Puoli vuotta on takana – vauvan kanssa ja päivittämättä blogia. Ei sillä ettei olisi ollut sanottavaa. Sanottava on vain ollut epämääräisenä mössönä päässä eikä aikaa sen kirjoittamiseen ja prosessoimiseen ole ollut. Siinä ehkä ensimmäinen asia: ajan vähyys, sellaisen ajan että ehtii sekä ajatella että tehdä. Sitä ei vain ole ollut. Mitä kadun: sitä etten hankkiutunut eroon ihan kaikista ylimääräisistä vastuista, aika on niin tiukka resurssi, ettei mihinkään papereiden pyörittelyyn ole sitä tuhlata.
Mutta, että miltä nyt tuntuu? Sitähän tuoreilta vanhemmilta kysellään. Vaikea siihen on vastata. Miten sitä kuvailee älytöntä ääretöntä voimistuvaa rakkautta? Sitä, että saa nähdä toisen kaikki jännät maagiset taidot päivästä toiseen ja sitä, miten toisen hymy ilahduttaa kerrasta toiseen ja toisen nauraessa on pakko nauraa mukana. Että sitä vaan elää maailman hauskimman ja huikeimman tyypin kanssa. Tai sitä, että kaikki aika ihan oikeasti menee sen pienen hoitamiseen ja siihen, että pitää kotinsa jossakin vähän räjähdyspistettä siistimmässä tilassa, yrittää ruokki vauvan lisäksi vielä itsensäkin. Sitä, miten suuri voi olla väsymys, kun viikon nukkuu tunnin pätkissä, ja miten valtava helpotus, kun vauva viimein nukahtaa kello neljä aamuyöllä yöunilleen.
Sitten siinä ympärillä käydään jotain yhteiskunnallista keskustelua vanhemmuudesta ja sen jakamisesta. Kotihoidentuesta, vanhempainvapaista, kotiäitiydestä ja isien vastuusta, päiväkodista ja kotihoidosta. Ja se koko keskustelu kulkee jollain totaalisen eri tasolla, sillä ei tunnu olevan mitään tekemistä sen kanssa, mitä tässä pienessä perheessä eletään ja tehdään. Se vähän ärsyttää, mutta lopulta se on aika samantekevää.
Moni asia on aika samantekevä, siinä usvassa, jossa ensimmäiset kuukaudet vauvan syntymän jälkeen kuluivat. Muistan ensimmäisen käynnin kodin ulkopuolella ilman vauvaa. Menin ostamaan imetyspaitaa. Kauppakeskuksen valot tuntuivat liian kirkkailta, ihmiset olivat meluisia. Seurailin heitä katseillani ja mietin, mihin he olivat menossa ja mitä ajattelivat. Olivatko he kokoneet sen? Keillä heistä oli lapsia? Näytinkö minä äidiltä? Vaatekaupan pukukopissa sovitin paitaa. M-koko mahtui. Otin itsestäni kuvan puhelimella. Ruumiini tuntui ja näytti vieraalta, toisaalta ei hullummalta siihen nähden, että reilu viikko sitten sieltä oli poistunut kahdeksan kiloa pientä ihmistä, lapsivettä, napanuoraa ja istukkaa. Palasin paidan kanssa turvalliseen kotiin ikävöiden pikkuistani. Muutamaa päivää myöhemmin kaipasin jo ulos. Paria viikkoa myöhemmin istuin kokouksessa vauvan kanssa. Ihan pihalla ja mielessä ihan muut kuin esityslistan asiat.
