Äidit töihin! – Kotihoidontuesta ja työstä

Eilen kaatui hallituksen ns. perhepaketti, joka sisälsi subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen ja kotihoidontuen jakamisen molemmille vanhemmille. Tähän sopii olla tyytyväinen. Uudistuksia perusteltiin säästöillä (päivähoito-oikeus) ja tasa-arvolla (kotihoidontuki). Päivähoito-oikeudesta koituvat säästöt olisivat olleet niin pieniä, että on helppo nähdä uudistus ideologisena pyrkimyksenä pois universaaleita palveluita tarjoavasta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta ja kohti yhä suurempaa tarveharkintaisuutta. Päälle liimatut perusteet päivähoidon ”väärinkäytöstä” taas ovat puppua. Kotihoidontuen jakamisella taas ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa, koska todennäköisesti vain harvat miehet hyödyntäisivät ei-ansiosidonnaista etuutta. Kun sen vaikutuksesta sanotaan syntyvän työpaikkoja, ollaan jäljillä jakamisen todellisista syistä. Juhana Vartiainen ilmaisi pyrkimykset ainakin kiitettävän suoraan:

vartiainen

Minulla on toivomus tulevalle hallituksella. Toivon, ettei perhepolitiikkaa tehdä työvoimapoliittisista lähtökohdista.

Minulla on myös toinen toivomus: toivon, ettei tasa-arvon nimissä tehdä ideologista politiikkaa, joka ohittaa perheiden arjen ja vaikeuttaa sitä kohtuuttomasti. Tämän toivomuksen kohdistan erityisesti Vihreille nuorille ja opiskelijoille (Vino), jotka ottivat kantaa kotihoidontuen lakkauttamisen puolesta. Tosin samansuuntaisia kantoja on muillakin feministisiksi julistautuvilla tahoilla. Vinon mukaansa kotihoidontuki voidaan lakkauttaa, jos vanhempainvapaissa siirrytään 6+6+6 –malliin, jossa toinen vanhempi voi käyttää korkeintaan kaksi kuuden kuukauden mittaista jaksoa. Siis nykyisestä mallista, jossa lasta voi hoitaa kotona yhteiskunnan tukemana (joskin naurettavan pienellä rahalla) 3-vuotiaaksi, siirryttäisiin malliin, jossa yhteiskunta tukee kotihoitoa vajaa 1,5-vuotiaaksi tai vain 11-kuukauden ikään, mikäli toinen vanhempi syystä tai toisesta ei käytä korvamerkittyä kuuden kuukauden vanhempainvapaataan. Näin siis olettaen, että vapaa alkaisi nykyiseen tapaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa.

Kannatan 6+6+6-mallia, mutta esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta osoittaa täydellistä ymmärtämättömyyttä tai piittaamattomuutta perheiden arkea kohtaan. Se osoittaa myös, ettei yksikään kannanottoa hyväksynyt ole hoitanut vähän huonommin nukkuvaa lasta. Se on silkkaa ideologista liberaalifeminismiä, joka ei ymmärrä luokkaeroja ja jolle naisten palkkatyösuhteiden ulkopuolella harjoittama hoiva on ennen kaikkea ongelma.

Aloitan arjesta. Lyhimmillään lasta siis voisi hoitaa kotona alle vuoden. Totta kai kaikki toivovat, että molemmat vanhemmat käyttävät omat jaksonsa, mutta aina on perheitä, joissa tämä ei ole mahdollista. Vuoden ikäinen lapsi saattaa vielä herätä useamman kerran yössä, usein nimenomaan tissille. Meidän lapsemme heräsi päiväkodin alkaessa puolitoistavuotiaana keskimäärin kerran yössä, enkä suoraan sanoen tiedä olisiko minusta ollut kokopäiväiseen palkkatyöhön (opiskelu antoi enemmän joustoa). Tietenkin voimme laittaa kaikki alle 1-vuotiaina unikouluun itkemään ja oppimaan nukkumaan, mutta ihanko tosiaan tahdomme kasvattaa lapsiamme kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan vaatimusten mukaan? En tahdo sanoa, mikä on oikea ikä päivähoidon aloittamiselle, se riippuu lapsesta ja hoitomuodosta. Kolmen vuoden maagiseen rajaan en usko, mutta väitän, että osalle lapsista vuoden ikä on liian aikaisin. Se voi johtua lapsen luonteesta tai vaikkapa siitä, että nukkuminen on niin epäsäännöllistä, että puolena päivistä hoitoon on raahattava umpiväsynyt lapsi, joka ei kuitenkaan isossa ryhmässä pääse nukkumaan ennen kuin on päiväuniaika.

