Odotusaika VI: Kenelle kehoni kuuluu?

”Edessäni istuva viiksekäs lääkäri kehottaa mumisten riisumaan housut. Vaivalloisesti otan ensin kengät pois, sitten housut, lököttävät pitkät kalsarit ja alushousut. Tuntuu että kengännauhoissa kestää ikuisuus. Lääkärin vieressä seisova opiskelijapoika yrittää katsoa muualle. Takanani kätilö valmistelee tutkimusvälineitä. Kun olen saanut housut pois, käy ilmi, että jokin oleellinen väline puuttuu. Kätilö lähtee hakemaan sitä. Minä jään odottelemaan ilman housuja. On vaivaannuttavan hiljaista.”

Itse tutkimuksessa vauvassa tai minussa ei havaita mitään hälyttävää. Tutkimukseen johtanut kohdun epätavallisen suuri korkeus ei tarkoitakaan mitään. Lapsi on tavallisen kokoinen ja vettä on sopivasti. En siis joudukaan punnertamaan ulos jättiläistä eikä minun tarvitse tuntea huonoa omaa tuntoa sokerin syömisestä (sokeri kasvattaa sikiötä ja altistaa raskausdiabetekselle).

Loppuraskauden tihenevät neuvolakäynnit, tutkimukset ja yhä selvemmin näkyvä ulkoinen muutos ovat saanut minut pohtimaan raskauden suhdetta kehon omistajuuteen. Raskaana ollessa ruumiistasi tulee tarkkailun kohde aivan erilaisessa määrin kuin missään toisessa elämäntilanteessa lukuun ottamatta vakavaa sairautta. Sitä seurataan, tutkitaan ja sille tehdään toimenpiteitä. Tottahan valtiovallalla ja kapitalistisella järjestelmällä on muutoinkin intressejä ihmiskehojen suhteen ja niiden toimintaan puututaan suoremmin ja epäsuoremmin. Raskaana ruumiista tulee enemmän ja suoremmin vallan leikkikenttä.

Miten tämän tarkkailun keskellä käy tunteelle oman kehon hallinnasta? Asiantuntijuus omasta ruumiista siirtyy oman kehon ulkopuolelle. Merkitsevää ovat hemoglobiiniarvot ja sijoittuminen normaalikäyrille, ei se miltä sinusta tuntuu. Neuvolaan mennään kuulemaan, että kaikki on hyvin. Oma kokemus kehosta ja sen muutoksista on toissijaista.

Samaan aikaan muillakin tahoilla raskaana olevan ruumiista tulee yhteistä omaisuutta. Suhteessa mahdolliseen kumppaniin: vauva on myös hänen ja hän tekee sinun kehosi kautta työtä ymmärtääkseen mitä tapahtuu. Nykyihanteen mukaan kumppani käy neuvolassa kanssasi. Hän tietää painosi, hemoglobiiniarvojasi ja on läsnä gynekologisissa tutkimuksissa. Suhteessa ympäröiviin ihmisiin: viimeistään nyt jokainen näkee, mitä kehossasi tapahtuu. Ventovieraidenkin on lupa kommentoida, neuvoa ja ottaa kantaa siihen, mikä toiminta ja käytös on sinulle suotavaa ja mikä ei. Ja tietenkin suhteessa kehittyvään lapseen: hän vaatii yhä suurempia resursseja ruumiiltasi ja on yhä selvemmin läsnä.

Osaltaan raskaus opettaa kuuntelemaan ja kunnioittamaan ruumista. Kun se vaatii enemmän lepoa ja enemmän huomiota, ei sitä voi sivuuttaa eikä väheksyä. Kulttuurissamme, joka nostaa järjen tunteen edelle ja henkisen ruumiillisen edelle, raskaus luo näihin jakoihin uuden perspektiivin.

Toisaalta puhe kehon huomioimisesta on osa normittavaa raskauspuhetta. Raskaana on lupa löhöillä, kiukutella ja olla jaksamatta. Mutta onko lupa juhlia, jaksaa ja puuhata? Vaikka mahan kanssa ei voi enää tanssia kovin pitkään ja hurjasti, niin juuri tanssia minä haluan. Vielä kun pystyn ja kun mun kroppa näyttää niin siistiltä.