Alku oli ihmeellistä, mutta oli myös raskasta. Ensin kehoni oli upea raskaana olevan naisen keho. Sitten sieltä repeytyi ulos pieni elämä. Muutos, joka toiseen suuntaan oli kestänyt yhdeksän kuukautta, kesti toiseen suuntaan muutaman tunnin. Jäljelle jäi lököttävä vatsa ja kipu. Ruumiini, joka oli ollut keskipiste, muuttui avustajaksi. Sen tehtävä oli pitää pieni elämä hengissä. Myös kanssaihmisten ja terveydenhuollon mielenkiinto siirtyi minusta lapseen. Raskaudenaikaisista vaivoista voi vielä puhua, mutta kukaan ei halua tietää synnytyksen jälkeisistä vuodoista, säryistä, virtsanpidätysvaikeuksista ja leikkaushaavojen tai repeämien kivuista. Kaikki kuvaavat raskaana olevaa mahaa, kukaan ei ota kuvia synnytyksen jälkeisestä mahasta. Vain toiset synnyttäneet naiset tietävät, synnyttäminen ei tee naista, mutta se tekee synnyttäneen naisen. Hemmetin vahvan naisen. Naisen, joka on työntänyt ulos pienen elämän. Olin ylpeä ruumiistani. Se – minä pystyin siihen! Nyt kannan iloisella ylpeydellä raskauden aikana mahaani ilmestynyttä ruskeaa viivaa, joka ei ole ainakaan vielä haalistunut.
Sitten on maito. Outo ja ihmeellinen ihmisen maito. Alkuun imettäminen oli vaikeaa. Se oikea ote, minä ja vauva turhauduimme, nänneihin sattui. Ihmettelin ja ihmettelen yhä, miten ihmislaji on selvinnyt Afrikan savannilla aikana ennen rintakumeja, tuttipulloja ja imetysneuvojia tai mitään muitakaan apuvälineitä. Vasta lapsen saatuani oivalsin, miten keskeistä hoivataitojen kehittymisen on täytynyt olla ihmislajin evoluutiolle. Lapsi ei osaa edes syödä synnyttyään eikä äiti syöttää, se homma pitää opetella. Mutta kun sen oppii, voi sitä autuutta. Harvoin on niin lähellä toista ihmistä, on niin tarvittu. Rinta on ruokaa ja turvaa. Se on läheisyyttä ja riippuvuutta. Molemmin puolista riippuvuutta.
Vauva oli kuukauden vanha, kun kuuliaisesti vauvakirjojen ohjeita noudattaen päätin ”ottaa omaa aikaa”. Menin teatteriin. Se vapauden tunne, kun kävelin kotoa metrolle. Se levottomuus, joka valtasi mielen jo metrossa. Teatterissa rintoja nipisteli, ne kertoivat, että olisi aika ruokkia vauva. Vasta kolmen neljän kuukauden jälkeen ajatus erossa olemisesta alkoi tuntua miellyttävältä, sitä ennen tarvitsin vauvaani, kuten se tarvitsi minua. Kun viiden kuukauden iässä vauva maisteli ensimmäiset lusikallisensa kiinteää, riemuitsin; kohta voisin poistua kotoa itsekseni pidemmäksi kuin pariksi tunniksi. Toisaalta olin haikea: kohta minua ei enää tarvittaisi.
Mutta niin, se yhteiskunnallinen keskustelu. Ärsyynnyin ja välillä halusin kommentoida. Halusin sanoa, että kannatan perhevapaiden jakamista ja isien vastuun lisäämistä, mutta keskustelua ei voi käydä huomioimatta eroja tai eroa – imetystä. Halusin sanoa, että en usko, että isien vanhempainvapaan käyttö lisääntyy ellei vapaata kokonaisuutena pidennetä ja vanhempien yhdessä kotona olemaa aikaa kasvateta. Halusin sanoa, etten tahdo käydä keskustelua, jonka motiivina on taloudellisen tehokkuuden ja työnteon lisääminen. Halusin sanoa, että en usko äitiyden mustiin aukkoihin, että ehkä äitiys onkin pakoa. Yritän kirjoittaa näistä teemoista vielä lisää. Tosin ensi viikolla pitäisi myöskin aloittaa täysipäiväinen opiskelu lapsen isän jäädessä kotiin. Odotan innolla ja jännityksellä.
If I can't dance 