Unta ja ruokaa

Tänään kello 13.30 Helsingin yliopiston päärakennuksen aulassa kolmatta kymmentä opiskelijaa kaivaa peitot, makuupussit ja unilelut laukuistaan ja käy makaamaan porraskäytäville. Mankasta alkaa soida rauhallinen musiikki ja moniääninen puhe. Tieteenpäivillä vierailevat ihmiset jäävät hämmästelemään, televisiokamerat kuvaavat, me nukumme.

Opiskelijalla ei ole aikaa uneen. Opiskelijatoiminnan unimanifestin sanoin:

Opiskelijan perusmielentila on jatkuva ylivirittynyt valmiustila, jossa stressi ja ahdistus vievät nekin vähät yöunet, joihin olisi aikaa. Ja ainoa, mitä yliopisto tarjoaa, ovat YTHS:n uni- ja masennuslääkkeet! Aivot ja ruumis tarvitsevat oikeaa lepoa ja joutilaisuutta tyrmäystippojen sijaan!

Tämä ei koske vain opiskelijoita. Kyse ei ole väliaikaisesta elämänvaiheesta. Myös työssäkäyvän arki on raskasta. Vaikka palkka riittäisikin elämiseen, ylityöt ja työelämän tuleminen osaksi vapaa aikaa vievät voimat. Samalla pitäisi huolehtia, kodista, lapsista, omista ystävyyssuhteistaan. Univelkaa otetaan ja aito lepo ja joutilaisuus alkavat olla ylellisyyttä.

Tänään otimme aikaa unelle. Vaadimme, aikaa ja unta. Riittävää toimeentulo, joka vapauttaisi meidät jatkuvasta tasapainoilusta työn ja opiskelun välillä. Vapautta luoda opiskelun merkitykset itse, tutkia ja oivaltaa, ilman jatkuvasti kiristyvää kontrollia. Uneksia omat unemme. Tilaa unelle myös yliopistolla.

Makaaminen yliopiston aulassa tuntui aluksi oudolta, mutta kuitenkin turvalliselta. Silmät kiinni on suojassa ja myös ympärillä liikkuvat ihmiset kohtelivat meitä varoen. Peiton alla on turvassa, sen tietää lapsikin. Myös yliopiston vahtimestari, joiden taholta olen joskus saanut kokea melko töykeää käytöstä, olivat nyt varsin rauhallisia. Yksi tuli ravistelemaan, mutta kun en reagoinut lähti pois. Nukkuvaa ihmistä ei saa häiritä eikä nukkava ole uhka. On myös vaikea tietää kuinka suhtautua julkisella paikalla nukkuvaan. Poliisikaan ei ottanut oikein todesta, kun vahtimestarien puhetta ”opiskelijamielenosoituksesta”, kun vahtimestari kertoi puhelimessa, että nukumme. Poliisi ei tainnut priorisoida tätä mielenosoitusta eikä ilmaantunut paikalle tempauksen aikana.

Kaikki reaktiot eivät olleet vain positiivisia. Joku päivitteli sitä kuinka ”ei vain hänen nuoruudessaan” ja eräs ohikulkija kysyi olemmeko jotain narkkareita. Makasin sellaisessa kohdassa, että ihmiset harppoivat jatkuvasti ylitseni. Erään rouvan turkki, joka osui naamalleni säikäytti aika pahasti.

Kello 14.30 herätyskellot alkoivat soida. Venyttelimme, nousimme, pakkasimme peittomme ja suuntasimme Unicafeen lounaalle. Ruokaa ja unta, niillä pääsee jo pitkälle.

Uusi uljas humanistinen!

Uuden yliopistolain voimaantulosta on vajaa vuosi. Tämä vuoden aikana Kajaanin opettajankoulutus on päätetty lakkauttaa, Oulun yliopistossa ”ylimääräisten” opintojen sijoittamista tutkintoon on rajoitettu ja Itä-Suomessa yliopistossa aiotaan vähentää kuluja irtosanomalla kaikki opintopsykologit. Samaan aikaan kaikki yliopistot kilpailevat keskenään yksityisestä rahoituksesta. Aalto-yliopisto kahmii valtaosan rahoista, ja valtio palkitsee niitä, joilla menee jo valmiiksi hyvin.

Helsingin yliopistossakin tapahtuu. Humanistinen tiedekunta suunnittelee oppiaineiden radikaalia uudelleenjärjestelyä. Nykyiset oppiaineet on tarkoitus yhdistää oppiainekokonaisuuksiksi. Kokonaisuuksilla olisi ilmeisesti kandiin asti yhteisest opinnot ja maisterissa valittaisiin vasta oma erikoistumisala. Jatkossa opiskelija ei saisi valita itse sivuaineitaan vaan hänen pitäisi valita erilaisten, valmiiksi suunniteltujen opintopolkujen väliltä. Myös opiskelijan vapaavalintaisten opintojen määrää halutaan rajoittaa 25 opintopisteeseen.

