Parisuhdeväkivallasta

lokak. 19., 2008 | 10:48 am
Eilen sain kuulla taas yhdestä tapauksesta. Kaveri oli ollut sukulaisperheen luona yötä. Perheen äiti oli kertonut, että aikoo erota miehestään, koska tämä lyö. Eikä ”vain” lyö. Vaan uhkailee myös satuttavansa lapsia. Mies on useamman kerran haettu putkaan, mutta tutkintaa ei koskaan aloitettu, koska nainen on poliisien tullessa paikalle kieltänyt kaiken. Luulen, että poliisi lyö tässä laimin velvollisuuksiaan, sillä pahoinpitely ei nykyisin enää ole asianomistajarikos.

Edellisen kerran törmäsin parisuhdeväkivaltaan viime keväänä. Kaverini N oli pitkän jahkailun jälkeen jättänyt poikaystävänsä. Väkivalta alkoi eron jälkeen. Onneksi tässä tapauksessa exä ehti lyödä vain kahdesti, vaikka toisella kertaa tuli turpiin ihan kunnolla. Häiriköinti jatkui kuitenkin puhelimitse. Olin kerran itse läsnä: tyyppi haukkui N:ää pikkuvituksi ja huoraksi ja räyhäsi muuten vaan. Naapurissa sattuneessa tapauksessa mies oli kapakkareissun jälkeen alkanut hakata nukkuvaa vaimoaan, koska tämä oli lähtenyt aikaisemmin kapakasta ja jättänyt miehen yksin.

Olen pitkään miettinyt miten parisuhdeväkivallasta tulisi puhua. Kun toisaalta kyse on miesten naisiin kohdistamasta väkivallasta ja toisaalta taas myös naiset lyövät miehiä. Oma lukunsa on vielä samansukupuolisten suhteissa tapahtuva väkivalta, mutta siitä minulla (tai oikein kellään muullakaan) ei ole mitään aavistusta. Olen periaatteessa sitä mieltä, ettei määrällisestä vähäistä naisten harjoittamaa väkivaltaa saa lakaista maton alle, sillä jo nyt miesuhrien on vaikea saada apua. Siksi suhtaudun ristiriitaisesti, esimerkiksi Amnestyn käyttämään termiin ”naisiin kohdistuva väkivalta. Toisaalta oman lähipiirini kokemusten kautta olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, ettei ilmiön sukupuolittuneisuutta voi kieltää. Ei siksi, että kaikissa tuntemissani tapauksissa uhri on ollut nainen, vaan siksi, että kaava on niin samanlainen. Väkivaltaan liittyy aina toisen halventaminen, jota en voi olla kytkemättä kulttuurissamme piilevään naisvihaan. Uhri saa kuulla olevansa huora tai vittu, joka antaa kaikille. Viimeisimmässä tapauksessa mies oli sanonut, että lasten olisi parempi ilman äitiään, koska äiti on huora, joka makaa kaikkien kanssa. Lisäksi määrällisesti sukupuolittuminen on kiistämätön tosiasia.

Ongelmana väkivaltakeskustelussa on jatkuva vastakkainasettelu. Mies- ja naisaktiivien on kiire päästä todistamaan, että juuri oma sukupuoli kärsii eniten (onneksi myös joskus toisin päin). Ymmärrän naisaktiiveja, joiden intressinä on tuoda ilmiön sukupuolittuneisuus esiin, mutta tämä ei saisi tarkoittaa miesuhrien unohtamista. Miesaktiiveja taas en (tässäkään suhteessa) juuri ymmärrä. Heillä, jos kenellä tuntuu olevan sellainen luulo, että tasa-arvon tavoittelu on nollasummapeliä: jos naiset saavat jotakin se on miehiltä pois. Ja onhan se totta, jos naiset pääsevät eroon väkivallasta, miehet eivät enää lyö, mikä menetys. Tosin silloin miehistä tulee aseettomia naisten harjoittamaa seksuaalista valtaa vastaan. Ottaako joku näitä tyyppejä tosiaan vakavasti? Mutta ehkä kirjoitan tästä aiheesta toiste.

Vielä uhreista. Puhuin N:n kanssa jokin aika sitten parisuhdeväkivallasta ja hän sanoi, että oikeastaan tapahtunut oli aika valaiseva kokemus. Kukapa meistä fiksuista, koulutuista nuorista, heterosuhteita harrastavista naisista ei olisi ajatellut, miten toimisi, jos mies löisi. Suhde olisi ohi saman tien ja rikosilmoitus menemään, saisipahan maksaa paska. Samalla harva meistä on ajatellut, että väkivaltaa oikeasti osuisi omalle kohdalle, ei ainakaan tässä suhteessa. Kai sen näkyy jo päällepäin, jos tyyppi on väkivaltaan taipuvainen. N sanoi, että tapahtunut avasi silmät monessakin suhteessa. N syyllisti itseään tapahtuneesta, olihan hän se joka oli vitkutellut, pettänytkin kerran, ja exällä oli paha olla. N sanoi ennen ajatelleensa, että ne naiset, jotka jäävät suhteeseen ja syyllistävät itseään tapahtuneesta ovat hiljaisia hissukoita, raukkoja, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan. Niin me kaikki taidamme ajatella. Parisuhdeväkivallasta puhuessamme kauhistelemme yhtälailla kuin itse tapahtunutta uhrin reaktioita. Eikä se lähtenyt heti menemään? Ilmoittanut poliisille? Hiljaisessa yksimielisyydessä pudistelemme päitämme, näinhän se aina menee. Miksi ne naiset ovat niin tyhmiä ja saamattomia? Eihän häitä voi auttaa, elleivät he itse halua auttaa itseään. Todellisuudessa tilanne ei ole niin mustavalkoinen. Yleensä myös tekijällä on paha olla, hän on raskas ihminen, jota uhri tahtoo auttaa. Eikä ole ihan helppoa ilmoittaa läheisestä poliisille. N sanoi, että hänellä kesti kauan tajuta, ettei hän voi tehdä exänsä hyväksi mitään ja ettei mikään hänen tekemänsä oikeuta lyömistä.

Väkivallan uhrit ovat aina toisaalla. Emme me ajattele, että kavereissamme on todennäköisesti väkivaltaa kokeneita. Eivätkä väkivaltaa kokeneet juuri asiasta puhu. Väkivalta on häpeä uhrilleenkin. Ehkä juuri siksi, mitä se mielestämme kertoo uhrista. N sanoi, että kun tulee puhe perheväkivallasta, hän kertoo suoraan kokeneensa sitä, ei siinä ole mitään salailtavaa. Ei pitäisi olla. En sano, että uhrien pitäisi puhua kokemuksistaan, jos ei siltä tunnu, mutta jos tuntuu, puhukaa. Me kaikki voisimme oppia niistä.

Lopuksi vielä vaadin kaupungilta toimia parisuhdeväkivallan uhreille suunnattujen palvelujen parantamiseksi, poliisilta tehokasta puuttumista, feminististä itsepuolustusta kouluihin ja kaikissa yhteyksissä miesuhrien huomioimista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s