Vaikka lapsi nukkuisi ja olisi reipas, päiväkoti ja kahdenkaan aikuisen palkkatyö, ei ole pienen lapsen (ja mahdollisesti muiden isompien lasten kanssa) kevyttä. Yksi keino helpottaa arkea on hoitaa pienintä lasta vähän pidempään kotona. Jos perheiden jaksamisesta ollaan huolissaan, tuskin on järkevää yhä kiristää perheiden arkea. Vaikka kotona olokin voi olla raskasta, silloin on kuitenkin paremmin aikaa pestä pyykit ja laittaa ruokaa. Lisäksi yksivuotiaan päivät venyvät helposti pitkiksi, kun Suomessa tunnetusti tehdään vain vähän osa-aikatyötä. Vaikka yksivuotias päivähoidossa viihtyisikin, isossa – tai pienemmässäkin – ryhmässä toimiminen on raskasta lapselle, joka vasta harjoittelee vuorovaikutusta ja jossa aikuisen syli on jaettava monen lapsen kanssa.

Se siitä arjesta. Rakenteellisemmalla tasolla esitys on ongelmallinen monessa mielessä. Sen tarkoituksena on lisätä työntekoa. Paitsi nyt kun niitä töitä ei ole juuri tarjolla. Tilanteessa, jossa työttömyys on jo korkeaa, sen voidaan nähdä pelaavan Vartiaisen ja kumppaneiden pussiin. Työvoiman tarjontaa lisäämällä kotihoidontuen leikkauksen, ansiosidonnaisen lyhentämisen ja ns. osallistavan sosiaaliturvan kautta, halutaan lisää työntekijöitä työmarkkinoille. Ei siksi, että Suomessa olisi työvoimapula – päinvastoin työttömyys on kasvussa – vaan koska näin Vartiaisen tapaan ajatellaan voitavan alentaa palkkoja ja huonontaa työehtoja, kun työntarjonnan lisääminen, sosiaaliturvan heikentäminen ja työvoimapoliittisen kontrollin kiristäminen huonontavat työntekijöiden neuvotteluasemaa. Kotihoidontuen ja pienten lasten äitien tapauksessa kyse on naisvaltaisten, usein matalapalkkaisten alojen palkkakehityksestä ja työehdoista. Ihanko tosissaanko tämä on feminististä politiikkaa? Se, synnyttääkö politiikka lainkaan työpaikkoja, on lisäksi hyvin kyseenalaista. Feministeiksi itseään kutsuvien tulisi suhtautua varauksella tasa-arvon nimissä tehtävään työvoimapolitiikkaan. Esimerkiksi Ruotsissa työlinjapolitiikan, jonka keskiössä on työn tarjonnon lisääminen edellä kuvailluin keinoin, lyö kättä feministien kanssa ja hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu kotinhoidontuen lakkauttaminen. Myös Ruotsissa kotihoidontukea pidetään ansana naisille, vaikka sen käyttö on Ruotsissa hyvin vähäistä – vain 2,5% lapsista hoidetaan kotihoidontuella. Osittain lukua selittänee se, että Ruotsissa pienten lasten äideistä osa-aikatöitä tekee 40%.

Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta lisää naisiin kohdistuvaa kontrollia kaventamalla niitä valinnanmahdollisuuksia, joita perheillä ja – hoitovastaan ollessa edelleen ennen kaikkea naisille – äideillä on lastenhoidon järjestämisen suhteen. Kysymys kotihoidontuesta on myös luokkakysymys. Ensinnäkin siinä mielessä, että sen matala taso synnyttää köyhyyttä niissä perheissä, joissa molempien puolisoiden tulot ovat pienet. Sitä myös käytetään enemmän pienituloisemmissa perheissä ja näin ollen pitkän tukijakson jälkeinen pitkittynyt työttömyys on myös yhteydessä luokkaan. Sen lopettaminen on luokkakysymys, sillä sen synnyttämä kontrolli kohdistuu ennen kaikkea pieni- ja keskituloisiin perheisiin. Pienituloisessa perheessä matalakin kotihoidontuki on välttämätön elämisen kannalta ja sen poistaminen pakottaa molemmat vanhemmat – puhumattakaan yksinhuoltajista – töihin. Sen sijaan hyvätuloisissa perheissä muutaman satasen kotihoidontuki on merkityksettömämpi ja elämä on järjestettävissä niin, että toinen vanhempi hoitaa lasta kotona ilman mitään tuloja. Lisäksi työvoimatoimiston kontrolli kohdistuu aivan erilailla kouluttamattomiin, etenkin nuoriin, työntekijöihin kuin korkeakoulutettuihin.

Viimeisenä kotihoidontuen lopettaminen pyrkii sopeuttamaan yhä suuremman osan väestöä yhä suuremman osan elämäänsä palkkatyöhön. Etenkin kun työelämä muuttuu vain kiireisemmäksi, epävarmemmaksi ja työehdot huononevat, tarvitaan mahdollisuuksia paeta sitä. Tähänhän perustulokin – jota Vinokin kannattaa – tähtää, mahdollisuuteen valita palkka- tai muunlainen työ tai jopa täysi joutilaisuus. Sen sijaan vanhemmat eivät saisi tehdä kotona työtä, joka on yhteiskunnan jatkumisen kannalta täysin välttämätöntä, koska se ei sovi tasa-arvoideologiaan. Lasten hoitaminen ja kasvattaminen on yhteiskunnan perusta, se on ihmiselämän perusta. Laajemmin erilaiset hoivan muodot ovat keskeinen osa ihmisenä olemista. Siihen verrattuna palkkatyö on varsin keinotekoinen rakennelma. Onkin absurdia, että yhteiskunnassamme juuri hoiva näyttäytyy ongelmana. Se on tasa-arvo-ongelma, kun sitä tehdään palkatta kotona ja se on menoerä, kun sen hoitaa julkinen valta. Hoiva on myös sukupuolikysymys. Edelleen suurimman osan hoivatyöstä sekä kotona että palkattuna tekevät naiset. Kun hoiva nähdään ongelma, nähdään myös naisten tavat elää ja toimia ongelmina. Ratkaisuksi tarjotaan naisten elämän muuttamisen enemmän miesten elämän kaltaiseksi. Kun miehet on sopeutettu hyvin palkkatyöhön, täytyy naisiltakin tukkia ne pienetkin aukot, joiden kautta edes hetkellinen pako on ollut mahdollinen. Tässä yhtälössä isille kiintiöity puolen vuoden hoitovapaa ei paljon lämmitä.