Sekä opiskelijat että henkilökunta ovat olleet tyrmistyneitä. Mihin unohtui akateeminen vapaus? Millä oikeudella opiskelun vapautta ollaan rajoittamassa? Käsittämättömintä uudistuksessa on sen toteutus. Tiedekuntaneuvoston opiskelijaedustajien korviin tieto uudistuksesta kantautui ilmeisesti vasta äskettäin, kun suuntaviivat on jo asetettu. Uudistus myös aiotaan runnoa läpi valtavalla kiireellä: ensimmäiset suunnitelmat – laitosuudistuksen jälkeen vielä sekaisin olevilta – laitoksilta halutaan joulukuussa ja tiedekuntaneuvoston on määrä päättää asiasta lopullisesti toukokuussa.

Tältä näyttää uusi uljas yliopisto!

Minä sanon barrikadeille! Eiväthän humanistit aio niellä tällaista?

Lisää uudistuksesta humanistisen blogista (vain yliopiston tunnuksilla).

Yliopisto ja vapaus

Työurien pidentämiskeskustelu turhauttaa ja vihastuttaa. Opiskelijoista halutaan taas lisää irti, vaikka jo nyt joudumme tasapainoilemaan työn ja opintojen välillä, tulemaan toimeen elämiseen riittämättömällä opintorahalla ja maksamaan yksityisten markkinoiden tolkuttomia vuokria. Opiskelijoiden mielenterveysongelmat lisääntyvät, eivät vähiten epävarman elämän ja toimeentulon vuoksi. Uudet tiukennukset opintotukeen tai maksujen asettaminen koulutukselle johtavat kohtuuttomiin tilanteisiin ja epätasa-arvoistavat yhteiskuntaamme.

Kuitenkaan tämä ei ole taistelu, jota käydään heikoimmassa asemassa olevien opiskelijoiden puolesta. Ensinnäkin uupumuksen ja niukkuuden tunteet ovat tuttuja meille kaikille, vaikka emme kaikki olisikaan niiden takia YTHS:n jonoon joutuneet. Lisäksi kyse on muustakin kuin kohtuuttomuudesta. Nimittäin vapaudesta.

Kaikesta niukkuudesta huolimatta yliopisto-opiskelu on ainutlaatuista vapautensa takia. Yliopistossa opetetaan kymmeniä aineita ja satoja kiinnostavia kursseja. Ne ovat kaikki saatavillamme. Ylioppilaskunnan piirissä on satoja järjestö ja tuhansia kiinnostavia tyyppejä, niihinkin meillä on pääsy. Yliopistossa voi mennä kesken päivän kaljalle tai lähteä Berliiniin hetken mielijohteesta tai viettää päivän valokuvaten kaupunkia, vaikka oikeasti pitäisi istua luennolla. Ja Alinassa on bileet joka ilta.

Kaikki tästä toiminnasta ja mahdollisuuksien kirjosta ei varmasti ole tuottavaa tai hyödyllistä, enkä halua palauttaa vapauden arvoa hyötyyn. Kuitenkin tämä vapaus opettaa varmasti monella paljon enemmän kuin opintosuunnitelman mukaan etenemällä on mahdollista oppia. Matkailun, hengailun, yhdessä tekemisen, spontaanien keskustelujen ja uusien tuttavuuksien kautta opimme asioita, joiden kautta meistä tulee opettajia, jotka eivät puhua vain kirjoista, lääkäreitä, jotka ymmärtävät monenlaisia ihmisiä ja toimittajia, joilla on uusia ja kiinnostavia ideoita. Kaikki tämä on yhteiskunnallisesti hyödyllistä, jopa tuottavaa. Lisäksi opimme kantamaan vastuuta aikatauluista ja deadlineistä, koska kukaan ei pakota, täytyy pystyä itse.

Meidän pitää puolustaa vapauttamme laajemminkin kuin akateemisen vapauden kapeassa mielessä. Vapautta etsiä ja löytää, pitää hauskaa ja toteuttaa itseään, olla vastuuton ja kantaa vastuuta. Vapaus tekee yliopisto-opiskelijoista etuoikeutettuja huolimatta siihen yhdistetystä niukkuudesta. Millä oikeudella me puolustamme etuoikeutettua asemaamme? Jos meidän vapaudesta luopumisemme lisäisi jonkun toisen vapautta, voisin hyväksyä kirstykset. Yhteiskunnallinen keskustelu ei kuitenkaan juuri nyt tunnu lupaavan kellekään mitään lisää. Opiskelijoiden pitää olla tehokkaampia, työelämän pitää olla tehokkaampaa ja eläkkeikääkin pitää nostaa. En suostu hyväksymään tätä välttämättömyyttä. Meillä on kaikkea, rahaa, tavaroita, tietoa enemmän kuin koskaan ja silti ihmisistä pitää saada yhä enemmän irti. Sen sijaan, että opiskelijat luopuisivat vapaudestaan, meidän pitää vaatia lisää vapautta kaikille. Rahaa siihen on, jos sitä pidetään tärkeänä.

