Köyhät maksoivat viime laman, rikkaat maksakoot tämän!

Tuloerot kasvavat, köyhyys lisääntyy, palvelut rapistuvat, tuttuja otsikoita. Paitsi hetkinen: mikään ei kasva tai lisäännyt itsestään! Tuloeroja kasvatetaan, köyhyyttää lisätään ja palveluja heikennetään. Nämä tutut kehityssuunnat eivät ole sattumaa tai väistämättömiä; ne ovat tietoisen politiikan tulosta. Kun 1990-luvulla pääomatulojen verotuksen progressiivisuudesta luovuttiin, oli tiedossa, että hyvätuloisten tulot kasvaisivat ja tuloerot lisääntyisivät. Kun perusturvaetuuksien tasokorotuksia päätettiin jättää tekemättä, tiedettiin, että tämä johtaa perusturvan jälkeen jäämiseen yleisestä ansiotasosta ja köyhyyden lisääntymiseen. Kun kunnille työnnetään uusi tehtäviä antamatta lisää rahaa vastineeksi, tiedetään, että kunnat joutuvat karsimaan, priorisoimaan ja tekemään työnsä huonosti.

Viime lamasta asti politiikkaa on määrittänyt ennen kaikkea menokurin periaate. Menojen pitämiseksi vallitsevalla tasolla on ollut tärkeämpää kuin tasa-arvoisten elämänedellytysten luominen. Talouskasvun tuottama lisäraha on mieluummin käytetty verojen kevennyksiin kuin ihmisten hyvinvoinnin parantamiseen ja ylläpitämiseen. Veronkevennykset ovat hyödyttäneet eniten rikkaita. Maksajiksi ovat joutuneet pienituloiset, jotka ovat riippuvaisimpia toimivasta hyvinvointivaltiosta. Pienituloiset maksoivat myös viime lamasta kovimmin laskun, leikkaukset ja säästöt kohdistuivat pahimmin heihin.

Vasemmiston mielestä politiikan suunta on aika muuttaa. Veropohjan tuntuva laajentaminen on ainoa keino päästä irti akuutista säästötarpeesta ja tiukan menokurin politiikasta. Pääomatulot on palautettava progressiivisen verotuksen piiriin, yli 3300 euroa ansaitsevien tuloveroja on myös korotettava. Lisäksi tuloja saadaan harmaata taloutta kitkemällä, ympäristöhaittaveroilla ja palauttamalla työnantajien KELA-maksu. Arvonlisäveron mekaaninen prosenttiyksikön tai kahden korotus ei tule kysymykseen, sillä arvonlisävero rokottaa eniten pienituloisia. Köyhät maksoivat viime laman, rikkaat maksakoot tämän!

Mittaamaton onni

Vihreiden mielestä ensi hallitusohjelmaan on saatava kirjaus onnellisuusmittarin laadinnasta. Ilmeisesti ideana on luoda kritisoidun bruttokansantuotteen rinnalle mittari, joka ei mittaa talouden kasvua vaan onnellisuutta. Kuulostaa kauniilta ajatukselta, mutta voiko onnellisuutta mitata?

Onnellisuustutkimus on kiistelty tutkimuksen suunta. Ihminen arvioi aina onnellisuuttaan suhteessa siihen, minkä katsoo itselleen olevan mahdollista. Subjektiivista onnellisuuden kokemusta kysyttäessä laajamittaisen köyhyyden ja puutteen kanssa kamppailevien maiden asukkaat saattavat olla onnellisempia kuin vauraiden teollisuusmaiden. Silti tältä pohjalta ei voida sanoa, ettei köyhyyteen ja kurjuuteen tarvitse puuttua.

Tietenkin ainakin vasemmistolaisempien vihreiden mielistä onnellisuusmittari tarkoittaa pienempiä tuloeroa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa. Puolueen puheenjohtaja Anni Sinnemäki haluaa, että seuraava hallitus ”keskittyy talouspolitiikassaan tuloerojen tasaamiseen, säästää hyvinvointipalvelut ja sosiaaliturvan leikkauksilta ja tähtää kaikkien ihmisten työllistymiseen”. Sinnemäki myös peräänkuuluttaa todellisen hyvinvoinnin indeksin (Genuine Progress Indicator) kaltaista mittaria.

Mutta mitä tapahtuu, jos vihreät saavat tahtonsa läpi onnellisuusmittarin laadinnasta? Millaisen onnellisuusmittarin valmistelee mahdollinen oikeistohallitus? Vaikka vihreät olisivat mukana hallituksessa, oikeistolaisessa onnellisuusmittarissa onnellisuuden mittana eivät varmasti ole pienet tuloerot tai tasa-arvo. Aivan päinvastaiset tavoitteet ovat ainakin ohjanneet nykyisen hallituksen työtä ilman, että tässä hallituksessa istuvat vihreät edes olisivat sanoneet vastaan. En syytä oikeistoa heidän näkemyksestään onnellisuudesta, onnelisuus nimittäin on aina politiikan tavoite, näkemys siitä, mikä luo onnellisuutta ja kenelle onnellisuutta on ensisijassa tuotettava vain vaihtelee.