Ymmärrän tasa-arvopoliittisen huolen eikä tieto korkeakoulujettujen naisten pätkätöiden yleisyydestä paljon naurata kohta kolmekymppistä, vastavalmistunutta, töitä hakevaa yhden lapsen äitiä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että tähän ongelmaan puututaan vaikeuttamalla perheiden arkea ja kaventamalla valinnanmahdollisuuksia etenkin, kun niin paljon muutakin on tehtävissä. Ensinnäkin 6+6+6-malli joustavasti toteutettuna. Toiseksi vanhemmuuden kustannusten tasaus työnantajien kesken. Kolmenneksi turhien pätkätöiden tekeminen kannattamattomaksi työnantajalle esimerkiksi pätkätyölisän kautta. Neljänneksi kotihoidontuen nostaminen tasolle, jolla tulee toimeen. Lähdetäänkö näistä, sen sijaan että revitään tasa-arvoa lasten, äitien ja isien selkänahoista? Ja ennen kaikkea, muistetaan, että feministisen politiikan edellytys on, että niitä ihmisiä, jota kulloinenkin asia kaikkein suorimmin koskettaa on kuunneltava tarkkaan. Esitys kotihoidontuen lakkauttamisesta ohittaa tylysti vanhempien kokemukset ja tarpeet.

Liityn Vasemmistoliittoon…

…jos Paavo Arhinmäestä tulee puolueen puheenjohtaja. Ei siksi, että kaipaisin messiasta, vaan koska Arhinmäki nyt vain on ainoa konkreettinen toivo siitä, että puolue voisi uudistua ja nuorentua. Tähän tarvitaan kuitenkin muitakin kuin Arhinmäki. Siksi kehotankin kaikkia niitä punavihreitä tyyppejä, jotka ovat vuosikaudet dissaten kannattaneet Vasemmistoliittoa tekemään samoin. Ja erityisesti niitä tyyppejä, joiden kesken päätös eilen syntyi.

Miten tähän on tultu? Päätöksestä lienee kiittäminen eurovaaleja. Vielä sunnuntaina olin vakuuttunut, että Vasemmistoliitto ja näin ollen vasemmisto, ovat kuolleet. Epätoivoinen analyysini oli, että vasemmistopuolue voi säilyä Suomessa vain jos samanaikaisesti: 1) Vasemmistoliitto hajoaa ja 2) Vihreät riitautuvat keskenään niin, että puolueen punavihreä siipi irtaantuu puolueesta. Vasemmistoliiton ja Vihreiden punavihreät perustavat uuden vasemmistopuolueen. Ei kovin todennäköinen skenaario. Vihreillä menee juuri nyt niin lujaa, että mölyt pysyvät mahoissa, nykytilanne on vain kaikille niin edullinen.

Tällä hetkellä olen melkein sitä mieltä, että eurovaalitappio oli hyvä asia Vasemmistoliitolle. Tämän täytyy olla aallonpohja, joka herättää kaikki puolueessa. Vanhankin jengin on pakko hyväksyä se, että puolueen on muututtava, jos se tahtoo olla puolue ensinkään. Nuori jengi sen sijaan ehkä havahtuu siihen, että dissailut on dissailtu ja että nyt on tehtävä jotain.

Minulla on miltei toiveikas ole. Uskon ihan tosissani, että Vasemmistoliitolla mahdollisuudet kehittyä sellaiseksi punavihreäksi puolueeksi, jonka voisin kokea omakseni. Vasemmistolle on tilausta. Kun politiikassa paino siirtyy yhä enemmän liberaali-konservatiivi, vihreät-persut -akselille, tarvitaan puoluetta, joka on arvoliberaali ja vihreä, mutta näyttää samalla, että vasemmisto-oikeisto -jako ei ole kadonnut minnekään ja että se on elimellisen tärkeä maailman ymmärtämisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen kannalta.