Sitten on vielä synnytys. Vielä kaksi kuukautta sitten en ollut ajatellut koko asiaa juuri lainkaan. Nyt olen oppinut ymmärtämään, ettei se ole vain kivulias tapahtuma, joka on kestettävä, vaan että se liittyy voimakkaasti kehon hallinnan teemaan. Lähtökohtaisesti tapahtuma ei ole hallittavissa; vauvan on tultava ulos ja se tulee, ihan riippumatta synnyttäjän tahdosta. Minulle tässäkin on jotain radikaalia suhteessa länsimaisen ajattelun historiaan. Vaikka ihminen kuinka niin uskottelee, kaikki ei ole alistettavissa järjelle ja kontrolloitavissa. Synnyttäessään ihminen on eläin ja se on hienoa. Hierarkian luomisen ja erottautumisen sijaan, tässä on löydettävissä yhteisyyden paikka eläimen ja ihmisen välillä.

Kaikesta hallitsemattomuudestaan huolimatta synnytyksessä on suuri ero sillä nähdäänkö synnyttäjä aktiivisena toimijana vai toimenpiteiden kohteena. Länsimaissa lääketieteen kehittyminen on johtanut paitsi lapsi- ja äitikuolleisuuden radikaaliin vähenemiseen, myös synnytyksen siirtymiseen vähemmän naisen itsensä kontrolliin. Pahimmillaan nainen nähdään toimenpiteiden kohteena. Synnyttäjä ottaa kipulääkkeitä, kun tarjotaan, ponnistaa kun käsketään siinä asennossa, jonka kätilö näkee parhaaksi ja jatkuva sydänäänten ym tarkkailu takaa, ettei mikään mene pieleen. Onneksi nykyisin todellisuus ei ole aivan tätä. Synnyttäjiä kehotetaan suurempaan aktiivisuuteen, toimenpiteitä ei suoriteta ilman tarvetta, lääketieteellinen tarkkailu ei ole jatkuvaa ja eri vaihtoehdoista kerrotaan. Kuitenkin meidänkin synnytysaiheisen perhevalmennuksemme viesti tuntui olevan, ettei kannata liiaksi suunnitella, kannattaa luottaa kätilöön ja että epiduraalinhan ottaa melkein jokainen. Kun kysyin, saako synnyttää omissa vaatteissa, vastaus oli ”Joo…mutta miksi joku haluaisi?”. Ero on suuri, jos vertaa aktiivisen synnytyksen ajatukseen, jossa synnyttäjä itse nähdään oman kehonsa suurimpana asiantuntijana ja korostetaan synnyttäjälle turvallisen tilan rakentamisen tärkeyttä.

Äänestäminen on pieni asia

Ennakkoäänestys alkoi tänään. Minun kuuluisia nyt kehottaa kaikkia äänestämään, mieluiten numeroa 56. En aio tehdä – aivan – sitä.

Äänestäminen on pyhä asia. Vaikka puolueet olisivat kaikesta muusta eri mieltä, yhdessä asiassa ollaan samalla linjalla: äänestäminen on tärkeää. Äänestäminen on vaikuttamista, demokraattisten oikeuksien käyttäminen on velvollisuus. Ollaksesi kunnon kansalainen sinun on äänestettävä.

Tällainen näkemys on naiivi. Demokratia ei toimi äänestämisestä riippumatta. Raha hallitsee, toisilla on paremmat aineelliset ja tiedolliset resurssit äänestyspäätöksen tekemiseen. Peruskoulun käynyt yksinhuoltaja tuskin – kiitos epäpolitisoidun peruskoulumme – pystyy jäsentämään politiikkaa yhtä hyvin kuin korkeakoulutettu ja lisäksi arjen pyörittäminen vie voimavarat, niin ettei politiikan opetteluun ja seuraamiseen ole aikaa tai energiaa. Lisäksi pienituloinen yksinhuoltaja huomaa, että riippumatta hänen äänestään rikkaita suosiva politiikka jatkuu. Hyvätuloinen eliitti kun saa äänensä kuuluviin kaikkialla rahan, tiedon, taidon ja verkostojen avulla. Jorma Ollilan lausunnot päätyvät otsikoihin varmasti, työttömien yhdistystä ei kukaan halua kuulla. Ydinvoimalobbareilla on resurssit laittaa aikaa ja rahaa asiansa edistämiseen, kansalaisjärjestöt toimivat pienten ja vapaaehtoisuuteen perustuvien resurssien varassa. Demokratia ei toimi. Kuitenkin vaalidemokratia luo illuusion vallasta ja hiljentää kritiikin.

