasemmistopuolueen. Ei kovin todennäköinen skenaario. Vihreillä menee juuri nyt niin lujaa, että mölyt pysyvät mahoissa, nykytilanne on vain kaikille niin edullinen.

Tällä hetkellä olen melkein sitä mieltä, että eurovaalitappio oli hyvä asia Vasemmistoliitolle. Tämän täytyy olla aallonpohja, joka herättää kaikki puolueessa. Vanhankin jengin on pakko hyväksyä se, että puolueen on muututtava, jos se tahtoo olla puolue ensinkään. Nuori jengi sen sijaan ehkä havahtuu siihen, että dissailut on dissailtu ja että nyt on tehtävä jotain.

Minulla on miltei toiveikas ole. Uskon ihan tosissani, että Vasemmistoliitolla mahdollisuudet kehittyä sellaiseksi punavihreäksi puolueeksi, jonka voisin kokea omakseni. Vasemmistolle on tilausta. Kun politiikassa paino siirtyy yhä enemmän liberaali-konservatiivi, vihreät-persut -akselille, tarvitaan puoluetta, joka on arvoliberaali ja vihreä, mutta näyttää samalla, että vasemmisto-oikeisto -jako ei ole kadonnut minnekään ja että se on elimellisen tärkeä maailman ymmärtämisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta.

Kokoomuksen kieroilut

Kirjoitin Kokoomuksen eurovaaliehdokkaan Kai Pöntisen rasistisesta eurovaalimainoksesta Sitvasin blogiin. Onneksi joku muukin nosti asian esiin. Hesarin nettisivuilla kerrotaan Keskustan syyttävän Kokoomusta likaisesta pelistä. Keskustan mukaan Pöntisen mainokset ovat osa Kokoomuksen vaalitaktiikkaa, eivät ehdokkaan henkilökohtainen projekti. En tiedä onko näin. En tosin yhtään ihmettelisi. Tätä näkemystä tukee myös se, millaisin sanomuodoin Katainen asiaa kommentoi ”En pitänyt mainoksesta, sille se antaa väärän kuvan Pöntisen ajattelusta”. Väärän kuvan? Mitä vittua.

Hyvä joka tapauksessa, että Keskusta nosti asian esiin, vaikka tietenkin asia pannaan vaalikilpailun piikkiin ja siitä varmasti onkin kyse.

Eurovaalit

Jos pidän itseäni edustava otoksena, on tosiasia, että EU-vaalit ovat vähemmän kiinnostavat kuin kansalliset vaalit. Ensinnäkin olen nolottavan huonosti perillä EU-asioista, toiseksi niiltä puolueilta, joita saattaisin kuvitella äänestäväni, menee läpi yksi ehdokas eikä ikinä varmasti se, jota on itse äänestänyt (harvemmin tosin muissakaan vaaleissa). Nyt kuitenkin ryhdistäydyin ja tein Hesarin ja Ylen vaalikoneet. Hesarin koneessa ensimmäiseksi tuli Emma Kari ja muutenkin kärkisijoja kansoittivat vihreät. Ylellä ykkösenä oli Kaarina Kailo (vas), jonka kanssa en tosin ollut monista oleellisista kysymyksistä samaa mieltä. Molemmat vaalikoneet aiheuttivat vaalikoneturhautumista. Osa kysymyksistä oli tyhmiä tai epäoleellisia, mutta ennen kaikkea häiritsi kaikessa EU-puheessa läpitunkeva kansallisen edun diskurssi. Tämä ilmenee sellaisissa kysymyksenasetteluissa kuin ”Onko Suomelle ollut hyötyä”, ”Onko jäsenyys heikentänyt Suomen mahdollisuuksia päättää omista asioistaa” jne. Totta kai EU on heikentänyt mahdollisuuksia kansallisen tason päätöksentekoon. Oleellinen kysymys on, onko tämä hyvä vai huono asia. Kyseinen kysymys antaa ymmärtää, että tämä olisi automaattisesti huono asia. Tapauskohtaisesti EU-päätöksenteko on tuonut hyvää ja huonoa. Ympäristönsuojelun ja ilmastopolitiikan osalta EU on pakottanut Suomen tehokkaampiin (mutta silti riittämättömiin) toimiin kuin kansallisella tasolla oltaisiin suostuttu. Toisaalta huonompia seurauksia on voinut olla esimerkiksi palvelujen kaupan vapauttamisella. Tosin tiedän näistä niin kovin vähän, etten uskalla paljon mitään sanoa. Tapauskohtaista tarkastalun sijaan kysymys on itselleni kuitenkin ennen kaikkea ideologinen. Henkilökohtaisesti näen nationalistiselle ajattelulle rakentuvan kansallisvaltion heikentämisen hyvänä kehityksenä. Enkä nyt tarkoita, että kaikki päätöksenteko tulisi siirtää ylikansalliselle tasolle. Ennemmin näen EUn roolin erilaisten minimisäännösten luojana, joita pidemmelle alueelliset yksiköt voivat halutessaan mennä. Tällaisille säännöille olisi erityisesti tarvetta sosiaalipolitiikan saralla tai esimerkiksi verotuksessa. EUn laajuinen minimipalkka ja sosiaalituki olisivat esimerkiksi tärkeitä.

Demokratian toteutuminen on myös tärkeä kysymys. Vaikka parlamentin rooli kuulemani mukaan on vahvistunut, paljon päätöksiä tehdään edelleen EUssa epädemokraattisesti tai niin että kansanvaltaisuus on ainakin kaukana. Suomen pääministerin on vaikea nähdä edustavan kovin kokonaisvaltaisesti kansaa. Toisin sanoen siis kansallisen tason päätöksenteko on usein demokraattisempaa kuin EU tason. Looginen seuraus on se, että Eu-parlementin roolia on entisestään vahvistettava.

Oikeastaan tarkoitukseni oli kirjoittaa äänestämisestä. Edellisissä eurovaaleissa äänestin vihreitä, koska uskoin, että puolueen näkemykset yleisesti EUsta ja erityisesti silloin (ja edelleen) tärkeänä pitämästäni maahanmuuttopolitiikasta, ovat fiksumpia kuin Vasemmistoliiton, jolta lisäksi kuitenkin menee läpi Seppänen. Näiden vaalien kohdalla ajattelin ensin samoin. Sitten erään keskustelun jälkeen aloin pohtia tulisiko minun sittenkin äänestää Vasemmistoliittoa varmuuden vuoksi, että puolue saa läpi edes sen yhden ehdokkaan. Vaikka puolueen äänestäjät ovat puolueuskollista porukkaa, Seppäsen luopuminen voisi kuitenkin johtaa pahimmillaan paikan menetykseen. Tämä taas marginalisoisi puoluetta entisestään, mitä en toivo. Vihreissä taas kuulemma tavoitellaan kahta paikkaa, joten ehkä he eivät ääntäni tarvitse.