Eurovaalit

Jos pidän itseäni edustava otoksena, on tosiasia, että EU-vaalit ovat vähemmän kiinnostavat kuin kansalliset vaalit. Ensinnäkin olen nolottavan huonosti perillä EU-asioista, toiseksi niiltä puolueilta, joita saattaisin kuvitella äänestäväni, menee läpi yksi ehdokas eikä ikinä varmasti se, jota on itse äänestänyt (harvemmin tosin muissakaan vaaleissa). Nyt kuitenkin ryhdistäydyin ja tein Hesarin ja Ylen vaalikoneet. Hesarin koneessa ensimmäiseksi tuli Emma Kari ja muutenkin kärkisijoja kansoittivat vihreät. Ylellä ykkösenä oli Kaarina Kailo (vas), jonka kanssa en tosin ollut monista oleellisista kysymyksistä samaa mieltä. Molemmat vaalikoneet aiheuttivat vaalikoneturhautumista. Osa kysymyksistä oli tyhmiä tai epäoleellisia, mutta ennen kaikkea häiritsi kaikessa EU-puheessa läpitunkeva kansallisen edun diskurssi. Tämä ilmenee sellaisissa kysymyksenasetteluissa kuin ”Onko Suomelle ollut hyötyä”, ”Onko jäsenyys heikentänyt Suomen mahdollisuuksia päättää omista asioistaa” jne. Totta kai EU on heikentänyt mahdollisuuksia kansallisen tason päätöksentekoon. Oleellinen kysymys on, onko tämä hyvä vai huono asia. Kyseinen kysymys antaa ymmärtää, että tämä olisi automaattisesti huono asia. Tapauskohtaisesti EU-päätöksenteko on tuonut hyvää ja huonoa. Ympäristönsuojelun ja ilmastopolitiikan osalta EU on pakottanut Suomen tehokkaampiin (mutta silti riittämättömiin) toimiin kuin kansallisella tasolla oltaisiin suostuttu. Toisaalta huonompia seurauksia on voinut olla esimerkiksi palvelujen kaupan vapauttamisella. Tosin tiedän näistä niin kovin vähän, etten uskalla paljon mitään sanoa. Tapauskohtaista tarkastalun sijaan kysymys on itselleni kuitenkin ennen kaikkea ideologinen. Henkilökohtaisesti näen nationalistiselle ajattelulle rakentuvan kansallisvaltion heikentämisen hyvänä kehityksenä. Enkä nyt tarkoita, että kaikki päätöksenteko tulisi siirtää ylikansalliselle tasolle. Ennemmin näen EUn roolin erilaisten minimisäännösten luojana, joita pidemmelle alueelliset yksiköt voivat halutessaan mennä. Tällaisille säännöille olisi erityisesti tarvetta sosiaalipolitiikan saralla tai esimerkiksi verotuksessa. EUn laajuinen minimipalkka ja sosiaalituki olisivat esimerkiksi tärkeitä.

Demokratian toteutuminen on myös tärkeä kysymys. Vaikka parlamentin rooli kuulemani mukaan on vahvistunut, paljon päätöksiä tehdään edelleen EUssa epädemokraattisesti tai niin että kansanvaltaisuus on ainakin kaukana. Suomen pääministerin on vaikea nähdä edustavan kovin kokonaisvaltaisesti kansaa. Toisin sanoen siis kansallisen tason päätöksenteko on usein demokraattisempaa kuin EU tason. Looginen seuraus on se, että Eu-parlementin roolia on entisestään vahvistettava.

Oikeastaan tarkoitukseni oli kirjoittaa äänestämisestä. Edellisissä eurovaaleissa äänestin vihreitä, koska uskoin, että puolueen näkemykset yleisesti EUsta ja erityisesti silloin (ja edelleen) tärkeänä pitämästäni maahanmuuttopolitiikasta, ovat fiksumpia kuin Vasemmistoliiton, jolta lisäksi kuitenkin menee läpi Seppänen. Näiden vaalien kohdalla ajattelin ensin samoin. Sitten erään keskustelun jälkeen aloin pohtia tulisiko minun sittenkin äänestää Vasemmistoliittoa varmuuden vuoksi, että puolue saa läpi edes sen yhden ehdokkaan. Vaikka puolueen äänestäjät ovat puolueuskollista porukkaa, Seppäsen luopuminen voisi kuitenkin johtaa pahimmillaan paikan menetykseen. Tämä taas marginalisoisi puoluetta entisestään, mitä en toivo. Vihreissä taas kuulemma tavoitellaan kahta paikkaa, joten ehkä he eivät ääntäni tarvitse.