Vihreät tahtovat onnellisuutta talouskasvun sijaan. Kuitenkin talouskasvua perustellaan juuri sen onnellisuutta tuottavalla vaikutuksella: kasvu ja vain kasvu luo edellytykset hyvinvointivaltion ja yhteiskunnan ylläpidolle ja on siksi onnellisuuden kannalta välttämätöntä. Tämä logiikka on väärä, koska hyvinvointi syntyy paljon muustakin. Talouskasvuun perustuva onnellisuuskäsitys tuokin hyvin esiin sen, ettei onnellisuutta aina haluta tuottaa kaikille. Talouskasvuun perustuva malli on hyödyttänyt hyvä- ja osin keskituloisiakin. Rikkaita suosivaa politiikka on vain perusteltu välttämättömyydellä.

Kaikki tahtovat onnellisuutta ja siksi puhe onnellisuudesta on höttöä, joka ei vielä sellaisenaan sano yhtään mitään mistään. Lisäksi onnellisuus on niin subjektiivinen ja epämääräinen käsite, ettei se sovi politiikan lähtökohdaksi. On parempi puhua hyvinvoinnista. Hyvinvointitutkimuksella on pitkät perinteet ja toisin kuin onnellisuus, se sisältää selvästi elämän materiaaliset puolet, mutta ei kuitenkaan rajoitu vain niihin. Esimerkiksi Erik Allardtin vaikutusvaltainen hyvinvoinnin malli tarkastelee kolmea ulottuvuutta: omistamista, rakastamista ja olemista, englanniksi paremmin taipuvat having, loving, being.

Keskustelussa hyvinvoinnista on teorioista ja tutkimuksesta huolimatta kyse poliittisista valinnoista: mitä hyvinvointi on, kenelle sitä halutaan tuottaa ja miten sitä tuotetaan. Vasemmiston näkemyksen mukaan hyvinvointi kuuluu kaikille. Keskeinen keino sen tuottamiseen on ihmisten toiminnan ja osallistumismahdollisuuksien takaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Kyse on on siis perusasioista: riittävästä toimeentulosta ja palveluista, mielekkäästä elämästä ja valinnan mahdollisuuksista.

Hyvinvointierojen tasoittamisen on oltava seuraavan hallituksen esityslistalla. Konkreettisesti tämä tarkoittaa lisää panostuksia perusturvaan ja palveluihin, niiden säilyttäminen ei vielä riitä. Vasemmiston veromallin mukaan rahoitus tähän saadaan oikeudenmukaiselle verotuksella eli kiristämällä suurituloisten verotusta, jonka keventämiseen edelliset hallitukset ovat tuhlanneet yli kahdeksan miljardia euro. Erityisesti palkka- ja pääomatulot on laitettava samalle viivalle ottamalla pääomatulot progression piiriin.

Kyse on kouluista ja kirjastoista!

Viime viikolla helsinkiläisen koulun vaalipaneelissa meiltä ehdokkailta kysyttiin, mistä ensi vaalikaudella leikkaisimme. Kokoomuksen edustajalle leikkaaminen ei tuottanut vaikeuksia toisin kuin meille muille: kun pyydettiin kolmea leikkauskohdetta tämä ehdokas osasi nimetä ainakin viisi.

Leikkauslistalle pyörivät sellaiset asiat, kuten “kuntien valtionosuudet”. Siis mitkä? Olisinko minä ysiluokalla osannut sanoa, mitä tämä tarkoittaa? Tuskin. Tällaisella kielenkäytöllä etäännytetään kuulijat siitä, mistä todella on kyse. Kuntien valtionosuuksien kohdalla kyse on kunnan palveluista. Kyse on kouluista, kirjastoista, neuvoloista ja terveyspalveluista, ja kaikista niistä muista asioista joiden varassa asuinpaikkamme ja elämämme pyörivät. Jos näistä halutaan leikata, niin sanotaan se sitten pliis suoraan.

Ja mitä itse vastasin kysymykseen? Totesin, että ennen kaikkea menovajeen täyttämiseen on käytettävä verotusta. Pääomaverotusta tulee kiristää, mutta on myös tosiasia, ettei ansiotuloverotustakaan voi jättää ennalleen. Myös hyvä- ja keskituloisten veroja on kiristettävä menovajeen täyttämiseksi. Varaa tähän on, näiden ryhmien verotusta on kuitenkin 2000-luvun aikana kevennetty tuntuvasti. Nämä veronkevennykset ovat myös nykyisen säästötarpeen taustalla. Mitä taas leikkauslistaan tulee, luettelin kolme asiaa: yritystuet, omistusasumisen korkojen verovähennyksen ja puolustusvoimat.