Tuntuu, että olen viime aikoina lopettanut kaikki puheenvuoroni vaatimukseen perustulosta. Niin teen nytkin. Elämiseen riittävä perustulo laajentaisi kaikkien ihmisten vapautta. Se antaisi mahdollisuuden etsiskelyyn, kokeiluun, nautistekeluun ja vapauttaisi palkkatyön välttämättömyydestä. Osa sen mahdollistaman vapauden kautta syntyneistä asioista olisi taloudellisesti tuottavaa, monet yhteiskunnallisesti hyödyllisiä ja sitäkin useammat ihmisten onnellisuutta lisääviä.

Keskustelu ei synny itsestään

Olin tänään luennolla. Luennoitsija on jatkuvasti korostanut, että hänet saa keskeyttää ja kysyä ja tänäänkin hän luennon lopuksi vielä kysyi, onko kysyttävää tai jotain ajatuksia. Luokka istui hetken hiljaa ja alkoi sitten pikku hiljaa pakkailla tavaroitaan. Olin väsynyt ja minulla oli kiire syömään, mutta silti yritin kuumeisesti miettiä kysyttävää. Tunsin itseni tyhmäksi ja epäonnistuneeksi, koska opettajan myönteisestä asenteesta huolimatta en tehnyt itse mitään synnyttääkseni keskustelua, vaikka olen monessa yhteydessä peräänkuuluttanut keskustelevaa opetusta.

Luulen, että muutkin tunnistavat kuvaillun kokemuksen ja tilanteen, jossa kehotuksista huolimatta keskustelua ei synny. Ehkäpä tästä pitäisikin vetää aivan toisen suuntaisia johtopäätöksiä. Eihän voi olla niin, että kaikki yliopisto-opiskelijat ovat niin tyhmiä ja epäkiinnostuneita, etteivät saa sanaa suustaan.

Vielä lukiossa olin aina äänessä tunneilla, joidenkin mielestä varmaan ärsyttävyyteen asti. Vastasin pyydettäessä ja pyytämättä. Yliopistossa esitän aika harvoin kysymyksiä ja välillä jätän kysymättä, koska asia tuntuu epäolennaiselta tai liian tyhmältä kysyttäväksi. Useimmiten kuitenkaan en vain yksinkertaisesti keksi kysyttävää. Vaikka voisi luulla, ihmiset eivät keskustele, kysy ja kritisoi itsestään. Eivät varsinkaan yliopistolla, jossa asian todellisesta laidasta riiippumatta tulee sellainen olo, että pitäisi olla lukenut vaikka mitä ja hallita asiat hirmuisen hyvin. Eivät yliopistolla, jossa osa opettajista suoraan tuo esiin sen, että ollakseen opetuksen arvoisia opiskelijoiden pitäisi lukea tutkimuskirjallisuutta vapaa-ajallaankin. Ja vaikka suurin osa opettajista ei näin tekisikään, sivistyneisyyden vaatimus istuu syvällä yliopiston rakenteissa, tuntuu, ettei ole pätevä sanomaan mitään, ellei ole lukenut vielä paria kymmentä kirjaa lisää. Ainoa pätevä tieto on löydettävissä tutkimuksesta, ei tunnu sopivalta lähestyä käsiteltyjä asioita esimerkiksi omien kokemusten kautta. Tilannetta ei helpota se, jos vastassa on kymmeniä vuosia alaa tutkinut professori.

On myös poikkeuksia, itselläni erityisesti jotkut sukupuolentutkimuksen kurssit ja pienet seminaarityyppiset kurssit omalla laitoksellani. Näille kursseille on kuitenkin ollut yhteistä se, että keskustelua ei ole vain toivottu, vaan sen syntymiseen on tietoisesti vaikutettu. On ollut tekstejä tai aineisto-otteita, joiden pohjalta on keskusteltu. Opiskelijoita on jaettu ryhmiin ja pyydetty keskustelemaan tietystä aiheesta. On kirjoitettu fiktiivisiä tekstejä, tehty ryhmätöitä tai esitelmiä.

Summa summarum, etenkin yliopiston kaltaisessa paikassa, keskustelu ei synny itsestään, se täytyy synnyttää. Kenenkään ei pidä tuntea itseään tyhmäksi, koska ei keksi tarpeeksi fiksua kysymystä, että kehtaisi sen esittää. On opettajan tehtävä synnyttää keskustelu ja siinä vaaditaan lempeän asenteen lisäksi pedagogisia taitoja. Keskustelu on hyvä tapa oppia, usein parempi kuin kirjoittaminen, etenkin silloin, kun teksteistään ei ole mahdollista saada palautetta. Usein oivallukset syntyvät vuorovaikutuksessa, niin kävi tämänkin tekstin kohdalla.