Lisäksi voi olla sitäkin mieltä, ettei demokratia ylipäätään ole hyvä tapa järjestää asioita, ettei kukaan voi edustaa kuin itseään. Näin kirjoittaa esimerkiksi Suvi Auvinen antivaaliblogissaan. Auvinen kuuluu pieneen ryhmään, joka jättää äänestämättä ideologisista syistä ja tekee valinnastaan ison numeron. Nämä tyypit ovat yhtä ärsyttäviä kuin ne äänestämisen ilosanomaa toitottavat.

Asian ydin on nimittäin se, ettei äänestäminen ole niin iso asia. Yhden äänen vaikutus on häviävän pieni, etenkin kun sen saa käyttää niin harvoin. Kuten äänestämättömyyden puolesta liputtavat sanovat, on tehokkaampia keinoja vaikuttaa. Kanlaisliikkeet nostavat jatkuvasti esille poliittisia teemoja – harvoin tosin Suomessa pakottavat mihinkään – mutta vaikuttavat onnistuneesti keskusteluun. Aktivistit – eivät puolueet – toivat perustulokeskustelun Suomeen, ympäristöliike ei lähtenyt puolueista vaan liikkeestä. Parlamentaarinen politiikka on usein reaktiivista, se tuottaa harvoin edistyksellisiä avauksia. Lisäksi valitettavan usein kansanedustuslaitos suojelee hallitsevan luokan etuja.

Auvisen mukaan äänestämisen ja aktivismin välillä on tehtävä valinta. Miten niin? Lapun tiputtaminen uurnaan vie vain hetken aikaa, vaikka sitä ennen pitäisikin käyttää pari tuntia vaalikoneiden selailuun. Ja nekin jotka osallistuvat vaalityöhön käyttävät siihen suuren osan ajastaan vain joidenkin kuukausien ajan. Myös Auvisen ajatus siitä, että äänestäminen sitouttaa järjestelmään ja vaikeuttaa sen kritiikkiä on outo. Taaskin sen lapun tiputtamiselle annetaan aivan liian suuri merkitys. Harhan demokratian toimivuudesta luo itse järjestelmä, ei yksittäinen äänestyspäätös.

Auvinen myös toivottaa porvarihallituksen tervetulleeksi. Yhteiskunnallisten olojen kurjistaminen avaa mahdollisuuden vallankumoukselle. Tähän mennessä kurjistaminen ei ole johtanut kansanliikkeiden, vasemmiston tai anarkistien nousuun vaan perussuomalaisten. Näköpiirissä siis tuntuisi siintävän pikemminkin fasistinen kuin anarkistinen vallankumous.

Minä en tiedä, onko nykyisenkaltainen demokratia paras tapa järjestää hallinto. Selvää on, ettei se nykyisellään toimi. Aktiivinen kansalaisyhteiskunta on yksi keino demokratian vahvistamiseksi. Koska kanlaisten mielipide ei kanavoidu kansanedustuslaitosten kautta, on välttämätöntä, että ihmiset ottavat vallan omiin käsiinsä. Edistykselliset uudistukset eivät synny parlamenteissa vaan kaduilla. Naisille ei annettu äänioikeutta, he ottivat sen. Mustien kansalaisoikeudet eivät toteutuneet parlamentin aloitteesta. Kuitenkin tilanteessa, jossa suuria kansanliikkeitä ei ole näköpiirissä eikä parlamentaarinen demokratia anarkistien toiveista huolimatta ole kaatumassa, myös parlamentilla on väliä. Lisäksi edistykselliset uudistukset ovat aina helpompia, jos niitä puoltavia voimia löytyy myös parlamentista.

Demokratia ei toimi, ja se tuskin muuttuu toimivammaksi pelkästään äänestämällä. Kuitenkin tämän järjestelmän puitteissa käytetään valtaa ja tehdään päätöksiä aivan riippumatta siitä, osallistummeko me vai emme. On paljon syitä jättää äänestämättä, on oikeutettua olla hyväksymättä demokraattista järjestelmää lainkaan. Kuitenkin äänestäminen on pieni asia. Eikö siis kannattaisi käyttää se vallan paikka, joka on? Äänestää niitä edistyksellisempiä puolueita ja ehdokkaita. Vaikka äänestämättä jättäminen olisi ideologinen päätös, valtamedia tulee tulkitsemaan alhaisen äänestysprosentin laiskuudeksi ja tyhmyydeksi. Jos protesti ei mene läpi, kannattaako se? Etenkin kun porvarit äänestävät kuitenkin.